Heikki Talvitie 25.2.2025

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteko

Julkisuudessa on paljon keskusteltu jälleen siitä, mikä on tasavallan presidentin ja pääministerin välinen roolitus ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa. Sen sijaan ei ole nähty sitä, että Nato-päätöksen teki YLEINEN MIELIPIDE, eikä mikään valtiollinen toimija voinut kyseenalaistaa yleisen mielipiteen vahvaa mandaattia ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa. Tällä on vaikutuksia myös kansainvälisissä suhteissa.

Voidaan esimerkiksi väittää, että presidentti Putin, kun hän tavallaan antoi Suomelle ja Ruotsille ultimaatumin siitä, että näiden maiden ei tulisi liittyä Natoon, tuskin aavisteli, että Nato-päätöstä ei tehnytkään presidentti ja hallitus yhdessä vaan yleinen mielipide eli gallup-numerot, jotka oli manipuloitu 80 prosenttisesti Nato-myönteiseksi median ja lopullisesti somen kautta. Muodollinen päätös oli presidentin, hallituksen ja eduskunnan. Mutta tosiasiassa yleisen mielipiteen 80 prosentin kannatus Nato-jäsenyydelle ratkaisi päätöksen teon siten, että mikään valtiollinen toimija ei olisi voinut sitä alkaa vastustaa. Se on otettava huomioon ei vain Suomessa vaan myös kansainvälisissä suhteissa.

Mikäli valtiolliset toimijat olisivat ryhtyneet vastustamaan vuonna 2022 yleistä mielipidettä, jolla oli takanaan 80 prosentin kannatus, olisi Suomeen synnytetty vakava ulko- ja turvallisuuspoliittinen jakolinja. Se, että valtiolliset johtajat päättivät seurata yleistä mielipidettä, loi Suomeen yhteisen alustan katsella Suomen turvallisuutta kohti tulevaisuutta, jossa Nato-jäsenyys ja Suomen alueen alistaminen Yhdysvalloille DCA-sopimuksella tulee olemaan erittäin haastava yhtälö – maalle, jolla on 1300 kilometriä rajaa Venäjän, toisen ydinasevallan, kanssa. Suomi on tehnyt Yhdysvaltojen kanssa myös ns. indo-pasifisen sopimuksen, jonka maantieteellinen ulote menee Tyynelle merelle asti. Nämä sopimukset on tehty sillä olettamuksella, että Yhdysvaltain ja Venäjän intressit Pohjolassa ja nimenomaisesti Suomessa ovat vastakkaisia. Suomen valtiolliset johtajat ovat luottaneet Yhdysvaltain linjan jatkuvuuteen, joka nyt sitten on asetettu jossain määrin kyseenalaiseksi.

Nyt on lähdettävä katsomaan sitäkin mahdollisuutta, että Yhdysvallat ja Venäjä pääsevät sopimukseen Pohjolan vakaudesta, jossa Suomen rooli rajamaana on hyvin keskeinen. Yhdysvallat näyttää jo tehneen tiettäväksi, että se ei juuri nyt, kun käydään keskusteluja Yhdysvaltain ja Venäjän suhteista ja Ukrainan rauhasta, halua mitään aseellista konfliktia Itämerelle. Yhdysvaltain ja Venäjän kesken ei synny kestävää tasapainoa Pohjolaan, ellei DCA-sopimuksia tulkita siten, että alueelle saadaan alhaisemman uhkatason tilanne.

Tässä uudessa tilanteessa kuitenkin melkein koko läntinen Eurooppa, Suomi mukaan lukien, näyttää päättäneen, että sen intressissä on Ukrainan sodan jatkaminen. Tällä politiikalla pyritään siihen, että Ukraina vielä kykenisi kääntämään sotaonnen siten, että sen alueellinen yhtenäisyys vanhojen rajojen puitteissa kyettäisiin toteuttamaan. Lisäksi eurooppalaiset haluaisivat Venäjän sotarikolliset Haagin tuomioistuimeen. Ranska ja Englanti ovat ottaneet johdon käsiinsä, ja saattaa olla, että molemmat maat lähettävät joukkojaan Ukrainaan joko ennen tai jälkeen mahdollisen aselevon.

Tämä politiikka haastaa sekä Venäjän että Yhdysvallat. Jos läntinen Eurooppa haluaa jatkaa sotaa, Venäjälle, joka nyt neuvottelee Yhdysvaltain kanssa, avautuu mahdollisuus käyttää voimakkaampia aseita Ukrainaa vastaan ilman, että Yhdysvallat siihen reagoisi.

Yhdysvaltain kannalta tilanne on ehkä monimuotoisempi, mutta selvää on, että läntinen Eurooppa käytännössä joutuu vastakkainasetteluun Venäjän, Yhdysvaltain ja Kiinan kanssa. Kylmässä sodassa Albanialla oli nämä kolme suurvaltaa vihollisinaan, mutta Albania selvisi. Ilmeisesti vain siksi, että se oli aivan toisarvoinen asia suurten tärkeysluettelossa. Eurooppa on kuitenkin toista mittakaavaa. Yleisen sodan kärjistymisellä riskeeraaminen on varsin uhkarohkea teko. Kekkosta mukaillen voitaisiin todeta, että ”onpa Euroopassa rohkeutta, mutta onko viisautta?”

Tässä tilanteessa on tärkeätä katsoa, miten Suomen yleinen mielipide suhtautuu uuteen tilanteeseen. Suomessa ovat poliittiset päättäjät, media ja yleinen mielipide olleet hyvin yksimielisiä siinä, että Venäjään ei voi luottaa. Yhdysvaltoihin on luotettu ja sitä on kutsuttu ystäväksi. Tässä on vertailukohtaa sikäli, että yya-aikana venäläiset kutsuivat suomalaisia ystäviksi. Suomalaisilla oli siihen varauksia, joten sanottiin, että harjoitettiin ystävyyden politiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon. Nyt suomalaiset ovat kutsuneet Yhdysvaltoja ystäväkseen, kunnes Trumpin tultua presidentiksi, suomalaiset eivät enää voi luottaa Yhdysvaltoihin, saatikka sitten, että kutsuisimme heitä ystäviksemme. Tämä on mielipidepolitiikkaa, eikä sillä ole mitään tekemistä ammatillisen otteen kanssa. Lisäksi ulkopolitiikalle tärkeä ennustettavuus puuttuu tämänkaltaisessa päätöksenteossa kokonaan.

Yleinen mielipide tietenkin muuttuu ainakin jossain määrin, jos poliittiset päättäjät lähtevät uudelle tielle Euroopan rauhan aikaansaamiseksi. Median osalta jo pari vuosikymmentä kestänyt propagandasota Venäjää vastaan jatkuu edelleen, enkä usko sen laantuvan. Mikä on sitten tilanne somessa, joka nykyisellään on ratkaiseva elementti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa? Minusta some seuraa sekä päättäjiä että mediaa ja ammentaa sieltä mielipiteensä. Sitten on se tuntematon tekijä somessa, joka saattaa tuottaa uuden tilanteen, jollaisesta on myös merkkejä ilmaantunut. Yleinen mielipide saattaa jälleen muuttaa suuntaa ja tuottaa Suomelle tilanteen, jota poliittisen johdon on vaikea hallita.

Summa summarum. Yleinen mielipide Suomessa, jos se menee yli 50 prosentin kannatuksen, on arvaamaton tekijä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa.

Espoossa 25.2.2025

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs