Juhani Suomi 15.9.2026

”Miehittämättömät ilma-alukset” – tapauksia ennen ja nyt

Leipzigin räjähdedrooni sai lehtikirjoittelun välittömästi läikkymään. Drooni leimattiin lähes saman tien Venäjän aggressiiviseksi hybridioperaatioksi. Saksa vahvisti spekulaatiot nopeasti tosiksi ja kertoi jopa tunnistaneensa laitteen perille saattamisesta vastanneet agentit. Samalla se ilmoitti sulkevansa rangaistukseksi Venäjän pääkonsulaatin Bonnissa ja Venäjän kulttuuritalon Berliinissä.

Mediaan syötetyt ja julkaistut tiedot olivat jälleen kotoisin ”sylttytehtaalta”. Tutkimusten yksityiskohdista konkreettiset tiedot puuttuvat ja tietysti myös todisteet, kuten ne yleensä tapaavat tällaisissa selkkauksissa puuttua. Tiedot agenttien taustoista ovat kuitenkin julkisuudessa olleet siinä määrin epämääräisiä, että heidän välitön kytkemisensä Venäjään vaikuttaa yliampuvalta. Ettei myöhemmin kävisi niin, että syyllisiksi paljastuvatkin syyttäjät, kuten taannoisessa Itämeren kaasuputkiräjäytyksessä. Paljon agenttielokuvia katsellutta hämmentävät myös tiedot, joiden mukaan räjähteissä oli venäläisiä osia ja komponentteja. Näinkö alkeellista on nykyisin maailmanluokan agenttien koulutus?

Monet Euroopan maat kutsuivat Venäjän diplomaattiedustajan puhutteluun tapahtuneen johdosta. Niin teki myös Suomi, todennäköisesti melko vajavaisin alkutiedoin. Kun lähes samaan yhteyteen vielä Porvoon Pellingin saaristosta löytyi rantavedestä ”miehittämätön ilma-alus”, keskustelu ja analyysit saivat uutta ilmaa siipiensä alle. Toistaiseksi laitteesta on saatu tietoja lähinnä Rajavartiolaitokselta. Sen mukaan löytö on ilmeisesti venäläisvalmisteinen Geoscan-drooni, jonka hyötykuorma on hieman yli kolme kiloa. Niitä valmistetaan itänaapurissa kartoitus- ja valvontakäyttöön. Rantaan drooni on päätynyt ilmeisesti mereen pudonneena ja veden tuomana. Sittemmin puolustusministeri Antti Häkkänen on paljastanut, että Suomen lennonjohto oli saanut jo muutamia päiviä ennen lennokin löytymistä Venäjän siviililennonjohdolta ennakkovaroituksen, että siltä on karannut kartoituslennokki.

Viimeisimpien tietojen mukaan lennokki oli pudonnut mereen Suomen rajojen ulkopuolella polttoaineen loputtua ja ajelehtinut sen jälkeen rantakivikkoon.

Ajallinen yhteys Leipzigin räjähdedrooniin sekä maailmantilanteen virittämä yleinen levottomuus, lähestyvistä eduskuntavaaleista puhumattakaan, ovat jälleen kerran antaneet pontta julkiselle keskustelulle, jossa faktat ja fiktiot lyövät kättä toisilleen. Eikä niin tapahdu ensimmäistä kertaa. Matkaa siihen, mihin neljä vuosikymmentä sitten monessa suhteessa samankaltaisessa asetelmassa ehätettiin, on toki vielä. Mutta…

Tuolloin Suomeen päätynyttä ”neuvostoliittolaista risteilyohjusta” on tähän mennessä ehditty käsitellä jo sadoissa lehtiartikkeleissa, kuvatallenteissa, kirjoissa, näytelmissä ja jopa elokuvana.

Viattomien lasten päivä 1984 ja silloin syntynyt ohjuskohu

Perjantaina 28.12.1984 Inarinjärven länsipuolella sijaitseva Kaamasen tutka-asema havaitsi, että Suomea lähestyi Neuvostoliiton ilmatilassa lentävä esine kovalla vauhdilla. Kaamanen seurasi lähestymistä muutaman minuutin ajan. Rovaniemen Viestikeskus 5:n suurkantamatutka havaitsi saman kohteen sen ehätettyä jo Norjan ilmatilaan. Tutkahavainnot olivat puolen minuutin ajalta identtiset. Lentävä esine lähestyi suoraan idästä runsaan seitsemän kilometrin korkeudessa ja yliääninopeudella. Suomen valtakunnanrajan tuntumassa se kuitenkin hävisi tutkasta. Joitakin minuutteja myöhemmin Kaamanen havaitsi tutkakuvassa Inarinjärven yllä vielä joitakin pyyhkäisyjä.

Siinä vaiheessa, kun rajaloukkaus näytti väistämättömältä, kaksi Draken-hävittäjää nousi tunnistuslennolle huonosta säästä ja pimeydestä piittaamatta. Tämä tapahtui ensisijaisesti siksi, että ”lentävä esine” näkyi naapurimaiden valvontajärjestelmissä ja osoitti niille Suomen reagoivan mahdolliseen alueloukkaukseen reaaliajassa.

Lentäjät eivät havainneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Yhtä vähän jälkiä lennosta löysi Ivalon rajakomppania, joka seuraavien kolmen päivän aikana jatkoi tutkimuksia kaamoksen pimeydessä ja ankarassa pakkasessa. Komppania oli yhteydessä lähes 150 henkilöön havaintoja kysellen. Saaliiksi saatiin vain kuulohavaintoja voimakkaasta räjähdyksestä, jota ei kuitenkaan pystytty paikallistamaan.

Tutkimusten perusteella ei voitu osoittaa, että tuntematon lentävä esine olisi ylittänyt Suomen rajan. Saatujen tietojen pohjalta arvioissa päädyttiin yliääninopeudella tapahtuneeseen ylilentoon. Sellaiset kun eivät olleet rajavalvonnassa mitenkään harvinaisia. Vuosittain tapahtui useita pääasiassa vähäisiä luvattomia ylilentoja naapurimaiden ilmatilasta Suomen ilmatilaan sekä Suomen ilmatilasta naapurimaiden ilmatilaan.

Vaikka Rajavartiolaitoksen esikunnalla ja ulkoasiainministeriöllä oli rajatapahtumien osalta yleensä lähes reaaliaikainen kontakti, havaintojen epämääräisyys sai aikaan sen, että ministeriö kuuli tapahtuneesta vasta viiveellä.

Kolme päivää myöhemmin tasavallan presidentti Mauno Koivisto korosti uudenvuodenpuheessaan suomalaisten kantavan huolta niistä asejärjestelmistä, ”jotka aiheuttavat erityisiä ongelmia meille”. Hän käsitteli laajasti risteilyohjuksia ja niiden kielteisiä vaikutuksia toistaen oikeastaan kaiken sen, mitä presidentti Kekkonen oli esittänyt jo vuonna 1978 nk. Pohjolan asevalvontajärjestelmä -puheessaan. Tänä päivänä Kekkosen vetoomus on entistä ajankohtaisempi, Koivisto totesi ja jatkoi: ”Meidän on syytä uskoa, että jos tavoitteeksi asetetaan pitkän kantaman risteilyohjusten täydellinen kieltäminen, se olisi omiaan helpottamaan neuvotteluissa tulokseen pääsemistä ja vakauttamaan tilannetta yleisemminkin, mutta erityisesti maapallomme pohjoisosissa.” Kekkosen vetoomuksen uudistaminen ei sittemmin saanut juuri vastakaikua muissa Pohjoismaissa.

Puhetta hahmotellessaan ja vielä sitä nauhoittaessaankin Koivisto ei osannut edes kuvitella, että hänen puheessa maalailemansa uhkakuva oli Suomen osalta tavallaan konkretisoitunut. Sen myötä hänen näkemyksensä saivat – Koiviston omia sanoja lainaten – ”paljon laajemman kaikupohjan kuin mitä saatoin muutoin kuvitella”.

Illalla 2.1.1985 Norjan televisio pudotti uutispommin. Haastateltu maan puolustusministeriön edustaja kertoi, että Neuvostoliitosta oli laukaistu Pohjois-Norjan yli Suomen ilmatilaan ohjus, joka norjalaisten tutkahavaintojen mukaan oli ylittänyt Pasvikin laakson ja Suomen rajan Ruskvatnin kohdalla kadoten sitten Inarinjärven suuntaan. Ministeriön edustaja nimitti ohjusta johdonmukaisesti ”risteilyohjukseksi”.

Samanaikaisesti Norjan puolustusviranomaiset kertoivat muilla foorumeilla, että kysymyksessä oli neuvostoliittolaisesta sukellusveneestä Barentsin mereltä ammuttu taktinen ohjus. Sen kerrottiin olevan tyyppiä, joka voidaan varustaa ydinkärjellä. Norjan asevoimien komentajan mukaan ei ollut lainkaan varmaa, etteikö ohjus kantanut moista räjähdettä. Norjalaiset pyrkivät eri tavoin luomaan kuvaa, että heillä oli täydelliset tiedot tapahtuneesta. Harva kiinnitti tuossa vaiheessa huomiota siihen, että Norjan sotilasjohto paljasti ”varmat faktansa” vasta kuusi päivää tapahtunen jälkeen ja kulutettuaan ensin nuo kuusi päivää tuloksettomiin maastoetsintöihin omalla alueellaan.

Paljastus mykisti ainutlaatuisuudellaan. Siihen mennessä ei tiedetty vieraalle valtiolle kuuluvan ohjuksen milloinkaan lentäneen Suomen ilmatilaan tai edes lähelle sitä. Kun norjalaiset vielä väittivät, että kysymyksessä oli turvallisuuspoliittisessa keskustelussa tuomiopäivän aseeksi leimattu risteilyohjus, media suorastaan repesi. Sen virittämä mylläkkä yllätti viranomaiset, jotka pyrkivät pysyttelemään kommenteissaan niukkasanaisina.

Hallitus sai 3. tammikuuta selvityksen mahdollisesta iltatilan loukkauksesta. Minkäänlaisia päätöksiä tekemättä se jäi odottelemaan tuloksia rajavartiolaitoksen tutkimuksista, jotka olivat käynnistyneet uudelleen norjalaisten esittämien väitteiden jälkeen. Ulkoministeriö toppuutteli lehtimiehiä luonnehtimalla risteilyohjuksesta puhumista liioitteluksi tilanteessa, jossa faktat toistaiseksi puuttuivat.

Ivalon rajajääkärikomppania jatkoi tutkimuksia parhaimmillaan 16 moottorikelkkapartion ja kolmen helikopterin voimin. Vaikeakulkuinen maasto, kova tuuli ja lähes 40 asteen pakkanen haittasivat etsintöjä ja paikallisten asukkaiden jatkettua puhuttelua. Mitään ei löytynyt. Kuulohavaintojen perusteella oli vain pääteltävissä, että Kyynelvuono – Surnuvuono – Vironniemi -alueelta oli kuultu voimakas räjähdys. Tehostetut etsinnät lopetettiin tuloksettomina 7. tammikuuta, ja niitä kerrottiin jatkettavan muun valvonnan yhteydessä. Loppuyhteenvetona todettiin, ettei voitu varmuudella osoittaa, että Suomen ilmatilaa olisi loukattu. Kuullun räjähdyksen ääni antoi aihetta olettaa, että Suomen aluetta lähestynyt esine oli tuhoutunut räjähdyksessä Suomen ja Norjan välisen rajan tuntumassa. Varmuudella ei voitu osoittaa kummalla puolen rajaa se olisi tapahtunut.

Tutkimusten tuloksettomuus ja viranomaisten faktoihin pitäytyvä niukka tiedotuslinja ei mediaa tyydyttänyt. Ensin kommentoitiin pisteliäästi ja sitten vuodatettiin jatkuvampaa kritiikkiä läntisen maailman kirjoittelua apinoiden. Suhtautumista kuvasi valtalehti Helsingin Sanomien vuodatus: ”Kansalainen jää epäluuloisesti kyselemään, olisiko tapahtumasta tiedotettu lainkaan, elleivät norjalaiset olisi julkistaneet sitä. Monen vuorokauden etsikkoajan jälkeen olisi viranomaisilta odottanut tässä suhteessa luottamusta herättävämpää esiintymistä.” Presidentti Koiviston ja sisäministeri Kaisa Raatikaisen rauhoittelu ja faktoihin vetoaminen eivät arvostelijoita hillinneet. Siinä vaiheessa kritiikki ja kohuotsikot imivät jo käyttövoimaa Suomeen matkanneiden kansainvälisen median edustajien turhautuneisuudesta.

Heti norjalaisten paljastuksen jälkeen ”risteilyohjus” oli noussut maailman tiedotusvälineiden pääuutisaiheiden joukkoon ja myös pysyi siellä jonkin aikaa. Viikon sisällä 47 valtion tiedotusvälineet käsittelivät asiaa. Lappiin matkustaneet kovan pakkasen kynsissä värjöttelevät ulkomaiset toimittajat turhautuivat uutisten vähäisyyteen. Hyvin nopeasti levisi palelevien uutishaukkojen keskuudessa käsitys, että suomalaiset pyrkivät painamaan asian villaisella ja salaamaan kohteen alkuperän. Johtopäätökset olivat tutun yksioikoisia: suomalaisten katsottiin pyrkivät välttämään kaikin tavoin Neuvostoliittoa ärsyttäviä sekä maiden välisiä suhteita rasittavia lausuntoja ja toimia. Laajalle levisi käsitys, että koko asiasta olisi vaiettu ilman norjalaisia. Yhdysvaltain valtalehdissä ja joissakin konservatiivisissa ranskalaislehdissä elämöitiin jo suomettumisella. Ja miksi ei olisi elämöity. Tarjosivathan suomalaislehdet tietoisesti sytykkeitä vanhoille epäluuloille. Esimerkiksi Lapin Kansa kirjoitti vakavissaan, että ohjuksen jäänteet oli jo löydetty ja palautettu kaikessa salaisuudessa Neuvostoliittoon. Monet suomalaislehdet epäilivät vahvasti viranomaisten pyrkivän salaamaan jotakin asiaan liittyvää.

Kun ulkomainen media ei saanut aineksia ohjusjuttuihin, se keskittyi vatvomaan huolta, jota Suomi tunsi risteilyohjusten aiheuttamaa uhkaa kohtaan. Tapahtuneen katsottiin paljastaneen Suomen ilmapuolustuksen heikkouden, ja sen havainto- ja torjuntakyky leimattiin yleisesti riittämättömiksi. Presidentti Koiviston uudenvuodenpuhe nähtiin todisteena siitä, että Koivistolla oli jo ollut tieto Inarin tapahtumista, ja hänen puheensa ensimmäisenä reaktiona rajaloukkaukseen. Samoin nähtiin Koiviston lyhyellä varoitusajalla järjestetty vierailu Ruotsiin yrityksenä hankkia Suomelle tukea uhkaavassa tilanteessa. Koivisto kiisti väitteet, mutta se ei tulkitsijoita heiluttanut.

Kun Norja esiintyi edelleen tietorikkaana tapahtuneen osalta, Suomi pyysi siltä 4. tammikuuta lisätietoja. Samana päivän käännyttiin myös Neuvostoliiton puoleen ja pyydettiin siltä selvitystä asiasta. Jo samana päivänä suurlähettiläs V.M. Sobolev tuli esittämään ulkoministeri Paavo Väyryselle Neuvostoliiton hallituksen valittelun tapahtuneen johdosta. Siinä yhteydessä hän antoi seuraavan selityksen: ”Joulukuun 28. päivänä 1984 Barentsin merellä suoritettujen harjoitusammuntojen yhteydessä lentävä maali poikkesi teknisen vian johdosta annetusta suunnasta rantaan päin ja katosi läntiseen suuntaan. Tällöin ei ole suljettu pois mahdollisuus, että se on tahattomasti loukannut Suomen ilmatilaa. Lentävä maali ei kantanut räjähteitä eikä toksisia aineita. Mahdollinen loukkaus on tapahtunut epähuomiossa, materiaalisen osan epäkuntoisuuden vuoksi.”

Sobolev valitti tapahtunutta vielä toistamiseen ja julkitoi hallituksensa ”varmuuden, ettei se aiheuta vahinkoa Suomen ja Neuvostoliiton kahdenkeskisille suhteille”. Tiedote Sobolevin käynnistä ja esittämästä julkistettiin jo tunnin kuluttua. Samana päivänä Neuvostoliitto esitti valittelunsa tapahtuneesta myös Norjalle.

Uutisnälkäinen lehdistö pyrki tulkitsemaan Neuvostoliiton valittelun jollakin tavoin ainutlaatuiseksi, mitä se ei suinkaan ollut. Alivaltiosihteeri Klaus Törnudd muistutti myöhemmin, että ilmatilan loukkauksia koskeviin huomautuksiin olivat naapurivaltiot aina vastanneet. Poikkeuksellista oli vain Moskovan nopea reagointi. Mutta siihenkin löytyi selitys: Neuvostoliitto halusi varjella sen ja Yhdysvaltain ulkoministereiden Genevessä 7.–8. tammikuuta järjestettävän kokouksen ilmapiiriä. Mitä ilmeisimmin sama syy saneli Yhdysvaltain virallisen vaimean reaktion tapahtuneeseen.

Norjalaisia ei pidättyväisyydestä voinut syyttää. Maan suurlähettiläs jätti UM:lle 8. tammikuuta norjalaisiin tutkahavaintoihin perustuvat tiedot ohjuksen todennäköisestä putoamisalueesta Suomen puolella. Samalla hän kertoi Norjan puolustusvoimien seuranneen ohjusta sen laukaisuhetkestä lähtien. Vakoilukone Orion oli ollut Barentsinmerellä ammunta-alueen yläpuolella tarkkailemassa Neuvostoliiton sotaharjoitusta ja Ruijan itäosan tutkat oli valmiiksi suunnattu harjoitusalueelle. Samat asiat olivat joitakin päiviä myöhemmin luettavissa Norjan lehdistä, kun maan sotilasviranomaiset tunsivat tarvetta ylvästellä ohjuksen tunnistuksella ja seurannalla, mihin Suomen kapasiteetin ei katsottu riittävän. Lehdissä Suomen puolustusvoimia tölvittiin muutenkin. Vähemmälle huomiolle lehdet jättivät sen, että norjalaisten tiedot olivat paremmat sen vuoksi, että he olivat olleet jo valmiina paikan päällä seuraamassa tiedustelulaittein punalaivaston harjoituksia.

Norjalaisten antamassa informaatiossa toistui edelleen termi risteilyohjus, ja kansainvälinen lehdistö toisti samaa näkemystä. Asiaa selvitellyt alivaltiosihteeri Törnudd totesi muistiossaan, että mikäli julkistetut Nato-lähteisiin perustuvat tiedot pitivät paikkansa, kysymyksessä oli jo lähes kahden vuosikymmenen ikäinen vanhaa mallia edustava merimaaliohjus. ”Tarkasti ottaen kyseessä ei siis suinkaan ollut sellainen risteilyohjus, joista on ollut puhetta viime vuosien eurostrategisessa keskustelussa ja joita Tasavallan Presidentti tarkoitti uudenvuodenpuheessaan”, Törnudd kirjoitti. ”Sensaatiohakuinen risteilyohjus-nimitys ei vastannut meidän käsitystämme maalin laadusta”, totesi puolestaan puolustusvoimain komentaja, kenraali Jaakko Valtanen avatessaan 14. tammikuuta maanpuolustuskurssia ja jatkoi: ”Miksi norjalaiset käyttivät tätä nimitystä jää arvattavaksi.”

Mitä ilmeisimmin argumentointiin liittyi enemmän politiikkaa kuin semantiikkaa. Levittäessään tulkintaa, että kysymys Inarissa oli ollut nimenomaan maalina käytetystä risteilyohjuksesta, norjalaiset halusivat painottaa, että Neuvostoliitto jo harjoitteli risteilyohjuksilla, ja samalla alleviivata siitä aiheutuvia vaaroja. Suomessa puolestaan haluttiin rauhoittaa ilmapiiriä ja siksi painotettiin, että minkäänlaista vaaraa ei ollut. Jonkinlaisen päätepisteen keskustelulle löi kenraali Valtanen todetessaan maanpuolustuskurssilla, että Suomen valvontajärjestelmä oli toiminut välikohtauksen aikana asianmukaisesti. Vaatimukset loukkaajan tuhoamisesta – jollaisia muun muassa Aamulehti oli esittänyt – hän torjui rauhan oloissa yliampuvina.

Norjasta saadut täsmällisemmät tiedot eivät auttaneet paikallistamaan väitettyä ohjusta. Yhä yleisemmin viranomaisten piirissä alettiin kallistua sille kannalle, että se oli räjähtänyt ilmassa, mahdollisesti jo Norjan puolella. Suomettumisväitteiden sinkoillessa valtion johto oli Sobolevilta saadun selvityksen ja Neuvostoliiton hallituksen esittämän valittelun jälkeen valmis hautaaman asian loppuun käsiteltynä. Mutta löytyi myös vastaanharaajia, jotka Helsingin Sanomien tavoin eivät halunneet taipua moiseen lopputulokseen.

Aiheen ympärille synnytetty hälinä oli jo hiipumassa, kun Inarinjärvellä liikkunut poromies Veijo Saijets löysi jäältä kookkaan muovisen esineen. Voimakas tuuli oli pyyhkinyt pois sitä peittäneen lumikerroksen. Muovipala löytyi 15.1.1985, ja Saijets toimitti sen 28. tammikuuta Ivalon Rajakomppaniaan. Sieltä löytö toimitettiin jo seuraavana päivänä Lapin Lennostolle.

Kun Saijetsin opastamat rajavartijat saapuivat 29. tammikuuta löytöpaikalle, voitiin todeta maaliohjuksen vihdoinkin löytyneen. Osia siitä löytyi tuulen paljastamalta jäältä, mutta itse ohjus oli syöksynyt jään läpi arviolta 14 metrin syvyyteen. Löytöpaikka sijaitsi Suolisvuonossa vastapäätä Vironiemeä eli selvästi idempänä kuin Norjasta ensin Suojelupoliisin ja myöhemmin suurlähettilään kautta saadut tiedot olivat antaneet ymmärtää. Rajavartijat eristivät alueen ja suorittivat alkututkimuksia, joissa paljastui, ettei kohde säteillyt. Löydön tutkimisen ja tiedottamisen päävastuu siirrettiin sen jälkeen ilmavoimille.

Niin pian kuin päivälehdet ehtivät kertoa maaliohjuksen osien löytymisestä, Inarin ääriperukat nostettiin uudelleen huomion keskipisteeksi ja sensaatiokirjoittelu sai uutta pontta. Englantilainen Daily Express väitti jo 31. tammikuuta, että pudonnut ohjus oli vahingossa ohjelmoitu lentämään Hampuriin ja että neuvostohävittäjät olivat siksi ampuneet sen alas. Naton asiantuntijat kumosivat väitteet. Yhdysvaltain apulaispuolustusministeri Richard Perle leimasi lehden uutisoinnin ”virheelliseksi sensaatioksi”. Samalla hän joutui dementoimaan myös oman esimiehensä, puolustusministeri Caspar Weinbergerin esittämiä näkemyksiä. Tämä kun oli senaatin ulkoasiainvaliokunnan kuulustelussa väittänyt toistuvasti neuvostohävittäjien ampuneen alas Suomen ilmatilaan ajautuneen ohjuksensa.

Nostotoimet Inarilla alkoivat jo 29. tammikuuta ja jatkuivat viikon verran. Vaikeuksia riitti, kun työtä jouduttiin tekemään jopa yli 40 asteen pakkasessa ja viimassa. Vaikka järvelle sahatun avannon viereen oli pystytetty telttasauna, sukeltajien laitteet ehtivät jäätyä jo muutaman metrin matkalla teltasta avantoon.

Tiedottamisesta vastannut ilmavoimat omaksui ultraliberaalin linjan. Toimittajia kuljetettiin helikopterilla Inarin jäälle seuraamaan ohjuksen osien nostoa. Avannon ympärillä kävi sellainen vilske, että oli pidettävä ihmeenä, ettei kukaan toimittajista pudonnut avantoon. Matkailun edistämiskeskus raahasi paikalle joulupukin Lapin matkailua mainostamaan. Reuterin välittämät kuvat ohjusromun vierellä toikkaroivasta joulupukista levisivät pian ympäri maailman. Paikalliset asukkaat kaupittelivat kylmästä sinertäville toimittajille ohjuksen mallisia munkkeja. Markkinatunnelma alkoi olla täydellinen.

Ulkoministeriö sopi pääesikunnan päällikön kanssa, että ohjuksen moottoriosan tultua nostetuksi tiedotusvälineiden edustajia ei enää päästetä kosketusetäisyydelle. Kuvaamista sen sijaan ei haluttu kieltää, koska ohjuksen pyrstösiivekkeiden muodon toivottiin kumoavan lopullisesti väitteet risteilyohjuksesta. Sopimus ei yhtä kaikki pitänyt. Kun murskaantunut moottoriosa saatiin jäälle, sen ympärillä suorastaan parveili toimittajia. Ulkoministeriö ja Supon johto kauhistelivat käsistä riistäytynyttä asetelmaa, jota vielä täydensi etsintöjen johtajan ja tutkintalautakunnan puheenjohtajan korostettu avomielisyys, jolla hän teki selkoa ohjuksen ominaisuuksista, Suomen havainnoista suhteessa löytöön sekä siitä, millaisiin kysymyksiin romusta etsittäisiin vastauksia. Sotilaiden suhtautuminen muuttui vasta ulkoministerin otettua yhteyttä puolustusvoimain komentajaan.

Kun kaikki olennaiset osat oli saatu syvyydestä pinnalle, etsinnät lopetettiin ankarassa pakkasessa. Osat toimitettiin asiantuntijoiden tutkimuksia varten Tampereelle. Julkisuuteen kerrottiin, että nimetty tutkijalautakunta pyrkii varmistamaan laitteen alkuperän sekä selvittämään, miksi maaliohjus harhautui Suomeen.

Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön sotilasasiamies V.G. Metlenko esitti 31. tammikuuta pääesikunnalle virallisen pyynnön maaliohjuksen jäänteiden luovuttamisesta Neuvostoliitolle. Seuraavana päivänä järjestetyssä sotilas- ja rajaviranomaisten sekä Ulkoministeriön neuvonpidossa ministeriön edustaja esitti, että pyyntöön vastaisi Ulkoministeriö. Hän korosti alueloukkauksen olevan aina diplomaattinen asia ja painotti asiaan liittyviä korvauskysymyksiä. Hän myös varoitti luomasta vaikutelmaa, että tämänkaltaisia kysymyksiä voitaisiin hoitaa asevoimien edustajien kesken yya-sopimuksen hengessä. Keskustelun jälkeen sovittiin palautuskysymyksen siirtyvän Ulkoministeriön hoitoon.

Neuvostoliitolle ilmoitettiin 5. helmikuuta, että Suomi tulee palauttamaan maaliohjuksen jäännökset kolmen päivän kuluttua. Samalla kerrottiin, että se tulee esittämään 560 000 markan suuruisen laskun nostotoimien aiheuttamista kustannuksista. Asiasta tiedotettiin julkisuuteen vielä samana päivänä. Ratkaisu noudatteli yleistä käytäntöä. Esimerkiksi Norja oli palauttanut Huippuvuorille aiemmin pudonneen neuvostoliittolaisen tutkavalvontakoneen jäännökset.

Neuvostoliitto ilmoitti korvaavansa nostokulut Suomen esittämän laskun mukaisesti. Eduskunnassa ei siihen kuitenkaan olisi haluttu tyytyä. Oikean laidan kansanedustajat penäsivät ulkoministeriötä vaatimaan itänaapurilta myös vahingonkorvauksia.

Touko-kesäkuun vaihteessa, kun pakkasista oli päästy ja valoa oli riittävästi, rajavartiolaitos aloitti sukellukset putoamispaikalla uudelleen. Tavoitteena oli nostaa järven pohjasta vielä ne jäänteet, joita ei ollut talven ankarissa olosuhteissa löydetty. Veden alta nousi tuolloin muun muassa ohjuksen vastamassa. Lehdistössä vihjailtiin myöhemmin, että suomalaiset olivat jättäneet ”risteilyohjuksen” keskeisimmät osat pohjaan tahallaan varatakseen riittävästi aikaa niiden tutkimiseen. Vihjailtiin jopa, että tietoja oli myyty jollekin kolmannelle valtiolle. Ilmavoimien sukellustoiminnan johtaja tyrmäsi nämä pahantahtoiset väitteet yksiselitteisesti ja kategorisesti: ”Tammikuun lopussa alkaneella sukellusleirillä 1985 nostettiin kaikki ne osat, jotka kyettiin nostamaan. Mitään osia ei jätetty Inarinjärven pohjaan salaamistarkoituksessa. Määräys, että joitakin ohjuksen osia ei olisi saanut nostaa, olisi ollut absurdi, koska tuolloin ei edes tiedetty tarkasti, millaisesta ohjuksesta oli kyse… Lisäksi täydellisessä pimeydessä jään alla ja käsivalaisimien valossa olisi ollut täysin mahdotonta päätellä, mitä nostetaan ja mitä jätetään nostamatta. Tavoitteena oli nostaa kaikki helposti nostettavissa olevat suuremmat osat.”

Mikä Suolisvuonoon sitten iskeytyi? Ilmavoimien esikunnan edustaja totesi jo heti ensimmäisten löydösten jälkeen, ettei kysymys ollut strategisesta eikä taktisesta risteilyohjuksesta. Lopullinen arvio saatiin kesäkuun lopulla, kun tutkijalautakunta sai työnsä päätökseen. Se totesi, että laite oli alun perin ollut neuvostoliittolainen merimaaliohjus tyyppiä SS-N-3 (Shaddock). Se oli tullut palveluskäyttöön Neuvostoliiton asevoimissa 1960-luvulla. Sen elektroniikka edusti tuon aikakauden putki- ja transistoritekniikkaa, jolla ei ollut mitään tekemistä 1980-luvun risteilyohjusteknologian kanssa. Malli oli 1980-luvulla poistettu palveluskäytöstä ja kelpasi enää vain maaliksi, jollaiseksi se oli muutettu sijoittamalla räjähdyspanoksen tilalle painolasti. Tutkijalautakunta arveli sen reitiltä harhautumisen aiheutuneen teknisestä viasta joko ohjaus- tai sähköjärjestelmässä. Lopullisen maahansyöksymisen oli aiheuttanut polttoaineen loppuminen.

Lopputulos herätti Suomessa vilkkaan julkisen keskustelun. Vasemmistopuolueiden edustajat hämmästelivät, oliko Norja risteilyohjus-tulkinnassa pitäytyessään halunnut provosoida: kääntää mielialoja Suomen aseidenriisunta-aloitteita vastaan, tiivistää Norjan Nato-yhteyttä sekä virittää ongelmia Suomen idänsuhteisiin. Jopa ulkoministeri Paavo Väyrynen ihmetteli julkisesti, miksi norjalaiset eivät olleet korjanneet harhaanjohtavia väitteitään. Norjalaiset puolustelivat menettelyään myöhemmin vähättelemällä ylilyöntejä ja korostamalla, että kysymys oli vain ”semanttisista eroista”.

Opittiinko mitään?

Kaiken selvittelyn jälkeen on aihetta kysyä, opettiko ”ohjuskriisi” suomalaisille mitään? Ainakin se osoitti, että Suomi oli rauhan oloissa ohjusaseiden osalta hyvin haavoittuvainen. Siitä saatiin riittävästi osviittaa, vaikka Suomen ilmatilan valvonnassa ja alueellisen koskemattomuuden varjelemisessa ei voitukaan osoittaa tapahtuneen – resurssit huomioon ottaen – mitään moitittavaa. Jo pelkkä tieto siitä, että Suomen aluetta oli loukattu idästä käsin, riitti virittämään maailmalla vanhoja suomettumissyytöksiä ja synnytti toinen toistaan villimpiä huhuja jopa keskeisten suurvaltapäättäjien keskuudessa. Sen seurauksena suomalaisissa oikeistopiireissä tunnettiin lisääntyvää houkutusta lyödä näillä spekulaatioilla oman maan päättäjiä tavalla, josta itsesuomettaminen ei ollut kaukana.

Onko mikään sitten muuttunut? Tuore Pellingin tapaus osoittaa ainakin sen, että valmius myötäillä pisimmälle meneviä ulkomaisia spekulaatioita jo ennen tutkimuksia on entisestään lisääntynyt. Alttius usein yliampuvien väitteiden myötäilyyn kattaa nykyisin suuren osan poliittista kenttää ja varsinkin lehdistöä. Asioista ei viitsitä tai jakseta ottaa selkoa, mitä osaltaan vielä edesauttaa viranomaisten tipoittain jakama ja ajoittain jopa ristiriitainen informaatio. Joskus vaikuttaa siltä kuin pelkkä tieto siitä, että syylliseksi voidaan osoittaa itäinen naapuri, aikaansaisi myöhäsyntyisen Pavlov-reaktion, jonka puitteissa tapahtumien rauhallinen ja asiallinen selvittely, tutkimisesta puhumattakaan, harvoin onnistuu.

Maailmalla tehdään jatkuvasti erilaisia provokaatioita, joista tahallaan tai tahattomasti annetaan varmistamatonta ja usein selvästi virheellistä tietoa. Nykyaikainen tiedonvälitys levittää noita juttuja salaman nopeasti. Kokemus opettaa, että varmistamattomien tietojen levittämisestä olisi ainakin poliittisen johdon ja viranomaisten aiheellista pidättyä, eikä se olisi pahitteeksi myöskään median toiminnasta päättäville.

15.9.2026

Juhani Suomi