Heikki Talvitie 28.1.2020: Libya geopolitiikan kohteena

Libya on neljänneksi suurin maa Afrikassa ja 16. suurin maa maailmassa, mutta sen pinta-alasta 90 prosenttia on aavikkoa. Miksi vuosituhansien aikana maa on ollut kiinnostava kaikenlaisille valtaa pitäville? Libyan öljyvarannot löydettiin vuonna 1959, joten tämäkään ei selitä sitä, minkä vuoksi tuo maa-alue on ollut geopoliittisen kiinnostuksen kohteena noin 10 000 vuotta.

Libyan Välimeren rannikko on 1770 kilometriä pitkä, ja se on ollut strategisesti tärkeässä asemassa kaikkina niinä vuosituhansina, jolloin Välimeren ja sen rantaseutujen kontrollointi on ollut erilaisten valtaryhmittymien kiinnostuksen kohteena. Libyan rannikkokaistaleella asuu noin 6 miljoonaa ihmistä, joista pääkaupungissa Tripolissa yli miljoona. Libyan virallinen uskonto on islam, ja 96 prosenttia kansalaisista on sunni-muslimeja.

Historiallisella ajalla Libyaa ovat hallinneet karthagolaiset, persialaiset, egyptiläiset, kreikkalaiset ja roomalaiset. Länsi-Rooman tuhoutuessa 400-luvulla vandaalit ottivat siellä vallan, kunnes islamin taisteleva uskonto levisi 600-luvulla koko Pohjois-Afrikkaan ja Espanjaan. Espanja oli 1500-luvulla pienen hetken niskan päällä, kunnes ottomaanit levittivät hallintonsa Libyaan vuonna 1551. Ottomaanien valtakautta kesti aina vuoteen 1911, jolloin Libyasta tuli Italian siirtomaa.

Libya on jakautunut kolmeen provinssiin: Tripolitaniaan, Kyrenaikaan ja Fezzaan. Tällä on ollut merkitystä Italian vallan jälkeisellä ajalla. Italialaiset yhdistivät Tripolitanian ja Kyrenaikan yhdeksi hallintoalueeksi, joka systeemi kesti periaatteellisesti vuodesta 1934 vuoteen 1947. Välissä oli kuitenkin toinen maailmansota, jolloin Pohjois-Afrikka oli Saksan ja Englannin sotatanner. Saksalainen marsalkka Rommel pyrki murtamaan Englannin ylivallan Välimerellä, ja tavoitteena Saksalla oli saavuttaa ja miehittää Egypti. Englantilainen sotapäällikkö Montgomery oli Rommelin vastustaja ja Libyan kaupunki Tobruk sotauutisissa usein mainittu kiistakapula. Englantilaiset lopulta voittivat, ja Välimeri pysyi liittoutuneiden kontrollissa.

Italialainen periodi päättyi tosiasiallisesti jo vuonna 1943, minkä jälkeen Libya oli liittoutuneiden miehittämä aina vuoteen 1951, jolloin monarkia palasi Libyaan. Vuonna 1947 Libya jaettiin englantilaiseen ja ranskalaiseen YK:n ylihallinnon alaiseen huoltohallintoalueeseen. Englantilaiset pitivät valtaa Välimeren rannalla Tripolitaniassa ja Kyrenaikassa, kun taas ranskalaisten kontolle tuli Saharan pohjoisreunalla oleva Fezzan.

Libya julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1951. Siitä tuli perustuslaillinen monarkia kuningas Idrisin johtaessa hallintoa. Läntisten valtojen vaikutus Libyassa jatkui, joskin kuningas pyrki sitä rajoittamaan. Idris jäi kuitenkin ainoaksi kuninkaaksi. Öljystä saadut tulot vaurastuttivat Libyaa, mutta vallan ja vaurauden houkuttelemat libyalaiset eivät katsoneet kauniisti varallisuuden kasautumista kuninkaan käsiin. Vuonna 1969 tapahtui sotilasvallankaappaus, jota johti Muammar Gaddafi.

Vaikka Italian vaikutusvalta Libyassa romahti jo vuonna 1943, Gaddafi otti vuonna 1970 haltuunsa italialaisen omaisuuden ja pakotti loputkin italialaiset jättämään maan. Myös Libyan juutalaisyhteisö karkotettiin. Gaddafi käytti rahansa valtapoliittisiin pyrkimyksiin Afrikassa ja maailmalla. Gaddafin erehdyttyä amerikkalaisiin kohdistuneisiin terroritekoihin Yhdysvallat pyrki tappamaan hänet mutta epäonnistui siinä. Gaddafi kuitenkin reivasi purjeitaan sovittelevaan suuntaan, joten kansainvälisesti katsottuna hänestä tuli ”harmiton diktaattori”. Gaddafin värikäs valtakausi päättyi ns. arabi-kevääseen. Tunisian ja Egyptin hallitsijoiden kukistuttua myös Libya joutui helmikuussa 2011 vallankaappauksen vaikutuspiiriin. Hyvin nopeasti kapinalliset perustivat ”väliaikaisen kansallisen neuvoston”, jonka Ranska tunnusti jo maaliskuussa 2011. Gaddafille uskolliset joukot kykenivät kuitenkin tehokkaaseen vastarintaan ja maa ajautui sisällissotaan.

Maaliskuussa 2011 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi äänin 10-0-5 päätöslauselman 1973, joka mahdollisti lentokieltoalueen muodostamisen Libyaan ja salli kaikki mahdolliset tavat suojella siviiliväestön turvallisuutta. Päätöslauselma oli mahdollista hyväksyä, kun Venäjä, Kiina, Intia, Brasilia ja Saksa pidättäytyivät äänestyksestä. Keskeisin henkilö päätöslauselman hyväksymisessä oli Venäjän presidentti Dmitri Medvedev, joka päätti Venäjän pidättäytymisestä äänestyksessä ja vaikutti myös Kiinan äänestyskäyttäytymiseen. Perimmäinen tarkoitus oli antaa lännelle mahdollisuus puuttua Libyan sisällissotaan.

Yhdysvaltain silloinen puolustusministeri Robert Gates on valaissut päätöslauselmasta seuranneita tapahtumia muistelmissaan. Naton piirissä Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy oli kaikkein innokkain lähtemään ilmaoperaatioon ja hän sai mukaansa britit. Presidentti Barack Obama oli kahden vaiheilla, kun taas ulkoministeri Hillary Clinton puolsi amerikkalaisten mukaanmenoa Nato-operaatioon. Päätökseksi tuli kaikkien kolmen osalta osallistuminen lentokieltoalueen muodostamiseen. Gatesin mukaan presidentti Sarkozy oli sen verran innokas aloittamaan, että ranskalaisten ilmahyökkäykset alkoivat jo 19.3. – vuorokautta aikaisemmin kuin länsiliittoutuneiden kesken oli sovittu. Ilmasotatoimien kuluessa ilmeni myös, että Yhdysvaltain tuli varustaa ranskalaisten ja englantilaisten ammushuolto, minkä vuoksi amerikkalaisten ajautuminen syvemmälle konfliktiin tuli ajankohtaiseksi. Naton operaatio ratkaisi sisällissodan kapinallisten hyväksi. Libyan diktaattorina useiden vuosien ajan toiminut Gaddafi tapettiin lokakuussa 2011.

Olen useissa analyyseissani todennut, että päästyään Gaddafista Libya joutui monien pienten Gaddafien armoille. Lännessä usein ajatellaan, että diktaattorin vastaiset voimat ovat demokraattisia oikeusvaltiota tavoittelevia ja ihmisoikeuksia kunnioittavia ihmisiä. Tosiasiassa ne ovat saman diktaattorin luoman hallintokulttuurin kasvattamia ihmisiä, joiden päämääränä on ottaa valta ja pitää se voimakeinoin. Tästä onkin tultu siihen tilanteeseen, että lännessä nyt mietitään, mitä tehdä: kun siis tapetaan diktaattori, pitäisi olla varalla jokin suunnitelma B, joka takaisi rauhallisen kehityksen diktaattorin jälkeiseen aikaan. Sellaista vain ei ole tahtonut löytyä.

YK on ollut aktiivinen Libyan kriisissä ja varsinkin Libyan toisen sisällissodan aikana, joka puhkesi Gaddafin jätettyä areenan erilaisille asejoukoille. Monenlaisia konfliktin ratkaisumalleja on koeteltu ja YK:lla on ollut Libyassa UNSMIL-tukimissio. Nykyinen tilanne on se, että itäistä Libyaa hallitsee marsalkka Khalifa Haftar ja hänen joukkionsa, kun taas Tripolia hallitsee YK:n tukema kansallisen yhtenäisyyden hallitus ja sen joukkiot.

Tammikuussa 2020 järjestettiin Berliinissä kokous, johon osallistuivat Libyan riitelevät osapuolet sekä Saksa, Ranska, Yhdysvallat, Venäjä ja Turkki. Tarkoituksena oli saada aikaan toimiva aselepo. Se ei varmastikaan ole ensimmäinen eikä viimeinen tuolla alueella. Osapuolet eivät kuitenkaan tavanneet toisiaan, ja erimielisyydet ovat syvät.

Lännen kannalta koko tästä vyyhdestä on seurannut todella ikäviä asioita: Syyskuussa 2012 islamistit tappoivat Yhdysvaltain Libyan suurlähettilään J. Christopher Stevensin ja kolme muuta amerikkalaista. Tilanne ryöstäytyi osittain käsistä ja aiheutti kitkaa presidentti Obaman ja ulkoministeri Clintonin välillä. Se taas vaikutti pitkälle Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan ja ulottui seuraaviin vaaleihin asti.

Eurooppa sai konfliktin jatkumisesta oman osansa. Gaddafin poistuessa näyttämöltä pikku-Gaddafien ja erilaisten jihadistien toimesta Libyasta tuli eräs keskeisin reitti, jota kautta afrikkalaiset turvapaikanhakijat pyrkivät Välimeren ylitykseen ja turvaan Euroopan unionin alueelle. Melkein miljoona siirtolaista on tullut Libyan kautta Eurooppaan vuodasta 2013 lähtien. Samalla Välimerestä on tullut monen ihmisen hauta. Huippuvuosi oli 2015, jolloin Euroopan unionin alueelle kohdistui siirtolaisuus, jota ei enää hallinnut kukaan. Euroopan keskelle syntyi jälleen vartioituja rajoja, eikä passiunionista ollut enää puhettakaan. Tilanne on nostanut useissa Euroopan maissa populistisia puolueita, ja siirtolaisvihaa tavataan koko Euroopan unionin alueella. Kaaos vuonna 2015 vaikutti Saksan vaikutusvallan hupenemiseen ja Angela Merkelin aseman heikentymiseen Saksassa ja yleensäkin Euroopassa. Euroopan unioni on vaeltanut ilman selvää johtoa ja tarkoituksenmukaista politiikkaa ulkosuhteissaan, jolloin Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina ovat hyötyneet. Sisäisesti Unionia repii brexit ja se tosiasia, ettei eurooppalaisilla monista vakuutuksista huolimatta ole yhteisiä arvoja.

Tässä tilanteessa olisi kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että eurooppalaisilla on silti paljon yhteistä. Euroopan kulttuurihistoria on se voima, joka meitä yhdistää. Talouden alalla meillä on yhteisiä intressejä, mutta niitäkin musertaa unionin jäsenvaltioiden keskinäinen kilpailu ja keskeisten valtioiden lipeäminen niistä säännöistä, joita yhdessä on niidenkin johdolla säädetty.

Liberaali demokratia voitti kommunismin, ja maailmanlaajuisesti ajateltiin demokratian olevan uusi valtasuuntaus valtioita johdettaessa. Syntyi eräänlainen lännen arvoimperialismi, jonka avulla pyrittiin yhtenäistämään maailman valtioita koskeva hallintojärjestelmä. Tämän pyrkimyksen tuotteena sitten Euroopan unioni ja sotilasliitto Nato laajensivat vaikutusalueitaan, kunnes seinä tuli vastaan. Kaikki eivät sittenkään hyväksyneet eurooppalaisten pyrkimyksiä, mistä Libyan tapaus on yksi esimerkki. Ja nyt olemme tilanteessa, jossa maailma on vahvasti polarisoitunut.

Osa maailmaa elää liberaalisessa kapitalismissa ja toinen osa poliittisessa kapitalismissa. Tässä nyt kuitenkin olisi jonkinasteinen yhteneväisyys, koska markkinatalous näyttää voittavan alaa. Mutta millä systeemillä markkinataloutta ja digitalisaatiota hallinnoidaan, on meitä erottava tekijä, ja siitä pitäisi jotenkin sopia.

Libyakin osoittaa, että emme vielä ole siinä tilassa, jossa sopimuksia tehdään kokonaisvaltaisesti ja maailmanlaajuisesti hyväksytyllä tavalla.

Espoossa 28.1.2020

Heikki Talvitie