Heikki Talvitie 1.9.2024                                                           

Suomi eurooppalaisissa ja globaaleissa hegemoniakamppailuissa

Suomen suhteet Venäjään ovat kriisissä. Poliittisia suhteita ei ole. Raja on kiinni. Propaganda kukoistaa molemmilla puolin. Suomen media on julistanut Venäjän ja venäläiset pahan ilmentymiksi. Ukkosenjohtimena toimii presidentti Putin, jonka hahmo saa suomalaisessa mielentilassa joka päivä uusia komponentteja pahuuden ja häpeän kriteerein mitattuna. Venäjän media kipuilee sillä, että Suomi pääsi toisen maailmansodan jälkimainingeissa liian helpolla. Suomalaiset olivat rasisteja ja natseja. Nyt heitä pitäisi rangaista oikeudenmukaisesti kansanmurhasta. Leniniä kritisoidaan siä, että hän loi Ukrainan. Stalinia kritisoidaan siitä, että hän päästi suomalaiset, jotka olivat taistelleet Natsi-Saksan rinnalla, liian helpolla.

Jos ruoho Suomen ja Venäjän suhteissa ei ole vihreätä, niin ei se ole myöskään ihan keltaista. Rajaviranomaisilla on vielä yhteytensä, rautatiet toimivat vielä niillä sektoreilla, joilla on molemminpuolisia intressejä. Saimaan kanavaa vielä huolletaan, ettei korvaamattomia vahinkoja pääsisi syntymään.

Olen useissa kirjoituksissani todennut, että Suomen itsenäisyys on itsenäisyyttä Venäjästä, aikoinaan Neuvosto-Venäjästä ja sitten Neuvostoliitosta. Nyt Venäjän Federaatiosta. Jotta tämä voisi toteutua, Suomi on koko itsenäisyytensä aikana hakenut epätoivoisesti läntistä suojelijavaltiota, joka takaisi sen, että Venäjä ei pääsisi suomalaisten iholle.

Svinhufvud ja Paasikivi rakensivat vuoden 1918 aikana idean monarkiasta ja kärkenä olisi ollut saksalainen kuningas. Vasta saavutettu itsenäisyys myytiin Saksalle siinä toivossa, että Saksa pitäisi bolsevikit ja Neuvosto-Venäjän aisoissa. Täten Suomi ajautui syksyllä 1918 osaksi Saksan Itä-Imperiumia, joka käsitti Suomen, Baltian maat, Valko-Venäjän ja Ukrainan. Saksan antautuminen marraskuussa romutti tämän suomalaisten haavekuvan hetkessä. Toisaalta mikään ei uhannut Suomen itsenäisyyttä, sillä Itämereltä katosivat voimakeskukset. Saksa oli lyöty ja Neuvosto-Venäjä sinnitteli sisällissodan kurimuksessa.

1920-luku oli puolin jos toisin epäluulon aikaa. Suomalaiset kävivät heimosotia laajentaakseen alueitaan Itä-Karjalaan. Tarton rauhansopimuksessa Neuvosto-Venäjä antoi yksipuolisesti lupauksen Itä-Karjalan autonomiasta. Sitä toteutettiin Edvard Gyllingin johdolla Petroskoista. Sinne luotiin Suomalais-karjalainen työväen kommuuni. Jos valkoinen Suomi haaveili Suur-Suomesta, niin punainen Suomi Petroskoista käsin uumoili koko Skandinaviasta yhteistä työväen kommuunia Petroskoin suomalaisjohdon alaisena. Tarton rauhansopimus vuonna 1920 teki suuriruhtinaskunnan rajoista Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen rajan. Se oli mahdollista vain Ståhlbergin talonpoikaisjärjen avulla. Valkoinen Suomi piti rajaa häpeärajana.

1930-luku häivytti suomalaisilta vähä vähältä naivin uskon kansainvälisen politiikan oikeudenmukaisuuteen Suomen intressien valvomisessa. Jäljelle jäi vain Kansainliitto, joka sekin mureni tosiasioiden kovassa paineessa.

Vuonna 1933 Adolf Hitler nousi Saksan johtoon kansleriksi. Natsit hävittivät hyvin nopeasti Weimarin Saksan demokraattiset elementit. Vuonna 1934 Leningradin puoluejohtaja Kirov murhattiin ja ”syyllisten” haku aloitti laajan terrorin, jossa Stalin tuhosi asemaansa uhanneita sisäisiä ryhmittymiä.

Suomen ja Neuvostoliiton rajalla tapahtui myös. Vuonna 1935 Gylling vangittiin ja Neuvostoliiton Suomessa ollut lähettiläs Erik A. Asmus ilmoitti Suomen hallitukselle, että jos sota Euroopassa alkaa, niin Neuvostoliitto tulee miehittämään eräitä Suomen alueita. Vastavetona Suomi julisti ulkopolitiikassa noudattavansa pohjoismaista linjaa. Vuosina 1937−1938 Neuvostoliitossa koettiin Stalinin terrori, jolla pyrittiin eliminoimaan yhteiskunnassa vallinneet eriävät mielipiteet. Itä-Karjalassa suomalaiset koettiin epäluotettaviksi.

Talvisota taustoineen ja seurauksineen

Itävallan ja Tšekkoslovakian liittäminen Hitlerin Saksaan kiristi suurvaltasuhteita. Saksan hyökkäys Puolaan 1.9.1939 ja Puolan jako Saksan ja Neuvostoliiton kesken tehtiin Hitlerin ja Stalinin yhteistyösopimuksen puitteissa. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa Baltian maat ja Suomi katsottiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluviksi.

Baltian maat luovuttivat uhkavaatimuksen jälkeen tukikohtia Neuvostoliitolle, ja Suomelle esitettiin neuvotteluja rajakysymyksistä. Stalin johti henkilökohtaisesti Suomen kanssa käytyjä neuvotteluja ja esitti aluksi rajan siirtoa Suomenlahden rannikolla Rajajoelta Koiviston kauppalan eteläpuolelle. Kun suomalaiset eivät siihen olleet halukkaita, Stalin ehdotti rajan siirtoon eräitä lievennyksiä. Esitys olisi jättänyt suomalaisten haltuun pääpuolustuslinjan, jonne reserviläiset oli jo ryhmitetty asemiin. Hallituksen vahva mies ulkoministeri Eljas Erkko ei halunnut alueluovutuksia, ja tämä nosti erimielisyyttä Mannerheimin ja Paasikiven kanssa. Heidän mukaansa neuvotteluja ei olisi saanut katkaista. Erkko ja hallitus pitivät pintansa, joten Paasikiven johtama valtuuskunta palasi Helsinkiin marraskuun puolivälissä ja Stalin teki päätöksen sodan aloittamisesta.

Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939. Alkoi Talvisota, joka on katsottava yhdeksi Keisarillisen Venäjän hajoamissodista. Armeijoiden vahvuudet Karjalan kannaksella sodan alussa olivat lähes tasaväkiset. Kun läpimurtoa ei joulukuussa tullut, niin Neuvostoliitto ryhmitti joukkonsa uudelleen ja toi uusia divisioonia taisteluun. Ylivoima oli nyt Neuvostoliiton puolella, ja maaliskuussa taisteltiin jo Viipurista. Kun neuvostojoukot lisäksi saivat sillanpääaseman Viipurinlahden länsipuolelta eivätkä suomalaiset saaneet sitä tuhottua, Mannerheim antoi Moskovaan neuvottelemaan menneelle pääministeri Rytille synkän tilannearvion. Sen mukaan armeija ei kestä enää pitkään, joten rauha on tehtävä raskailla ehdoilla. Suomi menetti Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan, Sallan ja Kalastajasaarennon sekä Suomenlahdelta suuret saaret.

Talvisodassa Suomi taisteli yksin ja vaikka voittoon ei ollut mahdollisuuksia, Suomen puolustustaistelu teki vaikutuksen venäläisiin. Tämä vaikutus on siellä vieläkin olemassa, ellei sitä haluta kokonaan hävittää. Suomessa on jatkuvasti tuotu esiin lausuma, että ”ei enää koskaan yksin”. Mutta kun on liittouduttu, tulos on ollut Talvisodan tulosta huonompi.

Karjalan kannaksen rajanmäärityksessä on ollut monia vaiheita. Uudenkaupungin rauhassa 1721 raja Ruotsin ja Venäjän välillä vedettiin Kaakkois-Suomessa ns. Pietari Suuren linjalle ja varsin pian Kymijoelle. Vuonna 1812 Suomen suuriruhtinaskunnan raja määritettiin Rajajoelle. Kun 1820-luvulla tarkasteltiin rajakysymystä, syntyi ajatus siitä, että keisarikunnan sisäistä rajaa suuriruhtinaskunnan ja emämaa Venäjän välillä siirrettäisiin Rajajoelta Uudellekirkolle. Aleksanteri I ei lämmennyt tälle ajatukselle, vaan totesi, että mitä lähempänä suuriruhtinaskunnan raja on Pietarin kaupunkia, niin sitä lujemmin suuriruhtinaskunta on osa keisarillista Venäjää. Talvisodan tulosta eli Pietari Suuren rajaa voidaan siis katsoa myös tästä näkökulmasta.

Liitto Saksan kanssa jatkosodassa

Tällä toteamuksella pääsemmekin seuraavaan vaiheeseen eli jatkosotaan. Suomi tunsi olonsa vuonna 1940 epävakaaksi. Saksan aloitettua Barbarossa-suunnitelman hahmottamisen, Suomen alueelle annettiin siinä merkittävä rooli hyökkäykseen Itämeren ja Vienanmeren välillä. Saksan taktiikkana oli vetää Suomi tähän hankkeeseen mukaan jo varsin varhaisessa vaiheessa. Aloitettiin aseiden myymisellä ja kauttakulkusopimuksella, ja sitten suomalaiset kutsuttiinkin jo Saksan päämajaan neuvottelemaan. Suomalaisille vihjailtiin, että Hitler oli torjunut Neuvostoliiton lisävaatimukset Suomen suhteen Molotovin käynnillä Berliinissä marraskuussa 1940.

Suomi lähti mukaan Barbarossa-hyökkäykseen katsoen olevansa puun ja kuoren välissä sekä myös sillä toiveella, että Saksan ylivoimainen armeija murskaisi tai ainakin heikentäisi Neuvostoliiton voimaa. Lisäksi oli myös ajatuksia Suur-Suomen luomisesta.

Hitlerin tavoitteet murenivat sitten toinen toisensa jälkeen, ja vuoden 1943 lopulla oltiinkin jo Teheranissa, missä Roosevelt, Churchill ja Stalin ensi kerran tapasivat ja loivat Euroopalle tulevaisuutta. Roosevelt oli sitä mieltä, että neuvostoarmeijaa tarvitaan Hitlerin ja myös Japanin lyömiseen ja siitä syystä neuvostoarmeija tulee myös ensimmäisenä Berliiniin, jolloin koko Itä-Eurooppa jää Neuvostoliiton miehittämäksi. Suomen ja Baltian osalta Roosevelt ja Churchill antoivat Stalinin päättää. Stalinin kanta oli, että Suomi saa pitää itsenäisyytensä, mutta Baltian maat kuuluvat Neuvostoliittoon.

Keski-Eurooppa, johon myös Baltian maat kuuluvat, oli ollut hyökkäystie historian saatossa joko itään tai länteen. Niin nytkin. Suomi on ollut tältä hyökkäystieltä sivussa ja siksi sinne ei pitänyt sitouttaa yhtään neuvostodivisioonaa. Suomi ei kuitenkaan aluksi hyväksynyt Teheranissa päätettyjä rauhanehtoja, joten Stalin päätti hyökkäyksen aloittamisesta. Kesäkuun 1944 suurhyökkäykseen Suomen suunnalle tarvitut voimat annettiin Valko-Venäjän ja Baltian rintamilta kuitenkin vain pariksi viikoksi Suomen irrottamiseksi sodasta.

Neuvostojoukkojen vallattua Viipurin 20. kesäkuuta Suomen tiedustelu arvioi, että Kannakselta aletaan kohta siirtää puna-armeijan joukkoja Valko-Venäjän ja Baltian rintamille. Tämä antoi Suomelle selkänojaa kieltäytyä ehdottoman antautumisen vaatimuksesta. Presidentti Ryti neuvotteli Saksan ulkoministerin Joachim von Ribbentropin kanssa Helsingissä ja lähetti Hitlerille kirjeessä vakuutuksen siitä, että Suomi ei tule tekemään erillisrauhaa liittoutuneiden kanssa. Stalin antoi Leningradin rintamalle käskyn jatkaa hyökkäystä Kymijoelle, mutta ei luvannut siihen vahvennuksia.

Suomen torjuntataistelut Talin − Ihantalan alueella osoittivat, että Kannakselle jääneet neuvostojoukot eivät kyenneet enää läpimurtoon. Kun Saksan pohjoinen armeijaryhmä heinäkuussa joutui perääntymään Itämeren rannalle ja Varsovan edustalle, Suomessa katsottiin, ettei Saksa enää kykene tukemaan Suomea. Elokuussa tasavallan presidentiksi valittu marsalkka Mannerheim ilmoitti Suomen olevan valmis rauhansopimukseen ja katkaisemaan suhteet Saksaan.

Suomi oli lähtenyt hyökkäykseen Hitlerin mukana ja joutui maksamaan siitä. Suomi sai kuitenkin jo syyskuussa 1944 erillisrauhan, jonka ehdot määritteli Neuvostoliitto. Jatkosota liittyi Saksan yritykseen luoda ”suurgermaaninen valtakunta”. Siinä kysymys oli myös Saksan ja Venäjän keisarikuntien hajoamissodista. Suomen tavoitteet sodassa 1941−1944 erosivat luonnollisesti Saksan intresseistä.

Sodan jälkeinen aika

Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan vuonna 1947 Liittoutuneiden valvontakomissio lähti Suomesta ja Suomen suvereenisuutta voitiin aloittaa rakentamaan. Kauppasuhteet Neuvostoliittoon ja lainat lännestä olivat Paasikiven saavutus. Kylmän sodan alettua Suomi joutui taas suurvaltaintressien leikkauskohtaan, kun Stalin esitti YYA-sopimusta. Mannerheim oli jo vuoden 1945 alussa luonnostellut Suomen ja Neuvostoliiton välille turvallisuussopimusta, ja Stalin tunsi tuon vaiheen. Hän suostui siihen, että neuvottelut YYA-sopimuksesta käytäisiin Paasikiven laatiman luonnoksen pohjalta. Nyt, kun tiedämme sopimuksen historian, sitä voidaan hyvin perusteluin sanoa sopimukseksi, jonka avulla Neuvostoliitto kykeni varmistamaan, että Suomi ei luovuta valtioaluettaan Neuvostoliiton vastustajien käsiin.

Suomen itsetunnolle teki hyvää se, että välittämättä Suomen yhteistyöstä Hitlerin Saksan kanssa Suomelle annettiin vuoden 1952 Olympian kisojen järjestäminen. Samana vuonna Armi Kuusela kruunattiin maailman kauneimmaksi naiseksi. On jopa esitetty, että tässäkin olisi ollut suurvaltapeliä mukana, mutta eiköhän Armilla charmia riittänyt omastakin takaa. Vuonna 1952 Suomi oli maksanut kaikki sotakorvauksensa Neuvostoliittoon, joten sekin asia oli pois painolastista. Todettakoon tässä yhteydessä, että meillä suomalaisilla on taipumusta pitää itseämme milloin milläkin alueella kokoamme suurempana vaikuttajana ja miltei suurvaltana. Nyt on tullut ilmi, että ainakin olympiaurheilussa karu totuus on alkanut paljastua.

Kylmän sodan jälkeen

Suomen ja Neuvostoliiton suhteet kylmän sodan aikana pysyivät varsin vakaina. Presidentti Kekkosen mahdollinen luopuminen presidentin virasta ja mahdollisen seuraajan esille tuominen loi varjoa myös valtiosuhteeseen. 1970-luvun alussa Suomea kohtaan esiintyi painostusta, joka näkyi erimielisyytenä Suomen puolueettomuuspolitiikan luonteesta. ETYK-prosessi, joka on Suomen ulkopolitiikan kaikkien aikojen saavutus, asetti tosiasiat oikeille paikoilleen. Suhdekehitys jatkui sitten vakaana, kunnes se Mihail Gorbatshovin tultua NKP:n pääsihteeriksi vuonna 1985 alkoi saada uusia ja varsin myönteisiä piirteitä.

Neuvostoliiton hajottua vuoden 1991 lopulla Suomi ja Venäjän Federaatio katsoivat tammikuussa 1992 YYA-sopimuksen rauenneeksi. Sen sijalle tehtiin kolme sopimusta, joista poliittinen sopimus perustui YK:n ja ETYJ:in periaatteille. Siinä on myös tekstiä naapuruussuhteista, mutta se on jäänyt nykytilanteen jalkoihin.

Venäjän Federaatio jäi paljosta velkaa lännelle. Länsi tuki Boris Jeltsiniä presidentiksi vuoden 1996 vaaleissa, kun vastapuolena oli kommunistien ehdokas Zuganov. IMF rahoitti pitkälti Jeltsinin vaalikampanjan, ja amerikkalaiset vaaliasiantuntijat tulivat neuvomaan Jeltsinin tiimiä siitä, miten vaalit voitetaan. Kun gallupit veikkasivat vaalikampanjan aluksi Jeltsinille noin kolmen prosentin kannatusta, niin lopputulos oli murskaava voitto Jeltsinille. Venäjä istui Amerikan kainalossa ja lujasti.

Tämä kaikki oli Yhdysvaltain doktriinin mukaista. Kun Bill Clinton aloitti presidenttinä, niin noin puolen vuoden jälkeen keväällä 1993 Valkoisen talon turvallisuusneuvonantajan apulainen Tony Lake kirjoitti pitkän opuksen aiheena From Containment to Enlargement eli ”patoamisesta laajenemiseen”. Clinton vahvisti sittemmin tämän politiikan Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspolitiikan doktriiniksi. Clintonin jälkeen kaikki Yhdysvaltain presidentit ovat enemmän tai vähemmän toteuttaneet tätä doktriinia. Se tarkoitti Naton ja EU:n laajentamista Itä-Eurooppaan ja myös entisen Neuvostoliiton alueelle Baltiaan, Georgiaan ja Ukrainaan.

Jeltsinin valitsema Vladimir Putin tuli Venäjän presidentiksi vuonna 2000. Hänen tärkein kvalifikaationsa Jeltsinin suhteen oli lojaliteetti. Jeltsin vakuuttui Putinin lojaliteetista siinä, miten Putin osoitti uskollisuutta Sobtshakia kohtaan Pietarin kaupungin politiikassa. Samoin Putinin nopeat virassa käynnit FSB:n johdossa ja Venäjän hallituksen pääministerinä vakuuttivat Jeltsinin. Kyse oli immuniteetistä Jeltsiniä ja hänen perhettään kohtaan Jeltsinin luopuessa presidentin virasta.

Putin tuli Pietarista. Turun ja Pietarin kaupunkien yhteydet antoivat Putinille ja hänen pietarilaisille ystävilleen mahdollisuuden tutustua Suomeen ja suomalaisiin Pietarin apulaispormestarina. Tämä kahden kaupungin yhteistyö Putinin Pietarin aikoina vaikutti merkittävästi ja myönteisesti myös valtiotasolla Suomen ja Venäjän suhteissa Putinin tullessa valituksi Venäjän presidentiksi. Suomen ja Venäjän välinen kriisi on sulkenut tämänkin yhteistyökanavan. Kaupunkisuhteet ovat jäissä, pääkonsulinvirastot on suljettu ja virallinen retoriikka kummankin kaupungin taholta ei merkitse mitään myönteistä edes pitkällä aikavälillä katsottuna.

Putin Venäjän Federaation johdossa lähti siitä ajatuksesta, että Venäjä voisi jossain määrin integroitua lännen organisaatioihin. Näin jälkikäteen ei ole mitenkään nähtävissä, että se olisi onnistunut. Putin toimi vielä New Yorkin kaksoistornien sortumisen jälkeen vuonna 2001 yhteistyössä amerikkalaisten kanssa antaen tukea Afganistanissa al-Qaidan tukikohtien tuhoamiseen.

Venäjän ja lännen suhteiden kiristyminen

Yhdysvaltain laajentumisdoktriini kulki kuitenkin omia ratojaan. Kun tultiin vuoteen 2007, Putin tuli vakuuttuneeksi siitä, että lännen laajeneminen tulee jatkumaan ja yhteistyölle jää varsin vähän sytykettä. Putin piti Münchenin turvallisuuskokouksessa vuonna 2007 merkittävän puheen, jonka perusajatus oli, että nyt riittää. Se kritikoi lännen laajentumishaluja ja oli tarkoitettu myös ohjenuoraksi vuonna 2008 Venäjän presidenttinä aloittavalle Dmitri Medvedeville.

Kun Kiina tuli entistä voimakkaammaksi niin taloudessa kuin politiikassakin, Yhdysvaltain mieltymys globaaleihin markkinoihin alkoi hyytyä. Eräänlainen hegemonia-ajattelu korvasi laajentumisajattelun, ja interventioita tehtiin Afganistaniin, Libyaan, Syyriaan ja Irakiin. Useissa maissa pyrittiin vaihtamaan valtiojohtoa lännelle edullisemmaksi. Näissä kriiseissä taustalla vaikuttivat jo uudet voimakeskukset, joista Kiina ja Iran alkoivat olla merkittävimmät.

Vuonna 2008 Georgian presidentti Mikheil Saakashvili halusi Georgian EU:hun ja Natoon. Venäjä vastusti tätä, ja maiden suhteet olivat kireät. Elokuussa Saakashvili hyökkäsi Etelä-Ossetiaan, joka oli Georgian kapina-alue ja ETYJ:n monitoroinnin alainen. Venäjä voitti Saakashvilin armeijan, ja Yhdysvaltain presidentti George W. Bush totesi Saakashvilin liiaksi provosoituneen. Yhdysvallat otti yhteyttä venäläisiin, ja sovittiin siitä, että Venäjä poistuu Georgian valtioalueelta mutta saa jäädä Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan.

Venäläisen tulkinnan mukaan Kosovon itsenäistäminen Yhdysvaltain tukikohdaksi vastoin Serbian kantaa merkitsi uutta kansainvälisen oikeuden tulkintaa. Georgian sodan jälkeen Venäjä tunnusti Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden vedoten Kosovon esimerkkiin. Venäjä myös kontrolloi kumpaakin aluetta.

Ukrainan konflikti osana Neuvostoliiton hajoamissotia

Ukrainan osalta vuosi 2014 tuli ratkaisevaksi. Putin oli uudelleen Venäjän presidentti, ja hän huolestui jo edellisenä syksynä Ukrainan presidentin Janukovitsin aikeesta solmia vapaakauppasopimus EU:n kanssa. Putin sai Janukovitsin perumaan vapaakauppasuunnitelman tarjoamalla parempia etuja. Siitä alkoivat Maidanin tapahtumat. Lopulta helmikuussa 2014 ammuttiin kovilla ja Janukovits pakeni maasta. Venäjä tulkitsee tilanteen niin, että Yhdysvaltain ja lännen tuella tehtiin Kiovassa vallankaappaus ja demokraattisesti valittu presidentti syöstiin vallasta. Yhdysvaltojen ja lännen tulkinta taas on, että Janukovits petti kansan toiveet ja siitä syntyi mielenosoituksia, jotka johtivat Janukovitsin pakoon.

Tarvitsematta ryhtyä tuomariksi todettakoon lopputulemaksi, että Venäjä miehitti Krimin niemimaan, jossa sillä oli jo oikeudet pitää tukikohtia ja myös laajaa asukkaiden kannatusta. Samoihin aikoihin Donbasin alueella alkoi kapinaliike, jota Venäjä kohta alkoi tukea. Toisaalta amerikkalaisilla oli valtaa Kiovassa ja Maidanin jälkeinen Ukrainan hallitus oli varsin pitkälle Yhdysvaltain valitsema.

Vuonna 2022 oltiin siinä vaiheessa, että venäläiset tulkitsivat Ukrainan yhteiset sotaharjoitukset Naton kanssa heidän turvallisuuttaan jo välittömästi vaarantavaksi tekijäksi. Lännen taholta yhteistyötä Naton ja Ukrainan välillä oli lisätty koko ajan, ja Ukrainan hallitus halusi tätä yhteistyötä vahvistettavan. Se oli liikaa presidentti Putinille, ja kun keskustelut presidenttien Biden ja Putin välillä epäonnistuivat, niin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Venäjän dilemma on, että se ei varsinaisesti käy sotaa Ukrainassa, vaan kyseessä on ”erityisoperaatio ”. Se sikäli on terminologian valinta, kuten esimerkiksi Yhdysvallat ilmoitti käyvänsä ”terrorismin vastaista sotaa” hyökätessään Irakiin vuonna 2003. Kun Ukraina äskettäin hyökkäsi Kurskin alueelle ja saavutti siellä menestystä, niin presidentti Putin katsoi, että vastaisku tulee terrorismia vastaan käytävän taistelun muodossa. Ei siis vieläkään oltaisi sodassa. Se on ehkä hyvä määritelmä myös lännelle, sillä jos Venäjä olisi muodollisestikin sodassa lännen tukeman Ukrainan kanssa, niin silloin oltaisiin jo kolmannen maailmansodan alkusoitoissa.

Tätä hegemoniataistelua voidaan hyvällä syyllä kutsua Neuvostoliiton hajoamiskriisiksi tai -sodaksi. Pitääkö Suomen siihen osallistua, vaikka emme koskaan olleet osa Neuvostoliittoa tai Varsovan liittoa? Jos maailma jaetaan länteen ja muuhun maailmaan, niin haluamme kuulua länteen. Tässä on se meidän ongelmamme. Olemme osa länttä, sen rajamaa ja mahdollisen sodan syttyessä taistelutanner. Siinä on riskejä tarpeeksi valtionjohdolle mietittäväksi.

Uusi globaali asetelma

Kokonaistilanne on nyt se, että maailmassa käydään hegemoniakamppailua asetelmassa länsi vastaan erilaiset ryhmittymät. Toisella puolella ovat Kiina ja Venäjä. Suomalaisen puolueettomuuden saavutukset unohtaen suomalaiset syyttelevät nyt puolueettomina pysytteleviä valtioita aidalla istumisesta. Näistä merkittävin on Intia. Sitten on BRICS ja globaali Etelä, jonka intressissä on saavuttaa pariteetti lännen ohjailemien talousvirtojen osalta. Maailma on jakautunut kahtia tai useampaankin ryhmittymään.

Suomi on aina, jopa ollessaan osa Venäjän keisarikuntaa, ollut läntinen yhteiskunta. Toinen asia sitten on, että voiko Suomi kuulua länteen kansainvälisen politiikan erilaisissa konjunktuureissa. Kun haluamme myös nyt kuulua länteen, niin olemme katsoneet välttämättömäksi kuulua Natoon, jonka suojeluun luotamme. Jos sittenkin jotain epäröintiä on, niin Suomi on tehnyt Yhdysvaltojen kanssa DCA-sopimuksen, jossa Suomen alueelle voidaan muodostaa 15 amerikkalaista tukikohtaa ja joista tukikohdista käsin Yhdysvallat voi edistää omia valtiointressejään ilman, että Suomella on siihen paljoa sanomista. Samoin olemme yhteistyössä Englannin kanssa. Merkittävä muutos turvallisuuspoliittisessa asetelmassa lähialueillamme on Ruotsin puolueettomuuden hylkääminen ja liittyminen Natoon sekä DCA-sopimus Yhdysvaltojen kanssa.

Sallittakoon tähän pieni historiallinen takauma. Kaarle XIV Juhana oli vuonna 1810 ennen tuloaan Ruotsin kruununperilliseksi ja sitten vuonna 1818 kuninkaaksi ranskalainen marsalkka. Hänen valintansa myötä ruotsalaiset lähtivät siitä, että Kaarle ottaa Suomen takaisin Venäjältä Napoleonin avulla. Kaarle ei kuitenkaan ollut Napoleonin ystävä eikä hän halunnut kuulla Suomesta yhtään mitään. Hänen mukaansa Suomen alue oli aiheuttanut Ruotsille jatkuvia sotia Venäjän kanssa, joten Suomea ei tule houkutella takaisin vaan suomalaisille voisi toivoa sitä, että he voisivat elää rauhassa osana Venäjän keisarikuntaa. Kaarle teki dynastisen sopimuksen Venäjän kanssa vuonna 1812 ja osallistui liittoutuneiden mukana Napoleonia vastaan käytävään sotaan. Suomen sijalle Kaarle pyrki saamaan Norjan, joka Tanskan kanssa unionissa oli ollut ainainen uhka Ruotsin selustassa.

Suomi menee nyt militarismi edellä ja politiikka perässä. Tähän yhtälöön liittyy paljonkin erilaisia riskejä, jopa Suomen valtion olemassaolon kannalta. Suomen hallitus katsoo Suomen olevan strategisesti tärkeä rajamaa ja että se on hyvä asia, koska lännellä on siten intressiä puolustaa Suomea. Toisaalta voidaan sanoa, että Suomen alue on noin tuhat vuotta ollut strategisesti tärkeä rajamaa ja siitä on Suomen alueelle syntynyt jatkuvia kriisejä ja konflikteja naapurien pyrkiessä Suomen alueen hallintaan. Nyt ei ole pelkästään naapureista kyse. Nyt taistellaan maailman herruudesta ja siinä Suomi on vain strateginen rajamaa, jonka hallintaan sillä itsellään on enää rajallinen mahdollisuus.

Suomen ja Venäjän suhteissa ei ole mitään pysyvää. Venäjä määrää suhteen laadun riippuen siitä, mikä on Venäjän suhteellinen voima suurvaltojen välisessä globaalissa geopoliittisessa kilpailussa. Venäjän heikkous antaa Suomelle liikkumatilaa ja välimatkaa Venäjään. Venäjän vahvuus taas tarkoittaa, että Suomen on otettava se huomioon keskinäisissä suhteissa ja suhteessa läntiseen maailmaan. Suomen sotkeminen Venäjän sisäisiin asioihin ei ole koskaan ollut meille onneksi. Miksi meidän pitäisi niihin sotkeutua nyt, kun meillä ei ole mitään suoranaista sotilaallista uhkaa ja kun haluamme olla itsenäisiä Venäjästä?

Arvot ja identiteetit

Suomalainen nykyinen arvopolitiikka on peräisin Yhdysvaltojen 1990-luvun doktriinista, liberaalista demokratiasta. Toisaalta Yhdysvallat itse on ollut jo jonkin aikaa vetäytymässä toimista, joilla pyrittiin globalisoimaan amerikkalaiset arvot. Yhdysvaltojen näkemys Pohjolasta maantieteellisenä rajapintana suhteessa Venäjään merkitsee suurvaltojen pitkän ajan tasapainopolitiikan päättymistä Pohjolassa.

Tältä pohjalta myös Suomi ja Ruotsi ovat tehneet omat ratkaisunsa. Aikajanalla kysymys on muutoksesta vuosisataiseen tilanteeseen, ja siksi riskit ovat suuret ja tilanne elää Suomen ja Ruotsin voimatta siihen paljoakaan vaikuttaa.

Silti pienen maan käytettävissä olevat mahdollisuudet pitäisi nyt suunnata tehtyjen ratkaisujen jälkeisen tilanteen vakauttamiseen eikä niinkään haaveilla Suomelle kokoaan suuremmista sotilaspoliittisista ajatuksista esimerkiksi Ahvenanmaan kansainvälisen statuksen muuttamisen suhteen. Siinähän myös Ruotsi on takaajavaltio. Länsi on useasti tuonut esille, että Venäjän voimaa tulee rajoittaa yleisesti mutta erityisesti myös Itämerellä ja Arktisella alueella. Venäjä tuskin tulee tätä hyväksymään. Loppupäätelmäksi jää se, että vakaa rauha molempien ydinasevaltojen, Yhdysvaltojen ja Venäjän kesken, on alueellamme elävien kannalta elinehto.

Suomella tulisi olla vahva intressi siihen, että voisimme pyrkiä vaikuttamaan Yhdysvaltojen ja Venäjän vastakkainasetteluun siten, että se ei eskaloituisi sotilaalliseksi konfliktiksi ja potentiaaliseksi sodaksi, joka koskisi myös Suomen aluetta.

Suomelle on erittäin vaarallista joutua suurvaltojen asevoimien rintamalinjalle. Kylmän sodan aikana sellainen tilanne vallitsi Saksassa, jonka alueella asuneet ihmiset pitivät sitten 1990-luvun alussa suurena voittona pääsyä eroon tuosta asetelmasta. Nykysuomalaisilla on monia ahdistuksen aiheita, joista yksi merkittävimmistä on kansainvälinen tilanne. Meidän tulisi toimia siten, että voisimme elää ilman jatkuvasti kaikkia osapuolia rasittavaa kilpavarustelua sekä asevoimien provokatiivista käyttöä vastapuolen härnäämiseen. Kriisejä ja epävakautta on odotettavissa joka tapauksessa myös Suomen suunnalla, mutta tilanteiden kärjistymistä uhkaaviksi olisi pyrittävä etukäteistoimilla hillitsemään. Valmiutta tulisi olla myös tehokkaisiin kriisinhallintatoimiin. Sitä varten Suomessakin kannattaisi perusteellisesti tutkia niitä kokemuksia, joita saatiin kylmän sodan aikaisten kriisien hallinnasta.

Kun ihmisen identiteetti syntyy vuorovaikutuksesta toisiin ihmisiin, niin myös valtion identiteetti on yhtä lailla sidoksissa vuorovaikutukseen muiden valtioiden kanssa. Identiteetti on muutoksessa koko ajan. Se joko voimistuu tai heikentyy. Identiteetin loppu on myös valtion olemassaolon loppu. Historialliset valtiot ovat kaikki käyttäneet identiteettiinsä kuuluneen käyttövoiman loppuun. Sama koskee osaksi myös moderneja valtioita. Toimin 1980- ja 1990-luvuilla Suomen suurlähettiläänä neljässä valtiossa: Jugoslaviassa, Neuvostoliitossa, Venäjän Federaatiossa ja Ruotsissa. Kaksi näistä valtioista on jo käyttänyt loppuun identiteettiensä käyttövoiman eikä niitä enää ole. Niiden romahduksen jälkimainingit heittelevät meitä kuitenkin edelleen kansainvälisen politiikan pelikentillä.

Espoossa 1.9.2024

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs