Heikki Talvitie 13.8.2026   

Havaintoja Euroopasta ja sen paikasta maailman voimapolitiikassa                                          

Eurooppa oli vuosisatoja maailmaa hallitsevien valtioiden tyyssija. Kolonialismi ja sen jälkeinen entisten siirtomaiden taloudellinen ja poliittinen riisto on yhä pitänyt muun maailman valtioita Euroopan varjossa. Toisen maailmansodan loppujärjestely nosti kuitenkin Yhdysvallat ja Neuvostoliiton ydinaseita hallitseviksi supervalloiksi, joiden mahti ylitti eurooppalaisten potentiaalin.

Eurooppa oli ollut kilpailevien suurvaltojen areena ja maailmansotien kehto, mutta vuoden 1945 jälkeen tehtiin kivulias havainto siitä, että pystyäkseen uusissa konstellaatioissa tasaväkiseen kilpailuun supervaltojen kanssa eurooppalaisten tulisi luoda yhteistyöorganisaatioita. Ajatus yhtenäisestä Euroopasta alkoi orastaa. Neuvostoliiton hajoaminen vuoden 1991 lopussa antoi uuden ja ratkaisevan sysäyksen Euroopan yhtenäisyydelle. Nyttemmin Euroopan unioni kattaa entiset Varsovan liiton pienet maat, Baltian maat, jotka kuuluivat Neuvostoliittoon, sekä myös entisistä puolueettomista maista Ruotsin, Itävallan ja Suomen.

Maailmanpolitiikan valta-asemat horjuvat

Kiinan nousu uhkaamaan Yhdysvaltojen ja sen varjossa toimineiden länsimaiden valta-asemaa maailmanpolitiikassa on aiheuttanut sen, että Yhdysvallat ja läntinen Eurooppa ovat pyrkineet rajoittamaan Kiinan kykyä nousta taloudelliseksi mahtimaaksi. Samalla heikentynyt Venäjä on pyritty saartamaan lännen sotilasliiton Naton toimesta. EU-Euroopalla ei ole poliittisia suhteita Venäjään lukuun ottamatta joitakin itäisen Euroopan maita. EU-mailla on ollut pyrkimys saada Ukraina, Georgia ja Moldova Euroopan unionin ja Naton jäseniksi. Tämän estämiseksi käytiin Georgian sota kesällä 2008, ja Kiovan Maidanin vallankaappauksen 2014 jälkeinen Ukrainan sisällissota johti lopulta Venäjän sotilaalliseen väliintuloon vuonna 2022 kamppailtaessa Ukrainan tulevaisuudesta.

Eurooppa on nyt joutunut tilanteeseen, jossa Yhdysvallat katsoo päävastustajakseen Kiinan. Siksi amerikkalaiset pyrkivät eurooppalaisten omien varustautumispyrkimysten tukemiseen ja vähentävät Yhdysvaltojen osuutta läntisen Euroopan puolustamisessa. Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin Kiinaan ja Venäjään kohdistaman voimakkaan pakotepolitiikan vuoksi eurooppalaisten omat resurssit ovat suhteellisesti heikentyneet, joten Yhdysvaltojen dominanssi Euroopassa tulee jatkumaan. Riippuu ainoastaan Yhdysvaltojen voimavaroista, miten kauan tämä tilanne tulee jatkumaan.

Läntisellä Euroopalla on myös vaikea tilanne globaalia Etelää kohtaan. Euroopassa ei ymmärretä, miksi Afrikka tukeutuu venäläisiin palkkasotureihin tai Kiinan taloudellisiin lainoihin, joissa on myös poliittista latausta. Viimeistään nyt eurooppalaiset voisivat myös analysoida, miksi koko Afrikan jalkapallomaailma asettui FIFA:n presidentin Gianni Infantinon taakse, kun UEFA eli Euroopan jalkapalloliitto ilmoitti boikotoivansa FIFA:n toimintaa siihen asti, kun Infantino ymmärtää erota tehtävästään. Maailman valtaväestö ei enää hyväksy eurooppalaisten sanelua.

Euroopan turvallisuustilanne on myös hyvin monivivahteinen. Kun Euroopassa ollaan nyt huolissaan siitä, että Yhdysvallat on jättämässä Euroopan, ei nähdä niitä vivahteita, jotka määrittelevät amerikkalaisten intressejä Euroopassa. Perinteisessä ydin-Euroopassa välimerellisellä ja atlanttisella alueella ei koeta mitään erityistä uhkaa idästä, vaikka eurooppalainen hysteria niin ajattelisi. Sieltä Yhdysvallat voi hyvinkin vähentää joukkoja ja jättää tulikohdat sen varalle, että niitä ehkä tarvitaan sotilaallisiin toimiin muualla maailmassa.

Vaarallisempi alue on Itämerellä varsinkin, kun se rajautuu lännen keskeiseen puolustusvyöhykkeeseen arktisilla alueilla. Siellä puolustusketju kulkee Grönlannista Islannin kautta Pohjoismaihin ja Baltiaan. Myös Puola voidaan katsoa tähän ketjuun kuuluvaksi. Tältä alueelta amerikkalaiset eivät ole lähdössä pois. Heidän ainoa huolensa on, että pelokkaat Venäjään rajautuvat Nato-maat kärjistävät tilannetta Venäjän suuntaan siinä määrin, että se aiheuttaisi aseellisen konfliktin Naton ja Venäjän välille.

Tilannetta voidaan tarkastella myös Venäjän reaktioiden kautta. Pitkään Pohjois-Euroopassa vallinnut tasapaino Naton ja Venäjän välillä on nyt muuttunut, kun alue on kehittynyt Naton tukikohdaksi. Venäläisten retoriset ulostulot tilanteessa eivät ole aiheuttaneet sotilaallista eskalaatiota mutta antavat osviittaa siihen, mitä tulee tapahtumaan, jos Pohjolaan avataan uusi rintama. Venäläisten ensireaktiot vuonna 2022 olivat uhittelevia varsinkin sotilaallisten toimien alettua Ukrainassa. Uhattiin ydinaseilla kaikkia Itämeren valtioiden pääkaupunkeja Berliini mukaan lukien.

Ilmeisesti uhkaukset esitettiin siltä varalta, että länsi ryhtyisi sotilaalliseen interventioon Pohjolassa. Amerikkalais-venäläisten tapaamisten yhteydessä on muotoutunut uudenlainen modus vivendi. Kun Venäjällä ei ole resursseja juuri nyt vastustaa amerikkalaisten tunkeutumista Pohjois-Eurooppaan, voidaan hyväksyä Pohjolan Nato-keskeisyys, mikäli alueen Nato-maiden politiikka ei kohdistu Venäjän elintärkeisiin strategisiin intresseihin maailmanlaajuisessa valtapelissä. Kun Pohjolan Nato-maiden päämääränä on juuri Venäjän strateginen häviö ja kun Pohjolan Nato-maat katsovat Venäjän jo hävinneen tämän pelin, niin on amerikkalaisten asia panna Pohjolan pelokkaille rajamaille suitset suuhun.

Euroopan johtajista on puhuttu paljon, ja johtajat tapaavat toisiaan tiuhaan sekä antavat erilaisia lausuntoja, joilla ei ole useinkaan kovin paljon tekemistä politiikan tai diplomatian kanssa. Euroopan johtajat ovat eräänlaisia paikallisia ylipäälliköitä, joiden joukossa Volodymir Zelenskyin hahmo on johtavassa roolissa. Varsinkin nyt, kun ukrainalaisten droonitietous ja -taito on osoittautunut varsin tehokkaaksi keinoksi viedä sota Venäjän yhteiskuntaa koskevaksi. Toistaiseksi sillä ei kuitenkaan ole ollut strategista merkitystä siinä määrin, että olisi ollut vaikutusta maasotatoimien kulkuun. Venäjän asevoima on reagoinut tuhoamalla vastaavia Ukrainan kohteita.

Euroopan jakolinjat

Euroopassa on myös muita jakolinjoja, jotka ovat rapauttamassa Euroopan yhtenäisyyttä. Keskeinen valtio Saksa yhdistettiin vuonna 1990, mutta silti yhä puhutaan erillään Länsi-Saksasta ja Itä-Saksasta. Ero on siinä, että Länsi-Saksa dominoi Itä-Saksaa, joka on taloudellisesti ja poliittisesti Länsi-Saksaa heikompi. Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD) nousi protestiksi tältä pohjalta, ja se on nyt jopa koko Saksassa nousemassa suurimmaksi puolueeksi.

Tunnetusti Ukraina on jakautunut moneen osaan, mutta varsinainen jako on Itä- ja Länsi-Ukrainan kesken. Pitkään jatkunut sota on syventänyt eroa. Länsi-Ukrainan taistelujärjestöt ovat uhanneet Zelenskyin henkeä, mikäli tämä luovuttaa ukrainalaista maata Venäjälle.

Samoin koko Euroopan osalta jako Länsi-Eurooppaan ja Itä-Eurooppaan on selviö. Lännen arvoilla ja pääomilla pidetään itää talutusnuorassa. Kuitenkin läntisen Euroopan johtajien asema horjuu. Ranskan Macron ja Saksan Merz ovat sisäpoliittisesti suurissa vaikeuksissa, ja erityisen heikko kohta on Iso-Britannia, joka vaihtaa johtajaa koko ajan. Siellä taustalla häämöttää Mr. Farage, joka on johdonmukainen olemassa olevan yhteistyön rikkoja.

Lopuksi voisi todeta, että koko maailma on jälleen jakautunut länteen ja itään. Länsiyhteiskunta on yksilökeskeinen ja itäyhteiskunta on yhteisökeskeinen. Ennen pyrittiin rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Nyt pyritään nujertamaan toisinajattelijat. Valtamedia ruokkii käsitystä, että vain omassa leirissä on hyviksiä ja vastustajat nähdään paholaisina, jotka pitää nujertaa polvilleen. Liberaali perintö on alkanut unohtua ja lännen propaganda muistuttaa nyt noitavainojen tai ristiretkien aikoja.

Kiistoja historiasta Puolan ja Ukrainan välillä

Historiallisista kriisiajoista muistuttaa tuore kiista Puolan ja Ukrainan suhteissa. Puola miehitti Länsi-Ukrainan aluetta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja länsivallat tunnustivat tämän valloituksen vuonna 1923. Puolalaismiehitystä vastustamaan perustettiin Ukrainassa vuonna 1929 Ukrainan itsenäisyyttä ja yhtenäisyyttä ajanut taistelujärjestö OUN.

Toisen maailmansodan aikana Stepan Bandera johti ukrainalaisten taistelujärjestön toista siipeä. Puolalaiset olivat vanginneet hänet, mutta Saksan valloitettua Puolan vuonna 1939 Bandera vapautui ja alkoi yhteistyön saksalaismiehittäjien kanssa. Saksalaiset eivät kuitenkaan puoltaneet Ukrainan itsenäisyyttä, joten Bandera ajautui vastarintaan myös saksalaisia kohtaan.

Banderan järjestö perusti toisen maailmansodan aikana UPA-järjestön (Ukrainan kansannousuarmeijan), jonka tarkoituksena oli taistella Saksaa ja Neuvostoliittoa vastaan. UPA teki myös vuosina 1943–1944 puolalaisten joukkomurhia. Puolalaissiviilejä murhattiin eri arvioiden mukaan noin 100 000–150 000, ja puoli miljoonaa puolalaista pakotettiin muuttamaan ukrainalaisalueilta pois. Nämä teot rasittavat edelleen Puolan ja Ukrainan suhteita, ja avoin ristiriita on syntynyt Zelenskyin ja Puolan johdon kesken, kun Zelenskyi on kunnioittanut UPA:n johtajien patsashankkeita. Banderaa ja UPA:n sodanaikaisia johtajia pidetään Ukrainassa kansallissankareina, kun taas Puolassa ja Venäjällä heitä kutsutaan fasisteiksi. Venäläismiehitystä Krimillä ja Donbasin alueella on vastustanut myös länsiukrainalainen Oikea sektori -niminen taistelujärjestö, jonka kolme edustajaa Yhdysvallat nosti Ukrainan hallitukseen Maidanin vallankaappauksen yhteydessä vuonna 2014. Pääministerinä ollessaan Sanna Marin kunnioitti yhdessä presidentti Zelenskyin kanssa merkittävän Oikean sektorin johtohenkilön hautajaisseremonioita.

Miten Ruotsin ja Suomen tilanne on kehittynyt?

Ruotsi kykeni pitämään yllä yli kaksi vuosisataa vuoden 1812 puolueettomuuspolitiikkaa. Se oli mahdollista siksi, että Pohjola ei ollut keskeisellä hyökkäyslinjalla, kun Keski-Euroopassa sodittiin. Ruotsille syntyi myös liikkumatilaa, kun Venäjä liitti Suomen keisarikuntaan. Bernadotte totesi, että Ruotsi ei ole kiinnostunut Suomen saamisesta takaisin, koska Suomi osana Ruotsia oli aiheuttanut jatkuvia sotia Venäjän kanssa. Sen sijaa Ruotsi oli kiinnostunut Norjasta, joka Napoleonin sotien vaikutuksesta liitettiin kohta Ruotsiin personaaliunionina. Norjalaiset halusivat itsenäiseksi ja Ruotsi alistui tähän vuonna 1905.

Norjan ja Suomen itsenäistymiset johtivat siihen, että Ruotsi pysyi molempien maailmansotien ulkopuolella. Toisessa maailmansodassa Ruotsi myi Hitlerin Saksalle rautamalmia ja kuulalaakereita, kun se oli tilanteessa, jossa Tanska, Norja ja Suomi olivat Saksan vaikutuksen alla. Tämä oli myös ratkaiseva tekijä sille, että Saksa ei ottanut sotilaallisesti haltuun Ruotsin malmikenttiä.

Ruotsista tuli vuonna 2025 Naton jäsen. Koko arktinen alue on nyt keskeinen suurvaltojen voimapolitiikan kenttä. Ruotsi on Naton pohjoisen puolustuksen kokoamisalue. Sillä on taloudellista kapasiteettia, mutta itsenäinen turvallisuuspolitiikka on mennyttä. Kuriositeettina voi mainita, että Ruotsi koordinoi nyt Suomen Lapissa olevia Nato-joukkoja. Ne uhkaavat Venäjän Murmanskissa olevia tukikohtia, joten tässäkin suhteessa Ruotsi on siirtynyt takaisin ennen vuotta 1809 vallinneeseen tilanteeseen. Uhatessaan Venäjää Ruotsista on tullut jälleen kerran potentiaalinen Venäjän vihollinen.

Suomen itsenäisyyden aika huomioon ottaen on kiinnostavaa, miten Suomi on käyttäytynyt, kun Venäjä on heikko, ja toisaalta, kun Venäjä on vahva. Suomi itsenäistyi vuonna 1917 ja esimerkiksi Suomen johtava valtiotieteilijä tuona aikana Danielson-Kalmari katsoi, että Venäjä ei voi tulla niin heikoksi, että Suomi voisi itsenäistyä. Kun Venäjä sitten tuli niin heikoksi, että Suomi itsenäistyi, Svinhufvud ja Paasikivi katsoivat, että Suomi yksin ei voi vastustaa Venäjää, kun se jälleen voimistuu. Siksi kesällä 1918 lähdettiin ajamaan Saksaa Suomen suojelijaksi. Suomen nuori itsenäisyys annettiin keisarillisen Saksan pelinappulaksi. Saksa muodosti Itä-Euroopan imperiuminsa syyskaudeksi vuonna 1918, kun se oli ensin miehittänyt Suomen, Baltian maat, Valko-Venäjän ja Ukrainan. Suomi pääsi Saksasta eroon, kun Saksa antautui länsimaille marraskuussa 1918.

Talvisodan poliittinen ja sotilaallinen tausta oli Hitlerin Saksan voimistuminen sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän vuoden 1920 Tarton rauhassa määrittelemä raja. Heikko Neuvosto-Venäjä oli esittänyt rajaksi suuriruhtinaskunnan rajaa. Suomessa haviteltiin Vienaa ja Aunusta, mikä konkreettisesti tarkoitti sitten Repolaa ja Porajärveä. Petsamoa haviteltiin ja se saatiin. Ståhlberg ratkaisi Suomen osalta rajaksi suuriruhtinaskunnan rajan. Suursodan uhan alla rajajärjestely ei tyydyttänyt enää vuonna 1939 Neuvostoliittoa, ja Suomen ja Neuvostoliiton kesken käytiin syksyllä neuvotteluja tilanteen johdosta. Suomi katsoi, ettei se voinut luovuttaa valtioaluettaan, joten Stalinin viimeinen ehdotus, joka olisi jättänyt Suomen pääpuolustuslinjan Karjalan kannaksella koskemattomaksi ja jonka Suomi oli jo vahvasti miehittänyt, jäi roikkumaan ilmaan. Stalin päätti ottaa vaatimansa alueen sodalla. Vaikka Suomi taisteli urhoollisesti kolme kuukautta, lopputuloksena Neuvostoliitto otti Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan, osan Sallaa ja osan Kalastajasaarentoa Jäämerellä sekä Suomenlahden isot saaret. Rajaksi tuli suunnilleen Uudenkaupungin rauhan 1721 eli Pietari Suuren raja, joksi Stalin rajaa silloin kutsui. Suomen sotilaallinen selviytyminen puolustussodassa arvioitiin varsinkin Saksassa Neuvostoliiton heikkoukseksi.

Hitlerin suunnitelmissa koskien sotaa Neuvostoliittoa vastaan Suomi sai erityiskohtelun. Suomen tuli hyökätä yhdessä Saksan kanssa kohti Leningradia. Suomella itsellään oli ajatuksena saada aluksi Talvisodassa menetetyt alueet takaisin ja sitten realisoida heimoveljien pitkäaikainen toive Itä-Karjalan hallinnasta. Suomi luotti Saksan sotilaalliseen kyvykkyyteen ja nopeaan voittoon.

Neuvostoliitto menetti paljon aluetta ja miehiä sodan alkuvaiheessa vuonna 1941. Mutta Saksan pitkät huoltoetäisyydet alkoivat tuntua, ja kohta myös Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian avustukset toivat ryhtiä Neuvostoliiton taisteluun. Saksa piiritti kyllä Leningradin mutta ei päässyt itse kaupunkiin eikä päässyt pitemmälle kuin Moskovan porteille. Sen jälkeen alkoi viivytystaistelu, ja lopulta Stalingradin menetys ja Pauluksen armeijan jääminen vangiksi vuoden 1943 alussa merkitsi sodan lopputuloksen sinettiä. Suomi irtaantui sodasta syksyllä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen, kun Saksan vetäytyminen Baltiasta oli jo tarpeeksi pitkällä. Rytin jälkeen presidentiksi valittiin Mannerheim, jonka arvovallalla aselepo ja välirauha Neuvostoliiton kanssa saatiin aikaan ja saksalaiset ajettiin Suomesta. Mannerheimin ja Paasikiven yhteisesti muotoilema poliittinen linja sopi Neuvostoliiton intresseihin ja myös suojeli Suomea Neuvostoliiton liiallisilta vaateilta.

Kylmän sodan varjossa Suomi teki Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen, jonka periaate oli, että Suomi ei salli aluettaan käytettäväksi hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliiton hajottua ja Venäjän heikkouden alussa YYA-sopimuksesta luovuttiin ja se korvattiin uudella poliittisella sopimuksella, jonka käyttökelpoisuus suhdejärjestelyissä Suomen ja Venäjän kesken on jäänyt maailman nykytilanteen varjoon. Suomi on antanut alueensa Venäjän vastaisille voimille nyt kuten jo vuosina 1918 ja 1941–1944. Tänään Suomessa Venäjää vastaan on Nato ja Yhdysvaltojen ydinasepelote.

Uskovatko suomalaiset, että Suomi on pidemmän päälle turvassa nykyisenkaltaisessa tilanteessa, jossa raja Venäjään on kiinni eikä poliittisia suhteita Suomen ja Venäjän välillä ole. Poliitikkojen ongelma on se, että pitää uskoa niin kauan, kuin on jokin vaihtoehto käytettävissä. Kansa ja vapaa kansalaiskeskustelu taas liikkuvat enemmän tilanteiden mukaan, jolloin myös usko moniin aikaisemmin ajateltuihin turvallisuuskäytäntöihin alkaa horjua.

Nyt Suomi on profiloitunut jopa eurooppalaisessa kontekstissa katsottuna varsin voimakkaasti Ukrainan poliittisena, taloudellisena ja sotilaallisena tukijana. Toisaalta Suomi hakee itselleen eräänlaista rauhanrakentajan roolia, jossa tarkoituksena olisi räätälöidä sopimusehdotus, joka sitten vietäisiin joko/tai periaatteella Venäjän nieltäväksi. Tästä lienee ollut kyse aloitteessa, jonka mukaan Suomessa olisi järjestetty kokous amerikkalaisten, Zelenskyin ja ilmeisesti presidentti Stubbin kesken. Tasavallan presidentin kanslia ei kommentoi sitä, miksi tuosta kokouksesta luovuttiin. Paras arvaus on, että Venäjä viestitti amerikkalaisille, mitä seurauksia kokouksen pitämisellä tulisi olemaan, ja amerikkalaiset taipuivat.

Venäjä on kaikesta huolimatta olemassa ja ihan tuossa naapurissa. Se vaikuttaa meihin ja meidän tekemisiimme kriiseissä enemmän kuin olisi laita normaalioloissa. Ja Venäjä on vahvasti mukana suurvaltapolitiikassa, johon puolestaan Suomella on nykytilanteessa varsin vähän vaikutusmahdollisuuksia, etenkin kun koko läntisen Euroopan painoarvo on kovasti heikentynyt.

Espoossa 13.8.2026

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs