Heikki Talvitie 24.4.2020
Yhdistyneet Kansakunnat
Yhdysvalloissa kansalliset instituutiot ovat kovan paineen alla. Presidentti Donald Trump on syyttänyt niitä itärannikon eliittien suojapaikaksi ja että niitä pitää uudistaa kovalla kädellä ennen kuin ne voivat palvella myös hänen kaltaisiaan amerikkalaisia. Itärannikon eliitit syyttävät Trumpia demokraattisten instituutioiden alasajosta. Ulkopuolinen tarkkailija on näkevinään tässä vielä muutakin ja jo pidempiaikaista tendenssiä. Presidentti Obama ei voinut juurikaan hallita, kun republikaanit blokkasivat kaikki esitykset kongressissa. Presidentti Trump taas on joutunut kongressissa nurkkaan, kun demokraatit paitsi blokkaavat hänen esityksensä alkuunsa niin vielä pyrkivät käyttämään kongressia presidentin viraltapanoon.
Trump on myös osoittanut syyttävän sormensa kansainvälisille instituutioille, ennen kaikkea Yhdistyneille Kansakunnille ja sen erityisjärjestöille. Nyt on tulilinjalla WHO, Maailman terveysjärjestö. Yhdysvallat on ollut kuitenkin jo pitkään kriittinen YK-järjestelmää kohtaan. Unesco on ollut maalitauluna jo 1980-luvulta. Mistä tämä meille kertoo? Sitä olisi hyvä analysoida vähän tarkemmin nyt, kun monet amerikkalaisten liittolaiset ja sympatisoijat ovat syyttäneet YK:ta korruptiosta ja korona-viruksen vaarallisuuden vähättelystä.
Kansainliitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan raunioille, ja se oli Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin projekti. Järjestö horjahti pahasti jo alkumetreillä, kun Yhdysvallat ei presidenttinsä hanketta hyväksynyt ja jäi tämän maailmanjärjestön ulkopuolelle. Kansainliitto niin kuin myöhemmin Yhdistyneet Kansakunnatkin oli voittajien järjestö. Kuitenkin Saksa ja Neuvostoliitto ehtivät tulla Kansainliiton jäseniksi, ennen kuin Saksa erosi jäsenyydestä ja Neuvostoliitto erotettiin järjestöstä hyökättyään Suomeen marraskuussa 1939. Toinen maailmansota lakkautti Kansainliiton, mutta Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ja Britannian pääministeri Winston Churchill ideoivat uuden maailmanjärjestön vapauden aatteen pohjalle ja saivat sille liittolaisensa, NKP:n pääsihteerin ja neuvostohallituksen pääministerin Josif Stalinin hyväksynnän. Saksa ja Saksan kanssa sotineet jäivät aluksi uuden maailmanjärjestön ulkopuolelle.
Toisesta maailmansodasta tuli ulos kaksi supervaltaa: Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Yhdistyneissä Kansakunnissa järjestön alkuaikoina oli Yhdysvalloilla yleiskokouksessa iso enemmistö. Neuvostoliiton liittolaiset olivat alakynnessä. Yleiskokouksen päätöslauselmat olivat kuitenkin vain suosituksia, joten niillä oli vain tietty moraalinen merkitys. Turvallisuusneuvoston pysyvillä jäsenillä oli kaikilla veto-oikeus tämän elimen päätöksiin. Täten taattiin, että kaksi supervaltaa sekä Kiina, Iso-Britannia ja Ranska voivat kaikki estää niille epämieluisat päätöslauselmat. Tämä on ollut se perusta, joka on pitänyt suuret maat YK-järjestelmän piirissä.
Yhdysvalloilla oli myös toinen tärkeä tekijä, jota se katsoi tarkasti jäsenyytensä edullisuuden kannalta. Yhdysvallat on ollut kansantuotteensa takia aivan ylivoimaisesti suurin YK-järjestelmän rahoittaja. Amerikkalaiset eivät kyseenalaistaneet YK:ta siihen asti, kun turvallisuusneuvosto toimi suurten kannalta optimaalisesti ja kun Yhdysvallat liittolaisineen hallitsi äänestyksiä yleiskokouksessa. Samoin erityisjärjestöt olivat aluksi kaikki läntisten päätöksentekijöiden käsissä, joten ongelmia amerikkalaisille ei päätöksenteossa tullut.
YK:ssa puolueettomilla ja pienillä mailla oli aluksi suuri merkitys kylmän sodan alettua. Myös Suomi pääsi tähän vaiheeseen sen viime vuosina mukaan. Suomen ensimmäinen kausi turvallisuusneuvoston jäsenenä 1969–1970 oli suuri menestys. Suurlähettiläs Max Jakobsonin joukkue tehtaili kaksivuotiskautenaan noin 60 % turvallisuusneuvoston päätöslauselmista. Puolueetonta Suomea tarvittiin tasapuolisten päätöslauselmien laatimiseen. 1970-luvun jatkuessa kehitysmaiden ryhmä, josta sitten muodostui sitoutumattomien ryhmä, otti ohjakset käsiinsä mitä tuli päätöslauselmien tehtailuun ja tästä alkoi ongelmat nimenomaan Yhdysvalloille. Päätöslauselmat eivät useinkaan vastanneet USA:n etuja ja lisäksi sitoutumattomat äänestivät ne murskaluvuin voimaan. Yhdysvalloissa alkoi keskustelu siitä, kannattaako amerikkalaisten rahoittaa järjestöä, joka ei vastaa heidän etujaan.
YK ja sen erityisjärjestöt ovat siitä erikoisia, että niiden hallinnossa ja toimikentällä täytyy näkyä kaikkien jäsenvaltioiden edustajia. Kun edustuksellisuus viedään erittäin pitkälle, niin se rajoittaa omalta osaltaan kompetenssia ja tuottaa myös vajaakäyttöä ja korruptiota. Jos maailmanlaajuista järjestöä halutaan, niin tämä on vain hyväksyttävä. Sitä vastaan voidaan taistella, mutta silloin saadaan usein jäsenmaat toistensa niskoihin.
Eräät muutkin tekijät ovat olleet määrääviä, kun lännen mielipidettä YK-järjestöön on aikojen kuluessa määritelty. Rauhanturva oli yksi keskeinen toimintamuoto, jossa puolueettomat maat olivat keskeisesti mukana ja joka nautti varsin laajaa hyväksyntää YK:n jäsenmaiden keskuudessa. Rauhanturvaaminen oli pitkään Suomen erikoisalaa ja voidaan sanoa, että silloin sinibaretit toivat YK:n suomalaisten olohuoneisiin television kautta. YK miellettiin Suomessa eritäin myönteisenä kansainvälisenä järjestönä, ja sen rauhanponnistelut olivat jotain käsin kosketeltavaa.
Neuvostoliiton lakattua olemasta Yhdysvallat jäi 1990-luvulla ainoaksi valtioksi, joka voi käyttää sotilaallista voimaa ilman vastatoimien uhkaa. Tällöin lännessä tuli muotiin käsite, jolla eräät valtiot julistettiin vapaaksi riistaksi. Tämä käsite oli: epäonnistuneet valtiot. Tämä määrittely kehitti myös konfliktien hoidossa uuden käsitteen. Rauhanturvaaminen muuttui rauhaan pakottamiseksi. Nyt ei siis kysytty konfliktien osapuolilta suostumusta konfliktien hoitoon tai estoon. Nyt tehtiin interventioita surutta. Tähän toimintaan kehitettiin uusi käsite: kansainvälinen yhteisö. Sillä tarkoitettiin paitsi YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmilla operoivia sotilaallisia toimijoita, myös Yhdysvaltain ja joidenkin sen liittolaisten sotilaallisia operaatioita. Niillä oli myös toinen määritelmä: halukkaiden liitto. Kaiken kaikkiaan tämä kehitys oli omiaan viemään YK:ta sivuraiteelle sotilaallisten operaatioiden alullepanijana ja hyväksyjänä.
Toinen tekijä oli terrorijärjestöjen nousu, joka paljolti seurasi edellä kuvatusta toimintatavasta. Yhdysvaltojen tukiessa afgaaneja Neuvostoliiton miehityksen aikana se loi ja rahoitti al Qaida -liikkeen synnyn ja nousun. Pullon henki pääsi kuitenkin vapaaksi ja al Qaidasta tuli Yhdysvalloille todellinen painajainen. Irakin miehityksen aikana Yhdysvallat loi maahan demokratian, jonka mukaan enemmistö on vallassa. Näin Yhdysvallat tuli suosineeksi Irakin shiioja, joilla oli vahva tuki naapurivaltiossa Iranissa. Sunnit ajettiin nurkkaan, ja siitä syntyi sitten kalifaatti eli ISIS.
YK on jäänyt näissä terroristijahdeissa sivustakatsojaksi ja sekin on ollut osaltaan vähentämässä YK:n arvovaltaa. Vaikka YK:n pääsihteerit ovat yleisesti ottaen olleet varovaisia eivätkä ole kritisoineet Yhdysvaltain toimija, on myös pääsihteereiltä tullut joitakin sellaisia lausuntoja, joista Yhdysvallat isona maksajana ei ole ollut mielissään.
Nykyinen johtavien valtioiden, Yhdysvaltain ja Kiinan kilpailu ja keskinäinen nokittelu vaikuttaa myös Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Kiinan nouseva taloudellinen mahti ja siitä johtuneet kiinalaiset investoinnit eri puolille maailmaa ovat nostaneet Kiinan profiilia kaikilla mantereilla. Yhdysvaltain kääntyminen enemmän ja enemmän omien etujensa vartioimiseen ja siitä johtuva vähäisempi sitoutuminen keskeisiin konfliktialueisiin, on tuonut myös Kiinalle uusia mahdollisuuksia profiloitua globaalina toimijana.
Samoin Yhdysvaltain kriittinen suhtautuminen niihin toimenpiteisiin, joilla pystyttäisiin tehokkaasti taistelemaan ilmaston lämpenemisen aiheuttamia ongelmia vastaan, on tuonut Kiinalle varsin uuden roolin kansainvälisessä mittakaavassa. Kiinalla on jo paljon omaa teknologiaa, jolla vähennetään haitallisia teollisuuden päästöjä, ja tämä luo Kiinalle myös uutta myönteistä profiilia.
Korona-virus lähti Kiinasta, ja maailmalla, varsinkin Yhdysvalloissa, on kritisoitu Kiinan myöhäistä havahtumista epidemian leviämiseen ja siitä informoimiseen. Toisaalta Kiina on kyennyt auttamaan varsinkin eräitä eurooppalaisia maita lähettämällä erityishoitoon päteviä lääkintäyksiköitä ja suojavarusteita näitä tarvitseville maille.
Suomen ja suomalaisten suhtautuminen Yhdistyneisiin Kansakuntiin on vaihdellut vuosien saatossa. Puolueettomuus korosti Suomen panosta politiikan saralla. Suomella on ollut myös korostettu rooli ECOSOC-kentällä eli YK:n yleiskokouksen 2. ja 3. komiteassa. Näissä talous- ja sosiaalikysymyksiä käsittelevissä komiteoissa Suomella on ollut myös puheenjohtajuuksia. Nyttemmin YK:n näkyvyys Suomessa on haalistunut, eikä mediakaan seuraa YK-asioita sillä intensiteetillä kuin kylmän sodan aikana.
Palvelin vuosina 1972–1976 Suomen YK-edustustossa New Yorkissa. Se oli ensimmäinen mutta ei viimeinen pestini multidiplomatian piirissä. Kun ollaan YK:n käytävillä useita vuosia, niin käsitys YK:sta maailmanjärjestönä ja sen merkitys maailmanrauhan turvaajana saa ehkä hieman liiallisia tulkintoja. Eräitä sen aikaisia käsityksiäni olen joutunut tiputtamaan roskakoriin. Sen sijaan silloin luomani käsitys siitä, että YK ja sen erityisjärjestöt ovat ainoa legitiimi kansainvälinen yhteisö, pitää edelleen kutinsa. Universaalisuus on oleellinen osa kansainvälisen yhteisön määritelmää.
Globaalit uhkakuvat kuten ilmaston lämpeneminen ja virusepidemiat ovat vaikutuksiltaan maailmanlaajuisia, ja niiden torjuntaan YK-järjestelmä on sopiva. YK:n jäsenmaat kuitenkin päättävät siitä, mikä rooli YK:lle näissä kysymyksissä annetaan. Tähän tehtävään jäsenmaiden toiminta tulisi nyt suunnata, ja alueelliset järjestöt, kuten Euroopan unioni, voisivat olla myös aktiivisia YK:n tukijoita.