Heikki Talvitie 15.9.2020

Ruotsin maahanmuutto ja rikollisuus

Ruotsin hyvinvointiyhteiskunta on vuosikymmeniä välttänyt yhdistämästä maahanmuuttoa ja rikollisuutta. Se ei ole ollut vain sosialidemokraattien politiikkaa. Sitä ovat tukeneet enemmän tai vähemmän myös porvaripuolueet. Tämä asiantila on sitten luonut hedelmällisen kasvualustan ruotsidemokraateille, jotka nimenomaisesti ovat kiinnittäneet huomiota maahanmuuton haittapuoliin. Pitkään ei mikään muu ruotsalainen puolue, joka on ollut edustettuna valtiopäivillä, ole halunnut olla yhteistyössä ruotsidemokraattien kanssa. Täten ruotsidemokraattien kuningastie valtiopäivillä on saanut jatkuvaa kasvualustaa.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että moderaatit ja kristillisdemokraatit yhtyivät kritisoimaan yhdessä ruotsidemokraattien kanssa hallituksen asennetta maahanmuuttoon ja vakavaksi ongelmaksi leimahtaneisiin jengiväkivaltaisuuksiin. Tämä antaisi olettaa, että moderaatit ja kristillisdemokraatit olisivat muuttamassa asennettaan ruotsidemokraatteihin. Jos jonkinnäköinen yhteistyö näiden puolueiden kesken syntyy valtiopäivillä, niin se on selvä uhka Stefan Löfvenin vähemmistöhallitukselle. Siksi Löfvenin oli reagoitava.

Mitä Löfven sitten itse asiassa sanoi, kun siitä nousi varsin näkyvä poliittinen mediakohu? Löfven niputti integraation ja rikollisuuden yhteen seuraavasti: ”Jos emme onnistu integraatiossa ja meillä on laajaa maahanmuuttoa, siitä seuraa suurempi riski tällaisille ongelmille, joita nyt näemme. Se on päivänselvää. Rikollisuutta ei kuitenkaan tule yhdistää automaattisesti ihonväriin tai uskontoon, sitä haluan välttää ja siinä meidän on oltava hyvin tarkkoja.” Löfven tarkensi vielä lausuntoaan: ”Jos on maahanmuuttoa, johon liittyy suuria vaikeuksia integraatiossa, siitä seuraa sosiaalisia jännitteitä yhteiskuntaan, eikä se ole hyvä.”

Ruotsi on ollut pitkään varsin avoin yhteiskunta maahanmuutolle. Voisi vain todeta suomalaisten siirtymisen Ruotsin työmarkkinoille 1960-luvulla. Heitä oli ja heidän jälkeläisiään on Ruotsissa noin 400 000. Senkin jälkeen Ruotsin työmarkkinat ovat vetäneet väkeä maailmalta sekä Ruotsiin muuttaneiden että Ruotsin yhteiskunnan hyväksi ja onneksi.

Euroopan unionin rikkaus ja taloudellinen vauraus, joka on ollut unionin omaa markkinointia sen syntyhetkestä lähtien, on houkuttanut uusia maahanmuuttajia alueilta, joilla on ollut tai on sotilaallisia ja poliittisia kriisejä. Lisäksi Ruotsin kyky pysyä Itämeren alueen sotien ulkopuolella yli 200 vuotta on luonut Ruotsiin omanlaisensa yhteiskunnallisen ja moraalisen koodin, joka hipoo ideologian rajoja. Tämän mukaisesti kriisialueilta pyrittiin ottamaan maahanmuuttajia, jos heitä vainottiin tai jos heidän toimeentulonsa oli vaarassa. Entisen Jugoslavian hajaantumissodat toivat tähän kuvioon radikaalin lisän. Ruotsiin ovat vuosikymmenien aikana pesiytyneet kaikki Balkanin rikollisklaanit. Lisää on tullut uusilta kriisialueilta ja nyt ollaan tilanteessa, jossa rikollisklaanien valtataistelut eivät enää rajoitu heidän kontrolloimiin alueisiin vaan ”sotaa” käydään laajuudessa, jossa kaupunginosatkin voidaan vallata ilman, että poliisi voi tehdä mitään tilanteen vakauttamiseksi.

Vuosi 2015 oli katastrofaalinen koko Euroopan unionin alueella. Holtiton maahanmuutto ja turvapaikkaoikeuden saavuttaminen unionin alueella ryöstäytyi täysin käsistä. Sitä oli edeltänyt läntinen interventio Libyassa, joka avasi Gaddafin jälkeisille pikkurikollisille tienestit, kun he välittivät massoittain afrikkalaisia Välimeren yli Italiaan, Saksaan ja muualle unionin alueelle. Maalaisjärjelläkin olisi voinut päätellä, että näiden miljoonien piiristä varmasti löytyi jo alkuvaiheessa rikollista ainesta, jonka ainoa tavoite oli harjoittaa ”ammattiaan ” unionin alueella. Samalla avattiin ovet terroristeille laajassa mitassa.

Kun olin aloittanut Suomen suurlähettiläänä Ruotsissa huhtikuussa 1996, niin luulin tuntevani hyvinkin Ruotsia. Yllätys oli kuitenkin aikamoinen, kun pyrin tutustumaan ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Ymmärsin, että minun piti opiskella paitsi heidän ulkopolitiikkaansa, niin myös Ruotsin yhteiskuntaa ja siinä vaikuttavia voimia. Toinen hämmästys oli, että en löytänyt kirjakaupoista mitään syvempää analyysia Ruotsin yhteiskunnan ”todellisuudesta”. Tarjolla oli vain erilaisia tieteellisiä analyyseja hyvinvointivaltiosta, demokratiasta ja ruotsalaisten yhdenvertaisuudesta laajassa katsannossa ei vain oikeudellisessa mielessä.

Kun kuitenkin tietyt esikaupungit olivat jo kriisissä 1990-luvun lopulla, valittelin tätä tiedon puutetta erilaisille tahoille. Ratkaisu tuli sitten siinä, että minua kehotettiin lukemaan ruotsalaisia dekkareita. Sieltä löytyi ruotsalaisten nyky-yhteiskunta kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Minulla on nyt muutama kirjahyllyllinen ruotsalaisia dekkareita ja otan aina joskus käsiini jo parikymmentä vuotta sitten lukemani teoksen. Olen hämmästynyt, kuinka tarkasti dekkarien kautta on voinut peilata tietä, jota Ruotsi on kulkenut kohti nykyisyyttä, jossa negatiiviset elementit yhteiskunnan rakentamisessa vihdoin aletaan tunnistaa.

Muutaman esimerkin mainitakseni. Ruotsissa ei saa tappaa ketään. Kun sitten joku tappaa, niin yhteiskunnan on vaikea toimia, koska tällaista oikeutta ei ole kellään. Tämä vaikuttaa politiikassa mutta myös turvallisuusmielessä varsinkin poliisin toiminnassa. Valtuuksia ei juuri ole ollut, ja aseen käyttö kaikissa tapauksissa vie poliisin varsin vaikeaan tilanteeseen, jopa työn menettämiseen. Lisäksi poliisien on ollut psyykkisesti varsin vaikea itse käyttää asetta johtuen ruotsalaisen yhteiskunnan moraalikoodista, jossa kaikki ristiriidat pitää laukaista keskustelemalla ja siitä syntyneellä konsensuksella. Tästä lajista dekkareita voisi esimerkiksi mainita Jan Guilloun päähenkilön Carl Hamiltonin. ”He had licence to kill”, siis Bondia varioiden.

Ruotsalaiset dekkarit ovat tulleet suosituksi myös siksi, että niiden päähenkilöitä käsitellään pikkutarkasti ja siten tuodaan esiin heidän toimintansa ruotsalaisessa yhteiskunnassa ja toiminnassa, joka sitoo heitä yhteisiin ja yksityisiin moraalikäsityksiin. Päähenkilöt eivät aina yllä omien aatteidensa tasolle. Tästä sarjasta voisi mainita elämänkumppanien Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön Martin Beck -dekkarit ja -elokuvat sekä Henning Mankellin luoman Kurt Wallander -hahmon.

Kolmantena otoksena mainitsisin Jens Lapiduksen. Hän on juristi ja perehtynyt oikeuskäytäntöihin, joihin törmää Tukholman alamaailmassa. Hänen kirjansa ovat vähän vaikeammin luettavissa, mutta niiden suuri ansio on se, että Tukholman alamaailmaan törmää aina joskus sinisilmäinen ruotsalainen. Eikä hänen aina käy ihan huonosti, vaikka hän pelaa täysin eri peliä kuin kumppaninsa Balkanilta tai muilta kriisialueilta.

Espoo 15.9.2020

Heikki Talvitie