100 vuotta sitten: Hyökkäys vai kaaos Venäjälle?

Elokuun alussa 1918 Saksan ongelmat alkoivat lisääntyä länsirintamalla, ja Venäjän tilanne kärjistyi kotirintamilla.

Kenraali Ludendorff nimesi elokuun 8:nnen ”mustaksi päiväksi”, mikä tarkoitti liittoutuneiden hyökkäystä ja saksalaisten pakoa keskirintamalla Soissonissa.

Venäjällä taas länsiliittoutuneet nousivat elokuun alkupäivinä maihin Arkangelissa ja Vladivostokissa ja alkoivat edetä etsien paikallista, uuden Moskovan hallinnon vastaista tukea. Nyt Lenin esitti Viroon ja Suomeen edenneelle Saksalle, että kummankin yhteinen etu olisi ajaa yhdessä länsiliittoutuneet pois Venäjältä.

Saksan sotilasjohto oli toista mieltä. Ludendorffilla oli jo valmiina suunnitelmana operaatio Schlusstein, joka tarkoitti hyökkäystä Pietariin. Ludendorff sähkötti 6. elokuuta Saksan uudelle ulkoministerille von Hintzelle, että hän voisi varata hyökkäykseen Pietariin, Itä-Karjalaan ja Jäämerelle 6 - 7 divisioonaa. Samalla niitä tulisi käyttää kaatamaan bolshevikit ja pystyttämään uusi saksalaismielinen hallitus. Keisari Vilhelm II oli samaa mieltä, mutta ulkoministeri Paul von Hintzellä oli eri näkemys. 

Myös von Hintzen mielestä Saksan tulisi estää uuden itärintaman muodostuminen, mutta paras tae siihen olisi bolshevikkien pysyminen vallassa. Hänen mukaansa: ”Politiikkamme on käyttää bolshevikkeja niin pitkään, kuin saamme heistä irti jotakin. Jos he kaatuvat, voimme seurata todennäköistä kaaosta, kunnes puolustuskyky on heikentynyt niin paljon, että voimme palauttaa järjestyksen ilman suuria uhrauksia… Ei valtauksia vaan järjestys ja heikkojen suojeleminen meidän vihollisiamme vastaan.” 

von Hintzen muistio jyräsi argumenteillaan kaikki vastalauseet Berliinissä. Siinä yhdistyivät Bismarckin reaalipolitiikka ja myös kaaospolitiikka, joka ajaa ympäristöä sekaisin käyttääkseen sitä hyväkseen. Suurvallat ovat käyttäneet samaa mallia ennen ja hänen jälkeensä. Jos peli ei siis miellytä, parasta on kaataa koko pelipöytä ja jakaa omat kortit. 

Hintze jatkoi: ”Meillä ei vähään aikaan ole mitään syytä saada bolshevikkien valtaa loppumaan. Bolshevikit ovat hyvin pahoja ja vastenmielisiä ihmisiä, mutta se ei estänyt meitä pakottamasta heitä Brest-Litovskin rauhaan ja sen jälkeen ottamasta heiltä peräjälkeen heidän alueensa ja väestönsä siivuja. Me olemme saaneet heistä irti kaiken mahdollisen, ja tavoitteenamme oleva voitto vaatii, että jatkamme niin kauan kuin he ovat vallassa.

Sillä, pidämmekö heistä vai emme, ei ole merkitystä, niin kauan kuin se on hyödyllistä. Historia osoittaa, että tunteiden sekoittaminen politiikkaan on kallis ylellisyys. Meidän asemassamme olisi vastuutonta sallia itsellemme sellaista ylellisyyttä… Politiikka on aina ollut hyödyn saavuttamista ja tulee jatkumaan sellaisena… 

Mitä siis haluamme idässä? Me tavoittelemme Venäjän sotilaallista hajoamista. Bolsevikit saavat sen aikaan paremmin kuin mikään muu puolue, ilman että meidän tarvitsisi maksaa siitä yhtään miestä tai markkaa… Ei meidän tarvitse pyytää heitä tai yhtäkään venäläistä rakastamaan meitä vain sen vuoksi, että puristamme heidän maansa kuivaksi. Tyytykäämme siis Venäjän voimattomuuteen. Bolshevikit ovat Venäjän ainoa puolue, joka on konfliktissa ententen kanssa… Meidän tehtävämme on kärjistää sitä… Bolshevikit ovat ainoa Brest-Litovskin kannattajarhmä… Me emme tee yhteistyötä heidän kanssaan, vaan riistämme heitä. Se on hyvää politiikkaa.” 

Ulkoministeri von Hintzen idea oli siis saada Venäjästä irti kaaospolitiikalla se, mitä Ludendorff olisi saanut korkein kustannuksin sotilaallisin keinoin. Ja lopputulos osoitti, ettei Leninin eikä Trotskinkaan pelisilmässä ollut vikaa. 

Hintzen kanta voitti, ja Ludendorff oli vielä muistelmissaan katkera, ettei jatkettu Narvasta ja Viipurista Pietariin. Sen sijaan Venäjän kanssa alettiin neuvotella Brest-Litovskin sopimuksen täydennystä. Se saatiin valmiiksi 27. elokuuta. Samaan aikaan Suomi oli alkanut neuvotella Venäjän kanssa rauhansopimuksesta. Silloisen pääministerin J.K. Paasikiven realismi ei vielä ollut terävimmillään, ja hänen hallituksensa vaati Venäjältä Vienan ja Aunuksen Karjalaa sekä Kuolan niemimaata. Tukea odotettiin Saksalta, mutta lopulta saatiin tietää syy sen puutteeseen. 

Saksa oli nimittäin neuvotellut Suomen tietämättä samaan aikaan Venäjän kanssa sopimuksen, jossa se lupasi ottaa Suomen kolmanneksi osapuoleksi yhteistyöhön länsiliittoutuneiden karkottamiseksi Pohjois-Venäjältä ja estää suomalaisten luvattomat, heimosotien nimellä tehdyt rajanylitykset Venäjälle. Länsirintamalla sotaonnen käännös elokuussa 1918 osoittautui kuitenkin lopulliseksi, joten Saksan, Venäjän ja Suomen uutta aseveljeyttä ei ehditty kokeilla. 

Alkuun pääsi kuitenkin kolmikannan yhteinen miinanraivaustoimikunta, johon myös Suomen merivoimien ensimmäinen komentaja kontra-amiraali Johannes Indrenius tuli mukaan. Ajan kuvaan kuului, että samaan aikaan Suomen laivaston ensimmäisenä esikuntapäällikkönä aloitti Saksan laivastoasiamies, Suomessa syntynyt komentajakapteeni Alfred Reuter. 

Samaan aikaan myöhäissyksyllä 1918 loppui toinenkin Svinhufvudin ja Paasikiven hanke, jonka tarkoitus oli ollut saada Suomelle sekä kuningas että tuki Saksasta. Nyt tuli kiire alkaa etsiä itsenäisyyden hyväksyntää Englannilta ja Yhdysvalloilta. Ensin valtionhoitajaksi kutsuttu Mannerheim pääsi siinä alkuun, mutta hänen halunsa hyökätä Pietariin ei saanut vastakaikua. Muutoksen Suomessa toi tasavaltalaisten voitto maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa. Uuden ulkoministerin Rudolf Holstin diplomaattinen akrobatia onnistui huhtikuussa 1919 Pariisin rauhankonferenssissa, mutta vielä silloin Englannin pääministeri Lloyd George vinoili Suomelle sen hyökkäyksistä Englannin joukkoja vastaan pohjoisella Venäjällä. Onneksi sitä ei kunnolla ehditty yrittää yhdessä Saksan ja Venäjän kanssa. 

Yht tri Risto Volanen 10.8.2018