Heikki Talvitie 28.3.2025

Talouden geopolitiikka Ruotsin ja Suomen kannalta                       

Ruotsalainen ekonomisti ja kirjailija Kjell A. Nordström kirjoitti Hufvudstadsbladetissa 26.3.2025 Pohjoismaiden taloudellisista näkemyksistä blokkina ja yksilöllisinä valtioina. Hänellä on lyhyesti ilmaistuna kaksi teesiä: Suomen ei ehkä nykyisessä maailmantilanteessa kannattaisi kopioida Ruotsin mallia, on ensimmäinen havainto. Toinen havainto on se, että hän näkee todellisen mahdollisuuden siinä, että Pohjoismaat muodostavat jo nyt vahvan taloudellisen blokin, joka on voimistumaan päin.

Nordström on esittänyt nämä ajatukset eräässä suomalais-ruotsalaisessa konferenssissa Tukholmassa. Konferenssia ohjasi toimitusjohtaja Marc Hinnenberg, joka on muun muassa Hankenin alumni. Sekä Nordström että Hinnenberg ovat sitä mieltä, että meillä on ongelmana iäisyyskysymys: miksi jatkuvasti katsotaan, että Suomi on Ruotsia jäljessä kasvussa, bruttokansantuotteessa ja kotitalouksien säästämisasteessa? Osasyyksi molemmat nimeävät historialliset eroavuudet Ruotsin ja Suomen välillä.

Herrojen teksti on mielenkiintoista ja siihen kannattaa tutustua. Se eroaa länsimaiden valtamedian narratiiveista siinä, että asioille pyritään hakemaan syy- ja seuraussuhteita eli ollaan faktoja etsimässä. Tekstin historiaosuuteen haluan kuitenkin lisätä joitakin näkökohtia, joilla mielestäni on ollut suuri merkitys sille, että Suomen ja Ruotsin talousnäkymät ovat olleet ja ovat edelleenkin varsin erilaisia – ottamatta nyt kantaa siihen, kenellä menee paremmin ja kenellä huonommin.

Ruotsin ja Suomen lähihistorian yhtäläisyydet ja erot

Historiallisesti artikkelissa tuodaan esiin se, että Ruotsi oli paljon avoimempi yhteiskunta toisen maailmansodan jälkeen kuin Suomi. Se on selvää faktaa. Ruotsi oli välttänyt sodan tuhot, ja sen suhteet länsivaltoihin olivat kireät mutta eivät sellaiset, ettei Ruotsi ja sen koskematon teollisuus olisi ollut merkittävä komponentti Euroopan jälleenrakennuksen lähtiessä liikkeelle. Nordström ja Hinnenberg katsovat, että Suomi YYA-sopimuksen kautta oli voimakkaasti sitoutunut itäblokkiin. Suomen kapasiteetti ei riittänyt muuhun kuin ruokkimaan kotimarkkinat ja neuvostoyhtiöt. Siksi heidän mielestään Suomi on jäljessä kansainvälisissä asiakas- ja myyntitaidoissa, mitä tulee Ruotsin vastaaviin osaamisalueisiin. Ruotsi kykeni myös hoitamaan suhteitaan Yhdysvaltoihin siten, että sen etumatka suomalaisiin oli länsimarkkinoilla selvä.

Minusta näissä argumenteissa on paljon perää enkä niitä kiellä. Silti kuva ei ole kovin täydellinen. Ruotsin selviytymistaistelu on kaiken arvostelun yläpuolella, sillä siinä näkyi paitsi tilannetaju myös kokemus aikaisemmilta vuosisadoilta. Ruotsi piti itsensä ulkona sodasta toimittamalla Saksalle rautamalmia. Saksalaisten miehitettyä vuonna 1940 Tanskan ja Norjan sekä saksalaisdivisioonien tultua Suomen Lappiin vuonna 1941 Ruotsi oli käytännössä Saksan saartama. Liittoutuneilla ei ollut siinä vaiheessa mahdollisuutta tehdä asialle mitään.

Kun Hitlerin armeijat sitten lähtivät perääntymään ja alkoi olla selvää, että länsi tulee voittamaan sodan, niin Ruotsiin alkoi suuntautua kovaakin painostusta länsimaiden taholta. Haluttiin, että Ruotsi lopettaa toimittamasta rautamalmia ja kuulalaakereita Saksalle. Jos niin ei tehdä, sota siitä syystä pitkittyy. Varsinkin amerikkalaiset olivat tässä suhteessa kriittisiä Ruotsin politiikkaa kohtaan.

Kun Saksa oli tarpeeksi heikentynyt, Ruotsi lakkasi toimittamasta rautamalmia Saksaan. Ruotsilla oli liikkumavaraa, jonka se käytti optimaalisesti hyväkseen. Sodan jälkeen Ruotsin taloudellinen tilanne ei ollut erikoisen hyvä. Puolueettomuus maailmansodassa merkitsi myös rajoituksia poliittisiin ja taloudellisiin suhteisiin. Ruotsi selvisi siitä tilanteesta paljon paremmin 2. maailmansodan jälkeen verrattuna 1. maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen, jolloin Ruotsissa oli tosiasiallinen nälänhätä.

Oli myös toinen syy, jonka takia Ruotsilla ei sodan jälkeen aluksi mennyt kovin hyvin. Ruotsi olisi voinut viedä Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin tavaraa, jolle oli suuri kysyntä. Euroopan osalta se vain ei käynyt päinsä, sillä Eurooppa oli raunioina ja valtiot heikkoja ja sodan runtelemia. Niillä ei ollut varallisuutta, jolla ostaa ruotsalaisia vientitavaroita.

Pelastukseksi tuli Marshall-apu. Se täytti Euroopan tyhjätaskujen lompakot ja kauppa alkoi käydä. Ollessani Ruotsissa Suomen suurlähettiläänä kävin joitakin kertoja Kiirunassa. Minua kiehtoi Kiirunan kaivosten osuus Ruotsin talousihmeen tekijänä. Kaivosten silloinen johtaja oli Suomen kunniakonsuli, joten tulin keskustelleeksi hänen kanssaan Ruotsin talousihmeestä sodan jälkeen enemmän kuin muuten olisi ehkä ollut mahdollista. Hän totesi, että kun Marshall-apu alkoi vaikuttaa Euroopassa ja eurooppalaiset kykenivät rahoittamaan ruotsalaisen malmin tuonnin, niin Kiirunan kaivos toimitti Eurooppaan vuosikymmenen ja ehkä vähän enemmänkin ajan malmia niin paljon kuin se kykeni, ja myös hinnalla, jonka ruotsalaiset itse määrittelivät. Kiirunan malmihan on vieläkin osa Ruotsin menestystarinaa, vaikka kaivosten laajennuksien takia Kiirunan kaupunki on jouduttu siirtämään toiseen paikkaan.

Sitten on tietenkin suhde Yhdysvaltoihin. Ruotsi alkoi kehittää näitä suhteita systemaattisesti, varsinkin kun sodan jälkeen suhteissa oli ongelmia. Ruotsin pyrkimys luoda Pohjoismaihin erillinen sotilasliitto ei sekään ollut mikään helpotus ruotsalais-amerikkalaisissa suhteissa. Yhdysvallat painosti Norjaa ja Tanskaa toteamalla, että nämä maat eivät tule saamaan amerikkalaista aseistusta, mikäli valitsevat Naton sijasta Ruotsin tien. Kun Norja ja Tanska sitten valitsivat Naton, niin ajatukselta Pohjoismaiden sotilasliitosta putosi pohja pois.

Sen jälkeen Ruotsi otti lusikan kauniiseen käteen, ja varsinkin Yhdysvaltain ja Ruotsin sotilasorganisaatioilla on ollut läheiset suhteet. Jos puolueettomuus oli kylmän sodan aikana Ruotsin poliittinen doktriini, niin sen sivulla kulki koko ajan suunnitelma B, joka tarkoitti, että tiettyjä järjestelyjä oli tehty amerikkalaisten kanssa sen varalle, että Ruotsi joutuisi sotaan. Suomessa on usein keskusteltu siitä, että Ruotsin hallitus pimitti tämän suunnitelma B:n Ruotsin kansalta. Oli miten oli, niin Ruotsin puolueettomuus päti kylmän sodan aikana, ja siinä jälleen tuli esiin Ruotsin kyky käyttää liikkumavaraansa optimaalisesti.

Suhteissa Yhdysvaltoihin ja varmaan pitkälti myös muuhun maailmaan päin Ruotsilla oli toinenkin valtti, jota ei juuri koskaan tuoda esiin sen vaatimalla tavalla. Se koskee ruotsalaisten sodan jälkeistä innovatiivista kehitystyötä kotitalouksien teknillisten koneiden osalta. Monet länsimaissa käyttöön tulleet kotitalouksien uudet ihmeelliset koneet sodan jälkeen olivat nimeltään ruotsalaisten yritysten mukaisia tai muuten ruotsalaisen alkuperän paljastavia. Merkityksellistä tässä on se, että tuo teollisuuden ala pystyi pitämään pitkän aikaa asemansa sittemmin varsin kilpailluilla markkinoilla.

Venäjän toiminnan aiheuttama mielialojen muutos sai aikaiseksi sen, että Ruotsi tuli Naton jäseneksi kohta Suomen jälkeen vuonna 2025. Tuo ratkaisu muutti Ruotsin geopoliittisen aseman siinä merkityksessä, että sekä Nato-jäsenyys että Ruotsin Yhdysvaltojen kanssa tekemä DCA-sopimus rajoittavat nyt Ruotsin liikkumavaraa ja siten mahdollisuutta tehdä omia ratkaisuja, verrattuna siihen, kuinka Ruotsi oli aikaisemmin kyennyt tekemään. Samoin Ruotsi on nyt mahdollisessa Länsi-Euroopan ja Venäjän välisessä sodassa läntisten armeijoiden keskittämisalue. Siksi sen alue on erittäin uhanalainen verrattuna yli 200 vuoden rauhan aikaan.

Myös talouden alalla maailmassa jaetaan kortteja uudelleen, ja siellä ”Fästning Sverige” pärjää edelleen varsin hyvin. Suomen ei tarvitse matkia ruotsalaisia, mutta kylkeen voi sijoittua, ja siitä voidaan saada molemminpuolista voimaa, kun eletään varsin nopeiden muutosten aikakaudella. Pohjoismaiden sisämarkkinat voivat olla yksi stabiliteetin perusta.

Suomen tie sodasta rauhaan

Suomen tarina on toisenlainen, ja minusta sitä ei pidä verrata Ruotsin käymään tiehen. Edellytykset vertailuun eivät ole kovin hyviä, ja voidaan menettää monia sellaisia näkökulmia, jotka olisivat hyviä osviittoja tulevaisuuden rakentamisessa.

Suomi kävi jatkosotaansa yhdessä Hitlerin Saksan kanssa. Muut Saksan kanssa yhteisesti sotineet eurooppalaiset valtiot miehitettiin Neuvostoliiton toimesta ja niistä tuli osa Varsovan liittoa eli vastapaino aiemmin perustetulle Natolle. Suomea ei miehitetty, sillä Suomen kohtalon sodan jälkeen päätti Teheranissa vuoden 1943 lopulla sovitulla tavalla Stalin, jolle Roosevelt ja Churchill tämän tehtävän antoivat. Se ei ollut lännen johtajien taholta mikään ystävyyden ele. He vain ottivat huomioon Neuvostoliiton turvallisuuspoliittiset edut maailmansodan vielä jatkuessa ja siihen liittyen neuvostoarmeijan merkittävän panoksen sotatoimissa. Rooseveltin mielestä se oli aivan keskeinen tekijä, kun pyrittiin kukistamaan sekä Hitlerin Saksa että Aasian valloitukseen ryhtynyt keisarillinen Japani.

Miksi Suomea ei siis hävityn sodan jälkeen miehitetty? Tästä kysymyksestä ollaan oltu monta mieltä ja tuskin kaikkia faktoja koskaan saadaan koottua yhteen. Selvää on kuitenkin, että jo Teheranissa vuonna 1943 Stalinilla oli selvä käsitys siitä, missä keskeiset rintamalinjat tulevat sodan loppuvaiheessa olemaan ja että sinne keskitetään neuvostoarmeijan voima. Vähempiarvoisiin kohteisiin ei pitänyt tuhlata divisioonia, jotka tarvittiin matkalla Berliiniin.

Suomi oli sivussa Suomenlahden pohjoispuolella. Stalinin näkemyksen mukaan Suomi sai pitää itsenäisyytensä, mutta se tarvitsi opetuksen. Opetus tuli kesäkuussa 1944, jolloin neuvostoarmeija eteni Viipuriin kymmenessä päivässä. Sen jälkeen hyökkäysarmeijan voimia alettiin jo Karjalan kannakselta siirtää Valko-Venäjän rintamalle. Tämä antoi Suomelle mahdollisuuden saada Saksalta jatkuvaa materiaalitukea, jonka panttina oli presidentti Rytin Hitlerille antama vakuutus, että Suomi ei tekisi erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa.

Kun Saksan joukot sitten heinäkuussa vetäytyivät Baltiassa, niin Suomi katsoi, ettei Saksa kyennyt enää antamaan suojaa. Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto yhdistettiin yksiin käsiin. Mannerheimilla oli auktoriteetti, joka toimi Suomessa rauhan aikaansaamiseksi ja saksalaisten poistamiseksi Suomen valtioalueelta. Tätä Mannerheimin arvovaltaa tarvitsi myös Stalin, kun hän laski sen varaan, että Suomi halusi tehdä rauhansopimuksen ja myös kykeni saattamaan sopimuksen artiklat voimaan. Suomea ei miehitetty, koska se oli yksi oleellinen osa maailmansodan loppunäytelmää, jonka puitteissa neuvostoarmeijan sivusta turvattiin maailmansodan vielä jatkuessa. Suomelle tarjottiin siedettävä poliittinen ratkaisu, jos Suomi hoitaisi oman tonttinsa siten, että Neuvostoliiton turvallisuus taattaisiin Suomen alueen suunnalla.

Pariisin rauhansopimuksen jälkeen Neuvostoliitto esitti Suomelle sopimusta, jonka tarkoitus oli pitää Suomen alue Neuvostoliiton vastustajien ulottumattomissa. YYA-sopimuksen kaksi ensimmäistä artiklaa, joissa sopimuksen perimmäinen tarkoitus määriteltiin, olivat presidentti Mannerheimin jo talvella 1945 luonnostelemia. Hänellä oli kokemusta nähdä Neuvostoliiton edut siten, että Suomen suvereenisuutta mahdollisimman vähän ja vain tietyssä tarkoituksessa rajoitettiin. Sodanjälkeisen ulkopolitiikan muotoilussa Mannerheimin avuksi tuli J.K. Paasikivi, joka sitten presidenttinä toteutti käytännössä ”Paasikiven linjaa”.

Neuvostoliiton ote Suomen politiikkaan aktivoitui aina silloin, kun Moskovassa katsottiin Suomen horjuvan YYA-sopimuksen osalta tai että Suomen poliittinen tilanne tuli niin epävakaaksi, että siltä pohjalta ei voitaisi puolustaa YYA-sopimuksen artikloja neuvostonäkemyksen mukaisesti. Tällainen epävakauden aika oli 1970-luvun lopulla, jolloin presidentti Kekkosen seuraajakysymys ja myös hänen terveydentilansa tulivat Suomessa spekulaatioiden piiriin.

Neuvostoliiton hajottua Suomi ja Venäjä tammikuussa 1992 katsoivat YYA-sopimuksen rauenneeksi. Sen tilalle kirjoitettiin uusi poliittinen sopimus, joka perustui YK:n ja ETYK:in päätösasiakirjan periaatteisiin.

Talouden muuttuvat edellytykset

Taloudellisella puolella on otettava huomioon, että välirauhassa määriteltiin Suomelle varsin mittavat maksut sotavahinkojen korvaamiseksi. Joskus on vähätelty sitä, että eihän pienen Suomen sotakorvaukset olleet mitenkään merkittäviä Neuvostoliitolle. Kuitenkin vuoden 1944 lopulla ne olivat ainoat sotakorvaukset, joita Neuvostoliitto saattoi nopeasti saada pahoin tuhoutuneiden alueidensa jälleenrakennukseen.

Suomelle sotakorvauksien aloitus merkitsi sitä, että paljon teollista infrastruktuuria siirtyi Neuvostoliittoon ja Suomi joutui keskittämään kaikki voimansa saadakseen aikaan teollisen kapasiteetin, jolla varsinkin metalliteollisuuden urakka saatiin alulle ja toimimaan koko korvausperiodin ajan. Ilman lainoja Yhdysvalloista tämä ei olisi ollut edes mahdollista. Suomi ei ottanut vastaan Marshall-apua, koska se katsottiin Neuvostoliitossa heitä vastaan suunnatuksi toimenpiteeksi. Toisaalta Neuvostoliitto ei vastustanut lainoja Yhdysvalloista, koska ne auttoivat sotakorvaustoimitusten sujumisen. Sotakorvaukset oli suoritettu loppuun vuonna 1952, ja sen jälkeen sotakorvausteollisuus alkoi saada clearing-kaupan kautta isoja tilauksia Neuvostoliitosta. Neuvostokauppa oli sitten yksi pilari, jonka avulla saatiin käynnistettyä kaupallinen toiminta myös länteen, missä kilpailtiin laadulla. Suomi toi Neuvostoliitosta öljyä ja puuta. Puun tuonnin merkitys Suomelle on ollut merkittävä.

Siinä vaiheessa Ruotsi oli jo etabloitunut lännen markkinoilla ja sillä oli potentiaalia kilpailla niillä markkinoilla menestyksekkäästi. Suomi pääsi alkuun metsällä ja paperilla. Niiden osalta Suomella oli jo olemassa yhteydet ja maine lännen markkinoilla. Suomi oli myös uuden alussa, ja länsimarkkinoiden merkitys ymmärrettiin, vaikka lännen instituutionaalisiin järjestelyihin myös kaupan alalla suhtauduttiin varovaisesti. Koko kylmän sodan ajan Suomi pyrki hakemaan itselleen kilpailijoihin verrattavaa statusta länsimarkkinoilla. Siihen tähtäsivät Finn-Efta, Efta ja EEC-vapaakauppasopimukset sekä lopulta EU-jäsenyys.

Venäjän kanssa Suomen kauppa 1990-luvun alussa alkoi alusta, koska Neuvostoliiton aikaiset taloudelliset järjestelmät lakkasivat toimimasta. Useat teollisuuslaitokset eivät kyenneet muuttamaan tuotantoaan uusille perusteille, ja maan poliittinen epävakaus vaikutti kaikkeen talouden alalla. Valtion omaisuuden jakaminen kupongeilla kansalle ei sinänsä ollut huono ajatus, koska kellään ei ollut rahaa. Jos kauppa ei käynyt, niin sijoitukset Venäjälle antoivat silti hyvää katetta, kun odotuksista uuden suhteen spekuloitiin. Tässä ruotsalaiset olivat Suomea edellä, sillä he lähtivät heti mukaan peliin. Suomalaiset olivat varovaisempia ja katsoivat tarkasti, mikä olisi sellainen hetki, että Venäjän markkinat alkaisivat stabiloitua. 1990-luvun lopulla, kun spekulatiivinen sijoittaminen ei enää kannattanut, niin ruotsalaiset lähtivät Venäjän markkinoilta voittoineen ja suomalaiset saapuivat hyytyville markkinoille, joista ei enää ollut voittoja saatavilla.

Turvallisuuspoliittiset mullistukset: Suomen vakava dilemma

Samasta syystä kuin Ruotsista vähän myöhemmin, niin Suomesta tuli vuonna 2024 Naton jäsen. Yhdysvaltain kanssa tehtiin DCA-sopimus, johon Suomi ei esittänyt yhtään omaa varaumaa. Yhdysvalloilla on oikeus yli kymmeneen asevarastoon tai sotilastukikohtaan, joiden kautta Yhdysvallat voi toimia omissa intresseissään ilman Suomen taholta annettua vihreää valoa. Tämä kaikki tehtiin siksi, että oletettiin Venäjän ja Yhdysvaltojen keskinäisten suhteiden olevan pysyvästi vihamielisiä toisilleen. Valtiojohdon taholta ilmoitettiin, että Suomen ja Venäjän keskinäiset suhteet ovat pysyvästi muuttuneet. Poliittiset suhteet katkaistiin, pakotepolitiikka aloitettiin ja raja suljettiin.

Yhdysvalloissa on uuden presidentin Donald Trumpin aikana tehty perustavanlaatuinen muutos suhtautumisessa Venäjään. Kun presidentti Clinton vahvisti vuonna 1994 ohjelmansa Naton laajenemisesta Itä-Eurooppaan, Ukrainaan ja Georgiaan, niin se tehtiin ajatuksella, että Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ei enää tarvitse välittää. Yhdysvallat dominoi maailmaa ja sen päätökset eivät olleet muiden kommentoitavissa. Pieni lipsahdus tästä tapahtui Georgian sodassa, jolloin korjatakseen presidentti Saakashvilin aloittaman sodan seuraukset presidentti George W. Bushin administraatio otti huomioon Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittiset näkökannat Etelä-Kaukasiassa siten, että sodan seurauksena Venäjä poistui Georgian varsinaiselta valtioalueelta mutta jäi kapinamaakuntiin Etelä-Ossetiaan ja Abhaasiaan.

Ukrainassa presidentti Biden halusi heikentää Venäjää sodan avulla. Ukraina soti ja länsi avusti. Venäjä aloitti sodan jo vuonna 2014 ja laajensi sitä vuonna 2022 katsottuaan lännessä suunnitteilla olleen Ukrainan Nato-jäsenyyden merkitsevän eksistentiaalista uhkaa. Bidenin administraatio esitti vastalauseensa kaikkiin niihin rauhanpyrkimyksiin, joita Ukrainan ja Venäjän välille kehitettiin hänen virkakautensa aikana. Lisäksi hän oli presidentti Obaman aikana varapresidenttinä vastuussa Yhdysvaltain suhteista Ukrainaan. Kun presidentti Trump aloitti toisen kautensa, hän halusi lopettaa Ukrainan sodan, joka hänen mukaansa sitoi amerikkalaisten voimia ja vähensi Yhdysvaltain mahdollisuuksia kilpailla Kiinan kanssa taloudellisesta ja poliittisesta vallasta maailmassa. Rauhaan pyrkiminen Ukrainassa edellytti sitä, että Trumpin administraatio alkoi jälleen ottaa huomioon Yhdysvaltain politiikassa Venäjän turvallisuuspoliittisia etuja.

Tämä Trumpin muuttunut politiikka on ollut myrkkyä eurooppalaisille partnereille. Suomen osalta tilanne on erityisen epämukava. Suomi on laskenut täydellisesti turvallisuutensa Yhdysvaltain sateenvarjon varaan. Suomella on ollut voimakas tavanomaisin asein varustettu armeija. Reservit ovat olleet asevelvollisuuden vuoksi varsin mittavat ajatellen oman alueen puolustamista rajoitettuja hyökkäyksiä vastaan. Jos Venäjä ja Länsi-Euroopan maat ajautuisivat laajaan keskinäiseen sotaan, siitä tulisi nopeasti tuhoamissota, jossa molemmat osapuolet tulisivat käyttämään kaikki mahdolliset aseet itseään puolustaessaan. Tällaisessa sodassa Venäjää vastaan Suomella ei ole mitään mahdollisuutta selvitä, koska sijainti välittömästi Venäjän tärkeiden kohteiden äärellä lisää merkittävästi haavoittuvuutta.

Suomessa verraten yleisesti katsotaan, että Trumpin lähestyminen Venäjää kohtaan on alkukantaista, kokemattomien ihmisten politiikkaa. Sehän edellyttää, että presidentti Putiniin luotetaan eikä häntä esimerkiksi vaadita Haagin tuomioistuimeen. Mutta ollaan Trumpin politiikasta mitä mieltä tahansa, sen jatkuminen luo Suomelle vakavan dilemman. Miten voidaan olla aggressiivisia Venäjää kohtaan, jos Suomen turvallisuuden takaaja alkaa normalisoida omia suhteitaan Venäjään? Sehän tarkoittaa, että Venäjän ja Yhdysvaltain kesken täytyy jossain vaiheessa ottaa jälleen huomioon Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan edut Suomen suunnalla.

Jos Länsi-Eurooppa, Suomi mukaan luettuna, haluaa jatkaa sotaa Ukrainassa oikeudenmukaisen rauhan saamiseksi, mikä tarkoittaisi Venäjän vetäytymistä kaikilta valtaamiltaan alueilta, Venäjän sotarikollisten tuomitsemista Haagissa ja jälleenrakentamisen maksamista Venäjän rahoilla, niin Yhdysvaltain halu ja mahdollisuus suojella millään tavalla tällaista politiikkaa harjoittavaa maata tulee äärimmäisen vaikeaksi.

Voidaan ajatella monia mahdollisuuksia. Missään tapauksessa Naton artikla 5 ei sellaisessa tilanteessa voisia edes ajatuksellisesti olla toimiva. Miten Yhdysvallat tulisi silloin käyttämään DCA-sopimukseen sisältyviä oikeuksiaan Suomen valtioalueella? Luultavasti sekin tulisi olemaan sopimuskäytännön kautta tehtävä diili suurvaltojen kesken, ilman että Suomi voisi asiaan vaikuttaa.

Siksi on ymmärrettävää, että Suomi harjoittaa nyt ”jäitä hattuun” -politiikkaa. Halutaan katsoa, miten Trump edistyy aikeissaan. Jos ei onnistu, niin sittenhän kaikki on taas hyvin, sota ja vihollisuudet jatkuvat totuttuun tapaan. Jos Trump onnistuu, niin se edellyttää sitten Suomen osalta joitain sellaisia toimia, joilla Yhdysvaltain mahdollisesti Venäjän kanssa sopima järjestely Suomen ja Baltian osalta olisi jotenkin sopusoinnussa Suomen Venäjää kohtaan harjoittaman politiikan kanssa.

Kolmas mahdollisuus olisi, että jos Yhdysvallat ja Venäjä normalisoivat suhteensa, eli ”sotakirves haudataan maahan” mutta kilpailutilanne jatkuu normaalisti, Suomikin voisi hyötyä tästä suurten sopimuksesta. Sopeutuminen sellaiseen tilanteeseen edellyttäisi kuitenkin Suomen politiikalta Venäjää kohtaan sen mittaisia muutoksia, että nykyisen hallituspolitiikan, jolla on koko eduskunnan tuki takanaan, olisi siihen vaikea vääntäytyä. Se edellyttäisi myös Venäjän kantojen kuuntelemista, mikä ei nyt vaikuta kovinkaan suurelta mahdollisuudelta. Luultavasti Suomen ja Venäjän rajan molemmille puolille kerättäisiin kylmän sodan ajan kaltaisia armeijoita toisiaan kiusaamaan.

Näitä skenaarioita olisi syytä tarkastella tulevaa varten, sillä vakaat pohjoismaiset markkinat vaativat kukoistaakseen jonkinasteisen vakaan status quon Suomen ja Venäjän välillä. Jännityksen ja lukkiutumisen vähentäminen suhteissa voisi olla hyvä alku eikä maksaisi mitään. Siihen ei tarvittaisi edes EU-lainaa.

Espoossa 28.3.2025

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs