Suomen Geopoliittisen Seuran syysseminaari 23.11.2022

Suomen Geopoliittisen Seuran syysseminaari pidettiin Helsingissä 23.11.2022 yleisteemana ”Vallan rakentuminen ja käyttö Neuvostoliitossa ja Venäjällä”. Seminaariin osallistui 24 henkilöä.

Professori Maria Lähteenmäki (Itä-Suomen yliopisto) esitelmöi aiheesta ”Punapakolaisten Karjala – Epäluotettava rajaseutu”. Esitys perustui yhteen näkökulmaan hänen tutkimuksestaan ”Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa” (Gaudeamus 2022).

Suomesta siirtyi Venäjälle hallitsemattomasti sotakeväällä 1918 noin 10 000 pakolaista, ja 1920‒30-luvuilla noin 15 000 suomalaista ylitti itärajan laittomasti, minkä lisäksi noin 6 500 amerikansuomalaista siirtyi kutsuttuna työvoimana pääosin Neuvosto-Karjalaan.

Suomalaisten siirtyminen katastrofaalisesta kuolemanloukusta Pietarista Karjalaan ei ollut itsestään selvää. Poliittisista syistä bolsevikit halusivat sijoittaa heidät mahdollisimman kauas Suomen rajalta ja potentiaaliset siirtokuntapaikat (toistakymmentä) olivatkin Siperiassa ja muualla Suomesta katsottuna kaukaisilla seuduilla. Edvard Gylling sai kuitenkin luvan Leninin tukemana rakentaa vaihtoehto-Suomen Karjalaan 1920.

Seuraava haaste Karjalan suomalaiselle johdolle oli uuden tasavallan rajojen määritteleminen ja turvaaminen vääräksi koetulta lännen poliittiselta propagandalta. Taistelussa Aunuksen kuvernementin kanssa päädyttiin itärajan suhteen kompromissiin, että Äänisen takaiset venäläiset seudut liitettiin tasavaltaan. Tällä oli kauaskantoiset seuraukset, samoin kuin määrätietoisella alueen venäläistämisellä: Vielä vuonna 1920 karjalaiset muodostivat alueen suurimman etnisen ryhmän (60 % väestöstä), kun vuoteen 1933 tultaessa tasavallan suurimman etnisen ryhmän muodostivat venäläiset (60 % väestöstä; 1939 63 %). Suomalaisten osuus alueella oli korkeimmillaan 1930-luvun alussa (4%; 13 350). Väkilukuunsa nähden suomalaiset olivat kuitenkin aina vuoteen 1932 johtavassa asemassa tasavallan hallinnossa. Vuonna 1935 suomalaisjohto siirrettiin syrjään, vangittiin ja teloitettiin vuosina 1937‒38.

Rajaturvallisuus hoidettiin Karjalassa siirtämällä se valtiollisen poliisin (GPU) vastuulle. Tämä tiesi rajavyöhykkeen laajentumista 5 kilometristä paikoin jopa 150 kilometrin levyiseksi. Rajaseudulta karkotettiin tuhansittain väkeä, ja jäljelle jääneiden tuli kantaa mukanaan sisäistä passia. Kaikenlainen kulku rajaseuduilla (etenkin Uhtualla ja Aunuksessa) oli erittäin kontrolloitua ja väärinkäytöksistä rangaistiin karkotuksilla ja leirituomioilla tai ampumisella.

Puhdistukset eivät liittyneet vain rajaseutuihin, vaan kaikkialle yhteiskuntaan. Ne aloitettiin jo lokakuun vallankumouksen myötä 1917. Säännöllisten puhdistusten kohteeksi joutuivat kommunuistipuolueen (Vpk:n/Nkp:n) jäsenet siinä missä muutkin kansalaiset. Pahimmat puhdistukset suomalaisten keskuudessa alettiin toteuttaa vuodesta 1932 lähtien. Syyt pidätyksiin, leirituomioihin ja teloituksiin olivat pääosin tekaistuja: arveltu nationalismi, vakoilu, lännen propagandan levittäminen. Muun muassa vaimo- ja lapsipykälillä tuomittiin leireille tuhansia ns. kansanvihollisten vaimoja ja lapsia. Kaikkiaan suomalaisia tuhottiin noin 15 000. Karjalassa heitä teloitettiin muun muassa Sandarmohin ja Krasnyi Borin sekä Aunuksessa olevilla teloituspaikoilla.

Maria Lähteenmäki on tutkimuksessaan lähestynyt Karjalan suomalaisten historiaa seuraamalla naisia rajan yli, mutta kertoo paljon laajemminkin suomalaisten sopeutumista neuvostojärjestelmään. Tutkimuksen iso kertomus on tarina siitä, kuinka totalitaristinen järjestelmä imeytyy alueelliselle, paikalliselle ja intiiminkin elämän alueille tuhoten yhteiskunnan perustan.

VTT, työelämäprofessori Anders Blom (Turun yliopisto) pohdiskeli esityksessään Neuvostoliiton hajoamiseen vaikuttaneita syitä ”Ukrainan mafian” ja ”Leningradin koulukunnan” välisen historiallisen konfliktin kuvaamisen kautta. Ukrainan mafialla ei tarkoiteta nykyistä Ukrainaa, vaan Stalinin kauden jälkeistä ukrainalaisperäistä poliittista ryhmittymää, johon kuuluivat mm. Nikita Hrushtshev, Leonid Brezhnev, Nikolai Podgornyi,  Petro Shelest, Wolodomyr Shcherbytsky, Andrei Kirilenko, Konstantin Tshernenko ja Nikolai Tihonov. Blomin mukaan Neuvostoliiton historiankirjoituksessa puuttuu - ainakin lännessä - tämän ryhmittymän poliittisen merkityksen analyysi. Samalla avautuisi sen vastavoiman rooli Neuvostoliitossa, missä Leningradin koulukunnan edustajat olivat Leninin kuoleman jälkeen, siis Stalinin puhdistusten (Kirovin murha 1934, puhdistusoikeudenkäynnit 1937−38, Leningradin juttu 1949) jälkeen alivoimatilanteessa. Neuvostoliittoa – ja myös Venäjän sosialistista federatiivista neuvostotasavaltaa – näyttää hallinneen ukrainalaisperäinen poliittinen klaani, joka Stalinin kuoleman jälkeisen valtataistelun voittajaksi selviydyttyään hallitsi kommunistista valtarakennetta nojaten "demokraattiseen sentralismiin". 

Ukrainan ryhmittymän vastavoimaksi Neuvostoliitossa nousi KGB:n johtajana Juri Andropov, joka sai paljon vaikutteita Otto Wille Kuusiselta, suomalaiselta maanpetturilta, joka nousi neuvostovallan hierarkiassa ylimpään valtaeliittiin. Andropov käynnisti pysähtyneisyyden aikana korruption vastaisen projektin, joka oli tähdätty istuvan neuvostojohdon vallan väärinkäytön torjumiseen ja neuvostovallan pelastamiseen. Uusi venäläinen historiankirjoitus tuntee tämän Andropovin patrioottisena hahmona, johon nykyisen Venäjän "tsekistit" haluavat samaistua. Ovatko Vladimir Putinin johtamat silovikit, voimaryhmittymän edustajat, todellakin tämän Andropovin politiikan perillisiä vai sillä ratsastavia uuden Venäjän hallitsevia mafiosoja, on Blomin tutkimisen kohteena. 

Venäjällä on alkanut uusi keskustelu maan historiasta ja siihen liittyen Putinille tärkeästä Neuvostoliiton hajoamisesta. Se ei ole irrallaan keskustelusta Venäjän ja Ukrainan suhteista ja niiden historian tulkinnoista, kun historiankirjoitus on yksi tärkeä informaatiosodankäynnin välineistä erityisesti Venäjän ja Ukrainan sisäisillä areenoilla. Blom on kirjoittamassa aiheesta tietokirjaa.

Professori Markku Kangaspuro (Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto) esitelmöi aiheesta ”Valta Venäjällä”. Valta on keskittynyt presidentin ja turvallisuuskoneiston käsiin niin suuressa määrin, että Venäjä ei ole vuosiin täyttänyt edes oman perustuslakinsa mukaisia muodollisen demokratian peruspiirteitä. Vallankäytön demokraattisten rajoitteiden, vallan kontrollin, päätöksenteon läpinäkyvyyden ja selkeästä vallanjaon puuttumisesta huolimatta Putin valtajärjestelmällä on omat reunaehtonsa, jotka muodostuvat sen geopoliittisesta asemasta ja regiimin toimijoiden välisistä suhteista.

Valtajärjestelmän keskeisten toimijoiden lisäksi esitelmässä luotiin lyhyt katsaus keskeisiin piirteisiin Venäjän roolista osana maailmanjärjestystä globaalien haasteiden kautta: ilmastonmuutoksen seurauksiin Venäjällä, sen talouteen, demografiseen kehitykseen, Euroopan ja Euraasian turvallisuuspolitiikkaan sekä keskeisiin piirteisiin sen ja Kiinan suhteen kehityksestä Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen.