Heikki Talvitie 18.5.2025

Quo vadis Europa?

Valtiollisen yhteydenpidon ja tiedottamisen murros

Kansainvälinen politiikka on murroksessa, ja jokaisella maalla on oma narratiivinsa. Ei ole mitään suurta kertomusta eli asioiden yhteistä kuvausta, jossa haettaisiin jonkin näköistä totuutta, mitä se sitten tarkoittaakaan. Kun kansainvälisen järjestelmän mannerlaatat liikkuvat, niin hegemoniataistelussa ovat kaikki keinot käytössä. Siksi on myös aivan turhaa syytellä joitakin valtioita ja kiitellä toisten osuutta kokonaisuudessa, jossa kaikki on liikkeessä. Valtioiden johtajat ja hallitukset ovat kovassa paineessa ja toimivat varsin vajavaisin tiedoin siitä, mihin suuntaan uudet tuulet tulevat puhaltamaan.

Valtioiden johtajat tapaavat toisiaan koko ajan. Puhelinkin on kovassa käytössä. Saavutus on jo se, että saa puhelunsa tai lyhytviestinsä läpi ja otsikon mediaan, mutta kuka enää edes erottaa tärkeitä asioita yleisestä hälystä?

Tämä kehitys lähti liikkeelle jo ennen ”some-aikaa” ja uusien teknologioiden käyttöönottoa, ja kaiken kaikkiaan se kuvastaa hyvin valtionjohtajien nykyisin yhteydenpidon luonnetta. Myös kielenkäyttö seuraa some-mallia kaikkine kielteisine elementteineen. Päätöksenteon taustalla ei ole juurikaan valmistelua ennen päämiesten tapaamista tai yhteydenpitoa, ja siitä seuraava epävarmuus siirretään hetkessä kaikkein korkeimmalle tasolle ilman, että olisi mitään mihin jatkossa tarttua, jos tarkoituksena olisi asteittain etenevä kriisien ratkaisupyrkimys.

Hegemoniataistelua uusin muodoin

Maailmassa on monia konflikteja, jotka ovat yhteydessä toisiinsa siitä syystä, että samat valtiot ja samat valtioiden johtajat ovat niitä ratkomassa. Yhdysvaltojen Ukraina-politiikalla ja Lähi-idän politiikalla on keskinäinen riippuvuus siinä, että presidentti Trump on pannut henkilökohtaisesti arvovaltansa molempien ratkaisuun. Kuitenkin on tiedossa, että varsinkin Lähi-idän konflikti on vaivannut jo pitkää sarjaa Yhdysvaltain presidenttejä, joiden pyrkimykset rauhan aikaansaamiseksi ovat lopulta valuneet hiekkaan.

Ukrainan kriisi ei ole pelkästään Euroopan kriisi, koska Länsi-Eurooppa ei loppupeleissä ole tasavertainen tekijä ydinasesupervalta Venäjälle tai globaalimahti Yhdysvalloille. Eurooppalaisilta puuttuu myös tärkein elementti konfliktien tai kriisien ratkaisemiseen eli yhteydet kaikkiin osapuoliin. Yhdysvaltojen panosta tarvitaan, jotta ratkaisun hakeminen konkretisoituu.

Hegemoniataistelua käydään nyt Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä. Ollaan tullisodassa ja pakotepolitiikassa. Yhteyksiä on, mutta kilpailu on raakaa ja molemmat ovat haalimassa kumppaneita näihin karkeloihin. Kiinalla on tukenaan Venäjä ja monet BRICS-maat. ”Globaalista etelästä” ja sen sieluista käydään sitten kovaa kamppailua. Entiset siirtomaavallat ovat kovalla koetuksella, koska toisen maailmansodan jälkeen ja kylmän sodan oloissa itsenäistyneet ”kolmannen maailman” valtiot haluaisivat itselleen tasavertaisen aseman teollistuneiden valtioiden kanssa ja ennen kaikkea haluaisivat, että heidän luonnonvarojaan ei enää ryöstettäisi kaupallisesti ja sotilaallisesti voimakkaiden valtioiden taholta. Uudessa maailmanjärjestyksessä ei pitäisi olla enää valkoisen miehen yliherruutta.

”Globaalin etelän” nousu uudeksi tekijäksi

Lännen virheenä voidaan nähdä se, että ei ymmärretä, miksi kolmannen maailman maat kääntyvät Kiinan tai Venäjän puoleen. Omassa erinomaisuudessaan valkoinen mies ei näe, että kolmas maailma tekee sitä niin kauan, kunnes lännessä ymmärretään, että ratkaisuna tulee olla lännen ja kolmannen maailman välisten suhteiden tasavertaistaminen taloudessa ja politiikassa.

Yhdysvalloilla on koko maailman kattava sotilastukikohtien verkosto ja voimakkaat lentotukialusten muodostamat laivastoyksiköt, joiden siirtely eri kriisialueille on johtanut geopoliittisesti amerikkalaisten etuja suosiviin järjestelyihin. Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 Yhdysvallat jäi yksin hallitsemaan geopoliittista monopoliasemaansa. Samalla Yhdysvaltain presidenttien administraatioissa syntyi ainakin viimeistään Bill Clintonin aikana tarve siirtää entiset Varsovan liiton maat omaan valtapiiriinsä osana Naton organisaatiota.

Myös entisen Neuvostoliiton tasavallat tulivat uusjärjestelyjen osaksi. Baltian maat liitettiin Natoon ja tarkoituksena oli tehdä samoin Georgian ja Ukrainan osalta. Heikko Venäjä katseli tätä aluksi sivusta vastalauseita esittäen, mutta sitten Georgian ja Ukrainan Nato-haaveiden suhteen Venäjä oli valmis tarttumaan aseisiin, jos sitä provosoitaisiin. Presidentti Saakashvilin hyökkäys Etelä-Ossetiaan 7.8.2008 sai aikaan vastaiskun ja lyhyen Georgian sodan. Ukrainan ja Naton yhteisharjoitukset saivat Venäjän lopulta reagoimaan vuonna 2022 siten, että paikallisen Itä-Ukrainassa jo käydyn sodan jatkoksi Venäjä hyökkäsi laajalti Ukrainaan tarkoituksella eristää Kiova ja vallata Itä-Ukrainasta Krimin niemimaan pohjoispuoliset sekä Luhanskin ja Donetskin alueet. Poliittisissa puheissa jo aikaisemmin esitetty ”punainen viiva” ylittyi molemmin puolin, ja oltiin nopeasti eskaloituvassa sodassa.

Läntisen Euroopan valtiot ovat olleet toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen liittolaisia ja sen etupiirissä. Tämä on ollut vallitseva tilanne senkin jälkeen, kun Euroopan yhteisöt näkivät päivänvalon ja kun sen laajentuneen jäsenistön perustalle kehitettiin 1990-luvun alussa Euroopan unioni. Eurooppalaiset ovat myös katsoneet, että heillä on sotilaallisena suojanaan paitsi Yhdysvaltojen hallitsema Nato niin myös Yhdysvaltain antama ydinasesuoja. Tätä ydinasesuojaa tarvitaan Venäjän ydinaseita vastaan, sillä Venäjällä on Yhdysvaltojen kanssa pariteetti ydinaseiden määrissä. Ranskalla ja Isolla-Britannialla on myös ydinasevaltion status, mutta yleisesti katsotaan, että niiden potentiaali riittää vain oman alueen puolustamiseen mutta ei laajemmin ydinasesotaan Venäjää vastaan. Yksi aikaisemmasta poikkeava skenaario onkin se, että Yhdysvallat sen enempää kuin Venäjäkään eivät halua käydä keskinäistä ydinsotaa Euroopassa, ja sillä on vaikutusta koko läntisen Euroopan ydinasesuojaa koskevaan kysymykseen.

Kiinalla ja monella muulla valtiolla on ydinaseita, mutta Kiinaa lukuun ottamatta muiden ydinaseistus riittää lähinnä omaan puolustukseen. Kiina on nopeasti kehittymässä globaaliksi vaikuttajaksi myös ydinaseistuksen osalta.

Yhdysvaltojen dilemma laajassa Lähi-idässä

Kiinan taloudellinen ja sotilaallinen vaikutusvalta on saanut Yhdysvallat näkemään Kiinan merkittävimmäksi vastustajakseen. Jotta amerikkalaiset voisivat keskittyä Kiinan nostamaan haasteeseen, tulisi muita konflikteja saada pois päiväjärjestyksestä. Tämä on yksi syy, jonka vuoksi Yhdysvallat jätti presidentti Bidenin päätöksellä Afganistanin. Sen seurauksena Yhdysvaltojen liittolaiset, muun muassa Suomi, jäivät tukalaan tilaan. Ilman Yhdysvaltoja ei ollut mitään syytä jatkaa operaatioita Afganistanissa, sillä tarkoitus oli lähinnä ollut lojaalisuuden osoittaminen Yhdysvalloille ja sen pyrkimyksille. Kun Yhdysvallat katsoi tilanteen toivottomaksi, niin lähtökäsky tuli nopeasti. Voimavaroiltaan varsin heikko talibaanien liike kykeni lyömään alueellaan koko länsimaailman ja sen uudenaikaisen sotakoneiston.

Eurooppalaiset olivat tuossa interventiossa vielä halukkaasti mukana, koskihan se al Qaidan murskaamista. Toisaalta Saksa ei lähtenyt enää Irakin ja Libyan sotiin. Ranska taas jäi pois Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian muodostamasta ”halukkaiden koalitiosta”, joka hyökkäsi Irakiin väitettyään Irakilla olevan joukkotuhoaseita. Se oli uusi tilanne ja pettymys amerikkalaisille. Liittolaiset tekivät silloin päätöksiä, joissa korostui heidän omat etunsa eikä siis Yhdysvaltojen edut. Pääministeri Tony Blair maksoi kovan hinnan osallisuudestaan Irak-seikkailuun, joka päättyi lopulta tappioon. Kävi kaikkiaan ilmi, etteivät Yhdysvaltojen voimat riitä Pohjois-Afrikasta Keski-aasiaan ulottuvat ”laajan Lähi-idän” hallitsemiseen.

Ukrainan sodan ongelma läntisen Euroopan kannalta

Yhdysvaltain nykyinen presidentti Donald Trump haluaisi lopettaa Ukrainan sodan. Hänellä on siihen monia syitä. Yksi on se, että hän ei näe enää Yhdysvalloille etua sodan pitkittämisestä. Aiempi päämäärä saada Georgia ja Ukraina Naton jäseniksi on ainakin tällä erää karannut käsistä, ja toinen syy on Ukrainan sodan kalleus. Trump haluaa jopa saada osan Ukrainalle annetuista avustuksista takaisin väittäen, että puolet Ukrainalle osoitetusta raha-avusta on hävinnyt. EU:n taholta Ukrainan korruptiota on kylläkin käsitelty, mutta sille ei ole voitu mitään. Eurooppalaisilla hallituksilla on ollut tässä kuitenkin kansojensa ja veronmaksajiensa vankka tuki. Ukrainaa avustetaan, maksoi mitä maksoi.

Ukrainan sodan huolestuttava piirre läntiselle Euroopalle on kuitenkin se, että sota on hajottamassa koko Unionin. Samalla Unionin vaikutusvalta on todella alhaalla. Von der Leyenin uuden komission kokoonpano kansainvälisesti katsottuna ja nykyhetkeen projisoituna on ollut vanhahtava. Aika oli juossut jo sen ohi. Euroopan unionia pitäisi nyt valtapolitiikan kammareissa edustaa von der Leyen ja Kaja Kallas, mutta heitä ei paljon kuunnella.

Aikaisemmin kuvaamani valtioiden johtajien koordinoimaton ja paljolti improvisoitu yhteydenpito on nopeatempoista liikkumista. Unionin päätöksenteko taas on byrokraattista ja hidasta. Siksi nykyisin aika yleisesti katsotaan, että EU ja sen komissio ovat ulkona valtapolitiikasta. Samalla on kuitenkin otettava huomioon, että komissio edustaa varsin jäykkää kantaa maailman muutoksiin ja suosii viholliskuvan korostamista – varsinkin Venäjää kohtaan. Kiinalle on avautunut väylä komission suosioon nyt, kun presidentti Trump ahdistaa samanaikaisesti sekä Kiinaa että Euroopan unionia. Länsieurooppalaiset valtiot ovat muodostaneet nopean reaktion organisaation, ns. halukkaiden koalition. Senkin ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vanhan maailmanjärjestyksen varassa, mutta päätöksiä voidaan tehdä liukuhihnalla ja jopa useita yhden päivän aikana. Näihin päätöksiin ei ole tarvittu EU:n neuvostoa eikä niitä EU-maita, joiden etuna olisi ja on yhteydenpito Venäjän kanssa. Halukkaiden koalition johto on nyt Ranskan, Englannin, Saksan ja Puolan käsissä. Lisäksi Ukrainan presidentti Zelensky on läsnä tämän johtoryhmän kokouksissa ja se on hän, joka suurelta osalta joko hyväksyy tai hylkää johtoryhmän toimenpiteet Ukrainan osalta.

Sitten on Ison-Britannian vetämä JEF-ryhmä. Se perustettiin aikoinaan siksi, että saataisiin Brexitin jälkeen Iso-Britannia yhteistyöhön EU-maiden kanssa Euroopan turvallisuuskysymyksissä. Kun Iso-Britannia on halukkaiden koalition johtoryhmässä, niin JEF-yhteistyö repii eurooppalaisia edelleen erilaisiin ryhmittymiin. JEF-yhteistyössä myös pienten maiden edustajat voivat kylläkin tapailla toisiaan ja loistaa perhosten tavoin valokeilassa.

Läntisen Euroopan valtioiden ajama substanssi on oma kysymyksensä, joka on laadultaan periaatteellista, aatteellista ja ideologista. Nämä periaatteet perustuvat esimerkiksi YK:n peruskirjaan, ETYKin päätösasiakirjaan 1975 ja Pariisin julistukseen vuodelta 1990. Niiden osalta voisi sanoa, että kaikki kansainvälisten järjestöjen päätökset ovat suosituksia, jotka pannaan täytäntöön joko sitten, kun asiassa on yksimielisyys, tai sitten, kun riittävä määrä allekirjoituksia on tullut johonkin yhteisesti laadittuun sopimusluonnokseen. YK:n turvallisuusneuvoston päätökset ovat jäsenvaltioita sitovia, mutta juuri siksi pysyvillä jäsenillä on näihin päätöksiin veto-oikeus.

Noiden järjestöjen periaatteet ovat hyviä, mutta niiden täysimääräinen toteuttaminen kaikkina aikoina on vaikeaa, jos ei mahdotonta. Kansainvälisiä päätöksiä noudatetaan yleensä niin kauan, kun ne ovat päätökset laatineiden valtioiden intresseissä. Suuret muutokset kansainvälisessä kentässä, jolloin muutettaisiin valtioiden välisiä suhteita ja liittokuntia ja siten koeteltaisiin valtioiden sitoutumista järjestöjen periaatteisiin, ovat vaikeasti toteutettavissa järjestöjen puitteissa.

Kansainväliset järjestöt juuttuneet vanhoihin asetelmiin

Jos voimasuhteet ovat kovasti muuttuneet siitä, kun järjestelmä luotiin ja periaatteet laadittiin, tarvittaisiin luonnollisesti muutoksia järjestelmään. YK-järjestelmään ja sen peruskirjaan kohdistuu valtavia paineita, koska maailma vuonna 2025 on tyystin erilainen kuin maailma toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvulla. Vastaavasti ETYK:in periaatteet luotiin, kun järjestelmä eli kahden eurooppalaisen sotilasliiton vastakkaisuuden varassa. Sittemmin uudessa konstellaatiossa Varsovan liitto on hajotettu ja Nato on nielaissut suuren osan Varsovan liiton entisiä jäsenmaita. Nyt ETY-järjestö toimii suurin piirtein konseptilla, jossa muut jäsenet ovat Venäjää vastaan. Päätökset, jotka vaativat yksimielisyyttä, kumotaan Venäjän vastustuksen kautta. Tällä konseptilla toimiva ETYJ on osittain halvaantunut järjestö.

Sitten, kun uusi maailmanjärjestys on muodostunut ja vakiintunut, niin yleismaailmalliset periaatteet, joista useimmat ovat pysyviä arvoja, kirjataan ylös uudelleen. Niitä sitten noudatetaan niin kauan, kun kansainvälinen tilanne on vakiintunut. Jos se muuttuu jyrkästi, niin ollaan taas uuden kriisin piirissä ja vanha järjestelmä kyseenalaistetaan uudelleen. Laajojen kriisien, konfliktien ja sotien aikakaudella yleismaailmalliset arvot ja periaatteet joutuvat yleensä väistymään tilanteen vaatimien toimien tieltä.

Millä ja kenen ehdoilla rauha Ukrainaan?

Euroopan unioni, halukkaiden koalitio ja JEF-ryhmä haluavat Ukrainaan oikeudenmukaisen rauhan. Ne katsovat sen tarkoittavan, että Venäjän on palautettava kaikki miehittämänsä Ukrainan alueet takaisin, Venäjän sotarikolliset tulisi viedä tuomittaviksi Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen ja Venäjän olisi rahoitettava Ukrainan jälleenrakennus. Vaikka läntinen Eurooppa puhuu rauhasta näillä ehdoilla, niin tosiasia on, että sellaiset ehdot eristävät Länsi-Euroopan muiden pyrkimyksistä Ukrainan sodan lopettamiseksi. Tuntuu siltä, että läntisen Euroopan tilannetaju on kadonnut ja amerikkalaiset hoitavat rauhanpyrkimyksiä Venäjän kanssa. Molemmat tarvitsevat luonnollisesti Ukrainan osallistumista, mutta molemmat ovat panneet rajat Zelenskyin näyttelijänlahjoille. Hän ei enää johda Yhdysvaltojen ja Venäjän välisiä neuvotteluja ja hänen läsnäolonsa Venäjän ja Ukrainan välisissä neuvotteluissa riippuu Venäjän osallistumisen tasosta.

Jos kysytään, että pitäisikö olla Euroopasta huolissaan, niin sanoisin, että olisi jo vähitellen aika Euroopassa ottaa uusi asenne. Läntisen Euroopan periaatteet ovat tiukat, koska edelleen uskotaan, että Euroopan avulla Venäjää voidaan heikentää niin paljon, että Ukraina voittaa sodan. Ongelmana kuitenkin on, kykeneekö eurooppalainen ryhmittymä sanelemaan ehtoja.

Otetaan esimerkki: Georgian sodassa vuonna 2008 läntinen Eurooppa kääntyi sodan hävinneen Saakashvilin puoleen ja kysyi, millä ehdoilla Saakashvili voisi suostua tulitaukoon. Amerikkalaiset sen sijaan ottivat yhteyttä suoraan venäläisiin, ja maat tekivät diilin, jonka viemiseen Moskovaan ja Tbilisiin ne rekrytoivat EU:n puheenjohtajamaan Ranskan presidentin Sarkozyn. Päätöksessä ei mainittu alueellista koskemattomuutta, joka oli eurooppalaisille rauhan ennakkoehto. Sen sijaan tehtiin kompromissi, jolla sota saatiin päättymään aselepoon. Sen mukaisesti venäläiset vetäytyivät pääosasta Georgian valtion aluetta, mutta Etelä-Ossetia ja Abhaasia jäivät venäläismielisten kapinallisten hallintaan.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli yritys saada Yhdysvallat samalla tavalla sopimaan Ukrainasta, kuin oli sovittu Georgiasta. Medvedev paljasti, että kun amerikkalaiset eivät ottaneetkaan yhteyttä Venäjän hyökkäyksen alettua, niin se oli kova pettymys venäläisille. Kolme vuotta sodittuaan amerikkalaiset kuitenkin ottivat Trumpin virkakauden alkaessa yhteyttä, ja niin kuin nyt näyttää, Ukrainan sota tullaan päättämään suurin piirtein samoin edellytyksin kuin Georgian sota. Silloin ei tunnustettu mitään pysyviä rajaratkaisuja, ja se voi olla myös käypä vaihtoehto Ukrainankin osalta. Tarkoittaisi sitä, että rintamatilanne jäädytetään siihen asti, kun Venäjä ja Ukraina voivat alkaa neuvottelut yleisemmin tunnustetun kokonaisratkaisun puitteissa.

Venäjän johto viittaa nyt kokemuksiinsa aikaisemmista aselevon yrityksistä. Kun Venäjä aloitti hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022, niin Minskin neuvotteluissa Saksa ja Ranska esittivät, että aselepo tulisi heti, kun Venäjä olisi poistanut joukkonsa Kiovan ympäriltä. Venäjä suostui tähän, mutta kun venäläiset lähtivät, niin länsi ilmoitti Englannin pääministerin Boris Johnsonin suulla Zelenskyille, että ”katkaise neuvottelut, koska Venäjää ei vielä ole tarpeeksi heikennetty”.

Tuo tapahtumien kulun tulkinta on osaksi kiistetty lännen taholta, mutta pääpiirteet ovat yleisesti tiedossa. Neuvotteluissa Istanbulissa oli keväällä 2022 jo saavutettu yksimielisyys sopimusluonnoksesta, mutta sen toimeenpano raukesi ja sota jatkui. Myöhemmin sekä presidentti Macron että silloinen Saksan liittokansleri Angela Merkel ovat kertoneet, että heillä ei ollut aikaisemman ”Minskin prosessin” aikana edes vakavasti esillä aselevon aikaansaaminen vaan lähinnä ajan pelaaminen Ukrainan hyväksi, jotta maan varustaminen ja lännen tukemat vastahyökkäykset saataisiin liikkeelle.

Nyt ollaan siinä vaiheessa, että kokoontumiselle Istanbuliin suositeltiin sopimuksen pohjaksi luonnosta, joka jo kertaalleen epäonnistui keväällä 2022. Yhdysvallat on myötäillyt Venäjän näkemystä, että silloin käytettyä neuvottelujen pohjaa voitaisiin käyttää edelleen, luonnollisesti tilanteen edellyttämin muutoksin. Katsotaan siis, voisiko Istanbul 2 onnistua paremmin kuin Istanbul 1. Tilanne joka tapauksessa on elänyt niin, että Ukrainan mahdollisuudet toteuttaa silloista lännen suunnitelmaa ovat selvästi heikentyneet. Presidentti Trump on sen ilmoittanut myös Ukrainalle.

Venäjää Istanbulissa edustivat presidentti Putinin neuvonantaja Vladimir Medincki, varaulkoministeri Mihail Galuzin, varapuolustusministeri Aleksandr Fomin ja GRU:n (sotilastiedustelun) johtaja Igor Kostjukov. Tämä on pitkälti sama ryhmä, joka edusti Venäjää jo Istanbulissa vuoden 2022 neuvotteluissa. Venäjä korostaa näin sitä, että nyt aloitettavat neuvottelut ovat elimellinen osa ja jatkoa vuoden 2022 neuvotteluille. Medinckistä voisi sanoa myös sen, että hän on historioitsija, joka on Venäjän uusien historiakäsitysten takana. Hänelle ovat tärkeitä Venäjän suuri menneisyys ja valtakunnan voima ja suuruus.

Lännen ja Euroopan unionin edustajat sekä varsinkin presidentti Zelenskyi vähättelivät Venäjän valtuuskunnan tasoa ja kutsuivat sitä eräänlaiseksi Putinin vilttiketjuksi. On kuitenkin syytä muistaa, että tämä ryhmä on ainoa, joka on saanut aikaan Venäjän ja Ukrainan välisen, parafoidun sopimustekstin. Sen perustalle rauha maiden välillä olisi alkanut rakentua vuoden 2022 keväällä, mutta Zelenskyi ja länsi hylkäsivät kuitenkin sopimusluonnoksen, jossa oli jo myös Ukrainan edustajan hyväksyntä.

Zelenskyi kävi myös Ankarassa ja tapasi Turkin presidentin Erdoganin. Mielestäni Erdogan on ainoa, joka yritti pitää Zelenskyin arvovaltaa yllä järjestämällä neuvotteluille puitteet. Lenteleminen sinne tänne ilman uusia tuloksia tuovia tapaamisia ja neuvotteluja murtaa kovasti Zelenskyin arvostusta. Turkissa olivat myös Naton ulkoministerit koolla, mutta silloin valmisteltiin liiton tulevia kokouksia.

Istanbulissa Venäjän valtuuskunta odotti puoli vuorokautta Ukrainan valtuuskuntaa, joka lopulta saapui seuraavan päivän neuvotteluihin. Valtuuskuntaa johti puolustusministeri Rustem Umjerov. Lisäksi mukana olivat Ukrainan tiedustelupalveluiden varajohtajat, asevoimien esikuntapäällikkö ja varaulkoministeri. Tämäkin valtuuskunta edusti asiantuntijatasoa. Tuloksena lyhyestä neuvottelusta oli hahmotelma jatkon puitteiksi ja hyvin merkittävä sopimus tuhannen sotavangin vaihdosta.

Yhdysvaltojen presidentti Trump, eurooppalaiset valtionjohtajat ja myös Brasilian presidentti Lula toivoivat, että Putin itse olisi tullut Istanbulin neuvotteluihin. Voitonpäivän juhlien yhteydessä Moskovassa 9. toukokuuta myös Kiinan johtaja Xi toivoi Putinin osallistumista neuvotteluihin Ukrainan kanssa. Nämä kaikki ovat olleet yleisluontoisia toivomuksia, jotka eivät vastaa kysymyksiin, mistä asioista ja miten valmisteltuna pitäisi neuvotella. Tuskin monikaan odotti, että sotatoimissa voitolla oleva suurvalta alistuisi heikomman osapuolen uhkavaatimuksiin pikaisesta huippukokouksesta.

Kokonaan oma ongelmansa on saada selvää presidentti Trumpin kannasta, sillä hänen taktiikkaansa kuuluu ristikkäisten ja välillä hyvin jyrkkienkin vaatimusten esittäminen, jotta osapuoliin saataisiin liikettä. Toisaalta Trump on kyllä melko selvästi esittänyt linjauksensa Ukrainan sodan päättämisen perusmalliksi, eikä hän helposti siitä luovu. Hän asettaa etusijalle globaalit suurvaltasuhteet ja niistä odotettavissa olevat taloudelliset hyödyt.

Läntisen Euroopan asema maailmanpolitiikassa

Läntisen Euroopan johtajilla ei ole mitään suhteita Putiniin, ja Suomi on tässä samassa tilassa. Lännestä nähtynä Venäjä on haluttu eristää muusta kansainvälisestä yhteisöstä. Aika laajasti katsotaan, ja varsinkin Suomessa, että Venäjän eristäminen on onnistunut ja että sitä pitää jatkaa. Arvioidaan myös, että Venäjän talous tulee romahtamaan, jos ei suoraan pakotteista johtuen niin ainakin halvan öljyn takia. Toisaalta tätä on kerrottu jo kolme vuotta, eikä mitään merkkejä ole ennusteen toteutumisesta.

Ennusteet ovat hyvin ristiriitaisia. Keväällä 2022 odotettiin lännessä, että Venäjä olisi asevoimin karkotettavissa Ukrainasta. On käynyt kuitenkin päinvastoin, kun venäläiset etenevät tasaisella vauhdilla kohti Ukrainan sisäosia.

On hyvä tuoda esille myös venäläinen näkemys nykytilanteesta. Hiljattain Valdain klubin ohjelmapäällikkö Timofei Bordatshev kirjoitti artikkelin, jonka hän oli otsikoinut Eurooppa kalpenee Venäjän silmissä. Seuraavassa on lyhyt referaatti tekstin keskeisistä kohdista.

Bordatshevin argumenteista ensimmäinen on se, että Euroopan johtajat käyttäytyvät siten, että venäläisillä ei ole mitään syytä kuunnella heitä. Presidentti Putinin näkemys tämän vuoden toukokuussa on silti, että ennemmin tai myöhemmin Venäjän ja eurooppalaisten naapureiden kanssa aloitetaan konstruktiivinen dialogi. Tähän puolestaan Bordatshev toteaa, että menee melko paljon aikaa, jotta suhdedialogi saadaan toimimaan ja siitä tulisi konstruktiivinen. Euroopan valtioiden sisäpoliittiset asetelmat ovat myös sellaiset, että ne eivät suosi suhteiden lämmittämistä Venäjään. Normaalit diplomaattisuhteet tosin ovat olemassa.

Bordatshev mainitsi halukkaiden koalition johtoryhmän käynnin Kiovassa ja totesi, että Ranskan, Englannin, Saksan ja Puolan johtajien puheet olivat irti todellisuudesta. Hän sanoo, ettei missään vaiheessa lähimenneisyydessä ole ollut kyse Länsi-Euroopan asettamasta uhasta Venäjälle. Venäjällä kylläkin koetaan suhteiden katkaiseminen eurooppalaisten toimesta haittana sellaiselle Venäjän kehitykselle, joka olisi kohdistunut nimenomaisesti tasapuoliseen kohteluun suhteissa.

Länsi-Euroopan johtajien Kiovassa esittämät ultimaatumit Venäjälle tarkoittivat Bordatshevin mukaan sitä, että eurooppalaiset kohtelevat venäläisiä vuonna 2025 samalla lailla kuin he kohtelivat venäläisiä 1990-luvun alussa. Bordatshev viittaa siihen, että Venäjän toimesta tehty rauhanaloite ei vielä todista, että todellinen rauhanprosessi lähtisi liikkeelle. Siihen on monia syitä ja hän mainitsee yhtenä syynä Macronin ja Starmerin ilveilyn vakavilla asioilla.

Bordatshev ottaa sitten esille muutaman pienen naapurin, Suomen ja entiset Neuvostoliiton balttilaiset tasavallat. Minkä takia nämä naapurit lähtisivät parantamaan suhteita Venäjään, kun ne rakentavat paraikaa piikkilanka-aitoja Venäjän rajalle?

Lopulta Bordatshev esitti kysymyksen: ”Jos puhutaan vakavasti, niin mitä Venäjä voisi saada Euroopalta?” Uuden teknologian investoinnit Venäjälle olisi voinut olla yhteinen projekti. Nyt näitä investointeja hoidetaan muiden maiden kanssa. Valtionhallinto olisi voinut olla yksi mahdollisuus. Eurooppa on ollut Venäjälle 500 vuoden ajan tärkeä partneri tällä ja monella muullakin alalla. Nyt meidän tulisi hyvinkin miettiä, miksi läntistä Eurooppaa tarvittaisiin Venäjän kehityksen ja venäläisten hyvinvoinnin edistämiseksi?”

Pakotteet ovat tehonneet ja Venäjä kääntynyt itään, mutta mitä sitten?

Yhteenvetona toukokuun 2025 tilanteesta on pakko todeta, että Ukrainan sota jatkuu ja osapuolten kannat ovat pahasti lukkiutuneet. Sen myötä myös ihmistappiot ja muut tuhot yhä kasvavat. Mikään osapuoli ei ole saavuttanut merkittävästi päämääriään, eikä tilanne kovin nopeasti ole muuttumassa.

Yhdysvalloissa ainakin konservatiivipiireissä käytetään yleisesti Ukrainan sodasta termiä ”proxy war” (sijaissota), joka tarkoittaa, että ”länsi” sotii Ukrainassa Venäjää vastaan käyttäen ukrainalaisia apunaan ja kärsimässä tappioita. Ottamatta kantaa nimityksen oikeutukseen, se tuntuu olevan myös presidentti Trumpin kanta, ja hän on syyttänyt suurista tappioista ja kustannuksista sekä tilanteen heikkenemisestä edeltäjäänsä presidentti Bidenia.

Läntiset johtajat uhkasivat keväällä 2022 Venäjää ennennäkemättömillä taloudellisilla ja poliittisilla pakotteilla sekä myös sotilaallisella tappiolla, kun lännen aseapu alkaa vaikuttaa. Pakotteet ovat todella vaikuttaneet mutta eivät välttämättä odotetulla tavalla. Venäjä on joutunut tukeutumaan vahvasti Kiinan taloudellisiin voimavaroihin erityisesti uusimman teknologian alalla. Toisaalta se on suunnannut vientiään Kiinaan ja muihin BRICS-maihin. Samalla tässä kaupassa on irtauduttu paljolti Yhdysvaltojen dollarista.

Venäjän sotilaallinen heikentäminen ei ole onnistunut. Useiden merkittävien analyytikkojen mukaan Venäjä on nyt sotilaallisesti selvästi vahvempi kuin vuoden 2022 alussa. Sen sotatarviketeollisuuden tuotanto on kasvanut ja kalustotappiot korvattu uusimmilla malleilla. Ukrainan armeijan johto ilmoitti 16. toukokuuta, että Venäjällä on rintamilla 640 000 sotilasta, mikä on neljä kertaa suurempi vahvuus kuin millä Venäjä aloitti hyökkäyksen helmikuussa 2022. Ehkä merkittävintä on lopulta Venäjän asevoimien koulutustason ja taistelumenetelmien voimakas kehittyminen. Näillä näkymillä läntisen Euroopan asevoimilla ei ole mitään mahdollisuuksia tukea Ukrainan sotatoimia niin paljon, että Venäjä kärsisi sotilaallisen tappion.

Voidaan siis todeta, että pakotteet ovat todella eristäneet Venäjää länsimaista, mutta samalla Venäjä on vahvistanut asemiaan laajan ”globaalin etelän” ja muiden puolueettomien maiden yhteisön osana. Pakotteet ovat toisaalta heikentäneet monen läntisen Euroopan maan taloutta ja tuottaneet siellä sisäpoliittisia ongelmia. Nato ja EU eivät ole sisäisesti kovinkaan yksimielisiä suhtautumisessa pakotteiden jatkamiseen. Niiden vaikutukset Ukrainan sodan lopputulokseen ovat kyseenalaisia, joten tässä suhteessa pakotteiden tehosta ja hyödystä aikaisemmin eri yhteyksissä saadut kielteiset kokemuksetkin ovat vahvistuneet.

Yhdysvaltojen intressit eroavat nyt tuntuvasti läntisen Euroopan eduista, ja on kyseenalaista, miten niitä jälleen yhteensovitetaan. Samalla Yhdysvaltojen tarve ylläpitää liittolaissuhteita Eurooppaan on tuntuvasti heikentynyt, kun strateginen painopiste on siirtynyt yhä selvemmin Aasian suunalle. Euroopan unionilla ja muilla läntisen Euroopan mailla on edessään pitkä tie strategisen autonomian ja taloudellisen hyvinvoinnin kehittämisessä maailman muiden voimaryhmittymien paineiden alaisina.

Espoossa 18.5.2025

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs