Suomen Geopoliittinen Seura ry                                    Raportti

Geopolitiska Föreningen i Finland rf

Seminaari Helsingissä 28.10.2019 klo 17-19

Teema: Suomen kohtalon syksy 1939

Alustukset:

Suomen hallituksen neuvottelustrategia syksyllä 1939, professori (emeritus) Osmo Apunen

Stalinin tavoitteet vuonna 1939, professori Kimmo Rentola, Helsingin yliopisto

Keskustelu: moderaattorina erikoislähettiläs Heikki Talvitie

Poimintoja alustuksista 28.10.2019

Osmo Apunen: Suomen hallituksen neuvottelustrategia syksyllä 1939

Neuvottelujen alkaessa Moskovassa lokakuussa 1939 valtioneuvos Paasikivi sai tehtäväkseen ottaa selvää venäläisten vaatimuksista ja noutaa sen jälkeen uudet neuvotteluohjeet hallitukselta. Vain Suomenlahden itäosan pienien saarien asemasta oli lupa keskustella.

Yhteenvetona tunnusteluvaiheesta voidaan todeta:  

- Venäläiset olivat valmiit neuvottelemaan ehdoistaan. Kaiken lisäksi neuvottelupöytään asettui itse Stalin, mikä neuvostokäytännössä oli ennenkuulumatonta, sillä Stalinin puheille ei diplomaattiedustajilla yleensä ollut mitään asiaa.

- Paasikivi tiivisti venäläisten asialistan ja neuvotteluasemat Stalinin kolmeen neuvottelulinjaan:

Ensimmäisestä linjasta, Baltian maiden kaltaisesta yleisestä avunantosopimuksesta, Stalin luopui yllättävän helposti heti alkuvaiheessa.

Toisena linjana oli alueellinen avunantosopimus Suomenlahden puolustamiseksi yhdessä. Paasikivi oletti Stalinin luopuneen siitäkin ja keskittyneen kolmannelle neuvottelulinjalle.

Stalinin kolmas linja koski tukikohdan vuokraamista ja alueluovutuksia Suomenlahden meriväylien suojaamiseksi sekä Leningradin lähipuolustuksen parantamiseksi Karjalan kannaksella.

Neuvotteluprosessi osoittautui poliittisesti raskasvetoiseksi. Presidentti Kallion heikon otteen vuoksi neuvottelijoilla (Paasikivi ja Tanner) ei ollut ulkopoliittisen toimeenpanovallan tukea eikä itsenäistä harkintavaltaa. Yksityiskohtaiset ohjeet tulivat suoraan hallitukselta ja sen ulkoasiainvaliokunnalta, ja sisäpoliittiset paineet välittyivät suoraan neuvotteluihin.

Hallituksessa erityisesti pääministeri Cajander, ulkoministeri Erkko ja puolustusministeri Niukkanen ajoivat loppuun asti passiivisen vastarinnan politiikkaa. Paasikivi sai ohjeet suojata Suomen alueellista koskemattomuutta ja pohjoismaista puolueettomuutta sekä pitää kiinni kaikesta, mistä ei ole pakko luopua. Venäläisten vaatimuksista oli tingittävä viimeiseen asti.

Jo neuvottelujen valmisteluvaiheessa lokakuun 1939 alussa hallituksen rinnalle hahmottui toinen neuvotteluinstituutio, myöhemmin sotakabinettina tunnetun ulkopoliittisen sisäpiirin alkio (Paasikivi, Tanner, Mannerheim, Walden), joka valmisteli vaihtoehtoisia toimia tilanteen vaikeutuessa. Mannerheimin näkemyksen mukaan Suomen kansainvälisessä ympäristössä oli tapahtunut kaksi neuvotteluihin vaikuttavaa keskeistä muutosta:

• Suurvallat sopivat keskenään vakiintuneen kansainvälisen järjestyksen muuttamisesta, legitiimeistä eduistaan ja niiden valvomisessa noudatettavista periaatteista. Suomen hallituksen korostamat yleiset oikeusperiaatteet joutuivat väistymään suurvaltojen keskinäisiin sovinnaissääntöihin perustuvien poliittisten käytäntöjen tieltä.
• Kahden vallitsevaan järjestykseen tyytymättömän suurvallan, Saksan ja Neuvostoliiton sopimus elokuussa 1939 mullisti Suomen puolustuspolitiikan edellytykset: Vastoin aikaisempia olettamuksia Venäjä ei ollut sotilaallisesti sidottuna muualle, vaan se voi keskittää voimansa Suomea vastaan. Ruotsi ei ottanut sotilaallista vastuuta Ahvenanmaan puolustuksesta eikä Suomen alueellisen koskemattomuuden suojaamisesta. Saksan oletettiin antaneen elokuun 1939 sopimuksella venäläisille vapaat kädet Suomeen ja Baltian maihin nähden. Juuri alkaneen suursodan vuoksi länsivaltojen sotilaallinen läsnäolo olisi tullut mahdolliseksi vain Norjan ja Ruotsin kautta.

Mitään sellaista sotilaallista ja poliittista tukea apua ei ollut tiedossa, että aseellinen viivyttäminen täyttäisi Venäjän hyökätessä sille asetetut puolustuspoliittiset tavoitteet. Näistä syistä Suomi joutui geopoliittisesti asemaan, jossa hallituksen yleiseen oikeusjärjestykseen perustuvalla status quo -politiikalla ei ollut onnistumisen edellytyksiä. Mannerheimin ajatus oli, että Suomen olisi neuvoteltava tähän uuteen suurpoliittiseen tilanteeseen sopiva modus vivendi Venäjän kanssa, kunnes kansainväliset asetelmat mahdollisesti muuttuisivat.

Paasikivi sai Mannerheimilta 8.10.39 neuvon rajata ja tyydyttää neuvostohallituksen legitiimit puolustukselliset tarpeet Suomenlahdella. Lähtökohtana olisi neuvostohallituksen oikeus suojata Suomenlahden meriväyliä ja estää vihollislaivaston pääsy Suomenlahden pohjukkaan. Neuvottelujen painopiste olisi Suomenlahden itäosissa ja Kannaksella. Sotilaallisista syistä hallituksen omaksumasta alueellisen koskemattomuuden periaatteesta voitaisiin joustaa.

Neuvottelut ohjautuivat toisella kierroksella 23.10. Mannerheimin näkemyksen mukaisesti siihen, miten neuvostohallituksen legitiimit puolustukselliset tarpeet voitaisiin rajata ja tyydyttää. Suomenlahden itäisen osan saarien ja Suursaaren luovutukseen voitaisiin suostua. Kannaksella Paasikivi haki neuvottelutulosta noin 70 kilometrin suojavyöhykkeen pohjalta. Stalinin Koiviston tasalle vaatiman rajalinjan oletettiin ensi sijassa tarkoittavan Suomenlahden pohjukan suojaamiseksi tarvittavaa Kannaksen rantaa. Mannerheim oli valmis harkitsemaan Inon linnakkeen sekä mahdollisesti sen ja vanhan rajan välisestä rannikkokaistan luovuttamista. Yritys rajata neuvottelut Suomenlahden itäosiin ja Kannakselle epäonnistui, sillä Stalin vaati tukikohtaa lännestä Suomenlahden suun sulkemiseksi. Mannerheim oli valmis harkitsemaan asiaa, jos sopimusta ei muuten synny, kunhan Hangosta ei tarvitsisi luopua. Kompromissia haettiin siitä, ettei, ettei tukikohtaa saisi sijoittaa Suomen mantereelle, mutta sitä koskevaa neuvotteluvaltuutta Paasikivi ja Tanner eivät hallitukselta silti saaneet.

Kolmannen neuvottelukierroksen alkaessa 30.10.1939 Molotov julkisti neuvostohallituksen vaatimukset. Niihin jäi edelleen neuvotteluvaraa tukikohdan sijainnista ja Stalinin kompromissilinjasta Kannaksella. Paasikiven ja Tannerin hallitukselta saamat neuvotteluohjeet olivat niin tiukat, ettei niiden pohjalta voinut syntyä Mannerheimin toivomaa sotilaallista modus vivendiä. Kolmas kierros oli alun alkaen umpikujassa. Neuvottelijat saivat luvan palata kotiin ilman neuvottelutulosta. Molotov jätti viime hetken kirjeessään oven avoimeksi jatkoneuvotteluille, mutta ehdot kovenivat.

Pohdintoja Stalinin tavoitteista ja Suomen asemasta

Moskovan neuvottelujen jälkeen Paasikivi pohdiskeli moneen kertaan, oliko Stalin vilpitön tarjotessaan kolmannen neuvottelulinjansa mukaista kompromissia. Erkko oli vakuuttunut, että Stalinin ehdottama modus vivendi oli vain pitemmälle tähtäävien suunnitelmien ensimmäinen vaihe. Miksi Stalin olisi tyytynyt kolmannen linjan mukaiseen tulokseen, jos elokuun 1939 sopimus jätti Kremlille vapaat kädet Suomeen nähden? Toisaalta, miksi Stalin ylipäänsä näki henkilökohtaisesti niin paljon vaivaa neuvotellessaan suomalaisten kanssa? Suhtautuiko hän kenties muita bolševikkijohtajia suopeammin Suomeen ja suomalaisiin?

Oliko Stalin juonikas bolševikki vai hyvänsuopa despootti? Tai kenties järkevästi maansa etuja harkitseva valtiomies, joka yritti pitää maansa erossa suursodasta ja välttää sodan laajenemisen riskejä.

Professori Stephen Kotkinin ajatus, että Stalin oli vallankumouksellinen imperialisti, joka tunnisti rajansa, avaa neljännen, meillä vähemmälle huomiolle jääneen näkökulman Stalinin kompromissihaluun ja yleisemminkin syksyn 1939 tapahtumiin. Eritoten Kotkinin tulkintalinja auttaa meitä ymmärtämään erehtymisen merkityksen historiallisessa todellisuudessa.

Ensinnäkin, Paasikivi – kuten moni muu hänen jälkeensä – näyttää olleen väärässä, kun hän oletti, että Stalin sai elokuun 1939 sopimuksella vapaat kädet Suomeen ja muihin etupiirinsä maihin nähden. Yhtä lailla erehtyi Mannerheim, kun hän sanoi Neuvosto-Venäjän saaneen sotilaallisesti vapaat kädet keskittää voimansa Suomea vastaan. Venäjä ei ollut syyskuussa syttyneen eurooppalaisen suursodan osapuoli, mutta poliittisesti sen asema oli hyvin epävarma. Stalin pelkäsi Neuvostoliiton joutuvan kahden rintaman sotaan Saksaa ja Japania vastaan, minkä lisäksi hän epäili, että Britannia tilaisuuden tarjoutuessa liittoutuisi jommankumman tai molempien kanssa nujertaakseen yhteisvoimin Neuvostoliiton.

Stalinille sopimus Hitlerin Saksan kanssa tarjosi mahdollisuuden välttää tuo suurpoliittinen loukku, tai ainakin lykätä sen laukeamista, jos vain saksalaiset pysyisivät sovitulla kurssilla. Näköharha Stalinin ja Hitlerin sopimukseen syntyi, kun oletettiin, että hegemoni olisi vapaa tekemään etupiirissään, mitä haluaa ja kykenee. Sopimuksessa ja sen lisäpöytäkirjassa ilmaistujen aikomusten toteutuminen oli sen varassa, miten yhteistoimintaa säätelevä sopimusmekanismi toimi, ja kuinka kauan se toimi.

Suomi kuului salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Neuvostoliiton etupiiriin, mutta miten se siihen kuului ja milloin sitä koskeviin järjestelyihin ryhdyttäisiin, jäi poliittisten konsultaatioiden varaan. Konsultaatiovelvoitteesta ja alueellis-poliittisista järjestelyistä muotoutui osapuolia yhdistävä sovinnaissääntöjen verkko. Sen rinnalla käytiin kummankin osapuolen kannalta elintärkeitä taloudellisia neuvotteluja. Kaikkea tätä ohjasi, kuten Kotkin sanoo, kahden ehdottoman johtajan keskinäinen yhteisymmärrys, siis ”diili” nykytermein. Kummankin oli harkittava, miten eri yksityiskohdat vaikuttivat tähän kokonaisuuteen, mitä riskejä kannatti ottaa epämääräisesti muotoiltujen sopimustekstien toimeenpanossa.

Baltian paralleelin riivaamalle Paasikivelle Stalinin kolmas linja tarjosi toivon pilkahduksen, jos se oli vilpitön. Se oli sitä paitsi niin lähellä Mannerheimin modus vivendiä, että jonkinlainen neuvottelutulos näytti mahdolliselta, jos hallitus luopuisi jyrkän torjuvasta politiikastaan.

Aluksi asiat näyttivät sujuvan oikeaan suuntaan, sillä Molotov viittasi sotilaallisen ratkaisun riskiin vasta kolmannella neuvottelukierroksella. Vakavampi varoitus sodan vaarasta tuli Berliinistä, kun valtakunnanmarsalkka Göring lähetti emissaarinsa Mannerheimin puheille varoittamaan, että välttääkseen sodan suomalaisten tuli hyväksyä venäläisten ehdot. Paasikivi kuuli Göringin interventiosta vasta palattuaan Helsinkiin.

Sota oli toisin sanoen Suomea koskevissa saksalais-venäläisissä konsultaatioissa viimeinen keino, jos neuvottelutulosta ei syntyisi. Tämä selittää luontevasti Stalinin läsnäolon, kolmannen linjan neuvottelutavoitteet, kompromissiehdotukset ja sinnikkään neuvotteluvalmiuden. Kun ne eivät johtaneet toivottuun tulokseen, Stalin totesi, ettei tästä mitään tule. Hän oli tehnyt kaikkensa vakuuttaakseen saksalaiset, ettei legitiimien sotilaallisten tarpeiden tyydyttäminen onnistuisi neuvotteluteitse. Talvisodan alkaessa Saksan ulkoministeriö piti lähetystöille antamassaan yleisohjeessa neuvostohallituksen toimenpiteitä Leningradin ja Suomenlahden meriväylien turvallisuuden parantamiseksi ”luonnollisina” eli legitiimeinä.

Jos Stalinilla olisi ollut vapaat kädet Suomeen nähden, tunnusteluja kolmannen linjan mukaisesta neuvotteluratkaisusta tuskin olisi aloitettu jo tammikuun 1940 alussa ennen suurhyökkäyksen aloittamista Kannaksella. Hyökkäyksen menestymisen myötä Kreml lisäsi Moskovan rauhanneuvotteluissa legitiimiin intressiinsä Pietari Suuren rajaa noudatellen koko Viipurinlahden sekä Muurmannin radan ja pohjoisen meriyhteyden turvallisuuden varmistamisen. Välirauhan aikana Molotov vakuutti Paasikivelle, että kaikki ongelmat oli ratkaistu Moskovan rauhassa 13.3.1940.

Kimmo Rentola: Stalinin tavoitteet vuonna 1939

Stalinin strateginen tavoite, jos suursota tulee, oli rajoittaa se lännen ja Saksan väliseksi, jolloin Neuvostoliitolle jäisi liikkumavaraa. Etupiirin raja oli mieluiten työnnettävä Venäjän imperiumin 1914 rajalle, mutta länsivallat eivät siihen suostuneet. Todettakoon kuitenkin, että tuleva pääministeri Winston Churchill oli valmiimpi sallimaan Neuvostoliiton työntymisen länteen Itämeren rannoille.

Syksyllä 1939, Hitlerin ja Stalin sopimuksen 23.8. ja eurooppalaisen sodan alkamisen jälkeen, Neuvostoliitto miehitti itäisen Puolan 17.9. alkaen ilman vaikeuksia. Raja- ja ystävyyssopimus solmittiin Saksan kanssa 28.9. Siihen sisältyi etupiirin tarkistus: Liettua Neuvostoliitolle ja Puolan puolankielisten alueiden luovutus Saksalle. Talousneuvottelut vahvistivat uskoa Saksa-suhteen jatkuvuuteen. Seurasivat ehdotukset Baltian maille ja Suomelle.

Baltian maat taipuivat heti uhkavaatimukseen, mutta Suomi oli hankala pala. Suomen hallitus ei suostunut myönnytyksiin olettaen virheellisesti, että sodan vaaraa ei ollut. Poikkeuksena oli Mannerheim, joka kannatti joustavuutta. Ainakin 10.11. saakka olisi saatu sopimus Neuvostoliiton esityksen pohjalta.

Stalinin liuku kohti sotaa perustui lopulta oletukseen, että Suomesta ei synny merkittävää vastusta. Taustana oli kokemus Puolasta, joka kukistui nopeasti. Stalin oletti tai tiesi, ettei Ruotsi lähde sotaan eikä Saksa auta Suomea. Briteiltä ja Ranskalta tuli protesteja mutta ei tehokasta apua, eikä ollut aikaa antaa sitä. Laivastoministeri Churchill meni kuitenkin pidemmälle: ”Neuvostoliitto olkoon Itämeren itärannan herra, ja oli oikein että Viro ja Latvia kuuluivat sen systeemiin eivätkä Saksan.”

Stalinilla oli myös suurempi, salainen strateginen päämäärä syksyllä 1939: ”Sotaa ei käydä demokratian ja fasismin välillä, vaan kahden yhtä pahan kapitalistisen leirin välillä – sotikoot rajusti keskenään, heikentävät toisiaan. Autamme Saksaa, joka on heikompi kuin kapitalismin päämaat eli länsileiri. Puolan tuho merkitsee yhtä porvarillista fasistivaltiota vähemmän. Sota avaa radikaalin muutoksen mahdollisuuden, avautuu orjuuden [=kapitalismin] hävittämisen näköala.”

Toisaalta Stalinin ideologinen ongelma oli, miten pitää Komintern kyydissä. Ei voinut näyttää natsiystävyyttä eikä perääntymistä – koko kapitalismi nurin oli riittävän iso tunnus tähän. Stalin Dimitroville 25.10.1939: Vallankumoustunnuksin edettävä varovasti vaiheittain. Korostettava Neuvostoliiton vaikutusta mielialoihin. Baltian maiden kohdalla löytyi oikea muoto tuoda maita Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, sillä niitä ei pyritty heti neuvostolaistamaan kuten Puolan entisiä itäosia. ”Tulee aika jolloin tekevät sen itse!”

Kominternissa marraskuun viimeisellä viikolla Dimitrovin skenaario: Nopea rauha ei ole todennäköinen, vielä vähemmän Saksan voitto, vaan todennäköisintä Saksan tappio. Tällöin tehtiin kaksi jättimäistä virhearviota: Oletettiin väestön radikalisoituvan sodan alkuvaiheessa sekä myös Saksan heikkous ja nopean häviön mahdollisuus.

Vallankumouslinjan hiipuminen: Suomen talvisodan alettua Terijoen hallitus esiteltiin kumousvaihtoehtona, jolloin em. ajattelu oli taustalla. Sitten Stalin 24.1.1940 talvisodasta: Puna-armeijan toiminta liittyy maailmanvallankumouksen, mutta se ei ole yksi toimi, vaan edettävä pala kerrallaan. Neuvostotiedustelu Tukholmasta arvioi 8.3.1940: ”Suomi ei kestä enää kolmea viikkoa. Kansa haluaa rauhaa, samoin johto, mutta ’vallankumouksellisesta tilanteesta ei merkkejä armeijassa eikä kansan keskuudessa’”.

Lopuksi: On ollut vaikea selvittää Stalinin strategian päälinjoja kokonaisuudessaan, koska ideologinen elementti oli puutteellinen, utopistinen, epärealistinen ja salainen. Vain harva tiesi siitä, ja jälkeenpäin vaiettiin. Ideologinen osuus peittyi käytännön politiikan alle.

Heikki Talvitie (vas) johti alustajien ja yleisön välistä paneelikeskustelua. Keskellä Kimmo Rentola ja oikealla Osmo Apunen.

Seminaarin teemaan liittyviä artikkeleita julkaistaan erikseen Geopoliittisen seuran sivustolla.

Puheenjohtaja
                                             Pekka Visuri