Heikki Talvitie 21.12.2016

Ruotsi toisessa maailmansodassa: norjalainen näkemys

Nuori norjalainen historioitsija Eirik Veum on kirjoittanut kirjassaan ”Det svenske sviket, 1940-1945” (Kagge Forlag 2016) ulos norjalaisten tunteet ruotsalaisia kohtaan toisen maailmansodan ajoilta.

Kuten tunnettua, suomalaiset ovat omissa laskuissaan aina lähteneet siitä, että Ruotsin tulisi auttaa Suomea, mikäli Suomi joutuisi aseelliseen selkkaukseen Venäjän kanssa. Ruotsalaiset puolestaan ovat olleet hyvin selkeitä siinä, että Ruotsi ei voi taata Suomen itsenäisyyttä, vaikka Suomen itsenäisyys on Ruotsin intresseissä. Näin ollen Ruotsi on pyrkinyt puolueettomuuspolitiikallaan takaamaan sen, että se pysyy aseellisen selkkauksen ulkopuolella. Ruotsi ei siis tässä mielessä ole luvannut Suomelle mitään, joten mistään petoksesta ei ole ollut kyse. Suomalaisten omat epärealistiset toiveet ovat pettäneet suomalaiset. Talvisodan kynnyksellä ja sen aikana Ruotsi ei kuitenkaan julistautunut puolueettomaksi vaan ” ei sotaa käyväksi valtioksi.” Tämä salli Ruotsin antaa Suomelle suuressa mitassa materiaalista ja humanitaarista apua mukaan lukien vapaaehtoisten tulon Suomen rintamille.

Eirik Veum vertaa tätä Ruotsin tukea Suomen kamppailulle Talvisodassa siihen, mitä ruotsalaiset tekivät, kun Saksa alkoi miehittää Norjaa 9.4.1940. Kirjan otsikko siis puhuu Ruotsin petoksesta Norjaa kohtaan ja käsittelee norjalaisten tunteita ruotsalaista naapurikansaa kohtaan miehitysvuosina. Kirja kertoo siitä, miten Ruotsin viranomaiset antoivat Saksalle apua ja tukea Norjaan suuntautuneen saksalaismiehityksen käynnistyessä. Sama päti Eirik Veumin mukaan miehityksen aikana, jolloin ruotsalaiset suuntasivat toimintansa Norjan vastarintaliikettä vastaan. Veumin mukaan Norjasta tuli kylmän ja itsekkään politiikan uhri, koska ruotsalaisten päätarkoitus oli pysyä sotatoimien ulkopuolella. Norjan vastarintaa pidettiin Ruotsissa hyödyttömänä ja Veumin mukaan Ruotsille oli tärkeämpää varmistaa asemansa tulevaisuudessa Saksan Germaanisen unionin osana.

Kuten suomalaiset, niin myös norjalaiset olivat pettyneet Ruotsin käytökseen. Norjalaisten kritiikki lähtee siitä, että ruotsalaisten olisi tullut auttaa naapurikansaa ja Ruotsin olisi tullut taistella yksinvaltaista, saksalaista Kolmatta Valtakuntaa vastaan yhdessä demokraattisten valtioiden kanssa.  Ruotsin olisi siis tullut edistää Norjan ja norjalaisten intressejä eikä turvata oman maansa kansalaisia sodan kauhuilta. Sanon tämän siksi, että Eirik Veumin kirja on suomalaisille äärimmäisen arvokasta luettavaa, sillä se viime kädessä peilaa koko ajan Ruotsin sodanaikaista käytöstä, jolla käytöksellä pyrittiin viimeiseen asti turvaamaan Ruotsin pysyminen sodan ulkopuolella. Ruotsin puolueettomuus venyi kuin kuminauha, muttei katkennut missään vaiheessa. Saksalaiset olisivat miehittäneet Ruotsin malmikentät, mikäli Ruotsi ei olisi myynyt malmiaan Saksan sotakoneen käyttöön. Myös Ruotsi oli ulkomaankaupassaan riippuvainen Saksan toimituksista ja tämä koski nimenomaan kivihiiltä. Ruotsin armeijan varustus oli alimitoitettua ja Saksa myi Ruotsille aseita ja sotakalustoa, josta riitti tavaraa myös Ruotsin toimituksiin Suomelle.

Ruotsi varoi varsinkin vuosina 1940-41 ärsyttämästä millään lailla saksalaisia, ja siksi se salli saksalaisten sotilaiden ja aseiden kuljetuksen Ruotsin läpi alkaen saksalaisten miehitysvaiheesta, jolloin norjalaiset vielä taistelivat varsinkin Narvikin seuduilla. Vaikka Ruotsissa oli hyvin paljon saksalaismielisyyttä kuningashuoneessa, hallituksessa ja parlamentissa, niin voidaan väittää, että puolueettomuuden puolesta työskenteli yhtä vaikutusvaltainen ryhmä ja piti toimintaa tasapainossa.

Ruotsin geopoliittinen asema on myös suosinut Ruotsia ja toisaalta sattuma on pelannut myönteistä rooliaan Ruotsin eduksi. Ensinnäkin se, että Aleksanteri I valloitti Suomen 1809 ja että Ruotsiin valittiin kruununperilliseksi ranskalainen marsalkka Jean Baptiste Bernadotte,. Hän ei halunnut Suomen alueen suhteen revanshia, mikäli Ruotsi saisi Tanskalta Norjan, joka oli ollut vihollinen Ruotsin selustassa. Tämä toteutui vuonna 1814. Siitä asti Ruotsi on ollut rauhan tilassa vuoden 1812 politiikan ansiosta. Kuitenkin tarvittiin vielä yksi ratkaiseva sattuma, jotta Ruotsi kykeni pysyttelemään toisen maailmansodan ulkopuolella. Norja halusi itsenäistyä ja vastahakoisesti Ruotsi suostui tähän vuonna 1905. Unionin purkauduttua Norjan kanssa ja Suomen ollessa itsenäinen tasavalta Talvisodan alkaessa vuoden 1939 lopulla olivat käsillä ne geopoliittiset edellytykset, joiden avulla Ruotsin hallituksen määrätietoinen politiikka pysytellä sodan ulkopuolella onnistui.

Ensimmäisessä maailmansodassa puolueettomien maiden asema ei ollut kovin hääppöinen. Puolueettomuus jättää yksin ja se yksinäisyys on kestettävä eikä haettava pettävää lämpöä turvallisuudesta, jota ei käytännössä ehkä olekaan. Ruotsin taloudellisia intressejä ensimmäisessä maailmansodassa hoitivat Wallenbergit. Knut Wallenberg oli Hammarskjöldin hallituksen ulkoministeri ja anglofiili. Hän ei kuitenkaan saanut avatuksi otollisia suhteita, joilla oli saatu aikaan kauppasopimus brittien kanssa. Tämän teki hänen velipuolensa Marcus Wallenberg, joka johti Wallenbergien pankki- ja teollisuusimperiumia.  Silti ensimmäisen maailmansodan lopussa Ruotsissa koettiin nälänhätää.

Toisessa maailmansodassa kauppasuhteista vastasivat jälleen Wallenbergit. Vuorossa olivat seuraavan sukupolven veljekset Jacob ja Marcus. Nyt jaettiin akselivallat ja liittoutuneet veljesten kesken. Jacob hoiti Saksan ja Marcus länsiliittoutuneet. Marcuksella oli sormensa pelissä myös niissä kontakteissa, joiden avulla tunnusteltiin rauhan mahdollisuuksia Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Jos hallituksella ei puolueettomuuden vuoksi ollut kaikkia mahdollisuuksia laajaan kontaktiverkostoon, niin Wallenbergit täydensivät kontaktigalleriaa. Eirik Veum mainitsee kylläkin kauppasuhteiden merkityksen Ruotsille, mutta siihen olisi tullut kiinnittää enemmän huomiota.

+++

Seuraavassa Eirik Veumin näkemyksiä:

Saksan hyökättyä Puolaan 1.9.1939 Ruotsin pääministeri Per Albin Hansson piti puheen, jossa hän vahvisti Ruotsin linjaksi ylläpitää ystävällisiä suhteita toisiin valtioihin, sotaa käyviin tai puolueettomiin. Hansson lisäsi, että Ruotsi tulisi noudattamaan tiukkaa puolueetonta linjaa samalla kun haluttiin ylläpitää avointa ja ystävällistä yhteistyötä kaikkiin suuntiin.

Ruotsin uusi ulkoministeri Christian Günther oli karriääridiplomaatti ja tuli ulkoministeriksi suurlähettiläspostilta Norjasta. Tämä oli selvä signaali Saksalle, joka oli ollut epäluuloinen edellistä ulkoministeriä Rickard Sandleria kohtaan. Günther oli saksalaismielisempi kuin edeltäjänsä.

Norjan miehityksen alussa 9.4.1940 Saksan vaatimukset Ruotsille olivat:

”Ruotsin tuli ylläpitää neutraliteettia eikä osallistua sotatoimiin. Siksi Ruotsi ei saisi mobilisoida armeijaansa. Ruotsin laivaston tuli sallia Saksan laivaston operaatiot eivätkä ruotsalaiset alukset saisi tulla kolmea mailia kauemmaksi ulos tukikohdistaan. Ruotsin ei tulisi estää Saksan puhelin- ja sähkötysliikennettä Ruotsin televerkossa. Ruotsin malmitoimitusten tuli jatkua Saksaan niin kuin aikaisemmin. Kaikki brittien yritykset estää tämä tultaisiin ehkäisemään.”

Saksan miehittäessä Tanskan ja Norjan reaktiot Ruotsissa olivat varsin välinpitämättömät verrattuna siihen reaktioon, minkä Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen oli aiheuttanut Ruotsissa marraskuussa 1939. Ruotsissa ajateltiin, että Tanskan ja Norjan puolustus kuului Ranskalle ja Isolle-Britannialle. Norjan parlamentin puhemiestä Carl Joachim Hambrota estettiin keräämästä tukea Norjan hyväksi Ruotsissa. Ruotsalaiset kykenivät auttamaan Suomea, jolla oli hallitus ja virkamiehistö. Norjan hallitus oli pakolaishallitus. Suomeen Ruotsi lähetti vapaaehtoisia. Norjaan tätä ei sallittu. Norjan kuningashuoneen edustajia informoitiin siitä, että jos he hakevat suojaa Ruotsista, heidät tullaan internoimaan.

Ruotsin pääministeri Per Albin Hansson ilmaisi myötätuntonsa Tanskalle ja Norjalle: Kaikkien tulisi ymmärtää, että omasta rauhastamme huolimatta olemme syvästi järkyttyneitä tapahtumista Tanskassa ja Norjassa. Suomen osalta tilanne oli sikäli erilainen ruotsalaisten silmissä, että Ruotsissa Neuvostoliittoa pidettiin suurimpana uhkana. Siksi Suomea piti tukea.

Ruotsalainen valtuuskunta (muun muassa amiraali Fabian Tamm ja lähetystöneuvos Gunnar Hägglöf) tapasi Herman Göringin Berliinissä 15.4.1940. Ruotsi lupasi taistella Isoa-Britanniaa vastaan, mikäli britit tunkeutuisivat Ruotsin alueelle. Göring vaati myös kauttakulkua Saksan sotilaille Ruotsin alueen halki Norjaan. Kun Tamm ilmoitti tämän olevan vaikeaa ruotsalaisille - olivathan norjalaiset naapuri- ja veljeskansa - niin Göring sanoi, että siinä tapauksessa olisi mahdotonta ylläpitää ystävällisiä suhteita Saksan ja Ruotsin välillä. Ruotsalaiset vetäytyivät kannastaan.

Ruotsi ja Saksa sopivat merialueen miinoittamisesta Skånen ja Sjaellandin välillä suojellakseen Saksan merikuljetuksia. Tämä oli selvä poikkeama Ruotsin puolueettomuudesta.

Huhtikuun puolessa välissä 1940 Saksa vaati oikeutta kuljettaa sotilaitaan Norjaan Ruotsin rautateitä pitkin. Muutamien kuljetusten jälkeen tuli samansuuntaisia uusia vaatimuksia Saksan taholta. Ruotsin Berliinin lähettiläs Arvid Richert oli sitä mieltä, että Saksa oli antanut Ruotsille ultimaatumin. Ruotsin tuli taipua Saksan tahtoon, sillä Saksa voittaisi sodan ja Adolf Hitler päättäisi tämän jälkeen Euroopan valtioiden kohtaloista. Hitlerin henkilökohtainen tahto olisi ratkaiseva. Saksan vaatimuksiin suostumista tukivat ulkoministeri Günther, oikeusministeri Karl Gustaf Westman ja puolustusvoimien komentaja Olof Gerhard Thörnell. Sosiaalidemokraattiset ministerit halusivat vastustaa Saksan vaateita. Näihin lukeutuivat mm. sosiaaliministeri Gustav Möller, valtiovarainministeri Ernst Johannes Wigforss ja puolustusministeri Per Edvin Sköld. Kuljetukset alkoivat kuitenkin vähitellen. Ensin materiaalikuljetuksina Norjaan ja sitten saksalaisten sotilaiden kuljetuksina Norjasta Saksaan. Norja antautui 10.6.1940, ja kauttakulkusopimusta Ruotsin ja Saksan kesken alettiin valmistella Ruotsin hallituksessa 18.6.1940. Veum katsoo, että tällä päätöksellä Ruotsin puolueettomuudella oli enää historiallista merkitystä. Sopimus oli valmis 8.7.1940. Ruotsalaiset katsoivat, että Norjan antauduttua sotatila Saksan ja Norjan kohdalla oli ohi ja että Ruotsin ei enää tarvinnut ottaa tätä huomioon.

Saksa oli Ruotsin suurin kauppakumppani. Kaikkiaan 70 % Ruotsin ulkomaankaupasta oli Saksan kanssa. Hitler vaati, että ne asejärjestelmät, joita Saksa myi Ruotsille, eivät päätyisi kolmansien maiden käsiin. Poikkeuksen tästä teki Suomi. Saksa oli tämän suhteen varovainen. Olisihan se voinut huonontaa Saksan ja Neuvostoliiton suhteita. Veum mainitsee Wallenbergien roolin kauppasuhteissa Saksaan ja toteaa, että liittoutuneet vallat kritisoivat tätä voimakkaasti. Saksan kaupan merkitys oli se, että ilman sitä Ruotsissa olisi ollut hätätila, ruokapula ja kaaos. Kauppa Saksan kanssa heikensi Ruotsin puolueettomuuden uskottavuutta.

Vuonna 1943 Ruotsi aloitti kauppaneuvottelut länsivaltojen kanssa tarkoituksella vähentää Ruotsin kauppaa Saksan kanssa. Nyt ruotsalaiset saavuttivat tilanteen, jossa heillä oli kauppasopimukset kummankin sotivan leirin kanssa. Ruotsi jatkoi tavaratoimituksiaan Saksan aseteollisuudelle kesään 1944 saakka, ja amerikkalaiset kritisoivat tätä kovasti. Yhdysvallat uhkasi Ruotsia miehityksellä 13.4.1944, ellei Ruotsi lopettaisi kuulalaakerien toimittamista Saksalle. Lisäksi amerikkalaiset vaativat Ruotsia lopettamaan sotilaallisen avun Suomelle. Normandian maihinnousun jälkeen Ruotsin vientiä Saksaan alettiin vähentää asteittain. Liittoutuneet ja erityisesti amerikkalaiset olivat sodan jälkeen erittäin kriittisiä Ruotsia kohtaan sen vientitoimituksista Saksaan. He katsoivat, että sotaa oli pitkitetty tämän tosiasian johdosta ja amerikkalaisia kaatunut Ruotsin toiminnan vuoksi.

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Ruotsi sai nootin Saksalta 22.6.1941 aamulla. Saksa halusi kuljettaa 163. Jalkaväkidivisioonan Norjasta Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Ruotsi ei halunnut, että siitä tulisi Saksan tukialue taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Ruotsin hallitus jakautui jälleen kahtia. Oli niitä, jotka sympatisoivat Saksan taistelua Neuvostoliittoa vastaan. Nämä piirit väittivät myös, että Saksa saattaisi miehittää Ruotsin, jos Saksan vaatimukseen ei suostuttaisi. Ulkoministeri Günther tuki Saksan pyyntöön suostumista ja kuningas uhkasi jopa luopua kruunustaan, ellei näin kävisi. Saksalaista divisioonaa alettiin 25. kesäkuuta siirtää Ruotsin kautta Suomeen. Kokonaisuudessaan siirto käsitti 105 kuljetusta Ruotsin rautateillä. Ruotsi katsoi tämän yhden kerran operaatioksi, eikä vastaaviin pyyntöihin enää suostuttu.

Ruotsin hallituksessa oli niitäkin, jotka katsoivat, että Ruotsin tulisi liittyä sotaan Saksan ja Suomen kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Sosiaalidemokraattiset ministerit vastustivat tätä kantaa. Ruotsin asevoimissa oli satoja upseereja, jotka kuuluivat oikeistoradikaalisiin ja kansallissosialistiin järjestöihin. Myös näiden toimesta painostettiin hallitusta yhtymään sotaan Saksan ja Suomen kanssa. Sanottiin, että vain siten Ruotsi voisi säilyttää johtavan aseman sodan jälkeisessä Pohjois-Euroopassa. Ruotsissa oli myös paljon vapaaehtoisia, jotka halusivat osallistua sotaan itärintamalla. Esimerkiksi kesällä 1941 taisteli 720 miehen vahvuinen ruotsalainen pataljoona Suomessa Hangon rintamalla.

Ruotsissa oli 1930-luvun loppupuolella useita fasistisia järjestöjä, ja Ruotsissa oli myös tieteellistä tutkimusta eri roduista ja niiden ominaisuuksista. Ruotsin sodan aikainen pakolaispolitiikka liittyi läheisesti myös juutalaiskysymykseen. Ruotsin politiikka oli aluksi hyvin rajoitettua, mutta sittemmin se lieventyi huomattavasti. Tanskan juutalaiset saivat suojaa Ruotsista, kun taas Norjan juutalaisiin suhtauduttiin eri tavalla. Norjan juutalaisia käännytettiin takaisin ja he joutuivat sitten usein Saksan kuolemanleirille. Tässä vertailukohtana on Suomi, joka luovutti juutalaisia Saksaan. Ruotsalaiset olivat myös varsin tiukkoja Norjan vastarintaliikkeeseen ja käännyttivät sen jäseniä takaisin. Pelkona oli, että Norjan vastarintaliike alkaisi toimia Ruotsista käsin, jolloin Saksa aktivoituisi.

Ruotsin sotilas- ja siviilitiedustelu joutui koville sodan alussa. Uusien organisaatiomuotojen myötä Ruotsin tiedustelu saavutti korkean tason. Olihan Tukholma ja Göteborg sodanaikaisen tiedustelun keskeisiä kansainvälisiä paikkoja. Jos Sveitsi oli ollut 1. maailmansodan aikaan kansainvälisen tiedustelun keskus, niin 2. maailmansodan aikana sellainen oli Ruotsi. Ruotsin tiedustelu tiedusteli kaikkea ja oli yhteydessä useimpiin sotaa käyvien maiden tiedustelupalveluihin. Siviilitiedustelu tunnusti periaatteessa lakien mukaisen käytöksen. Sen sijaan sotilastiedustelu toimi jo lakien ulkopuolella. Norjan vastarintaliike katsottiin näissä piireissä valtiolle vihamieliseksi toiminnaksi. Ruotsin tiedustelu kohdistui eniten Ison-Britannian toimintaan Ruotsissa. Samoin Ruotsin sisäisen tilanteen osalta ruotsalaiset kommunistit olivat valvonnan kohde. Useat joutuivat sodan aikana työleireille. Ruotsin sotilastiedustelu sai alkunsa Suomen talvisodasta.

Stalingradin tappio ja Pauluksen armeijakunnan antautuminen oli se käännekohta, jonka jälkeen Ruotsissa alettiin arvioida tilanteita uudelleen. Kesällä 1943 lakkasivat saksalaisten sotilaskuljetukset Ruotsin kautta, ja lisäksi kesällä 1944 kaikki saksalainen tavarakuljetus keskeytyi Ruotsin rautateillä. Myös suhtautuminen Norjan vastarintaliikkeeseen ja Norjan pakolaishallitukseen muuttui vähitellen myönteisemmäksi.

Sodan jälkeen Norjassa oli paljon katkeruutta Ruotsia kohtaan. Se näkyi kuninkaallisten ja hallitusjäsenten suhteissa. Kuitenkin sovinto sai yliotteen, vaikka paljon jälkiä on jäänyt myös nykyhetkeen Ruotsin ja Norjan sodanaikaisista suhteista. Ruotsin käytöstä on usein niin Norjassa kuin Suomessa tulkittu ylimielisyydeksi, silloinkin kun se on ollut omista eduista huolehtimista varsin monivivahteisissa ja vaarallisissa olosuhteissa.

+++

Ollessani suurlähettiläänä Tukholmassa kuulin eräästä huomattavasta ruotsalaisesta poliitikosta, joka oli vienyt lapsensa Balkanille katsomaan, miltä reaalimaailma näyttää. Balkanhan oli 1990-luvulla varsinainen sotatanner, jossa myös joukkomurhat kuuluivat etnisen koston välineistöön. Ruotsi toisaalta ei ole vain esimerkki valtiosta, joka on ollut rauhan tilassa yli 200 vuotta. Se on myös esimerkki yhteiskunnasta, joka on kehittynyt pitkän rauhan kaudella ja muokannut siten ihmisten välisiä suhteita. On aika ihmeellistä, että kukaan ei erityisemmin lähde Ruotsiin tutustumaan niihin tekijöihin, jotka ovat mahdollistaneet sille erittäin pitkän rauhan kauden maanosassa, jossa on riehunut Krimin sota ja kaksi maailmansotaa.

Edellä mainitut Eirik Veumin havainnot Ruotsista toisen maailmansodan aikana olkoot siis eräänlainen Ruotsin käytösmalli kriisin aikana. Norjalainen näkökulma Ruotsin käytökseen on varsin kriittinen. Mitä voisi sanoa ruotsalaisten omasta suhtautumisesta toisen maailmansodan aikaiseen politiikkaansa. Uskon hyvin monien ruotsalaisten arvostavan sitä, että maa ei joutunut sotatantereeksi. Toisaalta ruotsalaisia vaivaa jonkinasteinen yleinen käsitys siitä, että he eivät uhrautuneet yhteiseen taisteluun diktaattoreita, kommunismia ja fasismia vastaan.

Jotta jokin maa voisi pysyä alueellaan riehuvan sodan ulkopuolella, sillä täytyy olla vakaa pyrkimys säilyä sodan ulkopuolella ja maan politiikkaa on tullut ohjata jo pitemmän aikaa tämä päämäärä mielessä. Jos taas politiikan lähtökohtana on se, että valtio ei voi säilyä kriisin ulkopuolella, jos alueella syntyy aseellinen selkkaus, niin ihan varmasti tällainen valtio päätyy sotatoimien piiriin. Tämän kaltainen lausunto osoittaa, että maa on jo pitemmän aikaa noudattanut politiikkaa, joka ei salli selkkauksen ulkopuolelle jäämistä tai sitten se tarkoittaa, että lausuja on nimenomaisesti päättänyt osallistua seuraavaan selkkaukseen. Jatkuvan viholliskuvan ylläpito auttaa taistelutantereeksi joutumista melkein sataprosenttisesti.

Ruotsi ei käytä viholliskuvia. Se käyttää uhkakuvia. Niihinkin se suhtautuu joustavasti. Ruotsi puolustautuu, jos sen kimppuun hyökätään. Jos hyökkäys ei ole akuutti, Ruotsi pyrkii toimimaan tavalla, joka saattaa välttää hyökkäyksen tai sen uhan. Ruotsille hyökkäys ei ole ollut paras puolustus.

Puolueettomuuden suuri ongelma on se, että valtion suhteet henkilöihin, jotka päättävät toisten valtioiden suhteista varsinkin kriisin aikana, jäävät varsin ohuiksi. Siksi on ensiarvoisen tärkeätä, että yhteiskunnan käytössä on henkilöitä, joilla on hyvä suhdeverkosto ulkomailla ja joihin luotetaan. Sekä valtion että yhteiskunnan tasolla ruotsalaiset ovat aina olleet hyviä verkostujia ja vaikuttajia. Kaikkein tiiviimmät kahdenväliset suhteet ruotsalaisilla on ollut valtioon, joka on ollut suurin uhka. Toisaalta on tehty yhteistyötä, toisaalta on ryhdytty kaikkiin varotoimenpiteisiin, jotta uhkana oleva maa huomaisi, että sen taholta tulevan uhan todellisuuteen ollaan varauduttu ja että tällainen uhka on epätoivottu.

Ruotsi ei ole ennakkoon sitoutunut muuhun kuin hyvään yhteistyöhön kaikkien sotaa käyvien maiden kanssa. Tämä ottaa huomioon sen tieteellisen käsityksen, että todellisuus (myös luonnontieteissä) on vuorovaikutusta ja että kaikki vuorovaikutus on sattumanvaraista. Osviittaa toiminnallemme voimme saada siitä, että sattumanvaraisessa vuorovaikutuksessa jotkin tapahtumat ovat todennäköisempiä kuin toiset. Siksi kaikkein toivottominta on sitoutua toimintaan, jossa jonkin toivotun tuloksen saavuttaminen on kaikkein vähiten todennäköistä. Lisäksi toimintavapauden säilyttäminen tarkoittaa sitä, että kun todennäköisyys alkaa näyttää johonkin suuntaan, niin tämä on vielä otettavissa huomioon.

Kun kaikki todellisuus on vuorovaikutusta, joka taas on sattumanvaraista, niin sattuma todella on otettava vakavasti. On siis sattumanvaraisia tapahtumia, jotka ovat jonkin valtion pyrkimyksille edullisia, ja sitten taas sattumia, jotka päinvastoin pelaavat ko. valtiota vastaan. Kaikkein tärkeintä näissä tilanteissa on maksimoida tai ainakin optimoida edullinen tilanne ja minimoida epäedullisen tilanteen haitat. Tämä vaatii paitsi nopeaa reaktiokykyä ja ennalta ehkäisevää tiedustelua koko alueen vaikuttajakenttään. Ei ole sellaista valtiollista intressiä, joka voisi vaatia toiselta valtiolta sokeaa lojaalisuutta, ellei sitten kyseessä ole alistussuhde, josta nyt ei ole kyse. Ennen kaikkea nopea reagointikyky vaatii toimintavapautta ja toimintatilaa itselleen.

Eirik Veuminkin tarina Ruotsin käytöksestä toisen maailmansodan aikana osoittaa, että valtion sisällä on monenlaisia pyrkimyksiä ja että on todella tärkeätä säilyttää erilaisia mielipiteitä päätösten pohjaksi. Kriisiaikojen kovissa paineissa kevyesti lausutut ja kevyiksi havaitut argumentit kyllä lopulta tulevat jäämään syrjään niiden päätösten tieltä, jotka tunnustavat realiteetit, mutta eivät anna periksi, niin kauan kuin itsemääräämisoikeudesta voidaan pitää kiinni.

Ruotsissa myös poliittinen päätöksenteko on aina mennyt edelle sotilaiden päätöksentekoa. Ja jos sotilaat ovat jotain sopineet ilman poliittista myötävaikutusta, asian on annettu raueta. Tämä koskee ei ainoastaan aikaa ennen toista maailmansotaa vaan myös kylmän sodan aikaista yhteistyötä Ruotsin puolustusvoimien ja lännen sotilaallisten yhteistyöpyrkimysten osalta.

On selvää, että Euroopan integraatio on muuttanut Ruotsin asemaa suhteessa ulkomaailmaan. Lisäksi Neuvostoliiton sortumisen jälkeen Ruotsilla on ollut Venäjää vastaan bufferttina Suomen lisäksi Baltian maat. Ruotsin intressissä on ollut tukea poliittisesti Suomen ja Baltian maiden itsenäisyyttä, vaikka Ruotsi ei edelleenkään kykene takaamaan niiden itsenäisyyttä. Isäntämaasopimus Naton ja Yhdysvaltain kanssa määrittää ne strategiset tukikohdat, jotka Ruotsi antaisi liittoutuneiden käyttöön myös kriisin aikana. Tällöin Ruotsin valtioalue tulisi sidotuksi Baltian puolustukseen tavalla, joka tekisi Ruotsin pysymisen erillään Itämeren alueella mahdollisesti alkavasta sodasta varsin vaikeasti toteutettavan. Lisäksi Ruotsilla ei ole tällä hetkellä entisten puolueettomuustilanteiden kaltaisia poliittisen tason luottamuksellisia kontakteja kaikkiin osapuoliin nähden. Ratkaisevaa tulee olemaan Ruotsin kahdenvälisten suhteiden taso Itämeren alueen vaikuttajavaltioiden johtoon. Se, että Ruotsi näyttää taas vahvistavan kahdenvälisiä suhteitaan, viittaa paitsi alueen jännityksen kasvuun myös Ruotsin pyrkimykseen edelleen suojata itse omat etunsa tällä alueella. Toimintavapauden säilyttäminen on siis Ruotsille yhtä tärkeää kuin ennenkin.

Heikki Talvitie

21.12.2016