Suomen Geopoliittinen Seura ry                                        RAPORTTI

Geopolitiska Föreningen i Finland rf                                                                                        

Louhisaari-seminaari Turussa 5.10.2024

Suomen Geopoliittisen Seuran Louhisaari-seminaari 2024 pidettiin lauantaina 5.10. Turussa yliopiston Aurum-talossa klo 13–17. Seminaarin yleisteemana oli Geopolitiikan ajankohtaisuus: geopolitiikan historiallisen juuret ja Suomen lähiympäristö tarkastelussa. Päivän tapahtumat järjestettiin yhteistoiminnassa Kansallismuseon ystävät ry:n ja Paasikivi-seurojen kanssa. Seminaariin osallistui 67 henkeä.

Ennen seminaari-istuntoja järjestettiin aamupäivällä ekskursio Turun tuomiokirkkoon ja lähiympäristöön kirjailija Harri Raittiin ja VTM Eva-Maria Soikkasen opastuksella.

Seminaariyleisöä Turun yliopiston uudessa Argentum-salissa. Kuva: Heimonen.

Ohjelma

13.00 Seminaarin aloitus: Puheenjohtaja Pekka Visuri ja varapuheenjohtaja Anders Blom.

13.15 Mistä geopolitiikka sai alkunsa? ”Dom har räknat fel men fåt rätt” professori Timo Soikkanen

14.00 Suomen geopoliittisen aseman muutokset toisen maailmansodan jälkeen VTT Pekka Visuri

15.10 Näkökulmia ja havaintoja ajankohtaiseen turvallisuustilanteeseen

- suurlähettiläs Antti Helanterä

- suurlähettiläs Arja Makkonen

16.30 Loppukeskustelu

16.50 Päätössanat

Poimintoja esityksistä

 Professori Timo Soikkanen pitämässä alustusta.

 Timo Soikkanen: "Studenterna ha haft orätt men fått rätt!" . Kadonneen teorian tapaus.

Jääkäriliikkeen vastustajan, pankinjohtaja Émil Schybergsonin kommentti toimii Soikkasen esitelmän ongelmanasetteluna ja rajauksena. Se avasi poikkeuksellisen tarkastelukulman jääkäriliikkeen keskeisten perustajien ajatteluun ja turvautumisen Rudolf Kjellénin biopoliittisiin ja geopoliittisiin teorioihin. Teoriat näyttivät mahdollistavan suursodan lopputuloksen ”laskemisen”. Esitelmän olennaisin osa keskittyi siihen, miten on mahdollista, että historiankirjoitus on myöhemmin unohtanut ja lähes hävittänyt Kjelléniläisyyden.

Esitelmän toinen osa käsitteli ”laskemista”. Mitä suureita ja parametrejä käytettiin ja miten ylioppilasaktivistit laskivat Saksan voiton? Miten he hahmottelivat karttapiirroksin ja ”koukuin” lopputuloksen? Ja miten he Kjellénin teorioiden avulla nostivat itsenäistymisen "jenseits von Recht und Unrecht" ja oikeuttivat kapinaan nousun? Ja missä he laskivat vikaan, vaikka päätyivätkin oikeaan lopputulokseen.

Lähdeaineistona Soikkasella on ollut mm. Yrjö Ruudun ja Kai Donnerin jälkeen jääneet arkistot, paperit, kirjeenvaihto ja radioesitelmät. Tärkeänä lähteenä on myös Väinö F. Lindénin haastattelu kuten myös keskustelut Väinö Valveen ja Yrjö Ruudun oppilaan ja työtoverin V. O. Veilahden kanssa.

Esitelmä muodosti poikkeavan kurkistuksen itsenäistymisen taustoihin.

Pekka Visuri käsitteli esityksessään Suomen geopoliittisen aseman muutokset toisen maailmansodan jälkeen ensiksi lähtökohtia ja tapahtumia tuoreen kirjan ”Suomen sodat 1939–1945: selviytyminen maailmansodasta” (Docendo 2024) pohjalta.

Suomi kuului Saksan ja Neuvostoliiton välille ensimmäisen maailmansodan päätösvaiheessa itsenäistyneiden ja aluksi hyvin epävakaiden pienten valtioiden joukkoon. Suomi onnistui kuitenkin jo 1930-luvun lopulla vakiinnuttamaan sisäisen tilanteensa ja saamaan talouden kuntoon sekä suuntautumaan ulkopoliittisesti pohjoismaiden ryhmään. Sieltä ei kuitenkaan tilanteen kiristyessä ollut paljon tukea saatavissa.

Suursodan alettua Euroopassa Saksan hyökkäyksellä Puolaan 1. syyskuuta 1939 Neuvostoliitto ryhtyi varautumaan Saksan hyökkäystä vastaan huolimatta maiden välille elokuussa tehdystä yhteistyösopimuksesta. Baltian maat suostuivat heti uhkavaatimuksiin tukikohtien luovuttamisesta puna-armeijan käyttöön. Suomen kanssa käytiin kuukauden verran neuvotteluja Moskovassa, ja niiden katkettua Neuvostoliitto aloitti marraskuun lopulla hyökkäyksen, jolloin alkoi talvisota. Suomi taipui lopulta maaliskuussa 1940 rauhansopimukseen, joka merkitsi raskaita alueluovutuksia Neuvostoliitolle. Kansan keskuudessa koettiin silti helpotuksena selviytyminen sodasta.

Epävarmassa tilanteessa Suomi alkoi tukeutua Saksaan, joka salaisesti alkoi valmistella hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomi lähti kesällä 1941 Saksan mukaan tarkoituksella palauttaa talvisodassa menetetyt alueet ja hankkia myös alueita Itä-Karjalasta. Tämä yritys epäonnistui, kun Saksa joutui perääntymään itärintamalla. Kesän 1944 raskaiden taistelujen jälkeen Suomi joutui syksyllä suostumaan liittoutuneiden sanelemaan rauhaan. Itsenäisyys säilyi, mutta länsivallat katsoivat Suomen sodan jälkeen kuuluvan Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Suomen asema alkavassa kylmässä sodassa 1940-luvun lopulla oli edelleen epävarma, mutta Suomea ei pakotettu liittymään itäblokkiin. Sotakorvauksien suoritus oli suuria tuhoja kärsineelle Neuvostoliitolle tärkeää, ja se myötävaikutti myös taloussuhteiden kehittymiseen. Porkkalan alueen palautus vuoden 1956 alussa paransi merkittävästi Suomen asemaa ja mahdollisti vähitellen puolueettomuuspolitiikan harjoittamisen.

Sotilaallisesti Suomi oli ahtaassa raossa, kun suurvaltojen kilpavarustelu jatkui ja vaarana jatkuvasti oli konfliktien kärjistyminen ydinsodaksi. Suomi kytkeytyi Neuvostoliiton turvallisuusjärjestelmään yya-sopimuksella, jossa velvoitteena oli torjua hyökkäykset Suomen kautta Neuvostoliittoon. Se ei siis ollut liittosopimus vaan rajoitettu puolustautumisvelvoite, kuten presidentti Paasikivi heti tuoreeltaan vuonna 1948 totesi.

Suomen puolueettomuusasema sai vähitellen yhä enemmän tunnustusta, mistä merkittävin osoitus oli isäntämaan rooli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämisessä.

Suomen sotilaspoliittinen asema helpottui 1960-luvun lopulla, kun Yhdysvaltojen ei enää sotatilanteessa olisi tarvinnut lennättää ydinaseistettuja pommikoneita Suomen yli Neuvostoliiton kohteisiin. Strategiset ydinaseet sijoitettiin korkealla lentäviin mannertenvälisiin ohjuksiin, joita ei voitu välialueelta torjua. Enää ei myöskään ollut tarvetta tiedustelulentoihin rajojen yli, kun satelliitit korvasivat ne suurelta osiin.

Kylmän sodan päätösvaiheessa 1980-luvun lopulla Suomi oli jo asemaltaan vakiintunut ja pystyi merkittävästi toimimaan myös välittäjänä suurvaltasuhteissa ja ratkottaessa Saksan yhdistymiseen liittyneitä kysymyksiä. Tuosta vaiheesta on tarkempi kuvaus kirjassa Pekka Visuri – Heikki Talvitie, ”Kylmän sodan päätös: draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä” (Into, 2023).

Ongelmaksi 1990-luvulla alkoi myös Suomen kannalta muodostua Neuvostoliiton hajoamisen jälkiseuraukset, joista monet liittyivät itsenäistyneiden valtioiden kansallisten vähemmistöjen asemaan ja taloussuhteiden järjestelyihin. Suomelle uhkaavimmaksi kehittyi Ukrainan ja Venäjän kiista, joka lopulta vuodesta 1914 alkaen johti aseiden käyttöön ja vuonna 2022 täysimittaiseen sotaan. Vaikka tuo konflikti ei suoranaisesti koskenut Suomea, sen epäsuorat vaikutukset pakottivat myös suomalaiset luopumaan toisen maailmansodan jälkeen menestyksellä ylläpidetystä sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Suomen liittyminen sotilasliitto Natoon loi sitten aivan uuden geopoliittisen asetelman.

Suurlähettiläät Arja Makkonen (vas) ja Antti Helanterä vastaamassa kysymyksiin. Kuva: Heimonen.

Suurlähettiläs Antti Helanterä kertoi kokemuksistaan Moskovassa, missä hän toimi vuosikymmenen verran diplomaattina ja kotiutui suurlähettiläänä viime kesänä. Lisäksi hän on eri vaiheissa opiskellut Venäjällä muun muassa maantiedettä. Läheltä nähtynä muutokset maan poliittisessa ja taloudellisessa järjestelmässä ovat olleet suuria Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisenä aikana.

Kehitys Venäjällä on vienyt kohti perinteistä imperiumi-ajattelua, eikä ole näkyvillä tekijöitä, jotka pysäyttäisivät lähiaikoina tuota suuntausta. Siihen on vaikuttanut suuri joukko erilaisia tekijöitä, joiden tutkiminen on tärkeää. Venäjä pysyy Suomen naapurimaana, joten suomalaisten on aiheellista koko ajan seurata sen tapahtumia huolimatta siitä, että suorat suhteet ovat nyt paljolti katkenneet.

Suurlähettiläs Arja Makkonen, joka palasi kesällä Suomeen Vilnasta, kertoi havaintoja Baltian maista, pitkälti Liettuan näkökulmasta katsottuna.

Baltian maat ja Puola ovat pitäneet jo kauan esillä Venäjän uhkaa Euroopan turvallisuudelle. Nyt muutkin ovat ymmärtäneet maiden olleen oikeassa – tosin liian myöhään. Venäjän tavoitteet Ukrainan suhteen ovat pysyneet samoina, eikä konfliktin laantumisesta ole merkkejä. Venäjän katsotaan lisäävän sotilaallista läsnäoloaan Itämeren tuntumassa ja valmistautuvan pitkäaikaiseen konfliktiin Naton kanssa. Venäjä pyrkii heikentämään lännen tukea Ukrainalle tukeutumalla hyvinkin aggressiiviseen retoriikkaan, disinformaatioon, hybriditoimintaan ja viime kädessä ydinaseilla uhkailuun. Ukraina saa Baltian mailta vankkumatonta tukea sotilaallisesti, humanitaarisesti ja poliittisesti. Ukrainaa ei jätetä yksin. Ne kannattavat vahvasti Ukrainan EU- ja Nato-jäsenyyksiä. Rauhanneuvottelujen vuoro on vasta sitten, kun Ukraina on valmis.

Venäjän hyökkäyksellä Ukrainaan on pitkäkestoisia vaikutuksia Suomen ja Euroopan turvallisuusympäristöön. Pohjoisen Euroopan strateginen merkitys on kasvanut. Jännitteet Itämerellä merellä ovat kohonneet – Itämeri on erittäin tärkeä sekä Natolle että Itämeren ympärysvaltioille ml. Venäjä. Venäjä on monessa mukana. Sen ”varjolaivasto” Itämerellä on kohottanut öljyonnettomuusriskiä. Kuljetuksissa käytetään vanhempia, heikkokuntoisempia aluksia, joilla on huonompi vakuutussuoja. Rajakysymykset ovat herkkiä, ja merivyöhykkeiden koordinaattien tarkistusidealla Suomenlahden itäosissa ja Kaliningradin edustalla sekä poijujen siirrolla Narvajoella testattiin reaktioita ja aiheutettiin hämmennystä. GPS-häirintä on käynyt tutuksi. Hybridivaikuttamisen torjunta ja kyberturvallisuuden tehostaminen ovat alueellisesti yhteinen intressi.

Baltian maat ovat juhlineet tänä vuonna 20-vuotista taivaltaan Natossa kuten myös EU:ssa. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydet ovat niille erittäin tervetulleet Itämeren alueen turvallisuuden vahvistamiseksi ja vakauttamiseksi. Liettuassa oltiin hyvin tyytyväisiä siihen, että Suomi oli mukana Naton huippukokouksessa ensimmäistä kertaa juuri Vilnassa.

Itämeren alueen yhteistyön vahvistuminen on selkeästi kaikkien eduksi. Pohjoismaiden ja balttien yhteistyö on kehittynyt hyvään suuntaan mm. yhteisesiintymisien kautta näkyvyyden lisäämiseksi. Baltian maiden keskinäinen yhteistyö on hyvin tiivistä kaikilla tasoilla. Maiden valmistelut manner-Euroopan sähköverkkoon synkronoimiseksi etenevät. Sekä siviililiikenteen että sotilaallisen liikkuvuuden vuoksi tärkeiden Rail Baltican ja Via Baltican rakennustyöt ovat käynnissä. Britannian johdolla toimivan monenvälisen puolustusyhteistyön JEF (Joint Expeditionary Forces) merkitys Itämeren alueella kannattaa huomioida.

Baltian kuten myös pohjoismaiden painoarvo Euroopan unionissa on kasvanut. Itämeren alue on saanut ääntään kuuluville. Baltian maat ovat olleet koko ajan EU:n pakotepolitiikan etulinjassa ja kannattaneet Venäjän jäädytettyjen varojen mobilisointia ja erityistuomioistuimen perustamista. EU:n yhtenäisyyteen vaikeina aikoina ollaan tyytyväisiä, mutta samalla muistutetaan Venäjä-pakotteiden tiukentamisesta ja Ukrainan EU-jäsenyysprosessin viemisestä eteenpäin. Liettua on jo aloittanut valmistautumisen vuoden 2027 EU-puheenjohtajuuteen. Itärajan maiden kohonnut asema näkyy Brysselissä. Baltian maat ja Puola kuten myös Suomi ovat saamassa turvallisuuteen liittyviä painavia salkkuja Euroopan komissiossa, mikäli ehdokkaat saavat Euroopan parlamentin hyväksynnän.

Turvallisuuden parantamista pohditaan koko ajan. Keskusteluissa esillä ovat mm. kokonaisturvallisuuden kehittäminen, kriittisen infrastruktuurin suojaaminen ja puolustusteollisuuden investointien edistäminen. Suomen markkinoima kokonaisturvallisuuden konsepti on ymmärretty tärkeäksi osatekijäksi turvallisuuden ja puolustuksen kehittämisessä, jolloin myös korostetaan, kuinka yritykset ovat hyödyllisiä kokonaisturvallisuuden luomiseksi.

Turvallisuuden kulmakivinä ovat Nato, Yhdysvallat, transatlanttiset suhteet ja tiiviit kahdenväliset suhteet. Nato on vahvistanut sotilaallista läsnäoloaan itäisissä jäsenmaissaan kasvattamalla eteentyönnetyn läsnäolon joukkoja Baltian maissa ja Puolassa. Virossa kehysvaltiona toimii Britannia, Latviassa Kanada ja Liettuassa Saksa, joka on siirtämässä Liettuaan prikaatin vahvistukseksi. Myös Yhdysvalloilla on joukkoja Baltiassa. Venäjän hyökkäyksen aiheuttama alueellinen epävakaus heijastuu lisääntyneenä panostuksena omaan puolustukseen ja aseistukseen. Puolustuskykyä kohotetaan mm. modernisoimalla aseistusta, aikaistamalla aseostoja ja lisäämällä sotilaiden määrää.

Kaikki Baltian maat satsaavat puolustusmäärärahojen nostoon, hankintoihin ja suorituskykyjen parantamiseen. Nyt kaikki Baltian maat käyttävät noin 3 % BKT:sta puolustukseen. Korotustarvetta katsotaan olevan tulevaisuudessakin. On lisättävä puolustusvälinetuotantoa ja vähennettävä riippuvuutta tuotantoketjuista. Suomen merkittävä rooli näkyy puolustusteollisuuden käynnistämisessä Latviassa. Patrian ja tulevat Nammon investoinnit ovat varsin isoja. Liettuan hallitus ja saksalainen merkittävä puolustussektorin yritys Rheinmetall allekirjoittivat huhtikuussa puitesopimuksen 155 millimetrin ammuksia valmistavasta tehtaasta, jonka toiminnan on määrä alkaa syksyllä 2025. Myös amerikkalaisen puolustusalan yrityksen Northrop Grummanin kanssa on kirjoitettu puitesopimus 30 millimetrin ammusten tuotannosta.

Eri sopimusjärjestelyjä tarkastellaan uudelleen. Liettua erosi äskettäin Oslon rypäleasekieltosopimuksesta.

Rajaturvallisuuskysymykset ovat olleet läsnä keväästä 2021, kun Valko-Venäjä hybridioperaatiossaan alkoi käyttää siirtolaisia Liettuan epävakauttamiseen. Baltian maat ja Puola ovat vahvistaneet rajavalvontaa mm. aidoilla, sulkeneet rajanylityspaikkoja ja uudistaneet lainsäädäntöään. Baltian maat sopivat tammikuussa 2024 yhteisen puolustuslinjan rakentamisesta itärajalleen. Eduskunnan hyväksymällä rajaturvallisuuslailla on merkitystä myös Baltian maiden kannalta. Suomien tullilaitos allekirjoitti äskettäin Baltian maiden ja Puolan virastojen kanssa sopimuksen, jonka tarkoituksena on estää pakotteiden kiertoa.

 Pekka Visuri (vas) ja Anders Blom päättämässä tilaisuutta. Kuva: Heimonen.

Yhteenvetona alustuksista ja keskusteluista voi todeta, että geopoliittisen tilanteen muutos on Suomen lähialueillakin etenemässä kovaa vauhtia. Sen seuraaminen ja suhteuttaminen laajempaan kehitykseen maailmassa on sekä tärkeää että myös ponnisteluja vaativaa. Suomen Geopoliittinen Seura pyrkii jatkamaan vuotuisten Louhisaari-seminaarien perinnettä, sillä kiinnostus tapaamisiin yhteisen teeman merkeissä on suurta. Jälleen nähtiin, kuinka hyödyllistä on tavata kollegoja ja asianharrastajia. Siten voidaan saada myös täydentäviä tietoja tapahtumista ja tunnelmista.

Pekka Visuri

Suomen Geopoliittisen Seuran puheenjohtaja

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.