Heikki Talvitie 8.11.2019: Geopolitiikkaa Troijasta Turkkiin
Troija
Tarunhohtoisen Troijan tarinat perustuvat Homeroksen kahteen eepokseen: Iliakseen ja Odysseukseen. Entä mikä oli Troija noin 3 200 vuotta sitten, jolloin se kohtasi tuhonsa? Troijan sijainti paikallistettiin vuosina 1870–1890 saksalaisten kaivausten tuloksena.
Troijan kaupunki noin vuonna 1 200 eaa oli kukoistava, paksujen muurien ympäröivä kauppapaikka. Kauppaa käytiin kreikkalaisten ja myös aasialaisten kumppanien kanssa. Troijan sijainti oli strategisesti tärkeä, koska kaupunki kontrolloi Hellespontoksen kapeaa väylää, joka johti Välimereltä Mustallemerelle. Troija sijaitsi silloin meren rannalla ja verotti Hellespontosta ylös- ja alaspäin kulkenutta laivaliikennettä.
Troijan sodan varsinainen syy lienee ollut se, että kreikkalaiset eivät halunneet olla Troijasta riippuvaisia kulkiessaan Mustallemerelle ja takaisin. Kreikkalainen mytologia antaa ymmärtää, että sotaretkiä Troijaan olisi mahdollisesti tehty jo aikaisemmin. Mykenen kuninkaan Agamemnonin ensimmäinen retki epäonnistui ja sitten piti uhrata hänen tyttärensä Ifigeneia, ennen kuin toinen yritys onnistui. Toisen yrityksen motiiviksi keksittiin Troijan prinssin Pariksen ryöstämän Spartan kuninkaan Menelaoksen kauniin puolison Helenan hakeminen takaisin Spartaan.
Imperialistisessa toiminnassa on yleensä kaksi syytä. Toinen on se raadollinen eli valloitetaan, ryöstetään tai tuhotaan. Toinen perustelu on suunnattu tavalliselle tallaajalle, jonka henkiriepu on ainutkertaisen kallis jokaiselle, ja on vain ymmärrettävää, että jos henki on vaarassa, niin sodan motiivin on oltava maanläheinen ja kaikille ymmärrettävä. Troijassa koettu iso vääryys loi kreikkalaisten ylle häpeän, jonka poistaminen vaati Troijan tuhon ja Helenan palauttamisen Spartaan.
Rooma
Roomassa tapahtui kummia keisari Gaius Aurelius Valerius Diocletianuksen aikana. Keisari Diocletianus, joka oli keisarina vuosina 284–305, ryhtyi jakamaan hallinnosta johtuvia rasitteita. Syntyi Länsi-Rooma ja Itä-Rooma, joilla kummallakin oli oma keisarinsa. Näillä oli vielä varakeisarit, joiden oli tarkoitus nousta valtaan edellisten luovuttua. Itä-Rooma ajoi merkitykseltään Länsi-Rooman ohi, sillä Rooman vaikeudet ja suuret haasteet olivat tuolloin idässä, nimenomaan Anatoliassa, Syyriassa ja Egyptissä.
Diocletianus rakensi komean palatsin Dalmatian Salonaan, joka tänä päivänä on Kroatian kaupungin Splitin keskus. Samalla hän piti vuodesta 286 pääkaupunkinaan Bosporin salmen Aasian puolella sijaitsevaa vanhaa kreikkalaista kaupunkia Nicomediaa. Diocletianus haki siis pääkaupungikseen samanlaisen strategisen paikan, kuin Troijalla oli ollut. Kuriositeettina kerrottakoon, että Diocletianus vainosi kristittyjä.
Rooma ei olisi ollut Rooma, ellei neljän keisarin kuvio olisi hajonnut varsin nopeasti taivaan tuuliin. Konstantinus kokeili jonkin aikaa kolmen keisarin valtakuviota ennen kuin päätti sisällissodan kautta hallita yksin. Tämä tapahtui 320-luvulla. Konstantinus teki sitten sopimuksen kristittyjen kanssa. Kristityt saivat jumalalleen monopoliaseman Roomassa, ja kristityt puolestaan lupautuivat armeijaan.
Konstantinus ryhtyi myös suunnittelemaan imperiumille uutta pääkaupunkia. Itä oli tässäkin avainasemassa, sillä Rooman valtakunnan painopiste oli siirtynyt Roomasta Hellespontokselle. Konstantinus oli jo aloittanut rakennustyöt Hellespontoksen rannalla, lähellä historiallisen Troijan kaupungin aluetta. Kuitenkin vielä edullisempi paikka löytyi: kreikkalainen kaupunki Byzantium Bosporin salmen Euroopan puoleiselta rannalta. Sieltä voitiin kontrolloida Mustanmeren ja Egean meren välistä liikennettä. Konstantinus julisti pääkaupunkinsa Uudeksi Roomaksi, mutta kun aika jätti Konstantinuksesta, kaupunkia alettiin kutsua Konstantinopoliksi.
Rooman valtakunnan jonkinasteinen yhtenäisyys säilyi vuoteen 395, jolloin imperiumi virallisestikin jakautui kahtia. Länsi-Rooma joutui hyvin nopeasti useiden kansainvaellusten kohteeksi. Vuonna 410 länsigootit Alarikin johdolla valloittivat Rooman kaupungin, josta hallinto oli jo muutamia vuosia aikaisemmin siirtynyt Ravennaan. Länsigootit asettuivat Etelä-Galliaan ja vandaalit taas Pyreneitten niemimaan eteläiseen osaan. Sieltä käsin he levittäytyivät Afrikan puolelle. Noin vuonna 450 anglit ja saksit valtasivat Britannian. Kun Länsi-Rooman valtakunta lakkasi olemasta vuonna 476, ei siitä ollut jäljellä muuta kuin Italian alue. Itä-Rooma jatkoi olemassaoloaan Itä-Rooman keisarikuntana eli Bysantina vuoteen 1453.
Ottomaanit
Ottomaanit olivat turkkilainen heimo, jonka johtaja Osman I otti sulttaanin arvonimen ja julisti alueensa itsenäiseksi Ottomaanivaltioksi. Virallisesti valtakunnan olemassaolo lasketaan alkaneeksi vuodesta 1299. Sulttaanina vuosina 1451–1481 ollut Mehmed II valloitti Konstantinopolin 1453. Tätä valloitusta seurasi sitten alueiden hankinta Balkanilta, Anatoliasta ja Mustanmeren rannoilta. Ottomaanien valta levisi myös Pohjois-Afrikkaan. Konstantinopolista tuli Ottomaani-imperiumin pääkaupunki ja sinne perustettiin ottomaanien kalifaatti. Mehmed II:n aikana Krimin kaanikunnasta tuli osmanien tärkein vasallivaltio.
Konstantinopoli siirtyi siis vuonna 1453 islamilaiseen aikaan, mutta ottomaanien yritykset saada Eurooppa kontrolliinsa kilpistyivät Wienin porteille. Unkarilaisilla on myös omat ansionsa ottomaanien pidättämisestä Euroopan reuna-alueille.
1700-luvun lopulla Ottomaani-imperiumi alkoi rappeutua, ja sen valtaa alkoivat nakertaa naapurit sekä imperiumin piirissä olleet reuna-alueet. Vuonna 1774 Krimin tataarit saivat osmaneilta itsenäisyyden, ja vuonna 1783 Krimin niemimaa siirtyi Venäjän alaisuuteen. Napoleonin sotien ja Krimin sodan aikana Venäjällä oli ambitioita päästä kontrolloimaan Bosporin salmen laivaliikennettä, mutta Ranska ja Englanti estivät nämä pyrkimykset. Kreikka itsenäistyi vuonna 1832, ja 1900-luvun alussa ottomaanit olivat menettäneet melkein kaikki Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa sijainneet alueet.
Englanti
Ensimmäisessä maailmansodassa Ottomaani-imperiumi liittoutui keskusvaltojen Saksan ja Itävallan kanssa. Kun länsirintama oli asemasodassa ja kun venäläiset olivat vaikeuksissa Kaukasiassa, niin Englannissa syntyi ajatus uuden rintaman avaamisesta. Winston Churchill oli silloin laivastoministeri ja ajoi suunnitelmaa, jonka mukaan liittoutuneet olisivat valloittaneet Dardanellit eli antiikin Hellespontoksen väylän.
Helmikuussa 1915 brittilaivasto oli Dardanelleilla, ja alku vaikutti lupaavalta. Väylällä olleita ottomaanien tukikohtia hävitettiin laivaston tulella ilman omia tappioita. Kun sitten maaliskuussa britit menettivät kolme taistelulaivaa, niin päätettiin tehdä maihinnousu. Se suuntautui Gallipolin niemelle. Maihinnousu oli varsin kaoottinen operaatio ja juuttui nopeasti asemasodaksi. Sen sijaan australialais-uusiseelantilainen joukko-osasto eteni Sari Barin ylängölle ja valloitti sen. Nuori upseeri Mustafa Kemal tuli sitten peliin mukaan omalla divisioonallaan ja valloitti Sari Barin takaisin. Kemalista tuli kansallissankari. Lopuksi britit päättivät vetäytyä Gallipolilta. Puolen miljoonan miehen armeijasta oli kaatunut tai joutunut vangiksi 300 000 miestä, ja Churchill joutui eroamaan. Näin siis britit liittyivät siihen kerhoon, joka oli yrittänyt kontrolloida Hellespontosta mutta epäonnistunut.
Turkki ja Atatürk
Turkki antautui lokakuussa 1918 ympärysvalloille. Tässä vaiheessa Mustafa Kemal oli yksi niistä upseereista, jotka katsoivat, että Turkin tuli luopua lopuistakin eurooppalaisista alueistaan ja keskittyä keskeisiin Turkin alueisiin, joihin kuuluivat Turkin salmet ja Anatolia. Kemal käytti hyväkseen Anatoliassa syntynyttä kapinaliikehdintää ja perusti kansallisen liikkeen keskuksenaan Ankara. Hän kävi sodan Kreikan kanssa, voitti sen ja esti siten Marmaranmeren kaupunkien siirtymisen Kreikalle. Vuonna 1922 hän aloitti kreikkalaisten ja armenialaisten vainoamisen, josta kiistellään vieläkin Turkin ja Armenian välillä.
Turkin tasavalta julistettiin 29.10.1923, jolloin Mustafa Kemalista tuli Atatürk, turkkilaisten isä. Atatürk valittiin presidentiksi, ja hän hallitsi varsin autoritaarisesti. Hän kuitenkin länsimaisti ja sekularisoi Turkkia. Hänen onnistui koota Turkille strategisesti tärkeät alueet. Niiden ympärillä Turkilla on vaikutusvaltaa Etelä-Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa. Azerbaidzanissa ja Keski-Aasian valtioissa puhutaan turkkilaisperäisiä kieliä. Turkki on ollut vaikutusvaltainen Lähi-idässä ja on vaikuttanut voimakkaasti myös Euroopassa.
Tasavallan myötä Konstantinopolista tuli Istanbul.
Turkki ja Erdogan
Nyt Turkin presidenttinä on Recep Tayyip Erdogan. Hän on saavuttanut varsin vahvan aseman ja nykyisin myös uskonnolla on alkanut olla sijaa Turkin politiikassa. Turkilla on siis edelleen strategisesti ja geopoliittisesti tärkeä asema, jota Erdogan käyttää varsin taitavasti hyväkseen. Hän on tietoinen Turkin vahvasta asemasta ja pitää yhteyttä mutta myös välimatkaa niin Donald Trumpiin kuin Vladimir Putiniin. Turkki on Naton jäsen, ja useasti Turkki on ollut lojaali Naton pyrkimyksille. Mutta silloin kun Turkin omat intressit ovat olleet vaakalaudalla Naton toimien suhteen, on Turkki estänyt Naton operaatiot Turkissa tai Turkin ilmatilassa. Samoin Venäjän nyt saatua merkittävän roolin Syyriassa, Turkki on ollut Venäjän kanssa yhteistyössä mutta pitänyt omista eduistaan kiinni, mitä tulee ilmatilaan tai esimerkiksi kurdien aseman määrittelyyn.
Euroopan unioni on vaikeuksissa Turkin kanssa siltä osin, että Turkissa on valtava määrä Syyrian pakolaisia, jotka haluaisivat päästä EU:n alueelle. Merkel ja Erdogan tekivät sopimuksen siitä, että EU maksaa, jos Turkki ei laske näitä pakolaisia tulvimaan EU:n jäsenvaltioihin. Varsinkin Saksassa ja muuallakin EU:n jäsenvaltioissa on valtavia määriä turkkilaisia työläisiä, joiden poliittiset oikeudet äänestää tai käydä kampanjaa näissä maissa Turkin vaalien yhteydessä on ollut ongelma.
Turkin jäsenyys Euroopan unionissa on edelleen varsin avoin kysymys ja sen tiellä on useissa jäsenmaissa isoja esteitä. Varsinkin Ranska on ollut varsin kielteinen tässä asiassa. Kun olin EU:n erityisedustaja Etelä-Kaukasiassa vuosina 2003–2006, kävin joitakin kertoja Ankarassa, jossa pariin otteeseen keskustelin silloisen Turkin ulkoministerin Abdullah Gülin kanssa. Hänen viestinsä oli, että Turkki haluaa EU:n jäseneksi. Toisaalta, jos se ei ole mahdollista, niin Turkilla on myös muita optioita käytettävissään, joista yksi oli lähempi yhteistyö Venäjän kanssa.
Nyttemmin on ilmennyt, että varsinkin Turkin tulo voimakkaasti Lähi-idän geopolitiikkaan on tuottanut yhteiskuvia Turkin, Venäjän ja Iranin johtajista. Heillä on tiettyjä yhteisiä intressejä valvottavanaan ilman, että heidän yhteistyönsä alueella olisi vailla haasteita. Venäjällä ja Turkilla on myös yhteisiä intressejä Etelä-Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa, vaikka ne myös kilpailevat näillä alueilla vaikutusvallasta.
Samaa voitaisiin sanoa Turkin suhteista EU:hun. Nykytilanne Turkin jäsenyyskysymyksessä on jonkinasteisessa jäädytystilassa. Turkin dynaaminen politiikka ympäristössään sisältää isoja riskejäkin, joten tiettyihin asioihin ei juuri nyt voida ottaa selvempää asennetta. Turkilla on Euroopan unioniin nähden myös muita merkittäviä painostuskeinoja kuin jäsenyyskysymys. Kaiken kaikkiaan Turkin keskeinen geopoliittinen asema antaa sille mahdollisuuden tasapainoilla omilla eduillaan melkein kaikkien kumppaniensa kanssa. Yhdysvaltain asennetta on vaikea ennakoida, mutta myös sille olisi vahingollista Turkin taloudellinen alasajo, johon mahdollisuuteen presidentti Trump taannoin viittasi tai ”twiittasi”.