Heikki Talvitie 17.12.2025

Sotarauha ja reviiriajattelu

I osa: Reviirit toisen maailmansodan päätökseen asti

Viime aikoina on eri yhteyksissä viitattu venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin teokseen SOTA JA RAUHA. Olen myös itse korostanut sitä, että tuossa teoksessa sekä sota että rauha ovat jotenkin koko ajan läsnä. Siis ei pidä lähteä siitä, että sota ja rauha ovat kaksi eri asiaa, vaan se missä toinen alkaa ja toinen loppuu, on aina kuin veteen piirretty viiva. Teoksen otsikko on myös mielenkiintoinen. Siinä SOTA on ensin ja sitten tulee RAUHA. Ehkä on kielellisesti mutkattomampi sanoa sota ensin ja sitten rauha. Toisaalta, korostaako Tolstoi sodan ensisijaisuutta?

Näitä asioita on ehkä hyvä miettiä nyt, kun Suomenkin johto ilmoittaa, että Suomi ei ole rauhassa mutta ei myöskään sodassa. Olemmeko siis jossain sodan ja rauhan välimaastossa? Tämäkin olotila vaikuttaa syvällisesti kansakunnan elämään ja yksilöiden mahdollisuuksiin toteuttaa itseään. Johdolta vaaditaan enemmän, ja johto vaatii kansalta kuuliaisuutta ja yksimielisyyttä jopa lainsäädännöllä, jos ei muuten. Hallituksen taholta lähdettiinkin jo siitä, että tämä kuuliaisuus johtoa kohtaan pitäisi kirjata lakiin, mutta varsinkin tiedeyhteisön vakava vastarinta sai hallituksen toteamaan, että eduskunta voi muuttaa lakia, jos niin haluaa.

 

Miten reviirit muodostuivat ja toimivat?

Valtaa on pidetty reviireillä aina saman kaavan mukaan. Jos leijonauros tai urokset ajetaan reviiriltään pois vahvempien urosten tieltä, niin nämä uudet urokset tappavat kaikki vanhojen urosten aikaansaamat leijonapennut, jottei niistä olisi jatkossa uhkaa. Hyvin pitkään vanhoissa imperiumissa ja sittemmin valtioissa vanhan kuninkaan kuollessa vallasta kamppailtiin eri sukujen kesken. Yleensä se suku, joka pääsi niskan päälle, mestautti toisten sukujen edustajat ja jälkeläiset. Shakespearen luoma Richard III on päässyt esille henkilönä, jonka tarvitsi toimeenpanna useita liittolaistensa murhia saadakseen kruunun. Hänen suhteensa on usein todettu, että jos kruununtavoittelija on syntynyt kauaksi kruunusta, niin sitä enemmän hänen pitää vastustajiaan surmata päästäkseen kruunuun kiinni. Stalinilla oli myös kova urakka, kun hänen piti tuhota koko vanhojen bolsevikkien klaani vakiinnuttaakseen valtansa Neuvostoliitossa. Ruotsissa Kustaa Vaasa jakoi pojilleen reviirit, mutta pojat eivät tyytyneet siihen vaan aloittivat taistelun kruunusta ja yhtenäisestä reviiristä.

Nyttemmin demokratia on tullut jossain määrin vallanvaihdossa avuksi. Valta vaihtuu sopimuspohjalta ja äänestystuloksen kautta. Kun valta vaihtuu, uudet vallanpitäjät pitävät huolta siitä, että vanhoja vallankäyttäjiä tai heidän tukijoitaan ei sitten juuri nähdä valtaa jakamassa. Tässä mallissa kilpailuun ottaa osaa yleensä vain kaksi puoluetta. Monissa suhteellisen vaalitavan maissa kokoomahallitukset merkitsevät usein vain vallan osittaista vaihtumista. Presidenttivaltaisissa demokratioissa vallan vaihtumista rajoittaa presidentin kyky hallita yli parlamentissa istuvien puolueiden.

Demokratian ongelmana usein on jonkin suuren puolueen boikotointi muiden puolueiden taholta. Mitä suurempi boikotin kohteena oleva puolue on, sitä vähemmän demokratiaa systeemi sisältää. Demokratioissa, jotka kuuluvat suurempiin epädemokraattisiin yhteisöihin, ongelmana on, että äänestäjät saattavat yhteisön intressien suhteen äänestää väärin. Esimerkiksi Euroopan unionin ”väärin äänestäneissä” maissa on järjestetty uudet vaalit, jotta saataisiin yhteisön kannalta oikea tulos. Myös yhteisöjen kandidaattijäsenten osalta uusintavaalit ovat mahdollisia väärän tuloksen takia. Ja vaaleja voidaan myös väärentää, jotta haluttu tulos saavutettaisiin. Tällöin demokraattiset järjestelmät alkavat muistuttaa autoritaarisia hallintomalleja.

Nykyinen sotarauha-tilanne on jakamassa maailmaa kahteen valtablokkiin, joskin siinä saattaa olla useita itsenäisesti toimivia napoja. Läntinen blokki, joka on pitänyt hegemoniaa maapallolla teollisen vallankumouksen jälkeen, on katsonut, että sen valta yli kaikkien muiden on johtunut valkoisen ihmisen ylivertaisuudesta verrattuna muihin ihmisiin. Valkoisilla ihmisillä oli tähän käytökseen myös resurssit, joten valkoinen ylivalta vallitsi pitkään.

Suuret sodat on myös käyty valkoisen ihmisen toimesta. Muiden ihmisten rooli niissä on ollut tukea jotakin nimenomaista valtaryhmittymää ja kuolla sen puolesta tai parhaimmillaan pysytellä koko taistelun ulkopuolella. Alkuperäiskansat ovat yleensä tuhoutuneet valkoisen miehen pyyteiden alle.

Toisen maailmansodan jälkeen useat siirtomaat itsenäistyivät ja niistä tuli uusia reviirejä. Silti niiden resurssit ovat olleet pitkään läntisten suurvaltojen ja niiden hallitsemien kansainvälisten yritysten omistuksessa ja hallinnassa. Esimerkiksi koko Afrikan bruttokansantuote vastaa tällä hetkellä noin kolmea prosenttia maailman tuotannosta. Läntisten siirtomaavaltojen rajanvedot eli reviirit uusien valtioiden osalta ovat usein aiheuttaneet sisäisiä heimosotia, joiden raakuus ja väkivaltaisuus on ollut silmiinpistävää. Globaali Etelä kipuilee nyt näiden perintötekijöiden parissa. Eräs entinen Euroopan unionin korkea edustaja loihe lausumaan, että ”länsi on puutarha ja muu maailma on viidakkoa”. Että sillai!

Noiden periaatteiden pohjalta pyrin aluksi tarkastelemaan, miten ihmisten ja valtioiden keskinäiset suhteet ovat järjestytyneet ensimmäisen maailmansodan alla ja sen tuloksena sekä toisen maailmansodan aattona ja aikana. Kirjoituksen toisessa osassa tarkastellaan kylmän sodan aikaa ja tapahtumia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Lopuksi otan esille Georgian sodan vuonna 2008 ja Ukrainan sodan vuodesta 2014 alkaen. Nuo kaksi sotaa alkoivat Yhdysvaltojen ja lännen pyrkiessä liittämään Keski- ja Itä-Euroopan alueita reviiriinsä ja Venäjän aloittaessa vastatoimet säilyttääkseen Georgian ja Ukrainan Naton alueen ulkopuolella sekä myös ylläpitääkseen Mustalla merellä jonkinasteisen tasapainon Naton valtapiirin kanssa. Myös Lähi-itä on tarkastelussa. Se taas kuvastaa kansoja ilman reviirejä, jos mikä.

Tarkastelun työkaluksi olen ottanut laajemminkin reviiriajattelun, joka on yleinen kaikilla elollisilla olioilla. Reviiriajattelu pätee myös eläimiin, joihin ihminenkin lukeutuu. Ihmisten kertoman tarinan mukaan jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mistä syystä ihmisellä on jokin erikoinen paikka maapallolla ja maailmankaikkeudessa. Tiede on tätä asiaa tutkinut kriittisesti, mutta kun emme tiedä, niin sitten uskomme, ja tänäkin päivänä uskomme enemmän kuin tiedämme.

Stephen Hawking on todennut, että luonnontiede muuttui 1800- ja 1900-luvuilla filosofeille liian tekniseksi ja matemaattiseksi; sitä ymmärsivät enää harvat oman alansa asiantuntijat. Filosofeille jäi tehtäväksi ainoastaan kielen analysoiminen. Tässä esityksessä tyydytään aistihavaintojen, lukemisen, ajattelun ja kokemuksen antamaan tietoisuuteen.

Historia käsittelee hyvin pitkälle valtioiden välisiä reviiritaisteluja, koska niiden kautta ihmiskunnan suuret muutokset ovat aina saaneet alkunsa. Milloin reviirit ovat kylläiset, taisteluja ei käydä, eikä historia käsittele näitä kausia merkittävinä muutostekijöinä. Silti kylläisissä reviireissä on jatkuvaa muutosta, joka sitten joskus kehittyy ulospäin suuntautuvaksi paineen purkautumiseksi, ja reviirin sisällä tai sen ulkopuolella tapahtuvalle taistelulle syntyy olosuhteet.

Jos valtio ei enää ole rauhantilassa, niin se ei ole reviirinsä suhteen kylläinen, vaan tilanne on konfliktihakuinen. Karhu käyttäytyy siten, että se ei tule lähelle ihmisasuntoa, jottei sen aggressiotaso nousisi. Ihminen näyttäisi luonnostaan hakeutuvan tilanteisiin, joissa aggressiotaso ylittää rauhallisen käyttäytymisen mitat. Nykyinen kansainvälinen tilanne antaa tästä mallista useita esimerkkejä.

 

Eurooppa ennen maailmansotaa

Eurooppaan syntyi 1800-luvun loppupuolella kaksi uutta reviiriä, kun Italia ja Saksa yhdistyivät. Wienin kongressissa 1815 vakiintunut valtioiden järjestelmä joutui koetukselle.

Italian kehitys kohti yhtenäisvaltiota kävi vaiheittain Napoleonin sotien jälkeisessä Euroopassa. Itävalta sai ensiksi merkittävän määräysvallan Italian asioihin, mutta pitkälti Garibaldin taistelujen ansiosta Viktor Emanuel otti Italian kuninkaan tittelin vuonna 1861. Silti vasta Saksan ja Ranskan sota vuonna 1870 teki Italian yhtenäisyyden mahdolliseksi.

Italialla oli merkittäviä siirtomaahankkeita, eli reviiriä ryhdyttiin hankkimaan oman valtioalueen ulkopuolelta vakiintuneiden siirtomaavaltojen kustannuksella. Kun nämä eivät hevillä taipuneet Italian tavoitteisiin, Italia solmi kolmikantaliiton Saksan ja Itävallan kanssa vuonna 1882. Italian aluevaatimukset kohdistuivat Balkanille ja siirtomaahaaveet Afrikan itäosaan, josta vuonna 1890 muodostettiin Eritrea. Italian resurssit eivät kuitenkaan riittäneet, joten aluelaajennuksista oli luovuttava.

Saksalaisella alueella Preussista tuli moottori, jonka ympärille Saksan yhtenäisyys vähitellen rakennettiin. Vuonna 1866 Preussi laajensi alueitaan, ja sen alaisena syntyi Pohjois-Saksan liitto. Saksan ja Ranskan välillä käytiin sota vuosina 1870–1871. Tässä sodassa Etelä-Saksan hajanaiset valtiot liittyivät syksystä 1870 Preussiin ja sotaan Ranskaa vastaan. Ranskan hävittyä sodan Napoleon III luopui vallasta, ja toukokuussa 1871 tehtiin rauhansopimus. Ranska luovutti Saksalle Elsassin ja osan Lothringenia ja joutui myös maksamaan sotakorvauksia.

Tammikuussa 1871 Preussin kuningas Vilhelm I huudettiin Versaillesin palatsissa Saksan keisariksi. Valtakunnan ulkopuolelle jäi kuitenkin vielä Itävallan saksalaisalueita. Siihen vaikutti politiikka, jota Saksan yhdistymisen vahva mies, valtakunnankansleriksi nimitetty Otto von Bismarck noudatti. Kun Ranska oli aloittanut sodan Saksaa vastaan pelätessään yhdistyneen Saksan voimistuvan liian vahvaksi, niin Bismarck puolestaan lähti reviiriajattelussa siitä, että Saksan pelotevaikutusta tuli säädellä. Siksi hän ei lämmennyt Suur-Saksan (Gross-Deutschland) idealle, joka olisi tarkoittanut myös Itävallan liittämistä Saksaan. Politiikaksi tuli ”piensaksalaisuus”, jonka mukaisesti Itävalta jätettiin Saksan valtakunnan ulkopuolelle.

Saksalla oli myös kiinnostusta siirtomaihin. Niitä hankittiin eräänlaisessa yhteisymmärryksessä Englannin kanssa, ja sitten niitä otettiin Kiinalta sekä ostettiin muun muassa Espanjalta. Myöhemmin lisäksi Ranskan kanssa tehtiin siirtomaakauppaa, ja reviiriä haluttiin laajentaa myös yhdistyneen Saksan ulkopuolelle. Ranska oli sodan hävinnyt, mutta brittien huoli liittyi nyt Saksan tahtoon rakentaa voimakas laivasto, jonka vuoksi Ison-Britannian yhteydet siirtomaihinsa saattaisivat tulla uhatuiksi.

Venäjällä huoli lähti siitä, että Saksan vaateet saattaisivat uhata paitsi keisarikunnan läntisiä raja-alueita myös Kaukasiaa ja Keski-Aasiaa. Saksan pelosta Venäjä ja Iso-Britannia sopivat vuonna 1907 kiistansa Etelä-Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa anglo-venäläisellä sopimuksella ja jakoivat keskenään vaikutusalueet. Keskeiset alueet olivat Persia ja Afganistan. Venäjän huoli Saksan reviirin kasvamisen mahdollisuudesta kohdistui myös Suomeen, jonka autonomiaa Venäjän keisarikunnassa ryhdyttiin rajoittamaan valtakunnan yhtenäisyyden vahvistamiseksi.

Saksan kohdalla muutos tapahtui Vilhelm II:n noustessa keisariksi. Bismarckin vaikutusvalta väheni ja hän sai lähtöpassit vuonna 1890. Vilhelm II tähtäsi Saksan vaikutusvallan laajentamiseen Euroopassa. Hän tukeutui armeijaan, ja sotilaiden vaikutus poliittisessa päätöksenteossa nousi vähitellen saavuttaen maailmansodan alkaessa määräävän aseman.

Ensimmäisen maailmansodan edellä kaksi uutta reviiriä, yhdistyneet Italia ja Saksa, olivat aiheuttaneet mullistuksen Euroopan politiikassa. Alustavia sotia oli käyty, mutta sitten tuli se sytyke eli provokaatio, joka kärjisti yleisen vastakkainasettelun ympärysvaltojen ja keskusvaltojen välillä. Itävalta-Unkarin kruununperillinen, arkkiherttua Franz Ferdinand murhattiin Sarajevossa serbinationalistin toimesta kesäkuussa 1914.

Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle. Tukeakseen slaavikansa Serbiaa Venäjä julisti sodan Itävalta-Unkarille, ja tukeakseen vahvasti saksalaista Itävalta-Unkaria Saksa puolestaan julisti sodan Venäjälle. Lopulta tukeakseen Venäjää Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Kun isoja sotia ei ollut pitkään aikaan käyty, ihmiset eivät osanneet sellaisia pelätä, vaan kaikki armeijat lähtivät keskitysalueilleen laulaen ja laajojen saattojoukkojen hurratessa. Maailmansodan ensimmäiset viikot pian osoittivat, että sodasta tuli varsin raaka asemasota, jossa miestappiot molemmin puolin olivat odottamattoman suuret. Sodan kova todellisuus tappoi viikossa propagandan luomat haavekuvat ylväästä isänmaallisesta taistelusta. Tuhoamissodassa ei ollut sankareita, oli vain mutaa, kylmää ja kuolemaa.

 

Ensimmäinen maailmansota ja sen tulokset

Alkaneen suursodan suhteen Italia julistautui aluksi puolueettomaksi. Kun sitten ympärysvaltojen tilanne näytti lupaavammalta, Italia julisti vuonna 1915 sodan Itävallalle ja vuonna 1916 Saksalle. Maailmansodan lopputulemaksi Italian osalta tuli, että Itävalta joutui luovuttamaan sille alueita. Italia siis laajensi reviiriään valitsemalla puolensa sodan myöhemmässä vaiheessa.

Saksa oli merkittävin keskusvalta, mutta sen hyökkäykset lännessä juuttuivat pian asemasodaksi. Vuodesta 1917 Yhdysvallat liittyi sotaan ympärysvaltojen puolelle. Idässä Venäjän vallankumous avasi Saksan armeijalle mahdollisuuden, jota se käyttikin hyväkseen. Saksalle edullinen rauha solmittiin Neuvosto-Venäjän kanssa maaliskuussa 1918 Brest-Litovskissa. Sen avulla syntyi lyhyeksi ajaksi Saksan Itäimperiumi, jonka osiksi tulivat itsenäisyyttään hakevat Suomi, Baltian maat, Valko-Venäjä ja Ukraina. Kaikki nämä entiset keisarillisen Venäjän osa-alueet olivat Saksan miehittämiä.

Saksan menestys idässä romahti, kun Saksa pyysi länsivalloilta aselepoa ja rauhanneuvotteluja. Keisari luopui vallasta ja pakeni Alankomaihin. Saksa myöntyi ympärysvaltojen ankariin aselepoehtoihin marraskuun 11. päivänä 1918, ja Saksa julistettiin tasavallaksi.

Rauhansopimus allekirjoitettiin 28. kesäkuuta 1919 Versaillesin peilisalissa. Saksa joutui luovuttamaan alueita Ranskalle ja Puolalle. Lisäksi Danzig määrättiin vapaakaupungiksi ja Memel joutui ympärysvalloille. Eräät muut alueet jäivät odottamaan väestön äänestystä siitä, haluavatko ne jäädä Saksan osaksi vai ei. Ympärysvallat ottivat huostaansa kaikki Saksan siirtomaat, ja sen oikeudet Kiinassa kumottiin. Hiilikaivokset Saarissa annettiin Ranskalle, ja Kansainliitto tuli hallinnoimaan niitä 15 vuodeksi. Sen jälkeen alueesta järjestettiin kansanäänestys. Reininmaa jäi Ranskan miehittämäksi 15 vuoden ajaksi. Sotakorvauksista tuli päättää myöhemmin, ja tämä kysymys vaikutti ratkaisevasti Saksan kykyyn hallita valtakunnan sisäistä vakautta. Ääriliikkeet nousivat niin vasemmalta kuin oikealta, ja Weimarin tasavalta kukistui Hitlerin valtaantuloon kanslerina vuonna 1933. Versaillesin rauha ja Saksan täydellinen nöyryyttäminen rauhansopimusta toteutettaessa on sittemmin nähty osasyynä toisen maailmansodan syttymiseen.

Suomen itsenäistyminen

Saksan menestys itärintamalla auttoi Suomea siinä, että Leninin komissariaatti tunnusti Saksan painostaessa Suomen itsenäisyyden. Kohta sen jälkeen Saksa, Ruotsi ja Ranska tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuoden 1918 tammikuun alussa. Suomen sisällissodassa Saksan interventio takasi valkoisten voiton koko Etelä-Suomessa ja Saksa vapautti myös Helsingin punaisista. Neuvosto-Venäjä ei myöskään voinut enää auttaa Suomen punaisia Brest-Litovskissa allekirjoitetun rauhansopimuksen jälkeen, siis maaliskuun 1918 alusta alkaen. Saksan Itämeren-divisioonan komentaja kenraali von der Goltz piteli naruja käsissään Suomessa mutta salli Mannerheimin pitää juhlavan marssin talonpoikaisarmeijansa kanssa Helsingin Pohjois-Esplanadilla. Suomi oli siis Saksan hallinnassa aina siihen asti, kun Saksa pyysi aselepoa länsirintamalla marraskuussa 1918. Silloin Suomen monarkistit, Svinhufvud ja Paasikivi, erosivat maan johdosta eikä Suomen Saksasta hankkima kuningas ottanut tehtävää vastaan. Mannerheim kutsuttiin valtionhoitajaksi.

Suomesta tuli tasavalta sen jälkeen, kun poliittiset puolueet olivat ilmoittaneet Mannerheimille, että ne eivät tue Mannerheimin pyrkimystä miehittää Pietarin kaupunki (silloinen Petrograd) valkoisen kenraalin Nikolai Judenitsin apurina. Mannerheim tyytyi allekirjoittamaan uuden perustuslain, jossa presidentillä ei ollut valtaa yksin päättää sodasta ja rauhasta.

Amerikan Yhdysvallat ja Iso-Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuonna 1919 Versaillesin rauhankonferenssin viimeisenä päivänä erillisessä ulkoministerikokouksessa. Suomi syntyi täten Venäjän, keskeisten eurooppalaisten valtioiden ja Yhdysvaltojen tunnustusten kautta omaksi reviirikseen. Saksa oli lyöty ja Neuvosto-Venäjä sisällissodan pyörteissä, joten Itämereltä oli hävinnyt valtakeskus. Siitä alkoi Suomen vaappuva, itsenäinen polku.

 

Toisen maailmansodan aatto ja alkuvaiheet

Kehitys kohti uutta suursotaa alkoi Versaillesin rauhansopimuksesta. Tässä ei ole tarkoitus käydä koko ajanjaksoa yksityiskohtaisesti läpi. Riittää, kun otamme eräitä esimerkkejä.

Neuvosto-Venäjä oli solminut rauhansopimuksen keisarillisen Saksan kanssa keväällä 1918. Mutta kun Saksa antautui lännessä marraskuussa, Neuvosto-Venäjä sanoi irti rauhansopimuksen. Sisällissodan tuloksena keisarilliseen Venäjään kuuluneet itäiset maat sekä Valko-Venäjä ja Ukraina liittyivät Neuvosto-Venäjään, ja ne yhdistyivät Neuvostoliitoksi vuonna 1922. Suomi ja Baltian maat jäivät itsenäisiksi, ja niiden kanssa Neuvosto-Venäjä teki rauhansopimukset vuonna 1920. Suomi sai suuriruhtinaskunnan rajat ja lisäksi Petsamon.

Suomen reviirihaaveet

Ennen rauhansopimusta Suomessa haviteltiin reviirin laajentamista Venäjän Karjalaan. Kyseessä oli lähinnä alueita Vienasta ja Aunuksesta. Tarton neuvotteluissa keskusteltiin enää Repolasta ja Porajärvestä, jotka Suomi oli miehittänyt. Ne jäivät Neuvosto-Venäjälle. Rajalla oli rauhatonta vielä Tarton rauhansopimuksen jälkeenkin. Vuonna 1922 tehtiin rajarauhaa koskeva sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Kun suomalaiset havittelivat heimoalueita idästä, niin Edvard Gyllingin johtamat suomalaiset kommunistit pitivät valtaa Petroskoissa Karjalan autonomisessa neuvostotasavallassa. Sieltä käsin heidän ohjelmansa kattoi koko Skandinavian muuttamisen osaksi neuvostosysteemiä. Nuo haihattelut päättyivät, kun vuonna 1935 Suomessa ollut Neuvostoliiton lähettiläs ilmoitti Suomen hallitukselle, että mikäli suursota syttyy Euroopassa, niin Neuvostoliiton on pakko miehittää eräitä osia Suomen valtioalueesta. Neuvostoliitto oli siis tulossa Suomen reviirille.

Läntiset suurvallat Ranska ja Iso-Britannia neuvottelivat keväästä 1939 alkaen Neuvostoliiton kanssa siitä, miten Hitlerin aggressiiviseen politiikkaan voitaisiin vastata voimakeinoin. Kun noista neuvotteluista ei lopulta tullut tulosta, Hitler ja Stalin tekivät elokuussa sopimuksen, jonka pohjalta ne jakoivat keskinäiset reviirinsä Euroopassa. Neuvostoliiton intressipiiriin tuli kuulumaan itäinen osa Puolaa, Suomi ja Baltian maat.

Eurooppalaisen sodan alettua syyskuussa 1939 Saksan hyökkäyksellä Puolaan käytiin kohta Neuvostoliiton aloitteesta rajaneuvotteluja Suomen kanssa. Neuvostoliitto vaati aluksi Karjalan kannaksen eteläosasta aluetta, joka olisi alkanut Koivistolta. Kun Suomi ei tähän suostunut, Stalinin viimeinen esitys supisti aluetta niin, että Suomen armeijan miehittämä pääpuolustuslinja jäisi selvästi koskemattomaksi. Kun Suomelta ei saatu tähän ehdotukseen myönteistä kantaa ja kiista Suomenlahden suulle perustettavasta tukikohdasta jäi myös ratkaisematta, Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan marraskuun viimeisenä päivänä 1939.

Marsalkka Mannerheim, jolla ei kuitenkaan ollut tarpeellista arvovaltaa vielä vuonna 1939, oli esittänyt hallitukselle, että Stalinin viimeiseen ehdotukseen piti vastata myönteisesti. Tässä on hyvä tarkentaa, että jos olisi suostuttu Stalinin viimeiseen esitykseen, olisi Mannerheimin kannan mukaisesti Neuvostoliitolle luovutettu osa Karjalan kannasta ja vältytty sodalta siinä vaiheessa. Kun vastattiin kielteisesti ja valittiin sota, kysymykseen tuli koko Suomen itsenäisyyden asettaminen vaakalaudalle. Pantiin koko reviiri peliin.

Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta hyökättyään Suomeen. Suomessa olisi kuitenkin mielellään nähty Neuvostoliitto edelleen Kansainliiton jäsenenä, koska se olisi luonut luonnollisen kontaktipinnan Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välille. Uudessa tilanteessa kontaktipinta hävisi kokonaan ja Suomi joutui hakemaan muiden välitysapua, jolloin välitysapua antavien omat päämäärät tulivat mukaan peliin.

Suomi puolusti menestykkäästi alueitaan aina helmikuun lopulle 1940, mutta sitten alkoi puna-armeijan kehittämä ylivoima tuntua. Maaliskuun alussa taisteltiin Viipurista, ja puna-armeija oli saanut sillanpääaseman jo Viipurin länsipuolelta. Stalin pelätessään Ranskan ja Iso-Britannian tuovan sodan Skandinaviaan oli valmis tekemään rauhan Pietari Suuren aikaisilla Uudenkaupungin rauhan 1721 rajoilla. Suomi menetti Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan mutta säilytti itsenäisyyden ja armeijansa.

Ruotsi ei julistautunut puolueettomaksi Suomen sodan suhteen vaan katsoi olevansa ”ei-sotaakäyvä valtio”. Tämä mahdollisti Ruotsin avun Suomelle. Se käsitti humanitaarisia toimenpiteitä, aseapua ja vapaaehtoisjoukkoja. Kontaktit Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välillä kulkivat Ruotsin kautta.

Suurvaltapeli

Toisaalta on hyvä katsoa, miten ennen suursodan alkamista länsivallat suhtautuivat tilanteeseen. Ne neuvottelivat Neuvostoliiton kanssa siitä, miten Hitler voitaisiin pysäyttää ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Ongelmaksi varsinkin briteille tuli se, että mikäli Tshekkoslovakialle annetut takuut pantaisiin toimeen, niin Neuvostoliiton armeijan pitäisi kulkea koko Itä-Euroopan läpi päästäkseen toteuttamaan takuita. Pääministeri Neville Chamberlain mietti, että jos Neuvostoliitto miehittää koko Itä-Euroopan tullakseen takaamaan Tshekkoslovakian suvereenisuutta yhdessä Ranskan ja Ison-Britannian kanssa, niin miten sitten Neuvostoliitto saataisiin vetäytymään takaisin rajoilleen, kun takuusopimus oli tehnyt tehtävänsä. Kun Chamberlain ei löytänyt tähän kysymykseen vastausta, hän sopi Hitlerin kanssa tapaamisen Münchenissä syksyllä 1938. Läsnä oli Ranskan ja Iso-Britannian ohella myös Italia. Sen sijaan Tshekkoslovakian takuisiin osallistunutta Neuvostoliittoa ei kutsuttu Müncheniin. Tämä herätti Stalinin epäilykset länsimaiden politiikasta ja sysäsi Neuvostoliiton kilpailuun Hitlerin suosiosta.

Niin kuin tiedämme, Chamberlain liittolaisineen sopi Hitlerin kanssa Tshekkoslovakian pilkkomisesta ja vakuutti koko maailmalle Münchenistä palatessaan, että hän oli saanut aikaan ”rauhan meidän ajaksemme”. Sitten Saksa miehitti sudeettialueet ja kohta koko maan sekä hyökkäsi sitten Puolaan 1.9.1939 aloittaen siten toisen maailmansodan Euroopassa. Asiaa analysoidessaan ranskalaiset ja britit näyttivät oivaltavan, että he olivat tehneet Münchenissä ison virheen. Syyskuussa ne lunastivat Puolalle antamansa takuut julistamalla sodan Saksalle.

Toisen maailmansodan aattona Mussolinin Italia havitteli itselleen reviirin laajennusta siirtomaan hankkimisen kautta. Mussolini ei kunnioittanut vuonna 1928 tehtyä ystävyyssopimusta Italian ja Etiopian kesken vaan hyökkäsi Etiopiaan vuonna 1935. Italialaiset valloittivat pääkaupungin Addis Abeban toukokuussa 1936. Uusi valloitus yhdistettiin Eritrean ja Italian Somalimaan kanssa Italian Itä-Afrikaksi. Tässä näkyi siirtomaavaltioiden reviirin rakentelu. Monista reviireistä rakennetaan yksi reviiri, jonka siirtomaavallan hallinto kykenee hoitamaan. Kun sellainen alue sitten itsenäistyy, niin alueen sisäiset ristiriidat aiheuttavat jatkuvia konflikteja ja sotia.

 

Toisen maailmansodan aika

Suomen talvisodan lopulla Saksa valmisteli jo Tanskan ja Norjan valtaamista. Sen tarkoituksena oli estää brittien ja ranskalaisten saapuminen Narvikiin ja Ruotsin rautamalmialueelle. Niin myös tapahtui. Ruotsi noudatti Saksan ohjeita koskien laivastonsa liikkeitä Tanskan ja Norjan operaation alettua. Samoin Ruotsi salli Saksan armeijan kauttakulun alueensa kautta Narvikin rintamalle norjalaisten vielä taistellessa siellä saksalaisia vastaan.

Saksan hyökkäys lännessä keväällä 1940 eteni ripeästi. Benelux-maat olivat helppoja kohteita eikä Ranskakaan kyennyt vahvaan vastarintaan. Pariisi kukistui ja Ranska antautui. Saksalaiset jakoivat Ranskan alueen erilaisiin vyöhykkeisiin. Osassa oli miehitys, osaa hallitsi ranskalainen Vichy`n hallitus, joka tunnusti Saksan ylivallan alueella.

Englanti taisteli menestyksellisesti laivastonsa ja ilmavoimiensa avulla, eikä Hitler yrittänyt maihinnousua Brittein saarille vaan kääntyi kevätkaudella 1941 kohti Neuvostoliittoa.

Hitlerin Barbarossa-suunnitelman nimellä kulkenut tuhoamissota Neuvostoliittoa vastaan alkoi 22. kesäkuuta 1941. Saksalla oli itärintamalla mukanaan joitakin Itä-Euroopan maita, mutta Itämeren alueen ja Leningradin kaupungin osalta merkittävä liittolainen oli Suomi. Suomalaiset olivat jo vuoden 1941 alussa käyneet alustavia keskusteluja osallistumisesta Barbarossa-hyökkäykseen. Pitkään Suomi oli vielä kuulolla johtuen siitä, että saksalaiset eivät vahvistaneet Barbarossan alkuvaiheen ajoitusta vaan pyrkivät yllätykseen.

Juuri ennen Saksan hyökkäyksen alkua varhain 22. kesäkuuta suomalaiset miinoittivat yhdessä saksalaisten kanssa Suomenlahtea ja sen etelärantoja. Suomi tuki myös saksalaisten pommikoneiden hyökkäyksiä Etelä-Suomen kautta Leningradin alueelle. Sen havaittuaan Neuvostoliitto pommitti suomalaisia kohteita 25. kesäkuuta, ja Suomen hallitus sai aiheen todeta, että Neuvostoliitto oli aloittanut sodan.

Yhteinen hyökkäyssuunnitelma lähti siitä, että Saksan ja Suomen armeijat kohtaisivat Laatokan takana Syvärillä. Sinne Suomi hyökkäsi sitten yhtenä pääkohteenaan. Toiset tavoitteet olivat Karjalan kannas sekä Petroskoi ja Äänisen alue.

Pohjoisessa Saksan armeija pyrki vahvistettuna kahdella suomalaisella divisioonalla valtaamaan Murmanskin ja Kuolan sekä katkaisemaan Muurmannin radan. Saksalaisten sotatoimet eivät pohjoisessa kuitenkaan edistyneet hyvin, joten Murmansk ja Kuola jäivät valloittamatta.

Suomi sai vallattua Karjalan kannaksen, jossa Neuvostoliiton puolustusta oli jo heikennetty saksalaisten edetessä Suomenlahden eteläpuolella. Suomalaiset pääsivät myös Syvärille ja Ääniselle sekä miehittivät Petroskoin kaupungin. Saksa ei saanut Leningradin piiritystä pitäväksi, koska ”käden ojennus Syvärillä” ei onnistunut.

Viimeistään Pauluksen armeijan antauduttua Stalingradissa helmikuun 1943 alussa oli selvää, että Saksan armeijan resurssit eivät riittäisi lopulliseen voittoon.

Tätä ennen oli jo tapahtunut ratkaiseva käänne maailmansodassa. Japanin ilmavoimat hyökkäsivät Yhdysvaltojen Havaijilla olevaan Pearl Harborin tukikohtaan joulukuussa 1941 ja aiheuttivat laajoja tuhoja siellä olevalle amerikkalaiselle laivastolle. Presidentti Roosevelt sai siitä syyn liittyä sotaan. Rooseveltin kolme päämäärää olivat: tuhota Hitlerin Saksa ja keisarillinen Japani sekä lopettaa Brittien maailmanvalta. Yhdysvalloista tulisi maailman voimakkain valtio. Sen liittyminen sotaan vahvisti liittoutuneiden koalition, jossa tulivat toimimaan Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia. Saksa myös julisti sodan Yhdysvalloille.

Saksan ja Italian voimien hiipuessa liittoutuneiden johtajat tapasivat Teheranissa loppuvuonna 1943 ja päättivät alustavasti, miten voitettua Saksaa ja sen kanssa sotivia valtioita tullaan kohtelemaan. Yhdysvallat ja Iso-Britannia lupasivat tehdä maihinnousun vuoden 1944 aikana ja avata siten toisen rintaman Länsi-Eurooppaan. Neuvostoliitto eteni sitten kesällä 1944 Varsovan porteille, ja oli sovittu, että Saksa tulisi jaettavaksi liittoutuneiden kesken ja Berliiniin perustettaisiin miehityssektorit voittaneille valtioille.

Saksan ja Berliinin jako ja se tosiasia, että Berliinin valloitus annettiin neuvostoarmeijalle, ratkaisi ongelman, joka oli vaivannut pääministeri Chamberlainia vuonna 1938. Rooseveltille oli selvää, että Hitlerin kukistaminen vaati Neuvostoliiton mukanaoloa loppuun asti. Se myös merkitsi, että puna-armeija miehitti koko Itä-Euroopan edetessään kohti Berliiniä. Lisäksi Rooseveltin kanta oli, että Neuvostoliitto voisi avustaa Yhdysvaltoja Japanin kukistamisessa.

Stalin sai Teheranissa valtuudet ratkaista Suomen ja Baltian maiden kohtalot. Stalinin kannan mukaan Suomi sai pitää itsenäisyytensä, mutta Baltian maat kuuluivat Neuvostoliittoon. Suomi haluttiin pitää toimintakykyisenä, jotta se voisi itse ajaa saksalaiset maasta ja suojaisi Keski-Euroopassa hyökkäävän neuvostoarmeijan sivustan. Rajakysymyksen Stalin ratkaisi siten, että Moskovan rauhan 1940 rajat pidettiin, minkä lisäksi Suomi menetti Petsamon alueen. Neuvostoliitto sai lisäksi sotilastukikohdan Porkkalaan lähelle Helsinkiä, ja Suomi velvoitettiin sotakorvauksiin.

Mannerheimiin ei koskettu, koska Stalin tarvitsi hänen arvovaltaansa Suomen pitämiseksi toimintakykyisenä, aluksi tukialueena Saksaa vastaan, sekä sitten toimittamaan sotakorvauksia Neuvostoliitolle, jonka länsiosat olivat pahasti tuhoutuneet. Liittoutuneiden valvontakomissio, jonka tehtävänä oli varmistaa välirauhan ehtojen täyttäminen, tuli Suomeen syksyllä 1944 ja poistui Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan vuonna 1947. Valvontakomissiossa valta oli Neuvostoliitolla, ja Iso-Britannia lähinnä valvoi omia etujansa. Suomen armeijan miesmäärää ja aseistusta koskevat määräykset tulivatkin brittien taholta. Siellä katsottiin Suomi Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi, ja siksi Suomen armeijan vahvuutta tuli rauhansopimuksessa rajoittaa.

Japanin yritys imperiumin rakentamiseksi

Japani miehitti vuonna 1931 Mantshurian ja muodosti siitä vuonna 1932 Mantshukuon keisarikunnan. Japanin herrakansan pyyteet Aasian valloittamiseksi alkoivat siis jo 1930-luvulla Kiinassa. Nykyisin yleisesti katsotaan, että nuo olivat myös toisen maailmansodan alkamisvuodet.

Japanin liittouduttua Hitlerin Saksan ja Mussolinin Italian kanssa sen hegemoniasuunnitelmat Aasian osalta alkoivat realisoitua. Tyynen meren Aasian puoleisella osalla Japani alisti useita valtioita ja kansoja osaksi valta-aluettaan. Siirtomaavallat Iso-Britannia ja Ranska olivat kyvyttömiä suojelemaan alueella sijainneita reviirejään. Uhkaksi Japanin suunnitelmalle tuli Yhdysvallat ja sen asevoimien läsnäolo Tyynellä merellä. Siksi Yhdysvaltojen aseellinen läsnäolo alueella piti eliminoida, ja niin Japani hyökkäsi Pearl Harboriin.

Kun Japanin kukistaminen olisi tullut äärimmäisen kalliiksi Yhdysvaltain armeijalle ja sen miesvoimalle, Japanin kohtalo sinetöitiin pudottamalla kaksi atomipommia, toinen Hiroshimaan ja toinen Nagasakiin. Yhdysvallat miehitti Japanin mutta jätti keisarin valtaistuimelleen. Häneen ei koskettu, koska Yhdysvallat tarvitsi keisarin auktoriteettia rakentaessaan Japanille amerikkalaisten suhteen myönteistä tulevaisuutta.

Japanin raa´at miehitysotteet Kiinassa ja Indo-Pasifisella alueella ovat osa alueen kansojen historiamuistia. Japanin öykkärimäinen politiikka ei koskaan ollut mikään ongelma Japanissa, ja kun atomipommit pudotettiin Japanin kahteen kaupunkiin, niin Japanissa katsotaan, että he ovat olleet ainoat atomiaseen sijaiskärsijät.

Lännessä Japania alettiin kohta pitää liberaalin demokratian tukipylväänä Aasiassa. Toisen maailmansodan perintö jäikin siellä Korean sodan tuottaman tilanteen alle, ja se tulee jatkumaan Yhdysvaltain ja Japanin yhteistyöllä reagoitaessa Kiinan nousevaan poliittiseen, kaupalliseen ja sotilaalliseen voimaan. Sen sijaan Kiinalle päänsärkyä tuo yhä Japanin politiikka toisessa maailmansodassa ja sen aikaisen miehityksen raakuuden vähättely Japanissa sekä toisaalta Yhdysvaltain antama suoja Taiwanin erikoisasemalle. Yhdysvalloille ja Japanille lisäongelmaa tuo ydinasemahti Pohjois-Korea, jonka reviiriä Yhdysvallat ei ole ainakaan toistaiseksi kyennyt horjuttamaan.

Espoossa 17.12.2025

Erikoislähettiläs Heikki Talvitie