Heikki Talvitie 24.4.2026

Tilanne Euroopassa

Olen laatinut pienen katsauksen Euroopan tilanteeseen. Tämä siitä syystä, että seuraavan puolen vuoden aikana on todennäköistä, että Ukrainan sodassa syntyy ratkaisu. Mikä se ratkaisu sotilaallisesti tulee olemaan, on vielä hämärän peitossa.

Joka tapauksessa on selvää, että Venäjän on nyt eskaloitava sotaa, sillä muuten maan sisäinen koheesio ja presidentti Putinin arvovalta ovat pahasti vaakalaudalla. Vaihtoehtona on luonnollisesti nopea neuvottelutulos, joka olisi etenkin presidentti Donald Trumpin kannalta toivottava ratkaisu.

Kärjistyykö tilanne myös sotivien osapuolien ulkopuolisia valtioita koskevaksi, on toinen tärkeä kysymys, jos neuvottelutie ei toimi. Laajentuuko avoin sota myös eurooppalaisten valtioiden ja Venäjän välille. Sen taustalla on Venäjän kannalta uhkakuva, jossa Nato olisi laajentunut Georgiaan, Ukrainaan ja Moldovaan. Georgia ja Ukraina ovat jo saaneet sotansa. Ukrainan kyvykkyys tuhota Venäjän infrastruktuuria syvällä Venäjän alueella, on nyt vaikuttanut siihen, että presidentti Putin ei voi enää käydä rajoitettua näännytyssotaa, vaan ratkaisun on tapahduttava massiivisilla sotatoimilla. Ja jos Venäjä ei siinä onnistu, niin maan sisäinen tilanne vaikeutuu kriisiksi.

Noista näkymistä on aivan viime päivinä kuultu kiinnostavia arvioita.

Suurlähettiläs Matlockin näkemyksiä

Ollessani Moskovassa ministerineuvoksena vuosina 1976–1980 ja suurlähettiläänä 1988–1992 minulla oli siellä amerikkalaisena kollegana Jack Matlock. Hän oli jo 70-luvulla merkittävä paitsi diplomaattina niin myös Yhdysvaltain presidentin administraation neuvonantajana. Tämä rooli korostui sitten Mihail Gorbatshovin aikana. Olin keskusteluissa, joissa Gorbatshov pyysi Matlockia ottamaan enemmän poliittista roolia. Tämän Matlock kuitenkin kielsi ehdottomasti. Hän oli tarkkailija, diplomaatti ja neuvonantaja.

Jack Matlock Glenn Diesenin haastattelussa19.4.2026: Jack Matlock: How NATO Expansionism Broke European Security

Satuin joitakin päiviä sitten katsomaan Glenn Diesenin ohjelmassa Matlockin haastattelun. Hän on jo kovasti iäkäs, ja puhe tulee harvakseen mutta tarkoin mietittynä. Muisti pelaa erinomaisen hyvin. Matlock totesi Naton olleen puolustusliitto, kunnes presidentti Clinton päätti vuoden 1993 kesällä aloittaa Naton laajentamisen Saksasta Itään. Se muutti Matlockin käsityksen mukaan Naton luonteen hyökkäykselliseksi. Nato on sitten ollut aggressiivinen Venäjää kohtaan varsinkin siinä suhteessa, kun sotilasliittoa pyrittiin laajentamaan Georgiaan ja Ukrainaan. Venäjä on vastannut sotilaallisesti.

Matlock muisteli tapaamisiaan silloisen Venäjän varaulkoministeri Juli Vorontsovin kanssa. Kun tunsin hyvin myös Vorontsovin, voin kuvitella näiden kahdenvälisten keskustelujen luonteen. Vorontsov sanoi Matlockille 1980-luvulla, että ”emme ole huolissamme Naton artikla 5:stä. Olemme huolissamme amerikkalaisista sotilastukikohdista.” Tämä perusajatus on kulkenut venäläisillä mukana aina tähän päivään asti. Sanoitus on erilainen, mutta ajatus ei ole mihinkään muuttunut. Se voidaan sanoittaa nyt siten, että Venäjälle Nato ei ole ongelmallinen, mutta Nato-maiden politiikka on.

Nykyisestä tilanteesta Matlock totesi, että läntinen Eurooppa on laajentamassa sotaa. Tällä hän tarkoitti, että eurooppalaiset valtiot ovat alkaneet toimittamaan hyökkäysdrooneja omasta tuotannostaan Ukrainalle. Matlock näkee asian niin, että Nato ei ole liittona tehnyt päätöstä tuottaa drooneja Ukrainalle, vaan tästä toiminnasta vastaa jokainen eurooppalainen valtio itse. Ulkoministeri Lavrov on kommentoinut toimintaa sodan julistukseksi, koska noilla aseilla isketään nyt Venäjän strategisiin kohteisiin.

Venäjän tavoitteet Ukrainassa ja yleistilanteen muutos

Matlockin huomioiden lisäksi olen tarkastellut Venäjän käytöstä Ukrainan sodassa oman Venäjä-kokemukseni kautta. Kun presidentti Trump pyrki saamaan aikaan rauhan Ukrainassa, niin hän kohtasi Venäjän minimivaatimukset, jotka olivat Krimin niemimaa ja Donbasin alue kokonaan. Zelenskyi oli sodassa altavastaajana, mutta piti kiinni siitä, että alueita ei luovuteta eikä varsinkaan alueita, joita Venäjä ei ole vallannut. Sotaa on käyty nyt neljä vuotta. Yhdysvallat ja Eurooppa ovat tukeneet Ukrainaa voimakkaasti, ja koko sota näkyy entistä selvemmin lännen sijaissotana (engl. proxy war) Venäjää vastaan.

Kuten sanottu, tilanne on nyt huomattavasti muuttunut, kun Yhdysvallat on juuttunut aloittamaansa sotaan Irania vastaan. Jo pitemmän aikaa presidentti Trump on halunnut päästä eroon Ukrainan sodasta keskittyäkseen Aasian ongelmiin ja Kiinan suitsimiseen. Nyt Lähi-itä vie ajan Trumpin administraatiolta ja Ukraina on siirtynyt taka-alalle.

Kun Trump viime vuonna sai Ukrainan ja Venäjän neuvottelemaan keskenään, niin presidentti Putin valitsi neuvottelijat omasta administraatiostaan ja ulkoministeri Lavrov jätettiin syrjään tarkoituksella luoda positiivisempi ilmapiiri neuvotteluille. Nyttemmin on selvää, että neuvottelut epäonnistuivat eikä niitä ole enää jatkettu.

Ulkoministeri Lavrov on palannut takaisin Venäjän kantoja perustelevaksi henkilöksi. Hänen roolinsa on nyt keskeinen. Jos ollaan kiinnostuneita siitä, mitä Venäjä aikoo seuraavaksi tehdä, niin Lavrovilta saa vastauksen, kunhan kuuntelee tarkkaan eikä väännä hänen sanojaan oman narratiivin mukaisiksi. Lavrov saattaa käyttää jonkinlaisia arvoja argumenttina, kun lännen sotatoimet ja kansanmurhat antavat siihen hyvän tilaisuuden, mutta perimältään hän on reaalipoliitikko, jonka näkemykset ovat koordinoituja ja johdonmukaisia. Niissä on paljon avauksia, jotka on tarkoitettu lännelle mahdollisuuksina tarttua niihin, mutta muuten hän esittelee Venäjän politiikkaa sellaisena, kuin se lähitulevaisuudessa Venäjän johdon kannalta näyttää mahdolliseksi tai välttämättömäksi.

Ukrainan sotilaallinen kyky haavoittaa Venäjän infrastruktuuria syvällä Venäjän alueella, on tullut venäläisille yllätyksenä. Venäjä on myöntänyt tämän tosiasian. Ukraina on onnistunut kehittämään droonejaan sekä tarkkuudella että pitkän matkan vaikutuksella. Myös Euroopan valtiot ovat tulleet siinä avuksi, joten Ukrainan droonituotantoa täydennetään eurooppalaisten tehtaiden tuotannolla. Yhdysvallat on enenevässä määrin vetäytynyt aseistamasta Ukrainaa. Länsieurooppalaiset maat ovat voineet ostaa amerikkalaisia sotatarvikkeita Ukrainalle, mutta Lähi-idän sota on aiheuttanut vaikeuksia tälläkin alalla. Ottamatta kantaa Yhdysvaltojen suhteeseen Natoon, niin nyt näyttää varsin mahdolliselta, että EU-Eurooppa jää yksin puolustamaan Ukrainaa, jos sota pääsee eskaloitumaan Venäjän ja Ukrainan välisten rintamien ulkopuolelle.

Länsi-Eurooppa vastaan Venäjä

Miksi sota sitten eskaloituisi? Ukrainan kyky iskeä syvälle Venäjän alueelle ja EU-Euroopan tuki tälle toiminnalle on sellaista, mitä presidentti Putin ei voi enää pitää Ukrainaan rajoitettuna sotatoimena. Hänen on tehtävä ratkaisu sodan päättämiseksi lyhyellä aikavälillä. Zelenskyin mukaan Putin on viestittänyt hänelle, että ratkaisun on tultava kahden kuukauden sisällä. Zelenskyin arvio myös on, että Venäjä aloittaa liikekannallepanon. Yleisessä katsannossa ei ole tärkeää, pitävätkö nämä viestit tai arvailut paikkaansa, mutta trendi on viemässä kohti nopeaa sotilaallista ratkaisua.

Vaikka Yhdysvallat on arvaamaton kortti, niin nyt näyttäisi siltä, että Yhdysvallat pysyy sivussa sotilaallisesta ratkaisusta mutta haluaa toimia rauhanvälittäjänä siinä tapauksessa, että Venäjä saavuttaa sotilaalliset tavoitteensa. Yhdysvaltain asenne on merkittävä, jos ajatellaan Ukrainan ilmapuolustusta ja tiedustelun tehokkuutta. Venäjän yksi mahdollisuus on käyttää massiivisesti ilmavoimia, mutta se edellyttää, että Ukrainan ilmapuolustus on suurelta osin poissa pelistä. Mahdollisuus on myös käyttää voimakkaita ja nopeita uuden aallon ohjuksia, mutta se on kapasiteettikysymys, joskin aivan mahdollinen. Kaiken keskipisteenä on Venäjän kyky murtaa Ukrainan puolustuslinjat nykyisillä sotatoimialueilla.

Venäjän kesähyökkäys ei ole vielä alkanut, mutta sen valmistelut ovat olleet jo pitkään vireillä, osaksi jo neljättä vuotta kestäneenä kulutusstrategiana ja taktiikkana. Ukraina on pitänyt hyvin pintansa, joten suurempia aluevaltauksia Venäjä ei ole näissä oloissa kyennyt tekemään. Ukrainan vastahyökkäykset ovat kuitenkin kuluttaneet reservejä, ja arviot voimien riittävyydestä ovat Ukrainalle huolestuttavia. Kysymys on ennen kaikkea rintamien miesvoimasta, joka on Ukrainan suurin heikkous verrattuna Venäjään.

Euroopan unioni on päättänyt 20. pakotepaketista Venäjää kohtaan ja myöntänyt 90 miljardin avustuspaketin Ukrainalle. Yhdysvalloissa on epäilty avustusten perillemenoa, ja amerikkalaiset myös aikoinaan perustivat Ukrainan korruptiota vahtivan järjestön (NABU). Presidentti Trumpin mukaan korruptio vie avustuspaketeista varsin suuren osan. Lainapaketin 90 miljardia on nähtävä sekä psyykkisesti että symbolisesti tärkeänä ei vain Ukrainalle vaan myös läntiselle Euroopalle.

EU-Eurooppa pyrkii saamaan 90 miljardin euron avustuspakettinsa Ukrainalle toteutumaan. Unkarin vaalitulos antaisi siihen jonkinasteista toivoa. Yleisesti ovat itsenäiset tarkkailijat sitä mieltä, että suuri osa rahoista, jos Ukraina ne saa, menee korruptioon. Psyykkisesti ja symbolisesti rahat ovat tärkeitä ei vain Ukrainalle, vaan myös läntiselle Euroopalle.

Eurooppa on syvästi jakautunut. Kolmen suuren, Ranskan, Englannin ja Saksan johtajilla on hyvin alhainen kannatus ja sen myötä mandaatti tehdä jotakin ja varsinkin saada jotain todella aikaiseksi. Ei ole selvää johtajaa, jonka taakse koko Eurooppa voisi asettautua. Eurooppalaiset johtajat tapaavat toisiaan henkilökohtaisissa merkeissä. Politiikkaa tehdään henkilökohtaisin tavoittein. Valtioedusta ei kukaan ole puhunut pitkään aikaan.

Valtioedun sijasta käytetään sanaa isänmaallisuus, joka tarkoittaa militarismin tiukkaa otetta Euroopasta. Diplomatia on kuollut ja ulkoministeriöiden rooli niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin on minimaalinen tässä kaaoksen ajassa. Tällaisten näkymien vallitessa on aihetta ottaa vakavasti Venäjän uhkaus maalittaa ne ohjustehtaat, jotka tekevät drooneja Ukrainalle. Toinen piirre, joka on retoriikassa enemmän ja enemmän on tullut esiin, on sanan vihollinen käyttäminen. Enää ei puhuta vastustajista, vaan nyt on kyseessä vihollisen kohtaaminen.

Lisäksi on huomattava Venäjän ja Kiinan suhteiden tiivistyminen. Vaikka Lavrov ei suosita puolustusliittoa Kiinan kanssa, niin jo ajatuksen tuominen esiin, on merkityksellinen. Lisäksi Lavrov on viitannut retoriikassaan ajatukseen kolmannesta maailmansodasta, mikä ei ole ollut hänelle tyypillistä.

Suomen asema kiinnostaa nyt muitakin

Suomen raja Venäjän kanssa on kiinni. Suomella, niin kuin useimmilla muillakaan läntisen Euroopan mailla, ei ole poliittisia suhteita Venäjään. Pakotteista huolimatta Euroopan mahdollisuus vaikuttaa Venäjään on näissä oloissa ainoastaan sotilaallinen. Tämä on tilanne myös Suomen osalta. Sotilaallista kapasiteettia on Suomessa nostettu voimakkaasti, eikä siihen sellaisenaan ole huomauttamista. Huomautus koskee sitä, että pyritään rakentamaan omaa aggressiivista pelotetta, ja nimenomaan ydinasepelotetta, Venäjää kohtaan. Ongelma on siinä, että Suomella itsessään ja osana Natoa on omien sanojensakin mukaisesti tarkoitus heikentää Venäjää, joka uhkaa koko Eurooppaa. Tässä politiikassa Suomen ja läntisen Euroopan aggressiivisuus Venäjää kohtaan vie pohjaa siltä väittämältä, että Nato olisi luonteeltaan puolustusliitto.

Suomen johto katsoo, että Venäjä on eksistentiaalinen uhka Euroopalle, mutta toisaalta Suomeen ei kohdistu suoraa sotilaallista uhkaa. Tämä on ollut se taktiikka, jolla on saatu demonisoitua Venäjä, vaikka sitten todetaankin, että suoranaista sotilaallista uhkaa ei ole.

Suomen narratiivina oli neljä vuotta se, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli provosoimaton teko. Valtalehdistö omaksui tämän saman narratiivin. Menemättä asiaan syvällisemmin, niin Ukrainan sodan aikana presidentti Trump on todennut, että Yhdysvallat omilla toimillaan tuotti Maidanilla vallankaappauksen helmikuussa 2014. Oli todellinen syy mikä tahansa, niin Suomen narratiivia oli tältä osin välttämätöntä ryhtyä muuttamaan. Sekä virallinen kertomus että valtalehdistön narratiivi muuttui, joten nyt Venäjän hyökkäystä Ukrainaan kuvataan laaja-alaiseksi eikä provosoimattomaksi. Ihmeellistä tässä joka tapauksessa on se tiukka kontrolli, joka saa vapaan valtalehdistön seuraamaan tarkasti Suomen virallista narratiivia.

Suomen poliittinen johto on kritisoinut Venäjän poliittista johtoa varsin suorin sanoin. Tässä suhteessa tilanne on hieman muuttunut. Mukaan on tullut hieman enemmän ammatillisuutta.

Lopuksi voi todeta, että läntisten itsenäisten huomioitsijoiden keskuudessa on nyttemmin esitetty laajalti ihmettelyä siitä, mihin Suomi nykypolitiikallaan Venäjää kohtaan oikein pyrkii. Venäjä maalittaa jo Suomea ja Baltian maita, jotka pyrkivät lopettamaan Venäjän öljyä vievien tankkerien kulun Itämerellä. Kannattaisi kai välttää toimia, jotka lisäävät vaaraa joutua maalitauluksi. Mikäli Ukrainan sota eskaloituu Itämerelle, on hyvin todennäköistä, että Itämeri sulkeutuu laivaliikenteeltä kokonaisuudessaan. Saataisi siis käydä kuten Hormuzin salmella. Tämäkin mahdollisuus olisi hyvä ottaa huomioon kehysriihissä, joissa kuvataan Suomen kykyä säilyä, jos ei muuta, niin itsenäisenä taloudellisena yksikkönä.

Espoossa 24.4.2026

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs