Risto Volanen 18.7.2018

Trump – Putin: missä mennään?

Helsingissä 16. heinäkuuta pidetyn lehdistötilaisuuden perusteella voi ajatella, että yksi askel otettiin hyvään suuntaan. Ilmeisesti vaikeimmat asiat nostettiin pöydälle ja sovittiin jatkosta. Vuoropuhelu on välttämätöntä, ja ilman alkua ei voi jatkaa.

Median mielenkiinto suuntautui kuitenkin heti niin yksipuolisesti Yhdysvaltojen sisäpoliittiseen taisteluun, että on tarpeen ottaa vakavaan pohdintaan myös laajemmat geopoliittiset kysymykset.

Osaltani suhtaudun kriittisesti presidentti Trumpin moniin linjauksiin esimerkiksi EU:ta kohtaan, mutta täytyy arvostaa hänen lujuuttaan viedä tämä kokoushanke läpi huolimatta kaikkien aikojen tykityksestä kotirintamalta. Sen taustasta taas tunnetaan suomalaisessa keskustelussa vain osa.

Jos tästä tapaamisesta lähtee liikkeelle uutta, se tapahtuu toisista lähtökohdista verrattuna kylmän sodan aikaiseen liennytykseen.

Kylmän sodan jälkeen Yhdysvalloissa ovat kamppailleet perinteiset ulkopolitiikan oppisuunnat: vetäytyminen, liberalismi ja realismi. Kolmet viimeiset presidentinvaalit on siellä voitettu vetäytymisteemalla.

Presidentti George W. Bush omaksui kuitenkin heti kautensa alussa 11.9.2001 jälkeen neokonservatiivisen linjan eli Yhdysvaltojen sotilaallisen voiman käyttämiseen uuden maailmanjärjestyksen toteuttamiseen. Presidentti Obama toteutti eräänlaista pasifistista liberalismia, joka rohkaisi värivallankumouksia, mutta jätti sitten näihin hankkeisiin innostuneet ilman järeämpää tukea.

Presidentti Obaman kauden jälkeen koottiin hänen linjaansa jyrkentävää liittoutumaa. Sen keskeisiä hahmoja olivat mm. senaattori McCain ja tutkija Robert Kagan, joka tiivistää “interventioliberalismin” ytimeksi luottamuksen Yhdysvaltojen jatkuvaan sotilaalliseen voimaan pitää vaikkapa yksinkin maapallolla yllä liberaalia maailmanjärjestystä. Vaalituloksen jälkeen juuri tuo liberaalien ja neokonservatiivien liittoutuma on ollut presidentti Trumpin kampittaja, jota myös suomalainen media on paljolti seurannut.

Yhdysvalloissa on kuitenkin elänyt samaan aikaan myös useita realismin koulukuntia. Jo vuonna 1994 Henry Kissinger kiteytti niiden ydinajatuksen: “Geopoliittisesti Amerikka on saari etäällä Euraasian suurista maamassoista, joiden voimavarat ja väestö ylittävät Yhdysvaltojen voimat. Yhden ainoan vallan dominointi Euraasian kummalla tahansa pääalueella – Euroopassa tai Aasiassa – pysyy hyvänä Yhdysvaltojen strategisen vaaran määritelmänä, olipa kylmä sota tai ei. Sellainen ryhmittymä syrjäyttäisi Yhdysvallat taloudellisesti ja lopulta sotilaallisesti.”

Viime vuosina mm. myöhemmän ikänsä Zbigniew Brzezinskin kuten myös Harvardin Kennedy Schoolin professorin Graham Allisonin sekä presidentti Obaman neuvonantajan Charles Kupchanin ja Suomessakin juuri käyneen Stephen Kotkinin mukaan Yhdysvaltojen voimat eivät tulevaisuudessa enää riitä perinteiseen rooliin koko maapallon poliisina. Heidän mukaansa Euraasian mantereelle on muodostumassa Kiinan johtama väestöllinen ja taloudellinen ylivoima, joka uhkaa Yhdysvaltoja.

Useita ratkaisuja tuohon ongelmaan on esitetty. Esimerkiksi vanhoja ajatuksiaan muuntanut Brzezinski esitti vuonna 2012 Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän liittoutumista sekä tasapainojärjestelmän rakentamista Euraasian itäpäähän. Graham Allison on puolestaan tutkinut voimasuhteiden muutoksia ja havainnut niiden tavallisesti johtavan sotaan. Hän antaa historian valossa hyviä neuvoja, miten sota vältetään Kiinan noustessa.

Wienin kongressin 1815 jälkeen Atlantin suurvallat Englanti ja Yhdysvallat ovat kolme kertaa liittoutuneet Venäjän kanssa Euroopan hegemoniaa tavoitellutta Ranskaa tai Saksaa vastaan, ja kerran eli kylmän sodan aikana liittoutuneet manner-Euroopan kanssa maanosan hegemoniaa tavoitellutta Venäjää vastaan. Nyt esimerkiksi Graham Allison ja Stephen Kotkin sanovat, että kylmän sodan malli vastasi aikanaan Yhdysvaltojen etua, mutta se oli myös pitkässä historiassa lyhyt ja poikkeuksellinen aika.

Paras saatavilla oleva selitys presidentti Trumpin kylmän sodan asetelman kannalta erikoiselle ja runnovalle politiikalle on se, että hän ja hänen taustallaan oleva joukko etsivät ulospääsyä Yhdysvaltoja uhkaavasta geopoliittisesta umpikujasta – jäädä yksin, kun Kiinan johtama liittoutuma ottaa vallan Euraasian mantereella ja näin koko maapallolla.

Presidentti Trumpin ratkaisu näyttää olevan eron saaminen Euroopan, Venäjän ja Kiinan väliin – samaan tapaan kuin presidentti Nixon ja Henry Kissinger tekivät 1970-luvun alussa eron Neuvostoliiton ja Kiinan välille. Euroopan osalta se näyttää tapahtuvan kovin ottein. Siinä toinen elementti on uusi suhde Venäjään, joka antaisi sille liikkumavaraa Kiinaan ja tekisi siitä Yhdysvalloille kumppanin ongelmiin ja kriiseihin, joiden selvittämiseen Venäjää tarvitaan. Kun historia toistaa itseään, seuraavaksi nähtäneen Venäjän ja Euroopan lähentymistä.

Vanhoihin aikoihin verrattuna pienillä mailla nyt on onnekseen sovittuihin sääntöihin perustava YK, jonka asemaa ja periaatetta on aina puolustettava. Näyttää kuitenkin siltä, että kahden suurvallan ydinaseiden pelkoon perustunut kylmä sota ja sitä seurannut vaihe ovat nyt saamassa jatkokseen globaalin maailman, jossa on piirteitä Euroopan 1800-luvusta – kuten esimerkiksi kokonaisuuteen kytkeytyviä alueellisia tasapainojärjestelmiä.

Tämä kehitys tuntuu koskevan myös menettelytapoja. Presidentti Trumpin Brysselissä ja Lontoossa toteuttama malli – ensin törmätä ja sitten neuvotella – on kuin suoraan Otto von Bismarckilta. Samaa voi sanoa myös vaatimuksesta omien liittolaisten suorista riveistä, samalla kun itse etsii yhteyttä vastapuoleen.

Euroopan kurittaminen ja näin atlanttisen suhteen vaarantaminen on kuitenkin vaarallista peliä koko post-roomalaisen sivilisaation eli Euroopan, Yhdysvaltojen ja Venäjän kannalta nähtävillä olevassa globaalissa tulevaisuudessa. Huolestuttavasti samaa on sanottava myös Yhdysvaltojen toisesta poliittisen ajattelun pääsuunnasta eli kylmän sodan voittoon kiinni jääneestä interventioliberalismista.

Kun Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän suhde liikkuu, se tuntuu jatkuvasti myös Pohjois-Euroopassa. Presidentti Niinistö korosti yhden puolen läsnäolon merkitystä viittaamatta kummankin tasapainoiseen liennytykseen. Suomi on pärjännyt muistamalla, että Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen. Kaikki tämä korostaa omaan alueeseen kohdennettua aktiivista vakauspolitiikkaa.

Risto Volanen 18.7.2018

-