Heikki Talvitie                                          

Armenian poliittisesta tilanteesta

Ameniassa on kuohunut viimeisten viikkojen aikana. Kaksi kautta presidenttinä istunut Serzh Sarkisjan lähti muuttamaan perustuslakia. Tarkoituksena oli siirtää valta presidentiltä parlamentille eli sitä kautta pääministerille. Sarkisjan oli sitten valtaa pitävän Tasavalta-puolueen ehdokas pääministeriksi. Tämä suunnitelma meni kuitenkin uusiksi, kun entinen toimittaja ja dissidentti Nikol Pashinjan sai kansan kaduille siinä määrin, että Sarkisjan ilmoitti luopuvansa hänelle pedatusta pääministeriydestä. Armenian parlamentti ei kuitenkaan ole voinut olla yksimielinen Nikolai Pashinjanin valitsemisesta pääministeriksi. Viimeksi hänen piti saada kolmasosa äänistä parlamentissa, mutta tämäkin yritys kariutui. Maa näyttäisi olevan poliittisessa umpikujassa. Mistä on kysymys?

Suomella on jonkin verran osaamista Etelä-Kaukasian asioissa. Meillä on kiertävien suurlähettiläiden järjestelmä, joka on toiminut tehokkaasti. Suurlähettiläinä on ollut tehokkaita ja asiantuntevia henkilöitä. Lisäksi olemme toimineet alueella ETY-järjestön puitteissa. Viimeksi isompi panostus oli vuonna 2008, kun Suomi oli ETY-järjestön puheenjohtajamaa ja Terhi Hakala oli ETYJ-mission päällikkönä Tbilisissä. Itse toimin vuosina 2003-2006 EU:n erityisedustajana Etelä-Kaukasiassa. Vuosina 1995-1996 toimimme yhdessä suurlähettiläs René Nybergin kanssa Nagorno-Karabahin kiistaa selvittävän Minskin konferenssin ja ryhmän yhteispuheenjohtajina Venäjän kanssa. Meillä on siis ollut syvälle menevää tietoa ja osaamista tuolla alueella. Suurlähettiläs Arja Makkonen jatkaa tätä perinnettä hienolla tavalla. Hänellä on kokemusta Moskovasta, ja viimeksi hän oli Ukrainan kriisin aikana Suomen suurlähettiläänä Kiovassa.

Vuosina 1995-1996 Armeniaa ja samalla Nagorno-Karabahin kiistasta käytäviä neuvotteluja johti Armenian ensimmäinen presidentti Levon Ter-Petrosjan ( 1991-1998 ). Hänellä oli varsin pitkälle meneviä ajatuksia Nagorno-Karabahin konfliktin ratkaisemiseksi. Tuolloin aloimme René Nybergin kanssa kutsua tilannetta Armenian bluffiksi. Meille alkoi nimittäin muodostua käsitys siitä, että Nagorno-Karabahin edustaja Robert Kotsarjan vedätti Armeniaa, koska oli huolissaan siitä, mihin Ter-Petrosjan pyrki. Suomen jo luovuttua yhteispuheenjohtajuudesta tämä visio toteutui siten, että Nagorno-Karabahin johtaja Kotsarjan valittiin Armenian presidentiksi (1998 – 2008). Kotsarjanin presidenttikaudella hallituksen vahva mies oli pitkään puolustusministerinä toiminut Serzh Sargisjan. Hänkin oli Nagorno-Karabahista.

Tultuani nimitetyksi Euroopan unionin erityisedustajaksi Etelä-Kaukasiaan vuonna 2003 yhteispuheenjohtajina olivat Venäjä, Ranska ja Yhdysvallat. Armenian presidenttinä oli Robert Kotsarjan ja puolustusministerinä Serzh Sarkisjan. Nagorno-Karabahin kiistaa hoitivat yhteispuheenjohtajat, enkä aikonut puuttua heidän tekemisiinsä. Tarkoituksena oli tukea heitä, mikäli mahdollista, ja siinä mielessä vierailin Armenian kautta Stepanakertissä eli Nagorno-Karabahin pääkaupungissa. Tähän Azerbaidzan suostui pitkään emmittyään. EU-kautenani Nagorno-Karabahin kiista ei ollut edennyt mihinkään, ja tiettyä toivoa antoi Azerbaidzanin uusi presidentti Ilham Alijev. Toivottiin, että hänen myötään kiistan pattitilanteeseen saataisiin jokin muutos. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Riita istuu syvällä Armenian ja Azerbaidzanin suhteissa.

Suomen ollessa ETYJin puheenjohtajana 2008 pyysi silloinen ulkoministeri Ilkka Kanerva minua ryhmäänsä hoitamaan Etelä-Kaukasian konflikteja. Samassa tehtävässä jatkoin, kun ulkoministeriksi tuli Alexander Stubb. Tuon vuoden elokuussa Etelä-Ossetian tilanne kiristyi Georgian ja Venäjän väliseksi sodaksi. Georgian presidentti Mikhel Saakashvili otti riskin ja pyrki miehittämään Etelä-Ossetian alueen, jossa oli alueen intressivaltioiden ylläpitämä rauhanturvajärjestelmä. Venäjä vastasi aseellisesti ja miehitti Etelä-Ossetian muutamassa päivässä. Yhdysvallat oli ilmoittanut Saakashvilille jo aikaisemmin, että ”jos hyökkäät Etelä-Ossetiaan, niin taistelet Venäjää vastaan emmekä me ole mukana”. Venäjä ja Yhdysvallat ratkaisivat kiistan ja pyysivät Ranskan presidenttiä Sarkozytä viemään aselepoehdot ensin Moskovaan ja sitten Tbilisiin.

Oli selvää, että Nagorno-Karabahin kiista oli jäissä niin kauan kun Georgian sota ja sen jälkimainingit kestivät. Lisäksi alueella oli jännitystä Yhdysvaltain ja Iranin välillä. Yhdysvallat halusi tukikohtia Azerbaidzanilta Irania vastaan. Ilham Alijev kuitenkin kieltäytyi tästä pyrkien tasapainoilemaan suurvaltojen välillä.

Samana vuonna 2008 Armeniassa tuli presidentin vaihdos. Kaksi kautta presidenttinä toiminut Robert Kotsarjan luopui ja tilalle valittiin puolustusministeri Serzh Sarkisjan (2008-2018). Tämä tarkoitti sitä, että Armeniassa jatkui Nagorno-Karabahin valta, tulihan myös Sarkisjan sieltä. Kansa nousi kuitenkin kaduille väittäen, että vaalit eivät olleet rehelliset. Syntyi tilanne, josta ei päästy ulos ilman kuolonuhreja. Suomella oli ETYJ-vastuu asiassa ja lensin yhdessä UM:n Päivi Peltomäen kanssa Jerevaniin. Sarkisjan oli ehdottanut kompromissina, että hän olisi valmis ottamaan Ter-Petrosjanin ja muutaman muun vastapuolen ehdokkaan hallitukseen. Tapasin Ter-Petrosjanin, joka totesi vain sen, että hän ei suostu neuvottelemaan Sarkisjanin kanssa ja että nagorno-karabahilaiset voisivat poistua vuorelleen. Tavatessani presidentin tehtäviä luovuttavan Kotsarjanin, kerroin Ter-Petrosjanin kannan ja totesin, että enempää emme voi tilannetta auttaa. Myöhemmin osallistuin Sarkisjanin virkaanastujaisiin ja minulla oli tilaisuus käydä tilannetta hänen kanssaan läpi. Tuolloin Sarkisjan oli vielä taipuvainen mahdollisiin kompromisseihin, mutta tilanne ei kehittynyt suotuisaan suuntaan. Pikantti yksityiskohta on se, että katumielenosoituksia oli järjestämässä jo vuonna 2008 nykyinen opposition johtaja Nikol Pashinjan.

Etelä-Kaukasian tasapaino lepää siinä, että Georgia on Yhdysvaltain partneri, Armenia Venäjän ja Azerbaidzan pyrkii öljy- ja kaasurahoineen pitämään suhteita molempiin alueen suurvaltoihin. Nato ja EU ovat vaikuttajia alueella. EU on suuri alueen taloudellisen tilanteen vakauttaja, mutta suurvalloista sotilaallista voimaa alueella on kyennyt käyttämään vain Venäjä. Siten Armenian tilanteeseen vaikuttaa mitä suurimmassa määrin Venäjän asenne.

Nikol Pashinjan on käynyt venäläisten kanssa keskusteluja, joiden mukaan hän on vakuuttanut venäläisille, että hänellä ei ole tarkoituksena horjuttaa Etelä-Kaukasian vakautta. Venäjän johto on kuitenkin ollut julkisuudessa varsin hiljaa asiassa. Armenialla ei ole vaihtoehtoja Nagorno-Karabahin kriisinkään suhteen, sillä Venäjä on toimittanut sille sotilaskaluston, josta armenialaiset ovat riippuvaisia edelleen. Venäjä toimittaa aseita myös Azerbaidzanille, mutta se kuuluu tähän tasapainoasetelmaan. Venäjän kannalta Syyrian vajoaminen täydelliseen kaaokseen tulisi vaikuttamaan tilanteeseen Etelä-Kaukasiassa ja sitä kautta Venäjään Pohjois-Kaukasiassa.

Yleinen arvio onkin nyt se, että kun presidentti Vladimir Putin vannoo virkavalansa tänään, niin sen jälkeen nimitetään ”uusi” hallitus. Mikäli Armenian tilanne saataisiin rauhoittumaan ilman väkivaltaisuuksia, niin sielläkin olisi uusi hallitus. Näiden kahden uuden hallituksen kesken sitten sovittaisiin suhteiden järjestelyistä.

Onko tällä mitään vaikutusta Nagorno-Karabahin kiistaan? Sitä on liian aikaista spekuloida. Mikäli vanhat askelmerkit pitävät paikkansa, tarvitaan jokin radikaali muutos asenteissa, jotta siinä kiistassa tapahtuisi mitään muutosta.

Espoossa 7.5.2018

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs