Heikki Talvitie                                                             

SAKSAN ITÄIMPERIUMI JA SUOMEN ITSENÄISYYS

 Johdanto  

Suomen itsenäisyysjulistuksesta 6.12.1917 tulee kuluneeksi ensi vuonna sata vuotta. Vaikka itsenäisyys ei olotilana ole mikään vakio, niin suomalaisessa historiankirjoituksessa on yleisesti pyritty todistamaan Suomen itsenäisyyden aste positiivisessa hengessä. Suomen itsenäisyys on ollut ensisijaisesti itsenäisyyttä Venäjästä. Lännen suuntaan itsenäisyys ei ole näytellyt samaa osaa.

 

Ruotsin vallan aikana itäinen valtakunnan osa oli kiinteä osa Ruotsin kuningaskuntaa. Vasta 1700-luvun sodat ja voimasuhteiden muutos Itämeren piirissä toivat Suomen aseman heikkoudet selvästi näkyviin. Suomesta tuli jatkuvien sotien näyttämö, ja maa miehitettiin venäläisten toimesta kahdesti. Ruotsi menetti vuosien 1721 ja 1743 rauhanteoissa Venäjälle läänejä Karjalasta ja Etelä-Suomen rannikolta. Värälän rauha tehtiin 1790 ilman alueluovutuksia, mutta Ruotsin avomerilaivaston uhka Pietarin kaupungille Sveaborgin tukikohdasta käsin, tuli sittemmin osaksi strategista peliä Ruotsin ja Venäjän välillä. Napoleonin painostuksen alla Venäjä miehitti Suomen alueen vuonna 1808 ja Haminan rauhassa 1809 Ruotsi luovutti Venäjälle loputkin Suomen lääneistä.

 

Ruotsin 1812-vuoden politiikka lähti siitä, että Ruotsi ei pyri revanssiin Suomen alueen suhteen, mutta saa kompensaationa Norjan, joka oli ollut Tanskan omistuksessa piikki Ruotsin selustassa. Ruotsi haki puolueettomuutta ja tasapainoa Itämerelle Venäjän ja Englannin kesken. Krimin sodassa 1853-56 Ruotsin puolueettomuus piti vaikkakin natisten. Englanti ja Ranska tarjosivat Ruotsille Suomea kompensaationa Ruotsin liittymiselle sotaan Venäjää vastaan. Mutta kun länsivallat eivät suostuneet Ruotsin takuuvaatimuksiin, Ruotsi säilytti puolueettomuutensa.

 

Euroopan keskusta oli pidetty heikkouden tilassa. Saksa oli ollut jaettuna erinäisiin pieniin ruhtinaskuntiin ja Euroopan suurvallat Habsburgien Itävalta, Ranska, Englanti, Ruotsi ja Turkki olivat kukin vuorollaan varmistaneet sen, ettei Euroopan keskelle nouse niitä uhkaavaa voimakeskusta. Tähän tuli muutos, kun Preussi Bismarckin johdolla yhdisti Saksan. Se vaati aseellista toimintaa myös Itävalta-Unkaria vastaan vuonna 1866 ja sitten Ranskaa vastaan 1870. Bismarck ohjasi Saksaa rautaisella kädellä ja pyrki samalla lieventämään eurooppalaisten valtojen pelkoja Saksan voimistumisen suhteen. Sitten diplomatia astui kuvaan erinäisten liittokuntien kautta. Jokainen merkittävä eurooppalainen valtio pyrki varmistamaan intressinsä liittokuntien osana. Syntyi käsitteet keskusvallat ja ympärysvallat. Myös valtioiden sisäiset rakenteet olivat kuohunnan kohteina. Teolliset yhdyskunnat painivat jo uusien haasteiden edessä, kun työväenluokka oli alkanut vaatia osuutta vallasta ja tulonmuodostuksesta.

 

Maailmansodan synnylle vuonna 1914 on pyritty hakemaan syyllistä. Sodan hävinnyt Saksa syyllistettiin yksin, ja siitä ei hyvää seurannut. Parempi lähtökohta sodan syiden etsimiselle on katsoa Euroopan geopolitiikkaa ja Saksan asemaa siinä. Itse asiassa niin ensimmäinen kuin toinenkin maailmansota olivat perusasetelmiltaan Saksan aseman määrittelyä Euroopassa.

 

Kylmässä sodassa oli jälleen keskipisteenä heikko ja jaettu Saksa. Kylmä sota päättyi Saksan yhdistymiseen sekä Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajoamiseen. Vuodesta 1990 Saksa on ollut Euroopan johtava keskus. Sillä on tänään johtorooli Euroopan unionissa taloudellisen potentiaalinsa ja siitä seuraavan poliittisen vaikutusvallan kautta. Ydinaseettomana maana Saksa on kuitenkin haavoittuva, mikäli ydinasevallat alkavat näyttää sotilaallista voimaa Länsi-Euroopan ja Venäjän välisessä kilpailussa vaikutusvallasta maanosan geopoliittisissa hankauskohdissa.

 

Suomen itsenäisyys saavutettiin noissa konstellaatioissa, ja se on säilytetty osana eurooppalaista valtapolitiikkaa. Suomi on myös taistellut itsenäisyytensä puolesta, millä on ollut ja on edelleen merkitystä, kun mietitään Suomen itsenäisyyden edellytyksiä tästä eteenpäin. Itsenäisyys on itseisarvo. Sitä joko on tai ei ole. Se voidaan myös menettää vapaaehtoisesti luovuttamalla suvereniteettia pois omasta päätösvallasta. Jos Suomi menettää suvereenisuutensa osana Euroopan unionia, se menettää itsenäisyytensä myös suhteessa Venäjään. Suomen alue potentiaalisen Venäjän vastustajan hallussa muodostaa turvallisuusuhan Venäjälle, ja se heijastuisi turvallisuusuhkana Suomen aluetta kohtaan.

 

Ensimmäinen maailmansota ja Suomi  

Maailmansodan alettua vuonna 1914 keskusvallat ja Saksa liittoutuman osana joutuivat kahden rintaman sotaan. Molemmin puolin sodan alkua juhlittiin ja yleinen innostus vallitsi niin saksalaisten kuin ranskalaisten ja englantilaisten keskuudessa. Nykyaikaisen sodankäynnin uudet tekijät pakottivat pian lännessä molemmat osapuolet kaivautumaan juoksuhautoihin, ja niiden valtaaminen vaati suuria elävän voiman menetyksiä ilman, että alueellisesti olisi saavutettu läpimurtoa ja ratkaisua sotaan. Idän rintamilla oli enemmänkin liikkumatilaa, ja siellä syntyi vähitellen uusi tilanne, kun vallankumoukselliset ajatukset voimistuivat Venäjän sotaponnistusten hiipuessa.

 

Myös Suomen tilanne kiristyi. Yksikamarinen eduskunta oli saavutettu Venäjän hävittyä sodan Japania vastaan ja keisarinvallan suostuessa siihen, että Venäjälle muodostettiin parlamentti (duuma). Suomessa siirryttiin sääty-yhteiskunnasta edustukselliseen demokratiaan. Tämä kehitys sai jatkoa siitä, että vuonna 1917 ns. maaliskuun vallankumous johti tsaarinvallan romahtamiseen ja väliaikaisen hallituksen valtaantuloon. Aleksandr Kerenski alkoi ohjata Venäjän hajoavaa valtiolaivaa. Suomessa yhteiskunnalliset voimasuhteet olivat tasaiset. Välillä sosialistit olivat enemmistönä, välillä porvarilliset puolueet saavuttivat enemmistön eduskunnassa. Väliaikainen hallitus puuttui myös Suomen politiikkaan, kun oli kyse ns. valtalaista. Poliittisten manööverien kautta vasemmisto Suomessa radikalisoitui ja sai vaikutteita Venäjältä.

 

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen Saksassa hyödynnettiin uusi tilanne, jolloin erääksi Saksan sodankäynnin muodoksi tuli heikentää Venäjän sotaponnistuksia pyrkimällä edistämään vallankumouksellista tilannetta Pietarissa ja suosimalla separatistisia liikkeitä Venäjän valtioalueen reunoilla. Tässä yhteydessä Saksa kuljetti bolshevikkien johtajan Vladimir Leninin Petrogradiin. Suomesta Saksaan sotilaskoulutukseen lähteneistä nuorista miehistä oli muodostettu jääkäripataljoona, joka siinä vaiheessa taisteli itärintamalla Venäjää vastaan ja jonka kotiuttamista Suomeen alettiin suunnitella.

 

Leninin johtamien bolshevikkien onnistui kaapata valta ns. lokakuun vallankumouksessa, ja tämä merkitsi jälleen uusia mahdollisuuksia Saksan sodankäynnille itärintamalla. Lenin oli kiitollisuudenvelassa saksalaisille ja toisaalta hän halusi muodostaa keskitetyn alueen, jolla valta olisi bolshevikeillä ja josta käsin olisi mahdollista aloittaa sisällissota Venäjän valkoisia kenraaleja vastaan ja perustaa Venäjälle proletariaatin diktatuuri.

 

Joulukuun alusta 1917 Saksa ja Neuvosto-Venäjä alkoivat aseleponeuvottelut Brest-Litovskissa ja sopivat 15.12.  aselevosta. Tämän jälkeen alettiin varsinaiset rauhanneuvottelut. Neuvosto-Venäjän pääneuvottelijana oli Lev Trotski. Lenin halusi nopeata ratkaisua neuvotteluille ja oli myöntyväinen konsessioille. Trotski taas halusi pelata aikaa ja toivoi, että vallankumouksellinen liikehdintä vähitellen heikentäisi keskusvaltojen ja Saksan sotaponnistuksia.

 

Suomessa Vaasaan siirtynyt senaatti antoi Saksan painostuksesta itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917. Tämä edisti Saksan päämääriä, ja julistuksen antamisen jälkeen Saksa painosti Leniniä Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen. Suomen sisäpoliittinen tilanne oli varsin polarisoitunut ja johti nopeasti niin punaisten kuin valkoisten puolella aseellisten joukkojen muodostamiseen. Punaisten puolella laskettiin bolshevikkien apuun, ja valkoisten puolella ei haluttu olla Leninin hallituksen kanssa missään tekemisissä, joten itsenäisyyden tunnustaminen viivästyi. Saksa ja sitä seurannut Ruotsi vaativat oman tunnustuksensa ehdoksi, että Leninin hallitus ensin tunnustaa Suomen itsenäisyyden. Olihan selvää, että entisen emämaan tunnustaminen helpottaisi Saksan ja Ruotsin tilannetta suhteessa Suomen itsenäisyyteen.

 

Joulukuun alussa Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson julkisti neljäntoista kohdan rauhansuunnitelmansa kongressin molempien kamareiden yhteisistunnossa. Hänen tunnuslauseensa oli ”Rauha ilman voittoa”. Ensimmäiset viisi kohtaa koskivat tulevaa rauhanjärjestelmää, jolloin sanottaisiin ei salaisille sopimuksille, taattaisiin merenkulun vapaus ja rajoitettaisiin aseellista varustautumista sekä taattaisiin samanlaiset oikeudet kaikille kaupallisiin suhteisiin ja otettaisiin myös siirtomaissa elävien ihmisten edut huomioon. Tämä olisi käytännössä merkinnyt ristiriidan syntymistä Yhdysvaltain ja sen eurooppalaisten liittolaisten kesken ja itse asiassa Brittiläisen Imperiumin ja Ranskan siirtomaavallan loppua. Saksalle ja muille keskusvalloille ehdot olivat yhtä ankarat. Valloitetut alueet Belgiassa, Venäjällä ja Ranskassa tuli luovuttaa takaisin. Samoin Elsass-Lothringen tuli luovuttaa takaisin Ranskalle. Italian raja-alueilla olevien etnisten ryhmien edut piti ottaa huomioon. Habsburgien ja Ottomannien alueilla piti etnisille ryhmille antaa itsemääräämisoikeus, ja Serbia, Montenegro, Romania ja Puola piti palauttaa itsenäisiksi valtioiksi. Aika ei kuitenkaan ollut vielä kypsä tämän suunnitelman käsittelylle.

 

Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa Trotski jatkoi viivytystaktiikkaansa, mikä johti siihen, että Saksa sanoi 17. helmikuuta 1918 aseleposopimuksen irti ja aloitti hyökkäysoperaation venäläisiä vastaan. Venäjän armeija oli hajoamistilassa ja neuvostohallitus ahtaalla niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Saksalaiset etenivät muutamassa päivässä satoja kilometrejä ja miehittivät koko Baltian, Valko-Venäjän ja Ukrainan. Myös Krimin niemimaa miehitettiin. Saksalaiset etenivät melkein Petrogradin porteille. Tässä vaiheessa Lenin otti johdon neuvottelujen suhteen. Tammikuussa saksalaiset olivat vaatineet Puolan, Liettuan ja Liivinmaan itsenäisyyttä. Nyt itsenäisyyttä koskevat saksalaisten vaatimukset ulotettiin myös Ukrainaan, Suomeen ja Viroon. Lisäksi Saksa vaati oikeutta sijoittaa joukkojaan Valko-Venäjälle. Neuvostohallitus hyväksyi 3.3.1918 nämä Saksan asettamat ehdot ja solmi Brest-Litovskin rauhan Saksan kanssa.

 

Lyhytikäinen Saksan imperiumi  

Saksan ulkoministeriö ja sodanjohto olivat jo vuoden 1917 syksyllä täysin eri mieltä sodanpäämääristä idässä. Ulkoministeri (Auswärtiges Amtin valtiosihteeri) Richard von Kühlmann oli vielä 28.9.1917 sanonut valtiopäivillä, että hän näkisi mahdolliseksi tehdä lopullinen rauhansopimus säilyttämällä sotaa edeltänyt tilanne periaatteessa entisellään. Hän lisäsi Saksalla olevan vielä mielessä ”vanha Eurooppa”. Kühlmann lähti siitä, että Saksa oli käynyt vain puolustussotaa. Vaikka paljon maa-alaa olikin miehitetty, se oli vain osa puolustussotaa. Kühlmann otti esimerkiksi myös Kerenskin väliaikaisen hallituksen, jonka asenne oli ollut kaikkea anneksointia vastaan. Kühlmannin mukaan tällaista ratkaisua voitaisiin yrittää myös lännessä.

 

Kühlmannin asenne heijasti jo siis syksyllä 1917 niitä vaikeuksia, joita Saksalla oli huollon ja miesvahvuuden suhteen, mutta myös Saksan huoltovarmuus alkoi kärsiä. Puutetta alkoi olla yhdestä jos toisesta asiasta. Pyrkimys kohtuulliseen lopputulokseen idässä voisi edesauttaa samanlaista tulosta lännessä, jossa Saksan kohtalo kuitenkin määräytyi. Kühlmann vetosi lähinnä Ranskaan ja Englantiin sanomalla, että tämän totaalisen sodan keskelläkin kaikkien Euroopan suurvaltojen yhteinen intressi on, että Eurooppa ei luhistu. Kühlmannin näkemys suosi siis suurvaltoja pienten valtojen kustannuksella, jotka juuri olivat heränneet oman kansallisuuden korostamiseen.

 

Kühlmannin idea ei kuitenkaan kohdannut Leninin hallituksen tavoitetta. Lenin oli pahassa puristuksessa, kun koko valtakunnan reuna-alue Suomesta Kaukasukselle oli vaatimassa kansallista itsemääräämisoikeutta eikä neuvostohallituksella ollut mitään voimaa estää tätä. Pikemminkin Lenin halusi päästä irti kaikesta ylimääräisestä vaikeudesta ja keskittyä tietyn pienen mutta hallittavissa olevan alueen luomiseen.

 

Kühlmannin opponentti oli kenraali Erich Ludendorff. Sota oli kestänyt liian kauan, jotta olisi voitu päätyä sotaa edeltävään järjestelyyn. Idässä piti saavuttaa myös taloudellista, kaupallista ja materiaalista etua sotaponnistusten vastapainona. Lisäksi Ludendorff ja sotamarsalkka Paul von Hindenburg kritisoivat liittolaisensa Turkin toimia. Sen sijaan, että Turkki olisi keskittänyt voimiaan ympärysvaltoja ja Palestiinaa vastaan, se kääntyi hankkimaan itselleen aluevalloituksia etenkin Kaukasiasta. Siellä kysymys oli potentiaalisista öljyn tuottajamaista Saksan sotavoimien käyttöön.

 

Trotskin uhkapeli neuvotteluissa toi Saksan sodanjohdolle sen kaipaaman tilaisuuden, ja Kühlmann kuten koko  Auswärtiges Amt jäivät omine ajatuksineen sivuraiteelle. Saksan itäimperiumin luomiselle tuli otollinen tilanne, ja sodanjohto käytti sen hyväkseen. Saksan itäimperiumissa oli rinnakkain imperiaalisia ja hegemonistisia piirteitä. Sen piiriin kuului puhtaita vasallivaltioita kuten Baltian maat, jotka valitsivat itse omat eliittinsä mutta olivat täydellisen riippuvaisia Saksasta. Sitten oli valtioita, jotka olivat osittain riippuvaisia Saksasta, kuten Suomi. Ja oli selviä liittolaisia kuten esimerkiksi Bulgaria. Ludendorff suunnitteli myös, että Saksa voisi käyttää länsirintamalla sotilaita Suomesta, Baltiasta, Puolasta ja Ukrainasta.

 

Saksa oli kuljettanut vuoden 1918 alussa suomalaisen jääkäripataljoonan itärintamalta Vaasaan.  Silloin Brest-Litovskin neuvottelut olivat vielä käynnissä, joskin Trotskin viivytystaktiikka oli jo selvillä. Svinhufvudin hallitus oli taipunut Saksan ja sen vanavedessä Ruotsin tahtoon ja pyytänyt Leninin hallitukselta itsenäisyyden tunnustamista. Lenin oli aikaisemmin todennut saksalaisille, ettei hän voi tunnustaa Suomen itsenäisyyttä, kun suomalaiset eivät ole sitä edes pyytäneet. Asia järjestyi Svinhufvudin käynnillä noutamassa itsenäisyyden tunnustuksen Pietarin Smolnasta vuoden 1917 viimeisenä päivänä.

 

Saksa ja Ruotsi tunnustivat Suomen itsenäisyyden 4.1.1918, sen jälkeen kun Venäjän toimeenpaneva keskustoimikunta oli ratifioinut kansankomissariaatin neuvoston tunnustamisen. Myös Ranska tunnusti Suomen itsenäisyyden 4.1., mutta ei solminut diplomaattisia suhteita Suomeen Suomen saksalaissuuntauksen takia. Keskusvalloista Itävalta-Unkari tunnusti Suomen itsenäisyyden 13.1.1918.

 

Tilanne Saksan ja Venäjän välillä oli hyvin epävarma, ja jääkärien kuljettamisella Suomeen haettiin edelleen venäläisten sisäisen tilanteen heikentämistä. Kun rauhansopimus oli allekirjoitettu Brest-Litovskissa maaliskuussa 1918, Saksa alkoi realisoida rauhansopimuksen määräyksiä uuden etupiirinsä puitteissa.

 

Suomen hallitus pyysi Saksalta sotilaallista apua. Saksa puolestaan oli sopinut rauhanneuvotteluissa, että venäläiset joukot poistetaan Suomesta. Saksa lähetti Suomeen Rüdiger von der Goltzin Itämeren divisioonan, joka nousi maihin Hangossa. Kun alkuperäinen suunnitelma oli ollut maihinnousu Raumalla, sitä varten saksalainen amiraali Meurer miehitti Ahvenanmaan tukialueeksi Rauma-operaatiolle. Tästä kuitenkin luovuttiin jäätilanteen takia. Mannerheim, joka aluksi oli vastustanut saksalaisten pyytämistä apuun ainakin ennen kuin ratkaiseva voitto alkaneessa sisällissodassa olisi saavutettu, kiirehti maaliskuun 20. päivänä saksalaisten tuloa.

 

Saksalaiset nousivat maihin Hangossa huhtikuun alkupäivinä tavoitteenaan vapauttaa Helsinki punaisten vallasta. Venäläisten kanssa saksalaiset neuvottelivat jo Hangossa, ja Venäjän itämerenlaivasto jätti Helsingin ja Viaporin päivää ennen saksalaisten tuloa Helsinkiin. Venäläisten kanssa mentiin järjestelyissä siis Brest-Litovskin rauhansopimuksen tulosten mukaan. Toinen tavoite saksalaisilla oli murtaa punaisten puolustuslinja Viipurin – Riihimäen - Hämeenlinnan tasalla. Tätä varten siirrettiin Tallinnasta kenraalimajuri v. Brandensteinin johtama osasto Loviisaan. Pyrkimyksenä oli katkaista punaisten ratayhteys Lahden kohdalla.

 

Kenraali von der Goltz vapautti siis pääkaupungin ja Etelä-Suomen. Mannerheim ja valkoiset hoitivat Tampereen ja Viipurin. Molempien vastustajina olivat punaiset eivät venäläiset - joitakin kapinallisryhmiä lukuun ottamatta. Valkoisten vapautettua Viipurin ja edettyä Karjalan kannakselle Petrogradissa huolestuttiin vallankumouksen tulevaisuudesta, ja venäläisiä näkyi myös taistelukentällä. Myöhemmin neuvostohallitus poistui Petrogradista Moskovaan, koska Petrograd katsottiin turvattomaksi. Paasikiven hallitus pyrki saamaan Suomesta monarkian ja Saksasta Suomelle monarkin. Kuninkaaksi valikoituikin Hessenin prinssi Friedrich Karl. Samalla saksalaiset ryhtyivät organisoimaan Suomen armeijaa, josta syystä Mannerheim matkusti ulkomaille. Saksa organisoi myös Suomen tiedustelupalvelun, ja Suomi solmi Saksan kanssa kauppasopimuksen, joka takasi Saksalle niitä materiaalisia etuja, joista Ludendorff oli puhunut.

 

Suomi havitteli itselleen luonnollisia rajoja, minkä vuoksi Itä-Karjala tuli liittää Suomeen. Tämä ei ollut Saksan intresseissä, sillä Saksa havitteli yhteistyötä Leninin kanssa ajaakseen britit pois Muurmannin alueelta. Saksalaiset järjestivät Berliiniin kokouksen, jossa suomalaiset luulivat saavansa Itä-Karjalan, mutta suomalaisille ilmoitettiin, ettei se ole Saksan etujen mukaista.

 

Täydellinen kuperkeikka tilanteeseen tuli 10.11.1918, kun keisari Wilhelm luopui vallasta ja poistui Saksasta. Tätä oli edeltänyt laivaston piiristä alkanut vallankumouksellinen liikehdintä Kielissä. Ludendorff halusi taistella loppuun asti, mutta hänen taktiikkansa lännessä epäonnistui. Maa vajosi yhä syvemmälle poliittiseen kaaokseen, ja tämä vei pohjan myös Saksan lyhytaikaiselta itäimperiumilta, jonka osaksi Suomea kaavailtiin ja johon suunnitelmaan Suomi oli ajamassa täyttä vauhtia sisään. Saksan antauduttua Mannerheim kutsuttiin valtionhoitajaksi ja takuumieheksi länsiliittoutuneisiin päin. Svinhufvud ja Paasikivi jättivät paikkansa ja von der Goltz joukkoineen poistui Suomesta.

 

Kun Saksa oli romahtanut ja Venäjä keskellä sisällissotaa, Itämereltä oli hävinnyt voimakeskus. Tässä tilanteessa Suomi itsenäistyi todella – siis myös Saksan vallasta - ja Suomen hallitus pelkäsi kuollakseen, kun ei ollut mitään selkänojaa, johon turvata.

 

Versaillesin rauhankonferenssin viimeisenä päivänä, irrallaan itse konferenssista, kokoontuivat länsiliittoutuneiden ulkoministerit tai heidän sijaisensa päättämään Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Englannilla ja Japanilla oli ehtoja, mutta Yhdysvaltain edustaja ratkaisi asian toteamalla, että itsenäisyyden tunnustaminen on periaatekysymys ja siinä mielessä hänen hallituksensa oli valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Näin myös Englanti ja Japani luopuivat itse tunnustuksen osalta vaatimasta ehtoja. Englanti tunnusti Suomen itsenäisyyden 6.5.1919, Yhdysvallat 7.5.1919 ja Ranska vahvisti tunnustuksensa 12.5.1919.

 

Heikki Talvitie 21.9.2016.