Heikki Talvitie 11.3.2025

Amerikkalais-venäläiset suhteet Georgian ja Ukrainan sotien yhteydessä

Clintonin hallinnon päätös Naton itälaajennuksesta

Presidentti George Bush vanhemman hallinto neuvotteli vuoden 1990 alkupuoliskolla presidentti Mihail Gorbatšovin kanssa Saksan yhdistymisen ehdoista ja siihen liittyen yhdistyneen Saksan Nato-jäsenyydestä. Päästiin sopuun siitä, että yhdistynyt Saksa voi tulla eräin rajoituksin Naton jäseneksi. Samalla Yhdysvaltain silloinen ulkoministeri James Baker vakuutti Moskovassa, että ”Nato ei tule laajenemaan tuumaakaan itään”. Tästä ei kuitenkaan tehty kirjallista sopimusta, joten asia jäi suullisten vakuutusten varaan.

Neuvostoliitto hajosi 1991 vuoden lopussa, ja amerikkalaisten keskustelut suhteista ja toimenpiteistä jatkuivat Venäjän presidentti Boris Jeltsinin kanssa.

Vuoden 1993 alusta Washingtonissa alkoi uuden administraation kausi, kun Bill Clinton oli voittanut Bushin vaaleissa. Heti keväällä Valkoisen talon turvallisuusneuvonantaja Tony Lake kirjoitti pitkän muistion Naton itälaajentumisesta. Clinton hyväksyi seuraavana vuonna sotilasliiton itälaajennuksen administraationsa viralliseksi politiikaksi. Sen jälkeen laajentumisen edistäminen on ollut myös seuraavien presidenttien agendalla. Tosin hankkeen aktiivinen soveltaminen on ollut eri tasoista eri presidenttien aikana.

Vuonna 2004 toteutetun Naton uuden laajentamiskierroksen jälkeen Venäjän presidentti Vladimir Putin piti vuonna 2007 Münchenin turvallisuuskonferenssissa erittäin kovasti lännen Nato-politiikkaa kritisoivan puheen. Sen selvä viesti oli, että ”nyt riittää”. Lännen johtajat Münchenissä olivat puheesta ja sen sävystä varsin yllättyneitä. Yksi syy siihen saattoi olla, että Washingtonissa ja lännessä yleisesti katsottiin, että Venäjää ja sen turvallisuusintressejä ei tarvinnut ottaa huomioon lännen politiikassa. Länsihän oli voittanut kylmän sodan.

Toinen, selvempi syy hämmästykseen oli Venäjän sisäinen. Oli jo sovittu, että Putinin kahden kauden jälkeen vuonna 2008 Venäjälle valitaan uusi presidentti. Tiedossa oli, että presidentiksi tulisi silloinen pääministeri Dmitri Medvedev. Hän oli hyvin erilainen persoona kuin Putin, ja lännessä odotettiin Medvedevin presidenttikauden tuovan liikemiesmäistä liennytystä kansainvälisiin suhteisiin. Putin kuitenkin varoitti seuraajaansa luottamasta lännen johtajien hyvään tahtoon.

Heti vuoden 2008 alussa Yhdysvallat ja monet länsimaat, Suomi mukaan lukien, tunnustivat Kosovon itsenäisyyden, vaikka emämaa Serbia vastusti sitä. Tämä ei tietenkään ollut hyvä merkki Medvedeville, joka oli juuri aloittanut presidenttikautensa. Toinen sittemmin Medvedeville rasitteeksi Venäjällä esitetty seikka oli se, että Venäjä ja Kiina pidättäytyivät äänestämästä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmasta, joka hyväksyttiin Libyan kriisiä koskien. Yhdysvallat, britit ja ranskalaiset tekivät intervention Libyaan ja antoivat tukensa Gaddafin vastaisille kapinoitsijoille. Lännen pommituslentojen jälkeen Gaddafi löydettiin tapettuna eräästä tunnelista. Tappajat olivat libyalaisia, mutta Naton sotilaat seurasivat tapahtumia lähietäisyydeltä.

Sitten tuli kolmas isku Medvedevin presidenttiydelle, kun elokuussa 2008 alkoi Georgian sota.

Kokemuksia Georgiassa

Vuonna 2003 sain nimityksen Euroopan unionin erityisedustajaksi Etelä-Kaukasiaan. Georgian presidenttinä oli silloin Eduard Shevardnadze, johon olin tutustunut jo Moskovassa ollessani Suomen suurlähettiläänä vuosina 1988–1992. Shevardnadze oli tuolloin kahteen otteeseen Neuvostoliiton ulkoministerinä. Loppusyksystä 2003 tapasin Shevardnadzen, jolloin tarkoituksena oli puhua EU:n avustusohjelmista Georgian yhteiskunnalle erityisesti demokraattisten uudistusten kannalta.

Yllätyksekseni Shevardnadze aloitti kertomalla, että joitakin päiviä sitten Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker oli tullut hänen luokseen. Shevardnadze sanoi olettaneensa, että Baker saapuu ystävänä, mutta hän tulikin vihollisena. Bakerin viesti Shevardnadzelle nimittäin oli, että hänen presidenttiytensä oli nyt ohi. Tässä vaiheessa Shevardnadze kysyi minulta, onko Euroopan unionilla aseita toimitettavaksi hänelle. Vastasin, että minä en ole täällä asekauppiaana vaan edistämässä Euroopan kehitysprojekteja Georgiassa. Shevardnadze lopetti tapaamisen esittämällä muutaman pessimistisen arvion Euroopan unionin hyödyllisyydestä hänelle.

Mielenosoitukset Shevardnadzea vastaan alkoivat Tbilisissä jo tuona samana loppusyksynä. Niitä johti Shevardnadzen hallituksen entinen ministeri Mikheil Saakashvili. Olin yhteydessä ulkoministeri Gondaleezza Ricen hallintoon, ja sain tiedon, että Yhdysvallat jakoi rahallista tukea mielenosoittajille. Amerikkalaisten suurin huoli oli se, etteivät intomieleiset ja tulisen luonteen omaavat georgialaiset alkaisi ampua kaduilla. Saakashvili antoi myöhemmin ymmärtää, että tarkoituksena ei ollut rynnäkkö parlamenttiin, jossa Shevardnadze parhaillaan piti puhetta. Mielenosoittajat kuitenkin ryntäsivät parlamenttiin, ja sitten maailma katsoi televisioistaan, kuinka Shevardnadze poistui kansainvälisen politikan paraatipaikalta vaivihkaa parlamentin takaovesta.

Saakashvili aloitti presidenttinä vuoden 2004 alusta ja julisti ohjelmakseen, että hän tulee ensimmäisen kautensa aikana yhdistämään Georgian valtioalueen, jonka reunoilla oli kapinallisten hallitsemia alueita. Samalla Yhdysvallat aloitti Georgian armeijan kouluttamisen ja aseistamisen. Amerikkalaiset loivat Georgialle myös ilmavoimat. Olin jatkuvasti yhteydessä amerikkalaisiin ja totesin, että varsinkin alkuaikoina heillä oli vaikeuksia kontrolloida Georgian nousevaa sotilasmahtia. Yhdysvallat, Venäjä ja Euroopan unioni olivat yhtä mieltä siitä, että Turkin rajalla ollut autonominen alue Adzara kuului Georgiaan. Venäjän ulkoministeri Ivan Ivanov haki alueelta sitä hallinneen oligarkin Moskovaan, ja siten ensimmäinen lupaus oli lunastettu. Tämä kiihotti Saakashvilin ruokahalua, ja seuraavina vuosina aina kesän korvalla jännitys kehittyi ensin Abhaasiassa ja sitten Etelä-Ossetiassa. Nämä olivat Georgiasta erottuneita kapina-alueita, joille oli luotu Neuvostoliiton aikana eräänlaiset rauhanturvaoperaatiot. Myöhemmin Etelä-Ossetian kriisikeskusteluja hoiti ETYJ, ja Abhaasian osalta nämä tehtävät oli annettu YK:lle.

Sitten tullaan vuoteen 2008. Ranska oli EU:n puheenjohtajamaa ja Suomi ETYJ:in puheenjohtaja. Natolla oli Bukarestissa huippukokous, ja siellä agendalla oli Georgian ja Ukrainan mahdollinen eteneminen kohti Naton jäsenyyttä. Yhdysvallat puolsi tätä, mutta Ranska ja Saksa olivat vastaan. Kompromissiksi tuli, että Georgialle ja Ukrainalle luvattiin periaatteessa oikeus Naton jäsenyyteen. Tämä päätös suututti sekä Saakashvilin että myös venäläiset.

Yhdysvaltain pyrkimys Nato-laajentumisen ulottamiseen Georgiaan ja Ukrainaan tähtäsi siihen, että niiden tulo Naton piiriin työntäisi Venäjän pois Mustalta mereltä ja sen vaikutusvalta Välimeren itäosassa saataisiin myös loppumaan. Tässä asetelmassa oli myös tärkeää, että Turkki, Romania ja Bulgaria olivat jo Nato-jäseniä. Saakashvilin hermot eivät kuitenkaan kestäneet painetta, vaan hän aloitti Etelä-Ossetian pääkaupungin tulittamisen tykistöllä illalla 7.8.2008. Seuraavana aamuna Saakashvilin joukot aloittivat etenemisen alueella kohti Roki-tunnelia, joka oli ainoa mahdollinen tie tuoda venäläisiä joukkoja Kaukasus-vuorten yli Etelä-Ossetiaan. Primakov, jonka tapasin myöhemmin Venäjän keskuskauppakamarin puheenjohtajana, totesi, että etuosastot olivat kyllä tulleet tunnelista läpi jo hyvissä ajoissa. Georgian armeija kohtasi venäläiset lähellä tunnelia, ja sitten kolmessa päivässä Venäjän silloin vielä varsin heikko armeija ajoi georgialaiset pois Etelä-Ossetiasta.

Tässä vaiheessa EU:n ja ETYJ:in puheenjohtajamaiden ulkoministerit Gouchner ja Stubb olivat tulleet Tbilisiin ja aloittivat keskustelut aselevosta Saakashvilin kanssa. Neuvotteluissa pidettiin tärkeänä, että kansainvälisen oikeuden periaatteet, varsinkin alueellinen koskemattomuus, oli niiden keskeisin pohja. Suomalaisten ja ranskalaisten käymät keskustelut keskeytyivät, kun Gouchner sai Ranskan presidentiltä puhelun, jossa tämä ilmoitti Yhdysvaltain ja Venäjän sopineen tulitauosta ja siitä, että hänen tuli viedä tuo suurvaltojen tekemä sopimus sekä Moskovaan että Tbilisiin.

Yhdysvallat yllättyi myös Saakashvilin hyökkäyksestä varsinkin siksi, että Georgian parhaat joukot olivat parhaillaan auttamassa amerikkalaisia Afganistanissa ja Irakissa. Yhdysvaltain ainoa tehtävä oli nyt pelastaa se, mitä vielä oli pelastettavissa. Kun venäläiset olivat varmistaneet Etelä-Ossetian ja Abhaasian hallinnan, he tulivat kohta Georgian varsinaiselle valtioalueelle Gorin ja Potin kaupunkeihin ja katkaisivat Georgian keskeisen valtatien Tbilisistä rannikolle. Vaikka venäläisillä ei näyttänyt olevan mitään aikomusta edetä Tbilisiin, niin amerikkalaiset pelasivat varman päälle. He ottivat yhteyden venäläisiin, ja sopu syntyi siten, että venäläiset lähtivät Georgian varsinaiselta valtio-alueelta mutta jäivät Etelä-Ossetiaan ja Abhaasiaan. Näin myös Naton laajentuminen Georgiaan jäädytettiin toistaiseksi.

Ukraina

Presidentti Janukovitsin hallinto tuli syksyllä 2013 epäsuosituksi, kun hän peruutti EU:n kanssa sovitun vapaakauppa-aloitteen. Katsottiin, että Venäjä oli painostanut Janukovitsia tarjoamalla Ukrainalle edullisen energiatoimituksia koskevan sopimuksen. Sen jälkeen Kiovan keskustassa Maidanilla syntyi mielenosoituksia, jotka lopulta helmikuussa 2014 johtivat vaaleilla valitun presidentti Janukovitsin pakoon Venäjälle.

Mielenosoitukset Kiovassa olivat hyvin samanlaisia kuin millä Shevardnadze oli hieman aikaisemmin hiillostettu pois Georgian presidentin virasta. Ajankohtainen todiste saatiin myös siitä, että Yhdysvaltain Kiovan-suurlähettilään Pyattin ja Yhdysvaltain varaulkoministeri Victoria Nulandin välinen puhelinkeskustelu siepattiin venäläisten toimesta ja levitettiin internetiin. Äänitteestä selvisi, että Ukrainan tulevan hallituksen määräämisen lisäksi Nuland ilmoitti syvän halveksuntansa EU:ta kohtaan toivottaen eurooppalaiset suoraan sanoen helvettiin.

Tuossa vaiheessa professori Jeffrey Sachs kutsuttiin Kiovaan avustamaan Ukrainan talouden saamisessa jaloilleen. Sachs kertoi helmikuussa tänä vuonna EU:n parlamentille (ks. esitelmä tekstinä: https://consortiumnews.com/2025/02/27/jeffrey-sachs-the-geopolitics-of-peace/ ), kuinka kiovalaiset isännät olivat varsin avoimesti ilmoittaneet hänelle, että Yhdysvallat maksoi Maidanin mielenosoittajille palkkaa osallistumisesta jatkuviin mielenosoituksiin. Amerikkalaisten taktiikka, jota oli käytetty Georgiassa vuonna 2008, toteutui siis myös Ukrainassa vuonna 2014.

Maidanin levottomuuksien aikana CIA oli vahvasti edustettuna Kiovassa, ja myös ulkoministeriötä edustanut Victoria Nuland oli aktiivinen Ukrainan hallituskysymyksen ratkaisemiseksi. Lisäksi varapresidentti Joe Bidenilla, joka hoiti Ukrainan asioita Obaman administraatiossa, oli oma intressinsä Ukrainassa. Hänen poikansa Hunter Biden oli ollut tekemisissä Ukrainan korruptoituneilla talousmarkkinoilla. Tällä tuli sittemmin olemaan tärkeä merkitys Bidenin ja Zelenskyin välisiin suhteisiin, kun presidentti Trump ensimmäisellä kaudellaan kiinnostui Hunter Bidenin toimista Ukrainassa.

Kun amerikkalaiset olivat aktiivisia Kiovassa ja toimivat taustatukena presidentti Janukovitsin kaatamisessa, presidentti Putin katsoi asiakseen puuttua peliin. Kiovan uutta hallitusta Krimillä vastustaneiden kapinallisten tueksi asettuneet ”vihreät miehet” valloittivat niemimaan, ja kapina levisi myös Mariupoliin ja Odessaan. Odessassa kapina kukistettiin. Varsin raaka ukrainalainen Oikea Sektori -ryhmittymä ajoi loput kapinalliset Odessassa yhteen kerrostaloon ja poltti heidät sinne. Kun länsi ja erityisesti Yhdysvallat sopivat Maidanin jälkeisestä Ukrainan hallituksesta, niin Yhdysvaltain painostuksesta hallitukseen otettiin kolme Oikean Sektorin jäsentä. Tämä tosiasia hiertää edelleen amerikkalaisten ja venäläisten keskinäisiä suhteita, ja se on osaltaan syynä Venäjällä Ukrainaa kohtaan esitetyille natsisyytöksille.

Myös Donbasin venäläiset ottivat aloitteen käteensä pelätessään Ukrainan uutta lainsäädäntöä, joka oli alkanut vaatia venäläisten vähemmistöoikeuksien poistamista. Kun ukrainalaiset hallituksen joukot aloittivat sotatoimet Donbasin kapinallisia vastaan, niin kohta Venäjä myös aktivoitui näiden tukemisessa. Siten on perusteita sanoa, että Ukrainan sota itse asiassa alkoi vuonna 2014. Siinä vaiheessa Yhdysvallat ja yleensäkin ”länsi” alkoivat kouluttaa ja aseistaa Ukrainaa. Ukrainalla periaatteessa oli varsin vahva armeija, mutta se vaati nykyaikaistamista.

Yhdysvallat ja Nato jatkoivat Ukrainan Nato-jäsenyyden pohjustamista. Tultiin 2020-luvulle, jonka alussa Nato harjoitteli Mustalla merellä ukrainalaisten kanssa. Tässä vaiheessa Putin päätti katsoa presidentti Bidenin kortit, ja vuonna 2021 järjestettiin tapaaminen Bidenin ja Putinin välillä. Siinä Putin vaati Yhdysvaltain ja Venäjän keskinäisten suhteiden uudelleenjärjestämistä ottaen huomioon varsinkin moninapaisen uuden maailmanjärjestyksen hahmottumisen. Bidenilla ei ollut halua eikä ehkä poliittista pääomaakaan sen kaltaisiin järjestelyihin, joten Putin päätti aloittaa sodan.

Tässä tullaan nyt entisen presidentin Medvedevin lausumaan sodan alettua helmikuussa 2022 ja jatkuttua jo jonkin aikaa. Medvedev totesi, että venäläiset odottivat sodan alussa amerikkalaisilta samanlaista yhteydenottoa, kuin oli tehty Georgian sodan aikana. Tämä oli ilmeinen virhelaskelma Venäjän taholta. Kun sitten Turkin avulla saatiin huhtikuussa 2022 aseleposopimus Venäjän ja Ukrainan välillä luonnoksena valmiiksi ja myös parafoiduksi, niin brittien pääministeri Boris Johnson meni kertomaan presidentti Zelenskyille, että Yhdysvallat ja Englanti eivät ole valmiita sodan lopettamiseen, koska Venäjää ei vielä ole heikennetty tarpeeksi.

Saattaa olla, että ei myöskään Zelenskyi halunnut aselepoa, koska juuri keväällä 2022 Ukrainan armeija oli voimissaan ja ajoi Venäjän armeijaa pois sen valloittamilta Ukrainan alueilta. Nyt kun tuhoisaa sotaa on käyty jo kolme vuotta, sen loppu alkaa muotoutua vähän samalla tavalla kuin kävi Georgiassa.

Donald Trumpin toisen kauden kaavailuihin sisältyi epäilemättä pyrkimys päästä eroon kahdesta henkilöstä, jotka olivat kohdelleet presidentti Bidenia ja hänen administraatiotaan melko suvereenisesti. Toinen oli Ukrainan presidentti Zelenskyi ja toinen Israelin pääministeri Netanjahu. Trumpin virkaanastujaisissa jo tiedettiin, että nyt amerikkalaiset soittaisivat venäläisille ja voitaisiin katsoa, löytyisikö jokin uusi järjestely ei vain Ukrainan sotaan vaan myös laajemmin amerikkalais-venäläisiin suhteisiin. Ennen Bidenin administraation täydellistä poistumista Trump sai myös aikaan tulitauon Israelin ja Hamasin välille.

Yhdysvaltain tavoite saada Ukrainan rannikko Naton kontrolliin oli epäonnistunut. Venäjä hallitsee nyt Ukrainan rannikkoa Hersoniin asti. Jos sota jatkuu, niin kuin useat eurooppalaiset johtajat ilmeisesti haluavat sen jatkuvan, lopputulokseksi saattaa tulla Ukraina ilman rannikkoa, mikä olisi yksinkertaisesti liian kova pala Ukrainan itsenäisyyttä ajatellen.

Trump tähtää Yhdysvaltain liikkumatilan laajentamiseen globaalisti uudelleen siten, että Yhdysvallat irtoaa voimakkaasta sitoutumisesta Ukrainan ja Israelin konflikteihin. Jos tämä ei onnistu, niin Trumpilla on käsissään kahden toivottoman sodan jatkuminen ja niihin liittyen vaara tilanteen eskaloitumisesta. Maailma kulkisi silloin kohti yleisen sodan kauhuja. Tämä vaara selittää myös Trumpin jyrkkää päättäväisyyttä ajaessaan pikaista rauhanratkaisua – kuten hän selvästi lupasi virkaanastujaispuheessaan.

Espoo 11.3.2025

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs