Pekka Visuri 4.3.2025

Läntisen Euroopan liittojärjestelmän synty kylmän sodan alkuvaiheissa

Viime viikkoina on yhä enemmän puhuttu siitä, kuinka läntisen Euroopan liittojärjestelmä kaipaa perusteellisia uudistuksia. Siksi on hyödyllistä muistuttaa mieliin, kuinka nykyiset liitot syntyivät kylmän sodan alkuvaiheissa 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alkupuolen aikoihin. Silloinkin keskeinen kysymys oli, tarvitaanko Länsi-Euroopan puolustamiseen myös Yhdysvaltoja ja millä ehdoilla se voisi tapahtua.

Lähtökohtatilanne toisen maailmansodan päätyttyä

Suursodan päätyttyä vuonna 1945 suuri osa Euroopasta oli pahasti tuhoutunut ja sodan aikana koetut julmuudet olivat tuoreina mielissä. Voittajaksi kohonneet Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat ”vanhan Euroopan” ulkopuolisia suurvaltoja, jotka paljolti halusivat keskittyä omien asioidensa hoitamiseen. Yhdysvaltojen julkilausuttuna tarkoituksena oli kotiuttaa sotilaansa Euroopasta mahdollisimman pian, ja Neuvostoliiton oli pakko keskittyä alueensa jälleenrakennukseen. Ongelmaksi kohosi läntisen Euroopan yhteiskuntien ja talouden surkea tila, jolloin valtioiden sisäisen tilanteen vakauttaminen näytti vaikealta.

Rautaesirippu 1946 ja blokkirajat 1948. Kuva teoksesta Pekka Visuri, Suomi kylmässä sodassa (Otava 2007).

Sodan voittaneet liittoutuneet kykenivät verraten hyvin sopimaan Saksan miehityksestä ja ottivat sieltä myös sotakorvauksia siinä määrin kuin yleensä irti saivat. Läntisen Euroopan jälleenrakennus ei lähtenyt pariin vuoteen kunnolla käyntiin, ja kurjistuneissa oloissa kommunismin kannatus lisääntyi monissa maissa. Stalin alkoi muodostaa itäiseen Eurooppaan omaa valtapiiriään, ja vahvat kommunistipuolueet Tšekkoslovakiassa, Ranskassa ja Italiassa antoivat aiheen epäillä, että Neuvostoliitto levittäisi niiden avulla valtaansa länteen.

Vuonna 1947 Yhdysvalloissa pääteltiin, että ilman amerikkalaista apua läntinen Eurooppa joutuu pian Stalinin johtaman Neuvostoliiton vaikutuksen alaiseksi. Vastatoimet saivat Trumanin opin nimen, ja niihin kuului ennen kaikkea Marshall-avun aloittaminen Euroopan talouden kohentamiseksi.[1]

Kommunistien kaapattua vallan Tšekkoslovakiassa talvella 1948 blokkijako Euroopassa alkoi hahmottua. Neuvostoliitto loi oman liittojärjestelmänsä keskinäisten yya-sopimusten varaan, ja myös lännessä ryhdyttiin valmistelemaan poliittista ja sotilaallista liittoutumista. Tässä vaiheessa Suomi jäi jo itäblokin ulkopuolelle, sillä Suomen yya-sopimus huhtikuussa 1948 rajoitettiin vain oman alueen puolustamista koskevaksi ja sopimuksen johdantoon kirjattiin Suomen pyrkimys puolueettomuuteen.

Läntistä uhkakuvaa voimisti Berliinin saarto kesäkuusta 1948 alkaen. Sitä ennen oli jo vuonna 1947 tehty Ison-Britannian ja Ranskan kesken Dunkerquen sopimus yhteisen puolustuksen rakentamiseksi estämään Saksan nousu jälleen niitä uhkaamaan. Maaliskuun puolivälissä 1948 tuota sopimusta laajennettiin Brysselin sopimuksella Belgiaan, Hollantiin ja Luxemburgiin, ja uutta liittokuntaa ryhdyttiin pitämään puolustusvoimana ensi sijassa Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Sitä nimitettiin Länsiliitoksi, joka oli myös tarkoitettu laaja-alaisen Länsi-Euroopan integraation pohjaksi.

Pohjois-Atlantin liiton perustaminen

Vuoden 1948 kuluessa Brysselin sopimuksen maat alkoivat epäillä liiton voimaa liian heikoksi ja ryhtyivät neuvottelemaan Yhdysvaltojen mukaantulosta. Samaan aikaan Ruotsi pyrki muodostamaan Tanskan ja Norjan kanssa Skandinavian puolustusliiton, mutta senkin kestävyyttä vahvasti epäiltiin.[2]

Yhdysvallat alkoi taipua ajatukseen, että sen kannattaisi sitoutua Länsi-Euroopan puolustamiseen Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Ratkaisu ei kuitenkaan ollut helppo, sillä Amerikassa epäiltiin yhä hankkeen hyödyllisyyttä. Ensinnäkin sodasta pahasti kärsineen Neuvostoliiton ei uskottu hyökkäävän Länsi-Eurooppaan, ja toisaalta amerikkalaiset varoivat sitoutumista eurooppalaisten valtioiden siirtomaasotiin, joita oli käynnissä etenkin Kaakkois-Aasiassa. Esimerkiksi vaikutusvaltainen ulkopoliittinen neuvonantaja George F. Kennan varoitti liioittelemasta Neuvostoliiton sotilaallista uhkaa ja kehotti painottamaan poliittisia ja taloudellisia keinoja. Hänen mielestään ei ollut hyvä tuottaa liittoutumisella peruuttamattomasti Euroopan jakoa itään ja länteen.[3]

Pohjois-Atlantin sopimusjärjestön (Naton) perustamissopimus allekirjoitettiin lopulta Washingtonissa 4.4.1949. Siihen liittyi 12 valtiota: Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia, Ranska, Italia, Portugali, Belgia, Hollanti, Luxemburg, Tanska, Norja ja Islanti. Keskinäisen avunannon velvoitteen määrittävä 5. artikla muokattiin kuitenkin Yhdysvaltojen vaatimuksesta sellaiseksi, että se ei edellytä automaattista sitoutumista kollektiiviseen tai jonkun jäsenvaltion puolustamiseen. Artiklassa nimittäin todetaan YK:n peruskirjan 51. artiklan mukaiseen itsepuolustusoikeuteen vedoten, että hyökkäys liiton jäsenmaata vastaan katsotaan hyökkäykseksi koko liittoa vastaan, jolloin ”jokaisen jäsenmaan velvollisuus on ryhtyä tarvittaviin toimiin, aseellinen toiminta mukaanluettuna, turvallisuuden palauttamiseksi Pohjois-Atlantin alueelle”.

Naton sopimus rajoitettiin kattamaan jäsenmaiden alueet Euroopassa ja Amerikassa sekä niiden välinen Atlantin merialue. Siten suljettiin pois velvoitteet osallistua muiden alueiden puolustamiseen. Peruskirjaa ei ole sittemmin muutettu, vaikka liiton jäsenmäärä on kasvanut useissa vaiheissa. Aluksi puolustettava alue käytännössä oli Länsi-Eurooppa, mutta vähitellen mukaan tuli yhä enemmän Välimeren alue.

Nato oli aluksi tarkoitettu toimimaan lähinnä keskinäisen avunannon verkostona ilman kiinteitä rakenteita. Korean sodan alkaminen kesällä 1950 herätti kuitenkin pelon siitä, että Neuvostoliitto lähtisi etenemään länteen samalla, kun Yhdysvaltojen voimat sitoutuivat Aasiaan. Myöhemmin on käynyt ilmi, ettei Neuvostoliitolla todellisuudessa ollut aikeita hyökätä Euroopassa. Siihen ei ollut aihetta, ja lisäksi Yhdysvaltojen ilmavoimien ylivoima atomipommeineen oli merkittävä pelote.[4] Asetelma muuttui Naton kannalta uhkaavammaksi, kun elokuussa 1949 tuli tieto Neuvostoliiton atomipommin räjäytyksestä. Ydinaseista tuli pian Natolle tärkein huolenaihe ja toisaalta strategisen pelotteen perusta.

Korean sodan alettua todettiin heti tarpeelliseksi luoda Natolle sotilaallinen komentorakenne. Aluksi perustettiin ylipäällikön (SACEUR) virka ja pian myös alueellisia komentopaikkoja. Vakiintui käytäntö, jonka mukaan ylipäällikkönä toimi amerikkalainen kenraali, ensiksi kenraali Dwight Eisenhower, sekä pääsihteerinä eurooppalainen poliitikko. Sotilaallinen voima lisääntyi, kun Yhdysvalloista tuotiin Eurooppaan runsaasti joukkoja ja uusiksi jäsenmaiksi otettiin Kreikka ja Turkki.[5]

Naton ensimmäinen pääsihteeri Lordi Ismay muistetaan siitä, kuinka hän luonnehti liiton tehtävää: ”Pitää Neuvostoliitto ulkona, amerikkalaiset sisällä ja saksalaiset matalana”.

Länsi-Euroopan unionin perustaminen ja hiipuminen

Naton perustamisen aikoihin oli jo selvää, että Länsi-Saksa pitäisi saada sotilasliiton jäseneksi. Sitä kohtaan oli kuitenkin yhä voimakasta epäluuloa, joten alettiin kehitellä kiertoteitä. Vuonna 1949 itsenäistynyt Saksan liittotasavalta kelpuutettiin jo taloudelliseen yhteistyöhön, ja 1950-luvun alussa se otettiin mukaan myös Ranskan aloitteesta valmisteltuun Euroopan puolustusyhteisöön. Vuonna 1954 Ranskan parlamentti kuitenkin kieltäytyi ratifioimasta sopimusta. Samana vuonna perustettiin sen sijaan Brysselin sopimuksen 1948 perustalle Länsi-Euroopan unioni (WEU), johon Saksan liittotasavalta hyväksyttiin jäseneksi.[6]

Länsi-Euroopan unioni jatkoi Brysselin sopimuksen (Länsiliiton) toimintaa lähinnä saksalaisten aseistautumisen rajoitusten valvojana. Kieltolistalla olivat ennen kaikkea ydinaseet sekä kemialliset ja biologiset aseet. Vuonna 1955 Saksan liittotasavalta hyväksyttiin Naton jäseneksi ja maalle perustettiin oma armeija Bundeswehr, tosin edelleen monien rajoitusten alaisena. Naton perustaminen oli jo tehnyt WEU:n sotilaallisena organisaationa muuten tarpeettomaksi. WEU pyrittiin herättämään uudelleen henkiin Maastrichtin sopimuksella vuodesta 1992 alkaen, mutta sille kaavailtu rooli Euroopan unionin ”sotilaallisena käsivartena” ei käytännössä toiminut. WEU lakkautettiin lopulta vuonna 2010.

Blokkijako vuonna 1955. Kuva Wikipedia.

Vuosi 1955 merkitsi kaikkiaan eurooppalaisten liittojärjestelmien vakiintumista. Silloin perustettiin protestina Saksan liittymiselle Natoon ja sen vastapainoksi Varsovan liitto. Todettakoon myös, että Suomea ei kutsuttu sen perustamiskokoukseen eikä muutenkaan painostettu liittymään. Itävallan valtiosopimuksella lopetettiin maan miehitys, ja siihen liittyen Itävalta julistautui ikuisesti puolueettomaksi. Suomi jatkoi rajoitettua yya-sopimustaan ja Neuvostoliitto palautti Porkkalan tukikohdan ennenaikaisesti. Suomelle se tarkoitti sodanajan lopullista päättymistä ja mahdollisuutta ryhtyä harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaa. Samalla todettiin "Paasikiven linjan" tuottaneen hyvän tuloksen.

Johtopäätöksiä

Yhdysvaltojen sitoutuminen läntisen Euroopan sotilaalliseen puolustamiseen tapahtui tilanteessa, jossa Eurooppa oli sodan jäljiltä edelleen hyvin heikko. Lisäksi ongelmaksi koettiin Saksan pitäminen rajoitusten alaisena mutta samalla saaminen mukaan Euroopan integraatioon ja puolustusyhteistyöhön. Siksi Yhdysvallat toimi käytännössä myös saksalaisten valvojana. Toisaalta Yhdysvallat oli alkuun hyvin varauksellinen Eurooppaan sitoutumista kohtaan, mutta Korean sodan alkaminen kesällä 1950 muutti asenteen selvästi myönteisemmäksi.

Saksalaisten asevoimien, Bundeswehrin, perustaminen vuonna 1955 tapahtui Länsi-Euroopan unionin valvonnassa ja aseistuksen laadullisten rajoitusten alaisena. Bundeswehrille ei myöskään suvaittu antaa itsenäistä asemaa edes oman maan puolustamisessa, vaan sen joukot alistettiin suoraan Naton alueellisille komentajille, siis Yhdysvaltojen alaisiksi. Bundeswehrin komentorakenne tehtiin sellaiseksi, ettei se ei ikinä voisi ryhtyä tehokkaisiin sotatoimiin oman keskitetyn johdon alaisena. Nämä rajoitukset ovat monilta osin voimassa edelleen, mikä kuvastuu yleisenä tehottomuutena Bundeswehrin toiminnassa.

Kylmän sodan asetelmien vahvistuminen 1950-luvun puolivälissä jätti Euroopan pahasti jaetuksi ja jatkuvaan kilpavarustelun tilaan kaikkine siitä koituvine ongelmineen. Toisaalta asetelma oli sellainen, ettei millään osapuolella ollut käytännössä mahdollisuuksia yleistilanteen horjuttamiseen. Jatkuvaa "kylmää asemasotaa" varjosti uhka ydinaseiden käytöstä jossain kriisitilanteessa, jonka syyt olisivat olleet Euroopan ulkopuolella, kuten tapahtui Kuuban kriisin yhteydessä vuonna 1962.

Suomi sijaitsi tuolloin erittäin uhanalaisella alueella Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton ydinaseistettujen pommikoneiden lentoreiteillä. Tilanne helpottui Suomen osalta 1960-luvun puolivälistä alkaen, kun korkealla lentävät mannertenväliset ohjukset korvasivat pommikoneet suurvaltojen tärkeimpinä strategisina aseina. Samoihin aikoihin alkoi voimistua myös ajatus suurvaltojen välisen jännityksen liennyttämisen tarpeesta, mikä mahdollisti menestyksen Suomen  aloitteelle Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämiseksi Helsingissä. Siitä tuli osa Suomen ulkopolitiikan menestystarinaa. Myöhemmin esitetyt herjapuheet "suomettumisesta" ovat sikäli täysin väärässä, että Suomen ulko- ja turvallisuuuspolitiikan linjauksia kylmän sodan aikana kunnioitettiin ja kiiteltiin kansainvälisesti.

Kylmän sodan päätös ja Saksan yhdistyminen vuonna 1990 muutti perustavasti aikaisempia uhkakuvia ja vähensi myös Naton asevoimia. Pian ulkomaiset maavoimien joukot poistuivat Saksasta eräitä amerikkalaisia, brittiläisiä ja ranskalaisia osastoja lukuun ottamatta. Yhdysvalloille jäi kuitenkin paljon tukikohtia Saksaan ja muihinkin Euroopan maihin. Samalla Naton rooli muuttui puolustusliitosta alueen ulkopuolisten interventioiden organisoijaksi. Nato aloitti myös hyökkäykselliset sotatoimet Jugoslaviaa vastaan vuonna 1999.

Euroopan geopoliittisen kartan muutosnäkymät syksyllä 1991, jolloin Varsovan liitto oli juuri lakkautettu ja Neuvostoliitto oli hajoamassa. Karttakuva kirjasta Pekka Visuri, Maailman muutos ja Suomi (WSOYpro, 2011).

Naton asevoimien käyttö interventioihin käytännössä päättyi Afganistanista vetäytymiseen pari vuotta sitten. Sitä ennen sotilasliittoa oli jälleen ryhdytty muokkaamaan alueensa puolustukseen kykeneväksi. Euroopan unionin sotilaallinen rooli pysyi edelleen hyvin heikkona.

Nyt on jälleen palattu tilanteeseen, jossa pitäisi päättää Yhdysvaltojen Eurooppaan sitoutumisen jatkamisesta. Se on kyseenalaistettu entistä selvemmin, mutta toisaalta läntisen Euroopan maiden pitäisi pystyä jo tulemaan toimeen omilla voimavaroillaankin. Euroopan tilanne on nyt aivan toinen verrattuna sodanjälkeisiin vuosiin, jolloin talous oli raunioina ja Neuvostoliiton asevoimat seisoivat asemissaan Saksassa Lyypekin kaupungin rajalla ja lähellä Nürnbergiä.

[1] Yleistilanteen kehityksen kuvaus perustuu erityisesti teokseen Pekka Visuri, Suomi kylmässä sodassa (3. p. Otava, 2007), s. 67–85 ja 101–114.

[2] Neuvotteluista 1948–1949 ks. esim. David Miller, The Cold War. A Military History (Pimlico, 2001), s. 10–22.

[3] Yhdysvaltojen varauksellisesta mukaantulosta Natoon ks. John Lewis Gaddis, Strategies of Containment (Oxford University Press, 1982), s. 71–76.

[4] Ks. Vojtech Mastny, “Imagining war in Europe: Soviet strategic planning”, teoksessa Vojtech Mastny et al, War Plans and Alliances in the Cold War (Routledge, 206), s. 15–19.

[5] Miller (2001), s. 25–26.

[6] Lähemmin Pekka Visuri, Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan. Puolustusperiaatteiden kehitys läntisessä Keski-Euroopassa ja Suomessa vuosina 1944–1985 (Otava, 1989), s. 66–67.