Heikki Talvitie 7.9.2025

Suomi ja Suomen suojelijat

Minua on jo pidemmän aikaa kiinnostanut pohtia kysymystä niistä ulkovalloista, jotka ovat pyrkineet olemaan Suomen suojelijoita. Mille motiiveilla ne ovat siihen kulloinkin ryhtyneet, ja mitä riskejä sisältyy asettumiseen tai joutumiseen suojeltavan alueen asemaan?

Eräänä taustana aiheeseen on Jyrki Kallion suomentama ja toimittama kirja Xunzi, valtio-oppia muinaisesta Kiinasta (Gaudeamus, 2025). Sen sivulla 49 kerrotaan seuraavaa: ”Xunzi jakoi hallitsijat tosi kuninkaisiin ja ylivaltiaisiin… Jako pohjautui historiaan. Varhaisella Zhou-kaudella (n. 1045–771 eaa) maa jaettiin läänityksiksi Zhoun kuninkaan sukulaisille ja muille tämän yliherruuden tunnustaneille vasalliruhtinaille. Kevättä ja syksyä -kaudella Zhoun yliherruus oli vain nimellistä, ja vahvimpien vasallivaltioiden ruhtinaat kilpailivat asemasta Zhoun kuninkaan suojelijana. Suojelijan asema teki ruhtinaasta samalla kaikkien vasallivaltioiden ylivaltiaan. Sotivien valtioiden kaudella Zhou-keskeisestä järjestelmästä muistutti enää kuninkaan maa, jolla viimeiset Zhoun kuninkaat elivät ilman laajempaa valtapiiriä.”

Ensimmäiset Suomen suojelijoista, Ruotsi ja Venäjä, tulivat Suomen alueelle valloitusten kautta. Ruotsi valloitti Suomen aluetta vähä vähältä käyttäen hyväkseen läntisessä Euroopassa elänyttä ristiretki-ideaa, jonka mukaan pakanakansat tuli alistaa osaksi Rooman paavin johtamaa katolista kirkkoa. Ruotsi oli noin 1150–1709 Venäjää vahvempi, joten rauhansopimusten jatkumona Suomen alue osana Ruotsin valtakuntaa laajeni aina Suomenlahdelta Rajajoesta Laatokan puolelle Käkisalmen lääniin. Tämä laillistettiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617.

Ruotsi 1150–1709

Eerikin kronikka (Ruotsista 1320-luvulta): Ristiretki tavesteja vastaan

”Kuningas Eerik antoi käskyn käydä koko valtakunnassaan sekä ritareille että heidän vertaisilleen, samoin sekä talonpojille että ratsupalveluksessa oleville. Näin herroilla on yhä tapana käskeä miehiään halutessaan ryhtyä sotaan. Niinpä kuningas käski heitä lähtemään pakanamaahan asettaen heidän esimiehekseen lankonsa Birgerin, jota kohtaan hän tunsi suurinta luottamusta. Lanko ryhtyi tehtävään mielellään, sillä myös hän halusi edistää kuninkaan kunniaa.

Riuskat ja rohkeat soturit varustautuivat asein ja sotisovin. Kypärät, rintaraudat ja rintapanssarit olivat tarpeen, ja siksi niitä valmistettiin lisää. Kukin varusti itsensä tykönään noudattaen kernaasti kuninkaan käskyä. Laivoja ja nopeakulkuisia pursia laskettiin vesille. Monta vanhaa isiltä perittyä miekkaa otettiin alas seiniltä, joilla ne olivat kauan roikkuneet. Monta suurta rahanyyttiä avattiin ja niistä jaettiin niille, joiden piti jättää kotinsa epävarmoina paluustaan.

Monen vaimon nähtiin itkevän vuolaasti ja vääntelevän käsiään. Kaikki iloitsivat kuitenkin siitä, että matka tehtiin Jumalan kunniaksi. Miehet saatettiin juhlallisesti rantaan, ja heille toivotettiin kädestä pitäen hyvää matkaa. Silloin suudeltiin monta punaista suuta, joita ei sen jälkeen enää koskaan suudeltu sydämen kyllyydestä. Joitakuita ei näet sen koommin enää nähty – sellaistahan tällaisesta erosta yleensä seuraa. Miesten lähtiessä matkaan puhalsi myötätuuli.

Samaan aikaan myös pakanat varustautuivat. He tiesivät hyvin, että hyökkääjät tulisivat koitumaan heille vahingoksi eivätkä suinkaan hyödyksi. Mitä useampia lukemattomista kullatuista laivankeuloista pakanat saivat näkyviinsä, sitä enemmän heidän ilonsa kääntyi suruksi.

Kristityt laskivat siellä satamaan, ottivat viirinsä ja nousivat maihin. Maihinnousu onnistui hyvin kristittyjen kilpien ja kypärien hohtaessa yli koko sen maan. Kristityt mielivät päästä mittelemään miekkojaan pakanallisten tavestien kanssa – näin oletan heidän myös tehneen – myös kultaa, hopeaa ja suuria karjalaumoja he mielivät. Tavestit pakenivat silloin, pakanat hävisivät, ja kristityt voittivat. Joka halusi antautua, ryhtyä kristityksi ja ottaa vastaan kasteen, sai säilyttää omaisuutensa ja henkensä sekä elää kaikessa rauhassa. Pakana, joka tähän ei alistunut, surmattiin.

Kristityt rakensivat sinne linnoituksen, johon he sijoittivat ystäviään ja sukulaisiaan. Linnan nimi on Hämeen linna, ja se tuottaa pakanoille edelleenkin murhetta, sillä se seisoo siellä vieläkin, niin arvelen. Kristityt asuttivat sen maan kristityillä miehillä, ja siitä samasta maasta tuli kokonaan kristitty. Luulenpa, että venäläisten kuningas menetti sen.”

Tämä tarina on todella pelkistetty analyysi imperialistisesta valloitussodasta, sen motiiveista Jumalan ja kuninkaan kunniaksi ja ryöstösaaliin toivossa. Tavest-nimitys on merkinnyt paitsi hämäläistä, niin suomalaista yleensä. Lopuksi kirjoittaja epäilee, että Venäjän kuningas menetti Hämeen linnan. Näin varmaan kävi, koska Ruotsi eteni nyt voimalla itään. Hämäläiset osallistuivat jo muutaman vuoden jälkeen ruotsalaisten Nevan retkeen.

Suomen alue oli Ruotsin valtakunnan elimellinen osa. Kuitenkin valtapoliittisista syistä Kustaa Vaasa korotti poikansa Juhanan herttuaksi ja Suomen herttuakunnaksi. Tällä pyrittiin saamaan Ruotsin ja Venäjän rauhansopimusten allekirjoitukset Novgorodin käskynhaltijan ja Juhanan välisiksi. Iivana Julma ei katsonut voivansa allekirjoittaa sopimuksia nousukasruhtinaan Kustaa Vaasan kanssa. Samasta syystä Juhana, tullessaan kuninkaaksi, nosti Suomen statuksen suuriruhtinaskunnaksi. Ruotsin vallan ollessa kyseessä suuriruhtinaskunnan status ei tehnyt mitään instituutionaalista eroa Ruotsin keskusvallasta. Linnaläänien aikaan, kun yhteydenpito ei ollut reaaliajassa, esimerkiksi Viipurin linnan johto hoiti Ruotsin idänpolitiikkaa varsin itsenäisesti. Viipurin linnalla oli oma edustus Pähkinäsaaren rauhan neuvotteluissa vuonna 1323. Ruotsin hallinnossa suomalaisia aateliston edustajia oli koko Ruotsin vallan ajan. Useat asettuivat pysyvästi Ruotsin puolelle virkojaan hoitamaan. Kustaa Vaasan uskonpuhdistukselle lojaali papisto muodosti sitten laajoja pappissukuja myös Suomen puolelle. Mikael Agricola paitsi suomensi keskeiset kirkolliset kirjat, osallistui kirkon hallintoon ja kuoli ollessaan palaamassa rauhanneuvotteluista Moskovasta.

Ruotsi 1710–1809

”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun”.

Nämä sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin sanat Suomenlinnan Kuninkaanportin kivitaulussa kuvastavat Ruotsin tilannetta, kun vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhan rajaksi oli tullut niin kutsuttu Pietari Suuren raja (suunnilleen nykyinen Suomen kaakkoisraja) , ja sitten Turun rauhassa 1743 raja siirtyi Kymijokeen.

Turun Akatemia 1700–1800-lukujen vaihteessa

Tohtori Risto Volasen tutkimuksista Turun Akatemiasta valistuksen aikana ja erityisesti 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa käy ilmi se taitekohta, jossa suomalaiset olivat Ruotsin mahdin hiipuessa 1700-luvulla suhteessa Venäjään. Seuraavat sitaatit ovat Gustav Björkstrandin Jacob Tengström -elämäkerrasta, SLS 2012.

Henrik Gabriel Porthan luennoi valtio-opista sopimusteorian pohjalta: ”Niin pian kuin voitetut on otettu vieraaseen maahan, heidän siteensä katkeaa siihen valtioon, jonka kansalaisia he ovat olleet, koska heidän tulee olla sille kuuliainen vain niin kauan kuin se heitä puolustaa… Valloitetut antavat hyväksyntänsä helposti, koska ero ei tulisi kovin suureksi, jos heitä kohdellaan hyvin riippumatta, minkä vallan alaisia he ovat.”

Turun realisteihin kuulunut tuleva piispa Jakob Tengström totesi luennoissaan muun muassa, että ”paras valtiomuoto on se, jonka alaisena voimme elää suurimmassa rauhassa ja hyvinvoinnissa… Epäoikeudenmukaisessa sodassa voittaja ei koskaan saa oikeutta valloittamiinsa… mutta sellainen vallan otto voi tulla oikeudenmukaiseksi, jos voitetut sitten antavat siihen suostumuksensa vapaaehtoisesti.”

Venäjä

Aleksanteri I valloitettuaan Suomen katsoi, että osana Venäjän keisarikunnan käytäntöjä valloitettujen rajamaiden alueilla myös valloitetut kansat osallistuivat jossain määrin rajamaiden hallintoon. Samaan aikaan myös Napoleon Bonaparte oli vallanhimossaan pyrkimässä Euroopan ja maailman valtiaaksi ja tällä tiellä Venäjä oli kompastuskivenä vielä Tilsitin sopimuksen jälkeenkin. Aleksanterin mielestä Suomen tulisi olla lojaali Venäjän keisarille, ja siksi Suomen statusta alettiin muovata suuriruhtinaskunnaksi, jolla olisi laaja autonomia. Hän tapasi Bernadotten, Ruotsin uuden kruununprinssin ja entisen Napoleonin marsalkan, Turussa vuonna 1812. Ruotsi ja Venäjä tekivät eräänlaisen liittosopimuksen, jonka perimmäinen tarkoitus oli estää Napoleonia valloittamasta Venäjää. Samalla Aleksanteri tunnusti Bernadotten oikeudet Ruotsin kruunuun. Myös Norjan saaminen kompensaationa Suomen menetykseen oli keskustelujen kohteena. Suomea Bernadotte, josta tuli Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana, ei halunnut takaisin. Hänen mielestään Suomen ollessa osana Ruotsia oli Suomen alueesta käyty jatkuvia tuloksettomia sotia Venäjän kanssa, ja näistä sodista Kaarle Juhana halusi päästä irti. Tämä oli hänen viestinsä myös Aleksanteri I:lle.

Suomalainen upseeri Georg Magnus Sprengtporten oli esittänyt jo Katariina Suurelle Suomen siirtämistä itsenäiseksi välivaltioksi Ruotsin ja Venäjän rajalle, jolloin johdossa olisi venäläinen prinssi Suomen kuninkaana. Sprengtporten lähti siitä, että Ruotsi ei enää 1700-luvulla ollut kyennyt turvaamaan Suomen aluetta Venäjän nousevan suurvallan taholta tulleita valloitusyrityksiä vastaan. Ruotsi pyrki aktiivisella sodankäynnillä 1700–1721, 1741–1743 ja 1788–1790 saamaan takaisin menetettyjä alueita, mutta Venäjän vastavoima oli jo kehittynyt niin voimakkaaksi, että raja vain siirtyi kohti länttä, ensin Uudenkaupungin rauhassa 1721 Pietari Suuren rajalinjalle ja sitten Turun rauhassa 1743 Kymijoelle.

Toinen suomalainen, entinen Kustaa III:n suosikki Gustaf Mauritz Armfelt, tuli Suomeen jouduttuaan Bernadotten kanssa ristiriitaan ja saavutti heti Aleksanteri I:n luottamuksen. Armfelt oli sitten se henkilö, joka käytännössä toteutti ne institutionaaliset puitteet, jotka Aleksanteri oli Suomelle suomassa. Tähän kuului Sprengportenin alkuperäinen ajatus Venäjään 1700-luvulla liitetyn ”Vanhan Suomen” siirtämiseksi Ruotsilta valloitetun ”Uuden Suomen” yhteyteen. Tämänkin siirron sitten vuonna 1812 toteutti siis käytännössä Armfelt, kun Aleksanteri oli Napoleonia vastassa sotatantereella. Iso asia oli lunastaa ns. lahjusmaat takaisin suuriruhtinaskunnan omistukseen. Armfeltin aika Venäjällä oli varsin lyhyt (1811–1814), mutta sitäkin arvokkaampi autonomisen suuriruhtinaskunnan suhteen vakiinnuttamiseksi Venäjän keisarikuntaan Aleksanteri I:n tekemien päätösten mukaisesti.

Gustaf Mauritz Armfelt oli kuolemaansa asti erityisessä asemassa suuriruhtinaskunnan luomistyössä. Työtä riitti kuitenkin myös muille tahoille: Robert Henrik Rehbinderille, Turun hallituskonseljille ja kenraalikuvernöörille. Armfeltin jälkeen Rehbinderistä tuli Suomen asiain komitean todellinen johtaja ja vuodesta 1821 myös sen virallinen puheenjohtaja.

Muutama vuosikymmen myöhemmin Aleksanteri II laajensi Suomen autonomiaa tilanteessa, jossa Venäjä oli kärsinyt tappion Krimin sodassa (1854–1856). Hän otti Snellmanin käsitykset pohjaksi uusille avauksille autonomian vahvistamiseksi. Sekä Aleksanteri I että Aleksanteri II olivat tärkeitä henkilöitä Suomen nostamisessa kansakuntien joukkoon. Venäjä on kuitenkin niin laaja maa, että mitä tapahtuu yhdellä suunnalla, ei aina ole relevanttia toisella puolella. Siten Aleksanteri II tunnetaan ”valloittaja-tsaarina” Kaukasuksella, siis toisin kuin Suomessa hänet tunnetaan ”hyvänä tsaarina”.

Suomalaiset ovat varsin pitkällä perspektiivillä nähneet Suomen ja Venäjän suhteet kahdenvälisenä asiana, eikä niiden kansainvälispoliittisia syitä ole aina ymmärretty ottaa harkintaan tai sitten niistä on tarkoituksenmukaisesti vaiettu. Suomalaisille ns. sortovuodet ovat olleet pelkästään Venäjän pyrkimys kaventaa Suomen autonomiaa ja varsinkin toisella sortokaudella venäläistää Suomi. Tällöin helposti unohtuu, että Euroopan politiikkaan vaikutti voimakkaasti 1870-luvulla tapahtunut Saksan yhdistyminen Preussin johtamana ja kansleri Otto von Bismarckin suunnittelemilla toimilla.

Hälytyskellot alkoivat soida Pariisissa, Lontoossa kuten myös Pietarissa. Sotilaspuolella Nikolai Bobrikov tutki Pietarissa sitä mahdollisuutta, että Euroopassa syttyisi sota Saksan kanssa. Mihin Saksa tekisi maihinnousun ja mitkä mahdollisuudet Venäjällä olisi estää tämä maihinnousu? Bobrikov lähti siitä, että maihinnousu tapahtuisi Hangossa suuriruhtinaskunnan alueella ja että Venäjä ei kykenisi sitä estämään. Tämä oli taustaa sille, että Bobrikov nimitettiin Suomeen kenraalikuvernööriksi. Bobrikovin ohjelma lähti siitä, että Saksan uhan takia Suomen suuriruhtinaskunta tulisi liittää tiiviimmin muun keisarikunnan piiriin.

Suomen poliittinen puolustautuminen jakautui kahtia: oli myöntyväisyyssuunta ja perustuslailliset. Ehkä Suomelle oli hyvä, että molemmat suunnat olivat merkittävästi edustettuina suomalaisten käsissä olevissa hallintoviroissa. Ensimmäisen sortokauden (1899–1905) ratkaisi Venäjän tappio sodassa Japania vastaan, jolloin lähes koko Venäjän laivasto tuhoutui Aasian vesillä. Tappio aiheutti levottomuuksia niin Pietarissa kuin Helsingissäkin. Toinen tekijä oli Bobrikovin murha vuonna 1904. Levottomuuksien takia Suomeen ei kohdistettu kostotoimenpiteitä, vaan helmikuun manifesti vuodelta 1899 kumottiin vuonna 1905 uudella manifestilla. Venäjä sai duuman ja Suomi yksikamarisen eduskunnan vuonna 1906.

Toinen sortokausi (1908–1917) tuli ensimmäistä vaarallisemmaksi, koska tarkoituksena oli ulottaa Venäjän lainsäädäntö Suomeen ja antaa Venäjän hallitukselle oikeudet puuttua Suomen asioihin, ennen kuin ne esitettiin keisarille. Tämän politiikan takana oli Venäjän uusi pääministeri Pjotr Stolypin. Hänen kanssaan olisi voitu tehdä yhteistyötä, kun hän esitti Suomen senaatille, että senaatti puuttuisi venäläisten terroristien toimintaan suuriruhtinaskunnan alueella. Kun senaatti ei tähän ryhtynyt, niin Stolypin kiristi politiikkaansa. Terroristit sitten murhasivat Stolypinin, joten hänen vaikutuksensa jäi lyhytaikaiseksi. Jälkikäteen voidaan ajatella, että terroristikysymys olisi avannut väylän vaikuttaa Stolypinin kantoihin. Toinen näkökulma on se, että Suomen ei pitäisi sekaantua Venäjän sisäisiin asioihin. Tämä on kuitenkin hurskas toivomus, sillä olemme sekaantuneet Venäjän sisäisiin asioihin koko itsenäisyytemme ajan ja teemme sitä nytkin. Toinen sortokausi laantui siten, että eurooppalainen suursota alkoi lähestyä kaikkien suurvaltojen varustautuessa sellaista varten. Venäjän laivastoa korvaamaan rakennettiin suuriruhtinaskunnan alueelle useita kasarmeja, joita linjalla Hanko–Pietari nousi niin Kouvolaan kuin Lahteenkin.

Keisarillinen Saksa

Saksa ja Neuvosto-Venäjä aloittivat vuoden 1917 joulukuun alussa rauhanneuvottelut Brest-Litovskissa. Suomalaiset pyrkivät mukaan näihin neuvotteluihin, mutta Saksa ei suostunut siihen vaan otti hoitaakseen Suomen asiat itsenäisyysprosessin aikana. Ensinnäkin, kun suomalaiset olivat kykenemättömiä päättämään itsenäistymisestä Venäjästä, Saksa painosti suomalaisia julistautumaan itsenäiseksi, jotta Saksa voisi painostaa Neuvosto-Venäjää Brest-Litovskissa tunnustamaan Suomen itsenäisyyden.

Kun itsenäisyysjulistus sitten 6.12.1917 tehtiin, niin Lev Trotski, joka johti Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa rauhanneuvotteluissa, lupasi Saksalle, että Neuvosto-Venäjä tunnustaa Suomen itsenäisyyden, mikäli suomalaiset sitä tulevat pyytämään. Valtionhoitaja Svinhufvud kuitenkin epäröi. Mitä, jos Neuvosto-Venäjä kukistuisi, niin miten Suomen sitten kävisi? Lisäksi Suomessa oli oikeiston ja vasemmiston välinen juopa kärjistynyt eikä Svinhufvud siksikään luottanut bolsevikkeihin. Kun kuitenkin kävi selväksi, ettei Saksan eikä Ruotsin tunnustusta saataisi, ennen kuin entinen emämaa Venäjä oli tunnustuksen antanut, niin Svinhufvud otti lusikan kauniiseen käteen ja matkusti Pietariin. Siellä Leninin kansankomissariaatti tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä 1917. Tämän jälkeen heti tammikuun alussa Saksa, Ruotsi ja Ranska tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Suomalaisilla ei ollut silloin sellaista kokemusta, joka olisi kertonut emämaan tunnustamisen olevan vahva edellytys muiden maiden tunnustusten saamiseksi. Yhdysvallat ja Iso-Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden vasta vuonna 1919 Versaillesin rauhankonferenssin viimeisenä päivänä erillisessä ulkoministerikokouksessa. Suomen saksalaissuuntaus oli pidättänyt läntisten demokratioiden tunnustusta Suomen itsenäisyydelle.

Suomen itsenäisyyden aikana suomalaiset ovat Venäjän pelosta pyrkineet hankkimaan suojelijavaltioita, jotka takaisivat sen, että Suomen ei tarvitsisi myötäillä politiikassaan Venäjän intressejä Suomen suunnalla. Ensimmäinen suojelijavaltio oli keisarillinen Saksa. Suomesta piti tulla monarkia kuninkaanaan saksalainen prinssi. Suomen ulkosuhteet alistettiin jo keisarilliselle Saksalle talouden, politiikan ja sotilaallisen toiminnan osalta. Suomi kuului syksyllä 1918 kenraali Ludendorffin luomaan Saksan itäimperiumiin, johon sisältyivät Saksan miehittämät alueet Suomi, Baltia, Valko-Venäjä ja Ukraina.

Suomi joutui tai pääsi irtoamaan keisarillisen Saksan suojeluksesta, kun valtakunta antautui marraskuussa 1918 länsirintamalla. Suomi itsenäistyi de facto tilanteessa, jossa Itämeren voimakeskukset olivat hävinneet vaikuttamasta. Saksa oli antautunut ja vallankumoukselliset aatteet levisivät siellä nopeasti. Venäjä oli bolsevikkien vallankaappauksen jälkeen sisällissodassa. Neuvosto-Venäjä valloitti sitten sisällissodassaan kaikki idässä, etelässä ja lännessä olleet keisarillisen Venäjän entiset alueet takaisin. Vain pohjoisessa se ei ryhtynyt aseelliseen toimintaan Suomea ja Baltian maita vastaan. Neuvosto-Venäjän suhteet läntisiin suurvaltoihin alkoivat normalisoitua, mikä vaikutti rauhoittavasti myös rajoille.

Reunavaltiot

1920-luvulla Rudolf Holstin ollessa ulkoministeri virisi Suomessakin keskustelu siitä, että juuri muodostetun Neuvostoliiton vastavoimana voisi olla niin sanottujen reunavaltioiden liitto. Suomi, Baltian maat ja Puola kuuluivat tähän ryhmään. Suomessa tätä hanketta epäiltiin liian heikoksi puolustamaan kyseisiä maita Neuvostoliittoa vastaan. Eduskunta päättikin olla lähtemättä tälle tielle, ja vuosi 1939 osoitti, että ratkaisu oli oikea. Silloin vain Suomi kykeni puolustautumaan Saksan ja Neuvostoliiton muodostamia uhkia vastaan.

Pohjoismaat ja talvisodan aika

Suomessa toiminut Neuvostoliiton lähettiläs Eric Assmus ilmoitti vuonna 1935 Suomen hallitukselle, että mikäli Euroopassa syntyy suursota, Neuvostoliiton on välttämättä miehitettävä joitakin Suomen alueita. Tämän vuoksi Suomi antoi julistuksen, jonka mukaan Suomi tulisi harjoittamaan pohjoismaisen suuntauksen politiikkaa. Eurooppalaisen sodan alettua Saksan hyökkäyksellä syksyllä 1939 pohjoismaiden valtioiden päämiehet kokoontuivat Tukholmaan. Siellä ei yhteiseen politiikkaan päästy, vaan jokainen pohjoismaa katsoi omien etujensa vaativan omaa liikkumatilaa.

Kysymys Moskovan neuvottelujen tarkoituksesta ja kulusta syksyllä 1939 on kiinnostava ja myös ristiriitoja herättänyt. Paasikivi myöhemmin katsoi, että talvisota oli Suomen silloisen ulkoministeri Eljas Erkon sota. Tämä siitä syystä, että Erkko oli vaikutusvaltainen eikä halunnut neuvotella Suomen valtioalueen luovuttamisesta. Siksi Suomi ei vastannut Stalinin viimeiseen rajansiirtoehdotukseen, joka olisi jättänyt Suomen pääpuolustuslinjan Kannaksella koskemattomaksi, ja Suomi oli sen jo vahvasti miehittänyt. Mannerheim Paasikiven ohella suositteli hallitukselle suostumista ehdotukseen. Tohtori Pekka Visuri on uusimpien tietojen pohjalta tutkimuksissaan päätynyt siihen, että Paasikiven (ja Mannerheimin) arvio oli oikea siinä mielessä, että neuvottelutulos olisi voitu saavuttaa ja estää sodan alkaminen ainakin toistaiseksi. Stalin halusi sopimuksen, vaikka varautui hyökkäykseen, jos sopimusta ei synny. Kun sota sitten parin viikon päästä alkoi, taisteltiin jo itsenäisyydestä, kuten myös Mannerheim oli tilannetta arvioinut.

Talvisodan alettua Ruotsi ei julistautunut puolueettomaksi vaan totesi olevansa ”ei sotaa käyvä valtio”. Tämä antoi Ruotsille mahdollisuuden auttaa Suomea taloudellisesti, asetoimituksin ja vapaaehtoisten lähettämisellä Suomen rintamalle. Se saattoi pelastaa Suomen, sillä muuta tuntuvaa apua ei ollut saatavilla.

Hitlerin Saksa kiinnostui Suomesta

Välirauhan aika 1940–1941 oli Suomelle vaikea. Suursota Euroopassa jatkui, ja Neuvostoliiton aikeista liikkui spekulaatioita. Arveltiin, että se pyrki Suomen kohtalon ratkaisemiseen uudella sodalla, eikä Neuvostoliitto näitä huhuja oikonut. Toisaalta Saksa oli varustautumassa sotaan Neuvostoliittoa vastaan ja Suomi haluttiin tähän Barbarossa-suunnitelmaan mukaan. Siksi Saksa välitti Suomeen tietoa siitä, että Molotovin käydessä Berliinissä marraskuussa 1940 Hitler olisi torjunut Suomeen kohdistuneen Neuvostoliiton uhan. Itse asiassa tämä oli Saksan taholta tarkoituksenmukaista pelottelupropagandaa, jotta Suomi saataisiin vedetyksi sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Suomen ja Ruotsin personaaliunionin hanke

Suomen eduskunnan piiristä lähti aloite Ruotsille. Siinä suomalaiset vuoden 1940 syksyllä kaavailivat eräänlaista unionia Suomen ja Ruotsin välille. Ruotsi oli perinteisesti varonut liikkumavapautensa rajoittamista ja sitä varten kehittänyt puolueettomuuspolitiikkansa Bernadotten aloittaman vuoden 1812 politiikan mukaisesti. Nyt kuitenkin Ruotsin uusi ulkoministeri Christian Günther lähti mukaan tähän suomalaisten esitykseen. Hän antoi tehtävän Ruotsin ulkoministeriön lakiasiain asiantuntijalle Östen Undenille. Tämä kopioi vuonna 1905 päättyneen Ruotsin ja Norjan personaaliunionin peruskirjan säännöt ja esitti, että Suomi luopuisi presidentin virasta ja Ruotsin kuninkaasta tulisi maiden yhteinen kuningas. Suomelle annettiin täkynä ajatus siitä, että Mannerheimistä tulisi molempien maiden armeijoiden ylipäällikkö.

Unionihanke alistettiin sekä Suomen että Ruotsin toimesta harkittavaksi Moskovaan ja Berliiniin. Kun molemmat tahot suhtautuivat kielteisesti suunnitelmaan, se raukesi. Neuvostoliitto katsoi Suomen kuuluvan Hitlerin ja Stalinin tekemän sopimuksen mukaan Neuvostoliiton etupiiriin, joten suunniteltu unioni heikentäisi Moskovan otetta Suomesta. Saksa taas oli jo merkinnyt Suomen osanottajaksi Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon eikä Ruotsin kanssa tehty unioni sopinut näihin suunnitelmiin.

Liitossa Saksan kanssa

Jatkosodan alla Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto luotti Saksan armeijan ylivoimaisuuteen varsinkin Neuvostoliiton suhteen. Mannerheim kysyi kenraali Airolta, miten Suomen miehistöresurssit riittäisivät mahdollisessa hyökkäyssodassa. Airon vastaus oli, että pystymme hoitamaan Etelä-Suomen Oulun tasalle asti. Saksalle annettiin operaatiovastuu Pohjois-Suomen suunnalla. Sovittiin myös, että kun Saksa on ohittanut Leningradin kaupungin, Suomen ja Saksan armeijat kohtaavat Laatokan takana Syvärillä.

Suomi valloitti Itä-Karjalaa aina Äänisjärvelle asti. Toisaalta saksalais-suomalaisten voimien hyökkäys Lapista Muurmannin radalle pysähtyi pian puna-armeijan torjuntaan. Saksan hyökkäys koko itärintamalla kulminoitui vuoden 1941 lopulla, eikä Leningradin piiritystäkään saatu aivan pitäväksi. Mannerheimille alkoi selvitä, että myös Suomi tulee sodan häviämään. Suomen johtajista hänen lisäkseen aluksi vain Paasikivi ymmärsi, että liittoutuneet tulevat vaatimaan Suomea vastuuseen hyökkäyksestä Neuvostoliittoon.

Liittoutuneiden kolme johtajaa Roosevelt, Churchill ja Stalin tapasivat Teheranissa vuoden 1943 lopulla ja päättivät suunnitelmista sodan lopun ja tulevien alueellisten järjestelyjen osalta. Roosevelt ja Churchill kysyivät Stalinilta, miten hän näkee Suomen ja Baltian tilanteen. Stalinin vastaus oli, että Suomi saa pitää itsenäisyytensä, mutta Baltian maat kuuluvat Neuvostoliittoon.

Stalin

Stalinin päätös Suomen itsenäisyydestä merkitsi samaa kuin Aleksanteri I:n päätös Suomen nostamiseksi kansakuntien joukkoon ja Leninin tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Kaikki nämä päätökset olivat silloin Venäjälle ja Neuvostoliitolle edullisia. Stalin näki jo vuonna 1943 Saksan ja Suomen armeijoiden vielä ollessa Leningradin porteilla, että kohta hyökkäyskiilat lähtevät kohti Berliiniä. Silloin puna-armeijan sivusta Suomen suunnalla tulee varmistaa ilman, että siihen sitoutuisi enää neuvostodivisioonia. Rauhansopimusta ei syntynyt vielä keväällä 1944, mutta kesän taistelujen jälkeen sivustan varmistaminen annettiin Suomen tehtäväksi. Suomen tuli ajaa saksalaiset Suomesta ja siihen tarvittiin uusi sota, Lapin sota. Samalla Suomelle määrättiin sotakorvaukset, jotka tuolloin olivat Neuvostoliitolle tärkeät maan Euroopan puoleisten alueiden ollessa raunioina. Sotakorvausten suorittamiseksi Suomen talouden tuli olla kunnossa eikä sitä saanut mitenkään vahingoittaa. Tämäkin puolusti Suomen itsenäisyyden säilyttämistä. Taustalla oli myös kokemus Suomen taistelusta itsenäisyyden puolesta talvisodassa. Se oli tehnyt vaikutuksen Staliniin, joka totesi asian myös Rooseveltille ja Churchillille Teheranissa.

Suomi irtaantui sodasta Neuvostoliittoa vastaan, kun Saksan armeija oli perääntynyt jo Varsovan tasalle. Suomeen tuli liittoutuneiden valvontakomissio, jossa oli edustettuna Neuvostoliitto ja Iso-Britannia. Neuvostoliitto johti komissiota kenraalieversti Andrei Zhdanovin ollessa sen puheenjohtaja. Brittien roolina valvontakomissiossa oli myötäillä Neuvostoliiton kantoja.

Pariisin rauhansopimusta valmisteltaessa syksystä 1945 alkaen brittien intressinä oli rajoittaa Suomen armeijan mieslukua ja aseistusta, koska Suomi kuului Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Briteillä oli lisäksi korvausvaatimus Neuvostoliitolle Petsamon osalta, mutta se ei enää koskenut Suomea. Lisäksi brittien intressinä oli saada Suomesta puunjalostusteollisuuden tuotteita.

Vakauttava sopimus

Mannerheim ja Paasikivi katsoivat, että Suomen aseman vakauttamiseksi tulisi saada jonkinlainen sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tässä tarkoituksessa Mannerheim laati vuoden 1945 alussa puolustussopimuksen luonnokseksi kaksi artiklaa, joiden ajatuksen hän esitteli Zhdanoville. Zhdanov vei niistä tiedon Stalinille, joka kuitenkin katsoi, että sodan vielä jatkuessa mitään erillissopimuksia ei tehdä. Asia palasi keskusteluun vuoden 1948 alussa tilanteessa, jossa Suomen suvereniteetti oli palautettu Pariisin rauhansopimuksella edellisenä vuonna ja kylmä sota oli juuri alkamassa. Stalin odotti nyt aloitetta Suomelta, jota ei kuitenkaan kuulunut. Paasikivi epäili, että mikäli Suomi tekisi puolustussopimuksen Neuvostoliiton kanssa, se saattaisi katkaista lännen rahahanat Suomelle.

Aloite jäi siis Stalinille. Neuvostoliitto oli alkanut solmia ns. YYA-sopimuksia miehittämiensä Itä-Euroopan maiden kanssa. Samanlaista sopimusta esitettiin myös Suomelle. Paasikiven vastaus oli, että Suomi on periaatteessa valmis tekemään sopimuksen, mutta esittää, että sopimusta aletaan työstää Suomen luonnoksen pohjalta. Stalin suostui tuntien jo Mannerheimin esittämän ajatuksen siitä, että Suomi on valmis estämään hyökkäykset alueensa kautta itään. Mannerheimin ja Paasikiven hahmottelemat artiklat otettiin keväällä 1948 Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen pääsisällöksi. Muut artiklat käsittelivät kauppaa, taloutta ja kulttuuria.

YYA-sopimuksen perimmäinen tarkoitus oli estää Suomen alueen käyttäminen sotilaalliseen toimintaan Neuvostoliittoa vastaan tai sillä uhkaamiseen. Kun sopimus oli vakiinnuttanut tilanteen Suomen suunnalla ja kun Neuvostoliiton johto Stalinin kuoleman jälkeen toteutti liennytyspolitiikkaa länttä kohtaan, Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdasta vuoden 1956 alussa vastineeksi sille, että Suomi suostui pidentämään YYA-sopimuksen voimassaoloaikaa 20 vuodella. Virkamiestaholla ajateltiin silloin, että YYA-sopimuksen pidentäminen aina vaatisi jonkin myönteisen lisätoimen Neuvostoliiton taholta, mutta vuosien kuluessa sopimuksen arvo myös Suomelle tuli presidentti Kekkoselle ilmeiseksi. Kylmän sodan olosuhteissa sopimus oli Suomen asemaa vakiinnuttava ja edellytys Kekkosen kehittämälle puolueettomuuspolitiikalle.

Puolueettomuus

YYA-sopimuksen johdantoon kirjattiin Suomen pyrkimys pysyä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Paasikivi lähti tästä edellytyksestä koko presidenttikautensa aikana. Suomen tuli siis pysyä erossa suurvaltakiistoista. Sen sijaan Kekkosen aika salli jo laajempaa liikkumatilaa tai ainakin sen hakemista. Tästä pyrkimyksestä syntyi ajatus Suomen puolueettomuudesta ja sen toiminnallisesta työkalusta puolueettomuuspolitiikasta.

Suomen pyrkimys harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaa kohtasi epäluuloja Neuvostoliitossa. Aikooko Suomi vähentää YYA-sopimuksen merkitystä puolueettomuuspolitiikallaan? Siitä oli tietenkin myös kyse. Toisaalta YYA-sopimus, jonka sisällöstä Suomi sai aikanaan vuonna 1948 myös lännen taholta myönteisiä lausuntoja, oli välttämätön työkalu puolueettomalle Suomelle. Kekkonen pyrki laajentamaan Suomen liikkumatilaa varsinkin välitystoimillaan suurvaltasuhteiden myönteistä kehitystä vahvistaen. Vaikka on niin, että vasta Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov tunnusti vuonna 1989 Suomen puolueettomuuden, niin Suomi oli kansainvälisissä järjestöissä de facto puolueeton välittäjä, jonka myös Neuvostoliitto sellaiseksi tunnusti. Presidentti Kekkosen puolueettomuuspolitiikan huippuhetki oli Helsingissä vuonna 1975 pidetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK), johon osallistuivat kaikkien Euroopan maiden sekä Yhdysvaltojen ja Kanadan johtajat. Onnistumisen taustalla oli Yhdysvaltojen pyrkimys päästä pois Vietnamin sodan aiheuttamasta ongelmasta rauhoittamalla Euroopan suuntaa. Suomen aloite kasvoi tästä pyrkimyksestä, mutta se ei vähennä Suomen saamaa, yleistä välittäjärooliamme kohtaan osoitettua arvostusta.

Yhdysvallat

Yritys uudistaa Neuvostoliittoa johti sen hajoamiseen vuoden 1991 lopulla. Sitä ennen jo Varsovan liiton toiminta oli loppunut. Natokin joutui tuuliajolle ja haki epätoivoisesti uutta tehtävää. Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin administraatio löysi Natolle uuden tehtävän. Kauniisti ajateltuna se voitaisiin katsoa sen tyhjiön täyttämiseksi, jonka Varsovan liiton lakkauttaminen ja Neuvostoliiton hajoaminen olivat luoneet. Mutta oliko sotilasliiton laajennus siihen oikea ratkaisu, jouduttiin myöhemmin pohtimaan. Olisiko pitänyt tyytyä siviilimäisempiin keinoihin?

Yhdysvallat oli uuden Venäjän federaation aloittaessa toimintansa kansainvälisen politiikan subjektina ainoa supervalta, jonka toimintakykyä omien etujensa ajamiseksi ei mikään muu maa kyennyt estämään. Venäjän presidentti Boris Jeltsin oli monessa asiassa lännen avustuksen varassa ja Venäjä haki yhteiskuntamuodolleen ja talousjärjestelmälleen uutta alkua osaksi käyttäen lännen termejä mutta niiden syvällisempää merkitystä ymmärtämättä. Naton laajennusohjelmalle Venäjä ei käytännössä voinut mitään ja vielä vuonna 2004 presidentti Vladimir Putinin ensimmäisen kauden lopulla Nato laajeni jo entisiin Neuvostoliiton osiin, Baltian tasavaltoihin.

Nato

Kun Venäjän presidentti Putinin toinen kausi oli lopuillaan, hän käytti voimakkaan puheenvuoron Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 todeten, että nyt riittää. Se tarkoitti Naton laajennusta ja oli suunnattu Nato-maiden johtajille, mutta myös Dmitri Medvedeville, jonka presidenttikausi oli alkamassa vuoden 2008 alusta. Ne lausunnot, joita lännen johtajat Putinin puheesta antoivat, osoittavat, että he eivät ymmärtäneet vielä heikon Venäjän presidentin ajatusta siitä, että mikäli Nato laajenee edelleen Georgiaan ja Ukrainaan, niin se on suora uhka Venäjän olemassaololle.

Nato-maiden huippukokouksessa Bukarestissa keväällä 2008 Yhdysvallat puolsi ja toisaalta Saksa sekä Ranska vastustivat sitä, että Georgia ja Ukraina saisivat lupauksen jäsenyydestä ja ohjelman kohti sen toteuttamista. Kompromissiksi tuli, että molemmille maille luvattiin Nato-jäsenyyden perspektiivi. Tämä ei kelvannut Georgian presidentille Mikheil Saakashvilille, jonka armeija oli amerikkalaisten kouluttama ja aseistama. Se hälytti myös venäläiset, presidentti Medvedevin ja pääministeri Putinin.

Georgia

Georgialla oli kaksi kapinamaakuntaa Abhasia ja Etelä-Ossetia. Molemmissa oli eräänlaiset kansainväliset toimielimet, jotka hoitivat alueiden turvallisuutta ja pyrkivät kehittämään yhteistyötä Georgian ja kapinamaakuntien välillä. Venäjä osallistui myös näihin toimiin. Etelä-Ossetian kohdalla ETYJ koordinoi tarkkailumissiota ja siellä oli rauhanturvajärjestely, jonka osina olivat Georgia, Venäjä, Etelä-Ossetia ja Pohjois-Ossetia. Abhasiaa koordinoi YK.

Saakashvili oli luvannut kansalleen, että hän palauttaa Georgian valtioalueen kokonaisuudessaan ensimmäisen presidenttikautensa aikana. Tästä ei tullut mitään, ja hänen gallup-tuloksensa ennen uusia presidentinvaaleja olivat hyvin alhaiset. Varsin kritisoitu presidentinvaali vuoden 2008 alussa sai Saakashvilin voittajaksi 53 prosentin kannatuksella. Kun hän myös voitti parlamenttivaalit keväällä 2008, hän katsoi aikansa tulleen ja aloitti illalla 7. elokuuta hyökkäyksen Etelä-Ossetiaan pommittamalla Etelä-Ossetian pääkaupunkia Tskhinvalia ja aiheuttamalla tappioita venäläisille rauhanturvajoukoille. Hän hyökkäsi, vaikka Georgian armeijan parhaat joukko-osastot olivat auttamassa amerikkalaisten sotatoimia Afganistanissa ja Irakissa. Muutamassa päivässä Venäjän silloinen heikohko armeija kuitenkin löi georgialaiset joukot Etelä-Ossetiassa ja siellä ollut georgialaisväestö joutui jättämään alueen. Venäläiset ottivat huostaansa myös Abhasian.

ETYJin puheenjohtajamaa Suomen ulkoministeri Alexander Stubb ja EU:n puheenjohtajamaa Ranskan ulkoministeri Bernard Kouchner saapuivat Tbilisiin ja aloittivat keskustelut Saakashvilin kanssa siitä, miten syntynyt kriisi ratkaistaan. Kun me eurooppalaiset neuvottelimme hävinneen osapuolen kanssa ja olimme sitä mieltä, että Georgian alueellinen koskemattomuus tuli säilyttää osana ratkaisua, niin amerikkalaiset soittivat venäläisille ja esittivät diiliä, jonka mukaan venäläiset lähtisivät Georgian varsinaiselta valtioalueelta, mutta jäisivät kapinamaakuntiin Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan. Tämän yhteisymmärryksen toi Moskovaan ja Tbilisiin Ranskan presidentti Nikolas Sarkozy. Suomen ulkoministeri Stubb lensi Moskovaan ja esitti Saakashvilin kanssa käytyjen keskustelujen tulokset Venäjän ulkoministeri Lavroville. Muodollisesti Suomen rooli päättyi siihen, koska kaikille oli jo tiedossa se suurvaltojen välinen yhteisymmärrys, jota presidentti Sarkozy oli tuomassa seuraavana päivänä Moskovaan ja Tbilisiin.

Olen kertonut jo aiemminkin, että presidentti Bushin administraatio oli ollut rehellinen, kun se varoitti Saakashviliä hyökkäämästä Etelä-Ossetiaan. Amerikkalaiset totesivat, että Georgian hyökkäys Etelä-Ossetiaan aiheuttaa sodan Venäjän kanssa, ja siinä sodassa Yhdysvallat ei tule olemaan mukana. Varapresidentti Dick Cheney oli kuitenkin saanut laajat valtuudet presidentti Bushilta ja perustanut oman hallintonsa. Nykyisin tiedetään, että Cheney, jonka tehtäviin liittyi Georgia, olisi antanut Saakashvilille tietoja, jonka mukaan Venäjä bluffaa eikä kykene hyökkäämään. Amerikkalaiset joutuivat kestämään Saakashviliä vielä neljä vuotta, mutta varmistivat sen, että Saakashvili ei kyennyt kahdeksan vuoden jälkeen ottamaan enää valtaa pääministerinä, jolle oli Venäjän mallin mukaan jo siirretty eräitä uusia valtaoikeuksia.

Tämä Georgian tapaus on hyvä tiedostaa nykytilanteessa, vaikka Ukraina ei ole Georgia. Lännen ja Venäjän välisessä kriisissä näyttäisi siltä, että Ukrainan kohtalo tulee seuraamaan pääpiirteissään sitä, mitä tapahtui Georgiassa. Lisäksi on nyt jo selvää, että maailmanmitassa Kiinan nousu on aiheuttanut hegemoniataistelun kahden leirin välillä. Toista johtaa Yhdysvallat, jonka tarkoitus on pitää hegemonia amerikkalaisten käsissä. Toista johtaa Kiina, jonka politiikka tähtää moninapaiseen järjestelyyn, jossa Kiinalla on ainakin yhtä vahva asema kuin Yhdysvalloilla.

Ukraina

Ukrainan kriisi alkaa varsinaisesti Maidanin mielenosoituksista vuosina 2013–2014. Presidentti Viktor Janukovitš oli neuvottelemassa vapaakauppasopimusta EU:n kanssa, kun Venäjän presidentti Putin puuttui asiaan ja esitti erittäin edullista energiasopimusta Ukrainalle, jos se luopuu assosiaatiosopimuksesta EU:n kanssa. Kun Janukovitš myöntyi tuohon ajatukseen ja alkoi perääntyä assosiaatiosopimuksen teosta, syntyi Kiovan Maidanin aukiolle mielenosoituksia. Talven kuluessa ne kärjistyivät väkivaltaiseksi valtakamppailuksi.

Kriisin kärjistymisen vaiheet ja taustatekijät on hyvä Suomessakin tuntea, koska Ukraina ja Suomi ovat Venäjän naapurimaita, joskin myöhemmiltä lähtökohdiltaan hyvin erilaisia.

Läntinen narratiivi on ollut se, että mielenosoitukset olivat spontaaneja, mutta sitten Janukovitsin turvamiehet alkoivat ampua mielenosoittajia, jotka puolestaan uhkasivat pakottaa presidentin eroamaan. Joka tapauksessa presidentti Janukovits lähti maanpakoon Venäjälle.

Venäläiset puolestaan ovat syyttäneet länsimaita ja Ukrainan natsimielisiä ryhmittymiä kriisin kärjistämisestä. He ovat myös julkistaneet puhelinkeskustelun, jonka Maidanin kriisin loppuvaiheessa talvella 2014 kävivät Yhdysvaltain varaulkoministeri Victoria Nuland ja Yhdysvaltain Kiovassa oleva suurlähettiläs. Tämä kaksikko keskusteli ministerivalinnoista Maidanin jälkeiseen Ukrainan hallitukseen. Ukrainaa hoiti presidentti Barak Obaman administraatiossa varapresidentti Joe Biden, ja hänen poikansa toimi energia-alalla Ukrainassa.

Yhdysvalloissa on viime aikoina monelta taholta esitetty näkemys siitä, että amerikkalaiset avustivat Maidanin mielenosoituksia myös maksamalla osallistujille heidän läsnäolostaan. Saman tapainen tilanne oli aikoinaan Georgiassa, kun Saakashvili syrjäytti Edvard Shevardnadzen vallasta vuoden 2003 lopussa. Tämän ovat amerikkalaiset minulle kertoneet.

On yhä paljolti avoin kysymys, ketkä Kiovassa ampuivat ne laukaukset, jotka tappoivat siviilejä ja poliiseja helmikuun 2014 lopulla. Ryhtymättä asiassa tuomariksi on silti aiheellista todeta, että vahva amerikkalaisen administraation ulkopuolelta ja myös Trumpin taustajoukoista tuleva näkemys nykyisin on, että tuhoisimmat laukaukset ammuttiin lähinnä Maidanin aukiolla olleiden talojen katoilta ja ampujina toimivat Länsi-Ukrainasta tulleet ”Oikean sektorin” tai sen liittolaisten taistelijat. Tällä ryhmittymällä on paljon valtaa Ukrainassa ja se pitää esimerkkinään niitä äärioikeistolaisia ukrainalaisia, jotka taistelivat Hitlerin apuna Neuvostoliittoa vastaan.

Lisäksi on tiedossa, että oli amerikkalaisten päätös ottaa Ukrainan Maidanin jälkeiseen hallitukseen kolme ministeriä Oikean sektorin piiristä. Amerikkalaiset lähteet toteavat nykyisin varsin yksioikoisesti sen, että Oikean sektorin ja yleensäkin Ukrainan äärioikeiston esikuvana on Stepan Bandera, joka toimi II maailmansodassa yhdessä Hitlerin joukkojen kanssa ja jota CIA käytti myöhemmin kylmässä sodassa vastarintaliikkeen keulakuvana Ukrainassa taisteltaessa Neuvostoliiton hallintoa vastaan. Amerikkalainen ”deep state” on siis sodista lähtien ollut mukana muokkaamassa ukrainalaista nationalistista ääriliikettä. Tämä ääriliike on myös uhannut presidentti Zelenskyn henkeä, mikäli hän lähtee rauhanneuvotteluissa Venäjän kanssa luovuttamaan Ukrainan valtioaluetta.

Maidanin jälkeen Venäjä miehitti Krimin. Kun ns. vihreät miehet pyrkivät saamaan Ukrainan rannikon Venäjän haltuun, niin venäläismielisten viimeinen tukikohta tuhottiin Odessassa Oikean sektorin taistelijoiden toimesta. Kapinaliike alkoi myös Donbasin alueella. Ukrainan lainsäädäntöön oltiin lisäämässä venäläisiä sortavia elementtejä, ja tästä kapinaliike sai alkunsa. Jälleen epävirallisista amerikkalaislähteistä kerrottuna CIA:n johtaja Brennan kävi Kiovassa vuonna 2014 ja esitti silloiselle Ukrainan presidentille Petro Porosenkolle, että Ukrainan pitäisi hyökätä Donbasin alueelle. Porosenkon armeija alkoi moukaroida Donbasin kaupunkeja ja teollisuuslaitoksia, ja hyvin nopeasti Venäjä puolestaan ryhtyi auttamaan kapinallisia.

Nato, Georgia ja Ukraina

Naton ja Yhdysvaltain levittäytyminen Georgiaan ja Ukrainaan on ollut siis se punainen viiva, jonka yli mentyään länsi on joutunut sijaissotiin niin Georgiassa kuin Ukrainassa. Länsi avustaa ja pyrkii heikentämään Venäjää kaikin tavoin pakotepolitiikalla ja myös aseistamalla ja avustamalla Ukrainaa. Venäjän pyrkimys helmikuussa 2022 oli alun perin vaihtaa Kiovassa hallitus, mutta sen operaation epäonnistuttua Venäjä on pyrkinyt valloittamaan lähinnä Donbasin aluetta.

Naton pyrkimys saada Georgia ja Ukraina jäsenikseen olisi merkinnyt sitä, että näiden maiden rannikot olisivat tulleet Naton kontrolliin. Venäjällä tämän on katsottu merkitsevän maan vaikutusvallan loppua Mustalla merellä ja Välimerellä. Vastavetona Venäjällä on esitetty se ajatus, että mikäli Ukrainassa vielä haikaillaan Naton perään, niin saattaa syntyä Ukraina ilman rannikkoa. Se olisi kuolinisku Ukrainalle valtiona, ja siksi rauhaan pyrkiminen olisi nyt kaikkien osapuolten etujen mukaista. Niin kuin amerikkalaiset toimivat Georgiassa, on presidentti Donald Trump Ukrainan osalta soittanut venäläisille, ja Trump ja Putin ovat tavanneet Alaskassa. Aivan kuin Georgian tapauksessa eurooppalaiset vastustavat kahden suuren diiliä Ukrainasta. Olisiko eurooppalaistenkin syytä tarkastella todellisen sotatilanteen pohjalta realistisia esityksiä rauhan aikaansaamiseksi Ukrainan ja Venäjän välillä?

EU, NATO, DCA-sopimus, JEF-yhteistyö ja halukkaiden koalitio

Lopuksi hieman Suomen tilannetta tänä päivänä. 1990-luvun alussa Suomi oli tehnyt uuden poliittisen sopimuksen Venäjän kanssa samalla, kun YYA-sopimus lakkasi olemasta. Uusi poliittinen sopimus perustui YK:n ja ETYK:n periaatteisiin eikä siinä ollut sotilaallisia velvoitteita. Tältä pohjalta Suomen pitkän tähtäimen toive liittyä läntisiin organisaatioihin saattoi toteutua. Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen ja jopa sen mallioppilas. Suomessa ja Ruotsissa katsottiin, että EU-jäsenyys esti niitä olemasta puolueettomia. Niinpä Suomi ja Ruotsi julistautuivat sotilaallisesti liittoutumattomiksi maiksi. Sen sijaan, kun Itävallasta tuli EU:n jäsen, se ei estänyt itävaltalaisia jatkamasta puolueettomuuden tiellä.

Varsin nopeasti Suomessa syntyi ajatus siitä, että Suomi voisi liittyä kaikkiin keskeisiin läntisiin organisaatioihin, mukaan lukien Nato. Sanottiin, että Suomen pitäisi liittyä kaikkiin lännen ytimiin. Siihen ei kuitenkaan heti lähdetty, vaan tyydyttiin soveltamaan Naton oppeja kumppanimaana. Sanonta oli se, että Suomi on parempi Naton yhteistyökumppani kuin jotkut varsinaiset jäsenet. Suomi tuotti turvallisuutta, kun useat muut maat sitä kuluttivat. Uusia hävittäjiä aikoinaan valitsemalla ilmavoimat päätyivät siihen, että amerikkalainen Hornet oli sopivin. Poliittinen johto lähti tähän mukaan, vaikka oli selvää, että se sitoisi Suomea amerikkalaisten turvallisuuskonseptiin heidän omista eduistaan katsottuna. Sitä silloin haluttiin, ja kun uusi hankinta tuli ajankohtaiseksi, niin yllätyksenä ei tullut, että päädyttiin jälleen amerikkalaiseen koneeseen.

Venäjän poliittinen kanta oli, että Suomella on oikeus liittyä sellaisiin organisaatioihin, joihin se haluaa liittyä. Toisaalta Venäjällä on oikeus ilmaista, miten Suomen liittymispolitiikka vaikuttaa Venäjään. Suomen ja Venäjän suhteita kehitettiin voimallisesti 1990-luvulla ja uuden vuosituhannen alussa. Kaupalliset suhteet kehittyivät firmojen kautta, ja venäläisten ostovoima hyödytti varsinkin Itä-Suomea. Liikennejärjestelyt toivat merkittäviä hyötyjä. Pietariin pääsi Suomesta Allegro-junalla muutamissa tunneissa, ja Finnairin ylilennot Venäjän ilmatilassa toivat sille merkittävää kilpailuetua Aasian markkinoilla.

Naton kannatus pysyi ylimmillään noin 40 prosentissa. Kun Ukrainan sota sitten alkoi ja Venäjä oli esittänyt Suomelle ja Ruotsille negatiivisen asenteensa näiden maiden mahdolliseen Nato-jäsenyyteen, oli Suomen ja Ruotsin pakko reagoida ja todeta, että ne päättävät itse, mihin liittoihin kuuluvat. Samalla alkoi yleinen mielipide kääntyä myönteiseksi Nato-jäsenyydelle. Kun gallupit näyttivät 80 prosenttia Nato-jäsenyyden puolesta, niin oli tasavallan presidentin ja hallituksen tehtävä jotakin. Muuten tilanne olisi aiheuttanut Suomessa vakavan sisäisen kriisin. Siten presidentti, hallitus ja eduskunta kääntyivät Nato-jäsenyyden kannalle ja tasavallan presidentin toimesta jäsenyysprosessi saatiin käyntiin Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin kanssa. Biden soitti Niinistön läsnä ollessa myös Ruotsin pääministerille tilanteesta. Ruotsi lähti tähän prosessiin mukaan, mikä oli tietenkin Suomen oman tilanteen kannalta ratkaisevan tärkeää.

Suomelle tyypilliseen tapaan Nato-sopimukseen ei tehty yhtään varaumaa. Sitten kun tehtiin bilateraalisesti DCA-sopimus Yhdysvaltain kanssa, siihenkään ei lisätty mitään varaumia. Suomi antaa Yhdysvalloille omalta alueeltaan 15 tukikohtaa, joissa sovelletaan amerikkalaista lainsäädäntöä ja joista käsin Yhdysvallat voivat edistää omia etujaan. Lisäksi on tehty Yhdysvaltain kanssa Indo-Pasific sopimus. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomeen ei tulla sijoittamaan pysyvästi amerikkalaisia joukkoja. Ne tulevat Suomeen harjoitusten merkeissä. Suomi on myös ilmeisen tarkoituksellisesti pitänyt auki asenteensa ydinaseisiin. Suomi ei liittynyt ydinaseiden kieltosopimukseen, ja Suomen suhde ydinsulkusopimukseen ja sen alaiseen ydinjätteen loppusijoitukseen on ollut varovaisen odottava.

Ison-Britannian kanssa ollaan JEF-yhteistyössä nopean reagoinnin joukkojen osalta. Britit johtavat myös eurooppalaista halukkaiden koalitiota, jonka tarkoitus on heikentää Venäjää ja sivuuttaa sellaiset eurooppalaiset maat, joiden intressissä on yhteistyö Venäjän kanssa. Pohjois-Suomen osalta Nato-yhteistyötä johtaa Ruotsi.

Nyttemmin Suomella on Venäjän kanssa diplomaattiset suhteet, joita käytetään vain välttämättömään kommunikaatioon. Turussa ollut Venäjän pääkonsulinvirasto on vastavuoroisesti suljettu. Poliittisia suhteita ei ole ollenkaan. Raja on kiinni, ja Suomen puolelle rakennetaan raja-aitaa. Suomi pyrkii heikentämään Venäjää ja presidentti Putinia osallistumalla EU:n piirissä jatkuvasti tehtäviin pakotepäätöksiin, jotka on suunnattu presidentti Putinin lähipiiriin ja Venäjän energiakaupan supistamiseen. Heikentääkseen Venäjän sota- ja poliittista potentiaalia Suomi osallistuu näkyvästi Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyn tukemiseen ja Ukrainan armeijan aseistamiseen.

Suomen poliittinen johto on ilmoittanut, että se ei luota Venäjän poliittiseen johtoon. Turun kaupunki on sanoutunut irti kaikista yhteistyömuodoista Pietarin kaupungin kanssa. Näiden kaupunkien yhteistyöllä on ollut valtakunnallista merkitystä ottaen huomioon sen, että sekä Vladimir Putin että Dmitri Medvedev tulevat Pietarista ja heillä on ollut administraatioissaan useita pietarilaisia korkeissa asemissa. Aikaisemmin Suomen ja Venäjän kulttuuriyhteistyössä merkittävän aseman saanut Suomi-Venäjä-Seura on sanonut irti yhteytensä Venäjän suurlähetystöön Suomessa. Virallinen Suomi katsoo, että Venäjä on eksistentiaalinen uhka ei vain Suomelle vaan koko Euroopalle. Tämä olettamus on antanut sisällön suomalaisten historialliselle narratiiville ja suomalaiselle militarismille.

Suomi on edelleen profiloitunut pohjoismaiden piiriin. Suomi on kuitenkin enenevässä määrin liittynyt Baltian maiden ja Puolan vetämään, Venäjän pelkoon pohjautuvaan liittoumaan. Se muistuttaa pitkälti reunavaltiopolitiikkaa 1920-luvulta. Aikanaan EU:n itäistä kumppanuutta alettiin tehdä Ruotsin ulkoministerin Carl Bildtin ja Puolan ulkoministerin Radoslaw Sikorskin kesken katastrofaalisin tuloksin. Tämän linjan huippu saavutettiin, kun Viron entinen pääministeri Kaja Kallas nimitettiin nykyisen komission korkeaksi edustajaksi eli EU:n ulkoministeriksi. Tilannetaju Euroopassa on heikoissa kantimissa.

Venäjän reaktio Suomen Nato-jäsenyyteen on Suomessa koettu varsin maltilliseksi. Osittain on arveltu, että Suomen Nato-kumppanuus viestitti venäläisille Suomen sijoittumisen itä-länsi akselilla osaksi länttä, joten venäläiselle taholle ei tullut yllätyksenä Suomen Nato-jäsenyys, kun turvallisuustilanne Euroopassa muuttui radikaalisti. Venäjä hyödyntää hybridi-vaikuttamista, mutta se on ollut paljon maltillisempaa, kuin mitä Suomen virallinen propaganda on kansalaisille uskotellut. Suomi on luokiteltu Venäjällä epäystävälliseksi maaksi. Vihollistermiä on pyritty välttämään, mutta joissakin yhteydessä sitäkin on väläytelty. Suomen Pietarissa ollut pääkonsulinvirasto suljettiin. Venäjän Karjala, sen historia sekä Pietarin kaupunki ja sen historia on tullut jälleen ajankohtaiseksi, kun Venäjällä käydään keskusteluja Suomen Itä-Karjalan miehityksestä vuosina 1941–1944 ja Leningradin piirityksestä noina vuosina. Myös Neuvostoliiton sodanjälkeistä politiikkaa Suomea kohtaan on Venäjällä nyt arvosteltu liian myötämieliseksi Suomelle.

Jos Suomi oli II maailmansodassa sivussa pääsotanäyttämöltä ja säilytti itsenäisyytensä pitkälti juuri siitä syystä, niin nyt Suomi on keskellä valtataistelua, jota käydään lännen ja idän välillä Itämerestä ja Arktisesta alueesta. Suomi ei ole tässä kamppailussa viaton uhri, vaan varustautuu sotilaallisesti toimimaan siten, että Venäjän kykyä toimia Itämerellä ja Arktisella alueella heikennetään. Yhdysvalloilla on luonnollisesti omat intressinsä Arktisella alueella, mutta tuskin amerikkalaiset haluavat mitään sotatilaa Venäjän kanssa tuolla alueella, jonka ulkopuolelle jää Kiina.

Amerikkalaista arviota Suomen aseellisesta voimasta osana Eurooppaa kuvaa Foreign Affairs julkaisun heinä-elokuun numerossa Kori Schake, joka on American Enterprise instituutin ulko- ja puolustuspolitiikan tutkimuksen johtaja. Hän oli Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston ja ulkoministeriön jäsen George W. Bushin administraatiossa. Shaken mukaan Washingtonin eurooppalaiset liittolaiset voisivat ilman muuta lyödä Venäjän sotilaallisen voiman konventionaalisessa, ydinaseettomassa sodassa. Suomi yksin voisi luultavasti voittaa Venäjän sellaisessa sodassa, jos sillä olisi turvatakuut ainakin yhdeltä sen ydinaseita omaavalta liittolaiselta, Ranskalta tai Yhdistyneeltä Kuningaskunnalta. Mielestäni tämä arvio alkaa näyttää jälkijättöiseltä talvisodan tematiikalta, eikä kuvasta sitä todellisuutta, jonka pohjalta Yhdysvaltojen johto on tilannetta arvioinut ja edelleen arvioi.

Suomen itsenäisyys on itsenäisyyttä Venäjästä. Kun sitä pyritään varmistamaan, joudutaan luopumaan isosta osasta suvereenisuutta länteen, mutta se on se hinta, joka joudutaan maksamaan. Lisäksi tulee ottaa huomioon Suomen alueen sijoittuminen aivan Muurmannin alueen ja Pietarin kaupungin kupeeseen. Suomen alueen käyttö Venäjän vihollisten toimesta tai myös aikomus käyttää Suomen aluetta, tuottaa Suomelle riskitason, jota tulee jatkossa olemaan varsin tukala hallita.

Suomalaiset katsovat, että arvot ovat tärkeitä. Toisaalta, kun on haettu Suomelle suojelijaa, niin arvoilla ei valinnassa ole ollut mitään osaa. Ruotsilla vuoteen 1809, Venäjän keisarikunnalla, Saksan keisarikunnalla, reunavaltioilla, pohjoismailla, Hitlerin Saksalla, Neuvostoliitolla, EU:lla, Natolla ja Yhdysvalloilla ei ole ollut mitään yhteistä arvopohjaa. Myöskään demokratia ei ole ollut määräävä tekijä. Sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa Suomi oli vastakkainasettelussa useiden demokratioiden kanssa ilman diplomaattisia suhteita niihin. Suojelijaksi kelpasivat autoritaarisesti johdetut Saksan keisarikunta ja natsi-Saksa.

Myös ns. uudessa maailmanjärjestyksessä puhutaan arvoista, mutta suurvaltapolitiikassa niillä tuskin tulee olemaan suurempaa sijaa kuin ennenkään. Suurvallat tunnetusti ovat kiinnostuneita vain intressiensä edistämisestä.

Espoossa 7.9.2025

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs