Pekka Visuri 6.4.2025

Trumpin doktriini Monroen opin linjoilla

Presidentti Donald Trumpin politiikka näyttää nopeatempoiselta, jopa impulsiiviselta, joten selkeän doktriinin eli toimintalinjan hahmottaminen siitä on työlästä. Kuitenkin ulkopolitiikan alalta erottuu suhteellisen selvä linja. Se on hahmotettavissa hänen lausunnoistaan ja päätöksistään.

Ennusteen tekeminen Trumpin politiikan etenemisestä ja onnistumisesta on kuitenkin erittäin vaikeaa, koska siihen sisältyy suuria, lähinnä talouspolitiikan ja sisäpolitiikan alaan kuuluvia riskejä. Kyseessä on kokonaisuutena erittäin laaja hanke, joka voi tuottaa hyviä tuloksia tai sitten epäonnistua katastrofaalisesti monista, tällä hetkellä vielä vaikeasti nähtävistä syistä.

Ulkopoliittisen doktriinin perusta

Ulkopolitiikan doktriinin lähtökohdat ilmenivät selvästi jo Trumpin vaalikampanjasta vuonna 2016. Hän toisti usein seuraavaa teesiä: ”Me olemme kuluttaneet Lähi-idässä 6 000 miljardia dollaria. Noilla rahoilla olisimme voineet jälleenrakentaa maamme kahteen kertaan. Katsokaa teitämme, siltojamme, tunneleitamme ja lentokenttiämme, kuinka vanhentuneita ne ovat!” Siitä hän johtopäätöksenä esitti linjauksensa: ”Amerikka ensin!” Se merkitsi selvästi paluuta Monroen opin periaatteille.

Presidentti Monroe julisti vuonna 1823 geopoliittisen opin: ”Pidämme muiden valtioiden yritystä laajentua mihinkään osaan tätä pallonpuoliskoa vaarallisena rauhallemme ja turvallisuudellemme. Meidän Eurooppa-politiikkamme välttää sekaantumista minkään hallituksen sisäisiin asioihin. Pidämme niitä legitiimeinä ja kehitämme hyviä suhteita.”

Trumpin voitettua vaalit hän pääsi toteuttamaan noita ajatuksia, jolloin toimintalinjaksi hahmottui:

• Julkinen oppi: ”Amerikka ensin”.
• Monroe-oppi perustana: ei anneta kenenkään ulkopuolisen puuttua Amerikan asioihin, mutta ei myöskään puututa muiden asioihin.
• Taustalla vaikutti näkemys Kiinasta merkittävimpänä kilpailijana.
• Oli estettävä Kiinan ja Venäjän sekä näiden liittolaisten (Shanghain yhteistyöorganisaation) voimien yhdistyminen.
• Eurooppa ei tarvinnut enää USA:n apua.
• Ideologisesti vastustajana nähtiin radikaali islamismi, koska se on myös geopoliittinen tekijä.

Ajankohtaisena haasteena Trumpin ensimmäisellä kaudella oli Naton itälaajennuksesta nousseiden Venäjän reaktioiden hillitseminen ja Ukrainassa keväällä 2014 slaavien sisäisenä alkaneen konfliktin vaikutusten rajoittaminen niin, ettei siitä muodostuisi uhkaa Yhdysvalloille eikä liittolaismaille. Yhdysvallat jatkoi kuitenkin Ukrainan uuden hallituksen tukemista vahvistamalla CIA:n toimintamahdollisuuksia Ukrainan alueella[1] ja toimittamalla aseistusta ja koulutusapua, jota kuitenkin säännösteltiin ja pidettiin poissa julkisuudesta.

Donald Trump ei kampanjassaan eikä presidenttinä ottanut kovin selkeää kantaa Ukrainan tilanteeseen. Hän vältti uusien avauksien tekemistä, kun ei ollut suoranaista pakkoa.

Yhdysvalloissa toimiva Stratfor esitti 2.2.2015 Ukrainaa koskevat perusnäkemykset näin:

• One is that of the West, which sees the origins of the conflict in Russia's annexation of Crimea and support for a separatist insurgency in eastern Ukraine — illegal and illegitimate responses to what was considered a democratic revolution in Kiev in February 2014.
• The West regards Russia's actions as a violation of Ukraine's territorial sovereignty and believes that the appropriate response are sanctions against Russia and the backing of a pro-Western government in Kiev.
• The other view is that of Russia, which sees the February 2014 uprising as an illegal coup d'etat orchestrated by the West. The annexation of Crimea and the eastern Ukrainian insurgency are viewed as legitimate reactions that had substantial support from the local population and were an appropriate response to a conflict the West started as a means of containing and weakening Russia.
• Russia's view of the West's intentions existed long before the uprising in Kiev. Since the collapse of the Soviet Union, Russia has witnessed what it perceived as deliberate efforts at containment by the West. One was the expansion of NATO into the former Soviet bloc in the late 1990s and early 2000s.

Trump pyrki parantamaan suhteita Venäjään, mutta sisäinen vastarinta Yhdysvaltojen hallinnossa jarrutti voimakkaasti noita toimia. Hän ajautui avoimeen riitaan myös valtamedian kanssa, jolloin esitettiin rajuja syytöksiä liiallisesta pehmeydestä Venäjää kohtaan.

Seurauksena oli, että Trumpin ulkopoliittinen linja ei toiminut kovinkaan hyvin, mutta erityisesti eurooppalaiset liittolaiset saivat selvän varoituksen. Oli jo muutenkin nähtävillä, että Yhdysvalloissa voimistui mieliala, jonka mukaan sidonnaisuuksia Eurooppaan ollaan vähentämässä ja amerikkalaisten veronmaksajien rahoja ei enää haluttu käyttää eurooppalaisten liittolaisten avustamiseen.

Kiista sotilasmenoista ja muukin luottamuspula ei ollut mitenkään uusi asia. Esimerkiksi puolustusministeri Robert Gates kertoi erotessaan vuonna 2011, että Yhdysvaltojen ei enää kannata tehdä interventioita ulkomaille ja että amerikkalaiset veronmaksajat eivät enää halua rahoittaa eurooppalaisten puolustusta.

                                                                                 Kuva: Nato 11.7.2028

Naton kokouksessa kesällä 2018 Trump moitti näyttävästi jäsenmaita siitä, etteivät ne maksa osuuksiaan liiton kuluista. Kuiskuteltiin jopa siitä, että Yhdysvallat oli irtautumassa sotilasliitosta. Trump ei salannut epäluulojaan eurooppalaisia liittolaismaita kohtaan, ja esitti erityisen kriittisiä mielipiteitä Euroopan unionista ja Saksasta. Kiista sotilasbudjettien tasosta lieneekin ollut vain tekosyy laajemman luottamusongelman esille nostamiseksi, sillä erityistä hyökkäyksen uhkaa läntistä Eurooppaa tai Natoa vastaan ei ollut näkyvillä. Tilastot kertoivat, että Yhdysvaltojen sotilasmenot Venäjään verrattuina olivat kymmenkertaiset ja liiton eurooppalaiset jäsenmaatkin käyttivät asevoimiinsa rahaa yli kaksinkertaisesti venäläisten tasoon nähden.

Toinen presidenttikausi alkoi vahvemmista asemista

Trumpin vaalikampanja vuonna 2024 jatkoi ulkopolitiikan osalta paljolti samoilla teeseillä kuin oli jo totuttu kuulemaan. Nyt hänen taakseen alkoi kertyä entistä enemmän voimaa. Kuvaavaa oli, että monet entiset Trumpin vastustajat kääntyivät hänen kannattajikseen. Nyt erityisenä teemana oli lupaus Ukrainan sodan nopeasta päättämisestä. Sitä hän toisti myös vaalivoiton jälkeen pitämissään puheissa lisäten, että hän haluaa jäädä historiaan rauhantekijänä.

Euroopassa johtavat poliitikot ja media olivat hämmentyneinä, ja alettiin puhua jopa ”lännen lopusta”. Hyvin kuvaava oli saksalaisen Der Spiegel -lehden pääkirjoitus, jossa pohdittiin syitä ”trumpilaisuuden” menestykseen ja todettiin EU-maiden johtajien epäonnistuminen eurooppalaisten intressien ajamisessa.[2] Monissa arvioissa ennustettiin läntisen Euroopan jauhautuvan Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän jalkoihin.

Trumpin presidenttikauden alku oli niin vauhdikas ja nopeita käänteitä sisältävä, että kokeneetkin tarkkailijat tuntuivat putoavan kyydistä. Trump provosoi kovalla kielenkäytöllä, jollaiseen ei ollut totuttu valtioiden välisissä suhteissa. Heti alkuun hän yritti nopeilla liikkeillä saada aikaan rauhanneuvottelut Ukrainan sodan päättämiseksi painottaen akselia Yhdysvallat – Venäjä. Euroopasta esitettiin voimakkaita protesteja, ettei sellainen sanelu käy, mutta toisaalta ei ollut esittää myöskään selkeitä vaihtoehtoja.

Uutena piirteenä edelliseen presidenttikauteen verrattuna on ollut Trumpin entistä aggressiivisempi tyyli vaatia Yhdysvalloille etuja. Näihin kuuluvat muun muassa vaatimukset Kanadalle ja Meksikolle sekä suoranainen uhkaus ottaa haltuun Panaman kanava ja Grönlanti tarvittaessa asevoimin. Monille valtioille on määrätty erittäin ankaria tulleja, joten on aihetta puhua jo taloussodan julistamisesta.

Trump on jatkanut ja jopa voimistanut erittäin provokatiivista kielenkäyttöä sähköisissä viestivälineissä. Hän ei kaihda henkilöön käyviä hyökkäyksiä, jolloin erityisesti hänen edeltäjäänsä presidentti Joe Bidenia syytetään epäonnistumisista lähes kaikessa, varsinkin Yhdysvaltojen sitomisessa Ukrainan sotaan, jota hän Trump ei olisi sallinut aloitettavan. On toisaalta todettava, että tyyli on yleisimminkin koventunut sosiaalisessa mediassa ja jopa valtalehdistössä, joten myös Trumpista käytetään värikkäitä haukkumasanoja.

Esimerkki Trumpin kielenkäytöstä sivustolla Truth Social. Hän moitti sitä, että ”koomikko Zelenskyi sai puhutuksi Yhdysvallat käyttämään 350 miljardia dollaria sotaan, jota ei voi voittaa ja jota koskaan ei olisi pitänyt aloittaa…” Kuvakaappaus Andrew Napolitanon sivustolta 19.2.2025: https://www.youtube.com/watch?v=QWMoU8icq-Q.

Trumpin käsitys tarpeesta irrottaa Yhdysvallat mahdollisimman nopeasti Ukrainan sodasta ja painostaa ukrainalaiset hyväksymään aselepo tai rauhansopimus, joka vastaa nykyistä rintamatilannetta, saa laajalti tukea amerikkalaisilta. Myös akateemisten tutkijoiden keskuudessa sitä pidetään yleisesti kannatettavana. Esimerkiksi alan veteraani, professori Graham Allison kirjoitti: ”Ukrainan vaihtoehtona ’kuumalle sodalle’ ei voi olla ’oikeudenmukainen ja kestävä rauha’, jollaisesta Zelenskyi uneksii. Sen sijaan ratkaisuna voi olla tappamisen lopettaminen ja aselepo, mahdollisesti samankaltainen kuin on vallinnut Koreassa sodan päättämisen jälkeen.”[3]

Allison kuten Trumpin taustajoukotkin nojaavat tässä asiassa vahvasti Carl von Clausewitzin teorioihin, joiden mukaan ”Sota on politiikan jatkamista lisäämällä siihen uusia, väkivaltaisia keinoja.” Kun sota on alkanut, sen lopputulos määräytyy yleensä sotatoimista. Jos sotatoimet eivät johda asetettujen päämäärien saavuttamiseen, niistä pitää tinkiä ja etsiä kompromissia, jolla sota saadaan tyydyttävästi päätökseen.

Vakavia haasteita ja suuria riskejä

Yhdysvallat on irtautunut tai irtautumassa monista kansainvälisistä sopimuksista, joita erityisesti eurooppalaiset ovat pitäneet tärkeinä. Tässä on nähty selvä linjaus, jonka mukaan Yhdysvallat ei sitoudu mihinkään sopimuksiin, ellei niistä ole sille suoranaista etua. On selvää, että liittolaisten luottamus Yhdysvaltojen haluun ja kykyyn toimia liberaalin maailman johtovaltiona heikkenee voimakkaasti.

Talouden kehitysnäkymät ovat vaikuttaneet jo vahvasti linjanvalintoihin. Trump on kokenut Yhdysvaltojen olevan kriisissä, ja tästä asiasta vallitsee maassa verraten laaja yksimielisyys. Taloudelliset mittarit osoittavat, että suuri osa väestöstä, erityisesti yhteiskunnan toimivuutta kannattava keskiluokka, on asemaltaan heikentynyt jo muutaman vuosikymmenen ajan. Puhutaan jopa amerikkalaisen keskiluokan katoamisesta. Ainakin sen ostovoima on huonontunut teollisten työpaikkojen katoamisen myötä.[4]

Trumpin ohjelma lupaa maan taloustilanteeseen korjausta, ja se ei voi onnistua pehmeillä keinoilla. Tullipolitiikka, joka on tuottanut jo kauppasodan, kuuluu äärimmäisen koviin keinoihin, ja sen menestystä epäillään laajalti. Kovimman vastuksen tarjoavat Kiina ja muut BRICS-maat, joiden yhteinen tuotantokyky ylittää jo Yhdysvaltojen ja sen atlanttisten liittolaismaiden voimavarat, ja ero kasvaa kaiken aikaa.

Useissa arvioissa on ennustettu läntisen Euroopan jauhautuvan Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän voimapolitiikan jalkoihin. Tilastoista on jo luettavissa, kuinka Euroopan voimavarat ovat selvästi heikentyneet muun maailman vahvistuessa, ja trendi jatkuu. Ero toisen maailmansodan jälkeiseen puolen vuosisadan aikaan on silmiinpistävä: Silloin Aasiassa ja Lähi-idässä sodittiin raskaasti mutta Euroopassa vallitsi rauha. Nyt Aasiassa keskitytään taloudelliseen vaurastumiseen, kun Eurooppa kuluttaa voimiaan sotimiseen. On selvä, ettei myöskään Suomen asema Euroopan kaukaisena kolkkana Venäjän rajalla näytä nyt hyvältä, ellei tilannetta saada pian rauhoittumaan.

Trumpin ulkopolitiikalle on noussut myös monia haasteita, jotka ovat voittopuolisesti maan sisäisiä. Taustalla on paine vähentää voimakkaasti liittovaltion velkaantumista, jolloin keinoina on nähty suuret tullien korotukset sekä julkisen alan työntekijöiden vähennykset. Tähän on liittynyt ideologisia toimia, joilla pyritään heikentämään demokraattien ja heitä tukevien voimien valtaa. Odotettavissa on jo ennestään suurten yhteiskunnallisten jännitteiden kasvu.

Ulkoisista haasteista pahimmaksi on osoittautumassa Lähi-idän tilanteen hallinnan vaikeudet. Tässä asiassa myös Trumpin doktriini on kaikkein ristiriitaisin. Samalla kun Trump on korostanut tarvetta pysytellä irti kaukaisista sodista, hänen johdollaan Yhdysvallat sitoutuu entistä tiiviimmin Israelin tukemiseen ja on ajautumassa jopa sotaan Iranin kanssa. Tällaisella politiikalla Trump saa vastaansa suuren maaryhmän, ns. globaalin etelän, jonka tuen täydellinen menettäminen voi tulla kalliiksi.

[1] Ks. ”The Spy War: How the C.I.A. Secretly helps Ukraine Fight Putin”, The New York Times 25.2.2025.

[2] Dirk Kurbjuweit, ”The End of the West”, Der Spiegel 10.11.2024.

[3] Graham Allison, ”It’s Time for Ukraine to Accept an Ugly Peace”, Foreign Policy 18.3.2025: Russia-Ukraine Ceasefire: It’s Time for Zelensky to Accept an Ugly Peace .

[4] Tästä ongelmasta on dramaattinen kuvaus professori Richard Wolffin esityksessä: Richard Wolff: Decline of Economy and Empire 1.4.2025.