Petroskoissa järjestettiin 7.-8.9.2017 suomalaisten ja venäläisten historioitsijoiden seminaari, jossa tarkasteltiin erityisesti kahta vuosilukua: 1617 ja 1917. Näistä 1617 oli Stolbovan rauhan vuosi, jolloin Ruotsi saavutti alueellisen ääripisteensä levittäydyttyään itään vuodesta 1150 alkaen. Stolbovan rauhan raja, lukuun ottamatta Inkerinmaata, oli sitten myös autonomisen suuriruhtinaskunnan raja Venäjän imperiumin sisällä vuodesta 1812 ja lopulta myös Tarton rauhassa 1920 sovittu Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen raja. Itsenäistyneen Suomen itäraja noudatteli siis Stolbovan rauhan rajaa, niin kuin se suuriruhtinaskunnan osalta oli ollut voimassa. Venäjä oli heikkouden tilassa vuosina 1617 ja 1920.
Venäjällä 1600-luvun alkua kutsutaan sekasorron ajaksi (smutnoe vremja). Minulle oli yllätys kuulla, missä määrin tsaarinvallan heikkeneminen johti alueilla yhteydenottoihin naapurikansoihin ja itsemääräämisoikeuden vaatimuksiin. Näin tapahtui Novgorodissa 1611, jolloin Ruotsi ja Novgorod ryhtyivät liittosuhteisiin. Tätä edesauttoi ruotsalaisten Novgorodin miehitys Jaakko De la Gardien johdolla. Hän vei Novgorodista suuren määrän asiakirjoja esimerkiksi veroluetteloita siltä varalta, että Ruotsi olisi myöhemmin saanut alueen haltuunsa. Samanlainen oli tilanne vuosina 1917-1920 ja sitten 1991-2000. Silloin Moskovan ukaasit menettivät alueellisen merkityksensä ja irtiottoja tapahtui.
Toinen vuosiluku 1917 liittyy ensimmäiseen maailmansotaan, Venäjän vallankumoukseen sekä Suomen itsenäistymiseen ja Neuvosto-Venäjän taholta tehtyyn Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen. Nämä kaikki kuuluvat tietyllä tavalla yhteen, ja niitä on tulkittu kovin eri tavoilla eri aikoina viimeisten sadan vuoden kuluessa. Tulkinnat hajoavat jopa maiden sisällä saatikka sitten kansainvälisesti. Petroskoin seminaari oli varsin antoisa erilaisten näkökohtien esille tuojana.
Minua itseäni kiinnosti Karjalan kysymys varsin kokonaisvaltaiselta kannalta. Karjalan kysymyshän ei rajoitu vain viimeiseen sataan vuoteen vaan kuuluu Ruotsin ja Venäjän historiaan ainakin Pähkinäsaaren rauhasta (1323) alkaen. Ruotsalaiset valloittivat Käkisalmen läänin vuonna 1580, mutta luovuttivat sen takaisin Venäjälle 1595 Täyssinän rauhansopimuksella. Stolbovan rauhassa Käkisalmen lääni siirtyi jälleen Ruotsille, joka sai myös suuren osan Inkerinmaata. Näissä vaiheissa Käkisalmen läänin ortodoksinen väestö siirtyi osittain Tveriin ja Valdaille, osa menehtyi ja osa jäi Ruotsin valloittamalle alueelle, vaikka muun muassa ortodoksisten pappien tilanne ja koulutus oli pitkään epäselvä. Käkisalmen lääni liitettiin voittomaana Inkerin ja Liivinmaan kanssa kenraalikuvernöörikuntaan, jonka keskus oli Narvassa. Tuon kaupungin keskeinen merkitys Ruotsille oli tullut esille jo Täyssinän rauhansopimuksessa, kun Ruotsi luopui Käkisalmen läänistä saadessaan pitää omistuksensa Virossa: Narvan ja Revalin.
Vuonna 1700 nuori Kaarle XII voitti venäläiset Narvassa ja kääntyi sitten kohti etelää ja länttä sekä jätti valtakuntansa itärajan tyhjäksi. Tsaari Pietari I perusti Pietarin kaupungin vuonna 1703 ja tuhottuaan Ruotsin armeijan Poltavassa 1709 valloitti Riian, Revalin, Viipurin ja Käkisalmen vuonna 1710. Näiden valloitusten ansiosta Pietari julisti Pietarin kaupungin Venäjän pääkaupungiksi 1712. Ruotsi tunnusti Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan menetykset Uudenkaupungin rauhassa 1721. Pietari nimitti itsensä Venäjän keisariksi, ja häneen nimeensä liitettiin lisämäärite Suuri.
Venäjän valloitettua Suomen loputkin läänit Ruotsilta sodassa 1808-1809 keisari Aleksanteri I ”nosti Suomen kansakuntien joukkoon” ja loi Suomen suuriruhtinaskunnan laajaa autonomiaa nauttivana alueena. Vuonna 1812 Venäjän vanhat 1700-luvun suomalaiset valloitusmaat, ns. Vanha Suomi mukaan luettuina Laatokan Karjala ja Karjalan kannas, siirrettiin Suomen suuriruhtinaskunnan yhteyteen.
Suomalaiset aloittivat kansakunnan rakentamisen 1820-luvulla, kun Kalevalan ensimmäinen versio ilmestyi. Runoja kerättiin Suomesta, mutta varsinainen runokokoelma, joka on myös Kalevalan pohjana, tuli Vienan Karjalasta ja vähäisemmässä määrin Aunuksen Karjalasta. Karelianismi ja pan-suomalaisuus olivat pohjana Suur-Suomi -idealle, joka vaati Suomelle luonnollisia rajoja, kun autonomian laajentaminen ja sitten itsenäisyys tulivat ajankohtaisiksi. Syntyi ns. Itä-Karjalan kysymys.
Leninin johtama neuvostohallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä 1917, koska Saksa painosti siihen ja koska Trotskin johtamat sotatoimet olivat viemässä kohti aselepoa Brest-Litovskissa. Saksalaiset sopivat siellä 3.3.1918 allekirjoitetussa rauhansopimuksessa, että Venäjä poistaa sotavoimansa Suomesta, kun saksalaisten lähettämä Itämeren-divisioona nousee maihin ja saapuu Helsinkiin. Leninin viimeinen aselähetys Suomen punaisille tapahtui juuri ennen Brest-Litovskin rauhansopimuksen allekirjoittamista. Sen jälkeen Leninin kädet olivat sidotut Suomen suunnalla. Suomi jätettiin osaksi Saksan Itäimperiumia.
Saksan hävittyä maailmansodan ja Venäjän ollessa vallankumouksen pyörteissä Suomi todella itsenäistyi. Tarton rauhanneuvotteluissa vuonna 1920 Suomi vaati itselleen koko Itä-Karjalaa, johon katsottiin kuuluviksi Kuola, Vienan Karjala ja Aunuksen Karjala. Suomi tuki voimakkaasti paikallisen väestön pyrkimyksiä saavuttaa itsemääräämisoikeus. Tartossa ratkaisuksi tuli Itä-Karjalan autonomia, jonka vahvistamiseksi Suomi kävi ns. heimosotia Vienan ja Aunuksen Karjalassa vuosina 1920-1922.
Suomalaiset tarkoittivat paikallisen väestön autonomiaa suhteessa Venäjään. Myös Neuvosto-Venäjä suunnitteli noille alueille autonomia, mutta täysin erilaiselta pohjalta. Lenin kutsui Edvard Gyllingin Petroskoihin muodostamaan Karjalan Työväen Kommuunia. Punaisten pakolaisten ja sitten myös Amerikasta tulleiden suomalaisten avulla piti saavutettaman autonomia, joka oli määrä julistaa voimaan Karjalan Autonomisen Neuvostotasavallan nimellä.
Lenin ja Stalin tukivat Gyllingiä kansainvälisen paineen alaisena. Gyllingin suomalainen eliitti Karjalassa (n. 1% koko väestöstä) ajoi suomalais-karjalaista Karjalaa, jossa suomen ja karjalan kielet olisivat olleet viralliset kielet venäjän kielen kustannuksella. Tähän Karjalaan piti liittää vallankumouksen edetessä vasta itsenäistynyt Suomi sekä Skandinaviasta Ruotsi ja Norja. Kansainvälisen paineen hellittäessä alkoi vastaliike Stalinin toimesta. Kirovin murha laukaisi laajan terrorin Karjalassa. Gylling syrjäytettiin vuonna 1935, ja suomalaiset siirtolaiset Karjalassa kokivat kollektiivisen likvidoimisen vuosina 1937 ja 1938. Hitlerin valtaannousu ja Suomen harjoittama politiikka tuottivat Karjalassa ns. Suomi-tekijän seurauksineen. Alueen väestöön ei enää luotettu.
Stalinin ja Hitlerin sopimus vuonna 1939 siirsi Suomen jälleen Neuvostoliiton etupiiriin. Talvisodassa Neuvostoliitto halusi itselleen Suomen suunnalla turvalliset rajat. Suomi taisteli menestyksellisesti, mutta suurvalta Neuvostoliitto vei lopulta voiton, ja niin Moskovan rauhassa Suomi menetti Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan. Näiden alueiden koko väestö evakuoitiin, ja noin 400.000 karjalaista asutettiin muualle Suomeen.
Jatkosodassa kesästä 1941 alkaen Suomi tukeutui Saksaan. Menetetyt alueet piti saada takaisin ja Itä-Karjala liittää Suomeen. Suomi valloitti menettämänsä alueet takaisin ja miehitti Itä-Karjalaa siltä osin, kun se kuului Suomen rintamavastuulle. Hyökkäys eteläiseen Itä-Karjalaan Syvärille oli myös Saksan sodanjohdon vaatimus Leningradin saarron toteuttamiseksi. Miehityksen aikana Suomi pyrki Itä-Karjalassa aikaansaamaan eräänlaiseen etnisen puhdistuksen. Suomen- ja karjalankieliset olivat erikoisasemassa ravinnon, työnsaannin ja koulutuksen osalta verrattaessa muihin kansallisuuksiin (esim. venäläisiin, ukrainalaisiin ja valkovenäläisiin). Hyvin varhain miehityksen alettua Suomen sodanjohdolle kuitenkin selvisi, että Suomen mahdollisuudet pitää Itä-Karjala olivat lähes olemattomat, ja evakuoimissuunnitelmia alettiin laatia jo vuoden 1943 alusta alkaen.
Jatkosota ei päättynyt Suomen antautumiseen, joka oli ollut liittoutuneiden vaatimus. Suomi sai syyskuussa 1944 aselevon ja välirauhansopimuksen sekä soti sitten vielä saksalaiset pois maasta. Kylmän sodan vuosina Suomi solmi YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa, jonka sopimuksen perusidea oli, että Suomi ei luovuta aluettaan Neuvostoliiton vihollisten käyttöön ja että Suomi puolustaa omaa aluettaan Neuvostoliiton vihollisten hyökkäyksiä vastaan.
Neuvostoliitto uudisti Karjalan kannaksen paikannimistön, mutta Hiitolasta pohjoiseen suomalais-karjalaiset nimet säilyivät. Menetetyt alueet asutettiin Neuvostoliiton toimin lähinnä Ukrainasta ja Valko-Venäjältä tulleella väestöllä. Vasta myöhemmin myös Venäjän karjalaista väestöä palasi kotiseuduilleen.
Neuvostoliiton hajottua Suomen ja Karjalan tasavallan kesken solmittiin uusia kauppa- ja kulttuurisuhteita. Varsinkin puun tuonti Karjalasta Suomen teollisuuden käyttöön on ollut merkittävää. Karjalan tasavallasta on siirtynyt paljon suomenkielistä väestöä Suomeen, jolloin Karjala on menettänyt suomenkielen opettajansa. Tätä puutetta on pyritty korvaamaan Suomesta lähetetyillä opettajilla. Suomenkielisillä on Karjalassa teatteri ja lehti, mutta resursseista on pulaa.
Suomesta tuli vuonna 1995 Euroopan unionin jäsen. Kuten sanotaan, ”Suomi kuuluu länteen”. Suomen kohtalo on kuitenkin ollut etupäässä kiinni idästä ja sen suhteellisesta voimasta länteen verrattuna. Suomi ja NATO osallistuivat äskettäin Ruotsin järjestämiin sotaharjoituksiin, joilla pyrittiin tehostamaan kykyä turvata Ruotsin alue mahdollisessa kriisitilanteessa. Sitooko tämä Ruotsin alueen Baltian puolustamiseen? Sillä on merkitystä meillekin. Venäjä puolestaan yhdessä Valko-Venäjän kanssa piti Zapad-nimellä kulkeneen harjoituksen, jonka päämääriin kuului Venäjän strategisten etujen turvaaminen Itämerellä. Kysymys on Suomenlahdesta, Pietarin kaupungista ja Kaliningradista.
Tilanteen nyt Itämerellä kiristyttyä on ensiarvoisen tärkeätä, että Suomessa harjoitetaan yhteistyötä Karjalan tasavallan kanssa mutta otetaan huomioon ”Suomi-tekijästä” historian kuluessa Suomen ja Venäjän karjalaisille aiheutunut ahdinko.
Espoo 4.10.2017, Heikki Talvitie