Heikki Talvitie, referaatti 10.4.2025

Hal Brandsin arvio Yhdysvaltojen näkymistä

Washingtonissa toimivan Johns Hopkins yliopiston professori Hal Brands kirjoitti Bloombergin sivustolla 31.3.2025 tiukan analyysin otsikolla ”Yhdysvallat on häviämässä kilpailun maailman jakamisesta”. Samalla hän alaotsikossa huomautti, että maailman jakaminen vaikutuspiireihin johtaa todennäköisesti sotaan.

Geopoliittisen seuran sivustolla on seurattu jo pitkään Yhdysvaltojen akateemisten piirien keskustelua maailman kehityksestä. Julkaisemme tässä Heikki Talvitien referaatin Brandsin tekstistä, joka on alkuperäisenä luettavissa osoitteesta: US Is Losing the Contest to Divide the World to Russia, China - Bloomberg

Hal Brands aloitti kuvauksella vaikutuspiirien jaosta toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Muistelmissaan Winston Churchill myönsi tehneensä syksyllä 1944 huonon ehdotuksen Stalinille tarkoituksella jakaa Balkan idän ja lännen etupiireihin. Neuvostoliitto olisi hallinnut Romaniaa ja Bulgariaa sekä britit Kreikkaa. Unkarissa ja Jugoslaviassa jako olisi mennyt puoliksi Ison-Britannian ja Neuvostoliiton kesken.

”Churchill olisi halunnut polttaa tuon asiakirjan, koska se oli varsin skandaalimainen, mutta Stalin totesi, että ’pitäkää se’. Churchill ei näyttänyt paperia Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille, jolle etupiiriajattelu rauhan takeeksi oli ongelmallinen maan sisäisen opposition takia. Kylmän sodan aikana Länsi-Euroopasta tuli sitten Yhdysvaltain vaikutuspiiri, ja Itä-Eurooppaa hallitsi Moskova. Lännen voitto kylmässä sodassa vapautti aikanaan Itä-Euroopan.”

Kylmän sodan jälkeisessä, Yhdysvaltojen hallitsemassa ”yksinapaisessa” maailmassa näytti jo siltä, että vaikutuspiiriajattelu olisi jäänyt historiaan. Nyt kuitenkin suurvallat saattavat jakaa maailman jälleen keskenään.

”Kiina, Venäjä ja vähäisemmät revisionistit ovat havitelleet etupiirejä jo joitakin vuosia. Donald Trumpin aikana näyttää siltä, että Yhdysvaltain presidentti lähtisi tähän mukaan. Varmuuden vuoksi on sanottava, että Trumpin aikomuksia leimaa tietty mystiikka ja on aika vaikea sanoa, missä suhteessa hänen presidenttiytensä jättää jälkeensä uuden luomista vai vanhan hävitystä.

Trumpin epävakaa suhtautuminen Amerikan liittolaisiin, hänen halukkuutensa saada aikaan hyvät suhteet Venäjän presidenttiin Vladimir Putiniin ja Kiinan johtajaan Xi Jinpingiin sopivat kaikki vaikutuspiiriajatteluun. Hän ei välttele tekemästä suurvaltojen kesken diilejä heikompien valtioiden kustannuksella. Siksi on hyvä tutkia vaikutuspiiriajattelua varsinkin siksi, että siitä tulee vaarallisempi kuin sen kannattajat kuvittelevat.”

Suojelua hyötymistarkoituksessa

”Vaikutuspiiriajattelu on järjestely, jossa voimakas valtio sanelee heikomman valtion kohtalon. Joskus vaikutuspiiriajattelu ilmenee imperiumeja luotaessa tai suoranaisena maa-alueen valloittamisena. Toisissa tapauksissa kyseessä voi olla löyhempiä järjestelyjä, jotka kuitenkin antavat mahdollisuuden vaikuttaa jonkin maan politiikkaan.”

Vaikutuspiiriajattelu ei ole ollut viime aikoina hyvässä huudossa, mutta historiallisesti se ei ole tavatonta. Eurooppalaiset valtiot rakensivat itselleen valtavia etupiirejä läntisen imperialismin aikoina.

”Kuten olen kertonut kirjassani The Eurasian Century maailmansodat 20. vuosisadalla olivat taistelua siitä, voivatko aggressiiviset ja autokraattiset maat rakentaa suuria ’vanhan maailman’ imperiumeja. Moskovan armoton hegemonia Itä-Euroopassa oli kylmän sodan ytimessä. Suhteet, jotka perustuvat kontrollointiin ja dominointiin ovat tavanomaisia kurkunleikkaajien maailmassa.”

Vaikutuspiirit ovat yleisiä, koska ne tarjoavat suurvalloille ainakin neljänlaisia etuja:

• suojaa (maantieteellinen puskuri kilpailijaa vastaan)
• tukialuetta voimankäytölle (turvallinen paikka, jolta voi suunnata voimia kauempiin kohteisiin)
• tuottoa (etuoikeutettu pääsy voimavaroihin ja markkinoille)
• arvovaltaa (status-tietoisessa maailmassa).

Jos kaikki vaikutuspiirit ovatkin erilaisia, niin ne yhdessä rajoittavat pienempien valtioiden liikkumavaraa. Yhdysvallat on pitkään ollut epätavanomainen ja vaikeasti määritettävä osallistuja etupiirikilpailuissa, vaikkakin se on hallinnut peliä paremmin kuin muut.

Amerikan salainen imperiumi

Yhdysvallat rakensi massiivisen vaikutuspiirin historiansa ensimmäisten 150 vuoden aikana. Se laajeni Pohjois-Amerikasta ja ajoi sitten pois eurooppalaiset valtiot Latinalaisesta Amerikasta rakentaessaan itselleen omistuksiin perustuvan maanosa-alustan. ”Yhdysvallat on tosiasiassa suvereeni tällä maanosalla, ja sen valtuutus on laki kansalaisille, jotka se sulkee piiriinsä”, ulkoministeri Richard Olney kirjoitti vuonna 1895. Se oli lausunto imperiaalisesta etuoikeudesta.

Yhdysvallat sitoi Latinalaisen Amerikan taloudet omaansa; se puuttui voimakkaasti niiden politiikkaan ja teki tusinan verran sotilaallisia interventioita ajankohtaisia tai potentiaalisia uhkia vastaan. Yhdysvallat aloitti luomalla ensin alueellista etupiiriä ja 20. vuosisadalla teki hankkeesta globaalin.

Kylmän sodan aikana Washington muodosti liittolaisten ryhmiä, jotka kuuluivat avainmaihin Länsi- Euroopassa ja Itä-Aasiassa. Se kehitti kumppanuus-, asiakas- ja edustajasuhteita Afrikassa, Lähi-Idässä ja muilla alueilla. Yhdysvalloilla ei koskaan ollut kovin muodollista, perinteistä imperiumia. Nuo järjestelyt antoivat sille kuitenkin valtavat, riidattomat mahdollisuudet vaikuttaa eri maiden politiikkaan, talouteen ja diplomatiaan.

”Ei siis ole mikään yllätys, että ulkopuoliset tarkkailijat – mukaan lukien myös Churchill – pyörittelivät silmiään, kun Amerikan presidentit luennoivat heille imperialismin kiroista. Mutta nuo presidentit saattoivat käyttää kolmea käypää perustelua sille, miksi Amerikan projekti erosi kaikista muista imperiumeista.

Ainoa supervalta

Ensiksi, se oli vapaaehtoisempaa. Yhdysvallat voi olla kovaotteinen hegemonisti Amerikan mantereella, mutta Euroopassa ja Aasiassa sitä pyydettiin käyttämään voimakasta vaikutusvaltaansa sellaisten valtioiden taholta, jotka pelkäsivät olemassaolonsa puolesta lähellä olevan vihollisen takia. Tutkija Geir Lundestad kirjoitti, että Yhdysvallat rakensi kutsumenettelyyn perustuvan imperiumin. Tähän päivään asti Ukraina ja monet muut rajamaat haluavat epätoivoisesti päästä Yhdysvaltojen vaikutuspiiriin eivätkä halua olla sen ulkopuolella.

Toiseksi, Yhdysvaltojen etupiirin nousu vaikutti paljon väkivaltaisempien imperiumien heikentymiseen. Vaikutusvalta läntisellä pallonpuoliskolla salli Yhdysvalloille osallistua ratkaisevasti molempiin maailmansotiin, koska sillä ei ollut suuria turvallisuusuhkia lähellä. Kylmässä sodassa Yhdysvaltojen liittolaisjärjestelmä patosi ja ylitti Neuvostoliiton voiman tuottaen vapaalle maailmalle voiton, joka vapautti myös Itä-Euroopan.

Lopuksi, jos jotkut vaikutuspiirit ovat brutaaleja ja taloudellisesti tuhoisia, Yhdysvaltojen etupiirit eivät sitä useinkaan olleet. Amerikka ylläpiti eräänlaista globaalia johtajuutta, joka tuotti monille maille ja kansoille menestystä. Washington kunnioitti demokraattisia arvoja vaikutuspiirissään. Se vahvisti globaalia taloutta, joka rikastutti siihen osallistuneita maita. Ilman alueiden valloittamista ja liittämistä itseensä Yhdysvallat työskenteli, jopa taisteli lopettaakseen valloitukset, pahimman muodon imperialismin raakuudesta, ja osoittaen ne menneisyyteen kuuluvaksi tavaksi luoda imperiumeja.

Kylmän sodan jälkeen amerikkalaiset viranomaiset vakuuttivat, että jokainen voisi olla enemmän turvassa yhden valistuneen maailmanvaltiaan alaisena. Säilyttämällä ”voiman, joka ulottuisi haasteiden tuolle puolen” presidentti George W. Bush esitti, että Yhdysvallat voisi välttää ”epävakautta aiheuttavia asevarustelukierteitä” ja ”tuhoisia kansallisia ristiriitoja”. Ehkä maailma, jossa olisi vain yksi vaikutuspiiri, nimittäin Amerikan alainen, olisi kaikkein paras maailma.

Diktaattorit taistelevat vastaan

Toiset olivat eri mieltä. ”Järjestelmä, jossa on vain yksi valtias ja yksi vallankäyttäjä on vaarallinen”, Putin julisti vuonna 2007. ”Yhdysvallat on ylittänyt kansalliset rajansa kaikin tavoin.” Tuon ajattelun mukaan Amerikan hegemonia oli kieltämässä nykyisiltä ja tulevilta imperiumeilta kuten Venäjältä ja Kiinalta geopoliittiset etuoikeudet ja ideologisen turvallisuuden, joita ne pitivät välttämättöminä. Siksi ne halusivat palata takaisin maailmaan, jossa vaikuttaa jako vaikutuspiireihin.

Putinin sota Ukrainassa on huipennus 25-vuotisessa projektissa luoda uudelleen Moskovan yliote alueelle, jota venäläiset kutsuvat ”lähiulkomaiksi”. Xi toteuttaa ”Aasia aasialaisille” -politiikkaa alueella, jota Beijing hallitsee, koska Yhdysvallat on ajettu sieltä ulos. Iran kulutti kaksi vuosikymmentä rakentaakseen itselleen Lähi-idän imperiumin, ennen kuin se törmäsi Israelin sirkkelisahaan viime vuonna. Näennäisdemokraattinen Turkki pyrkii rakentamaan uudelleen ottomaanien vanhan loiston päivät Pohjois-Afrikasta Kaukasukselle ulottuvalle alueelle.

Monien vuosien ajan Yhdysvallat vastusti näitä pyrkimyksiä. ”Emme tunnusta minkään valtion etupiirejä”, sanoi silloin varapresidentti Joe Biden vieraillessaan Ukrainassa 2015. Mutta vastustus tuli voimakkaammaksi voimatasapainon horjuessa. Ja tänään näyttää siltä, että Yhdysvallat ei enää vastustaisi kokonaan etupiirien syntyä.

”Trump on viitannut siihen, että Venäjä voisi, ja jopa sen tulisi, dominoida suurta osaa Ukrainaa. Hän ja useat neuvonantajat ovat ehdottaneet, että Taiwan tulee vääjäämättömästi kiinalaiseksi. Trump on jo kauan ollut irtautumassa amerikkalaisten liittolaisvelvoitteista, jotka estäisivät Beijingin ja Moskovan vaikutusvallan kasvun niiden heikompia naapureita kohtaan. Hän haluaa avoimesti suhteiden parantamista sellaisten autokraattisten johtajien kanssa, jotka pyrkivät hallitsemaan vaikutusalueitaan.”

”Samalla Trumpin tiimi toitottaa Monroen oppia versio 2.0. Se on uhkaamassa sotilaallisesti tai taloudellisesti sellaisia naapureita kuin Kanada, Grönlanti ja Panama. Maailma, jossa suurvallat tekevät säännöt ja pakottavat heikommat valtiot seuraamaan itseään, saattaisi sopia Trumpille varsin hyvin.

On vaikea tietää, mihin tämä johtaa. Ei ole ollenkaan yhtä helppoa jakaa maailma nyt, kuin mitä se oli Churchillin aikana. Mutta likaisten diilien ja etupiirien tuleminen on entistä todennäköisempää. Mitkä voisivat olla niiden rajat ja seuraamukset?”

Antaako Trump periksi?

Brand hahmotteli mallin, joka näyttää nyt mahdolliselta maailman jakautuessa uudelleen vaikutuspiireihin:

”On helpointa ajatella sellaisia järjestelyjä Euroopassa, missä Trump vaikuttaa päättäväiseltä lopettaa Ukrainan sota ja normalisoida suhteet Venäjään melkein millä hinnalla tahansa. Jos Trump pakottaa Kiovan heikkoon ja toimeenpanovaikeuksia sisältävään rauhansopimukseen, Moskova tulee saavuttamaan kontrollin, joko sotilaallisesti tai poliittisesti, suureen osaan Ukrainaa. Ratkaisu saattaisi siis kääntyä siitä, mikä aluksi näytti jo Venäjän kannalta hävityltä hyökkäyssodalta, opetukseksi siitä, millainen kohtalo odottaa myös muita uppiniskaisia entisen neuvostoimperiumin valtioita.

Putin voi varmasti ulottaa vaikutusvaltansa Valko-Venäjälle. Ja mikäli diili Ukrainasta liittyisi amerikkalaisten joukkojen vähennyksiin maanosassa – tai ehkä mahdolliseen Yhdysvaltojen vetäytymiseen Natosta – se aiheuttaisi Itä-Euroopan valtioille raskaan venäläisen pelotuskampanjan. Nyt ei ole Putinin eikä Trumpin vallassa siirtää puolta maanosasta Venäjän vallan alle, mutta suurvaltadiili voisi johtaa pitkälti Venäjän paluuseen voimatekijäksi Itä-Euroopassa.

Vastaava tilanne voi syntyä Kiinan vaikutuspiirin vahvistuessa Aasian rannikkoalueilla. Trump on kaupallisesti haukka mutta turvallisuuspoliittisesti kyyhkynen Kiinan suhteen. Mikäli Beijing hyökkäisi Taiwaniin, hän kerran totesi, niin Yhdysvallat ei voisi tehdä mitään asialle.

Kiinalais-amerikkalainen kaupanteko saattaisi johtaa Taipeille annetun Yhdysvaltain tuen vähenemiseen, antaen Beijingille selvän etenemismahdollisuuden Taiwanin liittämiseksi Kiinaan. Samoin amerikkalaisten vähenevä läsnäolo läntisellä Tyynen meren alueella voisi vakauttaa Kiinan yliotetta Etelä-Kiinan merellä. Ja mikäli Trump tai jokin tuleva presidentti vetäytyisi Yhdysvaltain liittolaissuhteista Indo-Pacific-alueella, niin maat Etelä-Koreasta aina Australiaan asti joutuisivat vastustamaan kiinalaisten voimaa. Jopa silloin, jos Kiina ei haluaisikaan dominoida fyysisesti, se voisi vaatia suurempaa kunnioitusta alueelta.

Yhdysvaltain etupiiri ei häviäisi kuvioista. Se voisi asettua uudelleen läntiselle pallonpuoliskolle. Amerikka pyrkisi kaksinkertaistamaan pyrkimyksensä vähentää Beijingin kaupallista, teknistä ja sotilaallista vaikutusta, pyrkien ehkä saamaan Kiinan luopumaan Uudesta maailmasta hintana sille, että Washington lähtisi Vanhasta maailmasta. Monroe-oppi 2.0 voisi myös sisältää paljon terävämpää painostusta pitääkseen yllä Yhdysvaltain valta-aseman tai vieläpä sen alueellisen laajentamisen – joka, mikäli Kanada tai Grönlanti olisivat kohteet, saattaisi tuhota Naton ja syventää uuden transatlanttisen jakolinjan.

Uudet etupiirit tulisivat rakentumaan suurvaltain diileissä, epäsuorasti tai suorasti lausuttuna. Yhdysvallat vetäytyisi Euraasian strategisilta rajoilta samalla kun se säilyttäisi kontrollinsa läntisellä pallonpuoliskolla. Se voisi muuttaa syvät liittolaisuudet edistyneiden demokraattisten valtioiden kanssa häikäilemättömämpiin liiketoimiin Moskovan ja Beijingin kanssa. Nuo uudet sitoumukset voitaisiin vahvistaa aseriisuntasopimuksilla, sellaisilla, joista Trump on vihjannut, jotka vähentäisivät Yhdysvaltain sotilaallista kulutusta, koska Amerikka ei enää joutuisi puolustamaan tuhansien mailien takana olevia maita.

Tosiaan, tämän lähestymistavan houkutukset ovat ilmiselvät, erityisesti presidentille, joka avoimesti on huolissaan riskeistä, jotka liittyvät kolmanteen maailmansotaan. Etupiiridiilit voisivat rajoittaa lyhyen aikavälin eskalaation vaaraa Ukrainassa ja Taiwanin salmessa. Ne voisivat luoda suurempaa välimatkaa ainakin hetkeksi suurvaltain välille. Ei ole ihme, että ne, jotka suosivat Yhdysvaltain hillittyä käytöstä sekä kansainvälisen suhteiden realistit, pitävät tällaisia järjestelyjä hyvinä. Mutta hinta, sekä ilmeinen että verhottu, tulee olemaan kova.”

Maailman jakaminen on vaarallista

On otettava huomioon, että vaikutuspiirit kuuluvat voimapolitiikkaan, jossa on suuria riskejä:

”Vaikutuspiiri (sphere of influence) on hutera, antiseptinen termi, mutta kun sellaista hallitsee väkivaltainen, liberalismia vastustava tyranni, niin se on vain lieventävä ilmaisutapa valinnanvapaudelle annettavalle kuolettavalle iskulle. Me tiedämme, mitä kauheuksia – kidutusta, joukkosurmia ja pakotettua venäläistämistä – odottaa Ukrainassa, jos se kaatuu Moskovan syliin. Älä oleta Beijingin käyttäytyvän paremmin, jos se saa haltuunsa Taiwanin! Suurvallat yhtäläisesti muovaavat pienempien valtioiden politiikkaa, joten odota demokraattisten arvojen ja vapauksien rapautumista niillä alueilla, joita Venäjä ja Kiina kontrolloivat!

Globaali talous kärsii myös. Jotkut voivat toivoa, että Yhdysvallat kykenisi kauppaamaan tuen Taiwanille vaihdoksi Beijingin lupaukselle antaa saaren korkealaatuisten puolijohteiden kaupan käydä. Mutta kun kunnianhimoiset vallat tulevat hallinnoimaan niiden reunavaltioita, ne välttämättä järjestävät taloutensa uudelleen. Ennemmin tai myöhemmin, Yhdysvallat eristetään kiinalaisten dominoimasta Itä-Aasiasta, kun kauppa ja investoinnit alkavat kulkea Kiinan suuntaan.

Nämä kulut voivat kalveta verrattuna etuihin, jos etupiirit todella luovat suurempaa kansainvälistä vakautta ja vähentävät sodan todennäköisyyttä. Silti tätä argumenttia tulee kyseenalaistaa.

Maailman kaivertaminen esiin on vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa, eikä lopultakaan siksi, että valtioilla, joiden kohtalot on päätetty, on myös oma sanansa sanottavana. Luultavasti Latvia tai Filippiinit eivät voi tehdä paljoakaan välttääkseen suurvaltojen tunkeilun. Mutta Puola ja Japani eivät ole impotentteja pienvaltioita, ja ne eivät tervehdi hyvällä alueita, joita hallitsevat katkerat  kilpailijat. Siksi ne saattavat hyvinkin taistella tai turvautua ydinaseisiin ylläpitääkseen turvallisuutensa ja itsenäisyytensä.

Maailma, joka on jaettu suurvaltojen kesken, voi hyvinkin olla sellainen, missä ydinaseiden leviäminen on holtitonta. Myös Washingtonille uhat saattavat olla suurempia kuin miltä ne näyttävät.

Takautuvasti tutkijat nykyisin usein näkevät kylmän sodan ajan vakaana ajanjaksona – kilpailevien Amerikan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirien ansiosta. Tätä se ei kuitenkaan ollut. Vaihtelut sotilaallisissa voimasuhteissa tuottivat korkean asteen kriisejä – Koreassa, Berliinissä, Kuubassa ja muualla – kun supervallat testasivat toistensa päättäväisyyttä puolustaa omaa reviiriään. Tämä historia antaa varoituksen siitä, mitä voi olla edessä.

Etupiiridiilit eivät ole pyhiä. Ne ovat yhtä kestäviä kuin on se voimatasapaino, joka on ne luonut. Jos kaupankäynti Moskovan ja Beijingin kanssa antaa niille yksinkertaisesti vahvemman aseman tärkeillä alueilla nämä diilit voivat merkitä alkua, ei loppua, niiden halulle kumota olemassa oleva järjestelmä.

Mikäli Putin dominoi Ukrainaa, miksi hän ei käyttäisi sitä alustana myöhempiin laajennuksiin? Jos Kiina kontrolloi Taiwania, miksi se ei käyttäisi tätä etua muita haavoittuvia valtioita kohtaan? Ja jos Kiina tulee hallitsemaan maailman dynaamisinta aluetta, niin miksi se ei käyttäisi hyväkseen syntynyttä vahvaa asemaansa haastaakseen Yhdysvallat keskisellä Tyynellä merellä? Mikä saattaisi estää sitä rikkomasta lupaustaan pysyä poissa läntiseltä pallonpuoliskolta?

Yhdysvaltain oma historia paljastaa suurvaltojen kaupankäynnin lyhytaikaisuuden. Kun James Monroe kehitti hänen nimeään kantavan doktriinin, hän vakuutti pysyvänsä pois Euroopasta, mikäli Eurooppa pysyi poissa Amerikoista. Lupaus piti pintansa ainoastaan niin kauan, kuin se oli yhteneväinen Yhdysvaltojen intressien kanssa.

Perimmäinen ongelma on se, että etupiiriajattelu lepää huteralla olettamuksella suurvaltojen käytöksestä. Mikäli Putin ja Xi olisivat vaatimattomia miehiä, keskinkertaisilla ambitiotasoilla, he saattaisivat tyytyä turvallisuusalueisiin rajoillaan. Mutta he, niin kuin monet muutosta haluavien maiden johtajat, ovat hakemassa ideologioista suuruutta ja kunniantavoittelua. Xi aikoo tehdä Kiinasta mahtavan, globaalisti vaikuttavan valtion. Maailman jakamistavoite voi antaa väliaikaisesti vakautta, niin kauan kuin revisionistiset vallat sulattelevat uusia valloituksiaan, mutta vain siksi ajaksi, kuin ne keräävät voimia haastaakseen status quota uudelleen. Tässä tulevaisuudessa vaikutuspiirit eivät ole polku rauhaan vaan tie sotaan.

Tämä kaikki on olettamusta, toistaiseksi. Mutta vaikutuspiireihin nojautuva maailma on tulossa näkyviin selvemmin, kun muutosta haluavat maat puskevat eteenpäin ja Yhdysvaltain sitoutuminen sellaisen maailman estämiseen heikkenee. Onnettomaksi asian tekee se, että tämä ei ole tulevaisuus, jossa amerikkalaiset haluaisivat elää, huolimatta siitä, että miten houkuttelevalta se nyt näyttäytyykään.”

+++

Kommentti geopoliittisen seuran sivuston ylläpitäjältä

Hal Brandsin kirjoitus kuvaa hyvin ongelmaa, jollainen on toistunut usein ennenkin historian kuluessa. Kun voimasuhteet monista erilaisista syistä muuttuvat, pitkään hallinneet imperiumit ja vallankäyttäjät saavat väistämättä uusia haastajia, jotka jossain vaiheessa yrittävät kumota vallitsevan järjestyksen – ja usein siinä onnistuvatkin.

Maailmalla on kansainvälisen politiikan historian yhtenä perusoppikirjana käytetty Thukydideen teosta Peloponnesolaissota. Se on kirjoitettu silminnäkijän kuvauksena peloponnesolaissotien alkuvaiheista (431–411 eKr.). Häntä kiinnosti erityisesti selvittää, miksi Ateena ja Sparta liittokuntineen kilpaillessaan hegemoniasta joutuivat koko kreikkalaisen maailman kannalta kohtalokkaan tuhoisaan sotaan toisiaan vastaan. Toisaalta häntä kiinnosti, mitkä tekijät määräsivät sodan kulun. Monet kansainvälisen politiikan ja strategian nykyiset käsitteet ja teoriat pohjautuvat osaksi noihin kokemuksiin.

Suunnilleen samoihin aikoihin, noin vuonna 500 eKr, syntyi myös toinen alan klassikko Sun Tzun (vanhan tyylin mukaisesti kirjoitettuna) kirjoituskokoelma, joka paljon myöhemmin sai länsimaissa nimen Sotataito. Nykyisinkin pidetään kiinalaisen sotataidon perustana kirjassa esitettyä ajatusta, että keskeistä on voimien tarkoituksenmukainen käyttö valitun päämäärän hyväksi. Paras tulos saavutetaan, jos asevoimaa ei jouduta käyttämään lainkaan, mutta jos sotaan kuitenkin joudutaan, siitä pitäisi selviytyä irti nopeasti. Jos se ei ole mahdollista, käytetään aikaa vihollisen kuluttamiseen, kunnes tulee sopiva hetki ratkaisun hakemiseen. Näihin oppeihin vedotaan jälleen, kun analysoidaan Kiinan roolia kansainvälisessä politiikassa.

Geopoliittisen seuran sivustolla (www.sgseura.fi ) on julkaistu myös monia muita ajankohtaisia artikkeleita ja kirja-arvioita. Kiinnitän huomiota erityisesti Risto Volasen käännöksiin ja referaatteihin Charles Kupchanin tuotannosta, muun muassa kirjoitukset 11.8. ja 29.9.2024, jolloin Yhdysvaltojen vaalikamppailu kävi kuumana.

Kiitän Risto Volasta Hal Brandsin artikkelin löytämisestä ja Heikki Talvitietä sen kääntämisestä.

Keskustelu näistä aiheista varmasti jatkuu.

Pekka Visuri