Heikki Talvitie 7.9.2025
Suomi ja Suomen suojelijat
Minua on jo pidemmän aikaa kiinnostanut pohtia kysymystä niistä ulkovalloista, jotka ovat pyrkineet olemaan Suomen suojelijoita. Mille motiiveilla ne ovat siihen kulloinkin ryhtyneet, ja mitä riskejä sisältyy asettumiseen tai joutumiseen suojeltavan alueen asemaan?
Eräänä taustana aiheeseen on Jyrki Kallion suomentama ja toimittama kirja Xunzi, valtio-oppia muinaisesta Kiinasta (Gaudeamus, 2025). Sen sivulla 49 kerrotaan seuraavaa: ”Xunzi jakoi hallitsijat tosi kuninkaisiin ja ylivaltiaisiin… Jako pohjautui historiaan. Varhaisella Zhou-kaudella (n. 1045–771 eaa) maa jaettiin läänityksiksi Zhoun kuninkaan sukulaisille ja muille tämän yliherruuden tunnustaneille vasalliruhtinaille. Kevättä ja syksyä -kaudella Zhoun yliherruus oli vain nimellistä, ja vahvimpien vasallivaltioiden ruhtinaat kilpailivat asemasta Zhoun kuninkaan suojelijana. Suojelijan asema teki ruhtinaasta samalla kaikkien vasallivaltioiden ylivaltiaan. Sotivien valtioiden kaudella Zhou-keskeisestä järjestelmästä muistutti enää kuninkaan maa, jolla viimeiset Zhoun kuninkaat elivät ilman laajempaa valtapiiriä.”
Ensimmäiset Suomen suojelijoista, Ruotsi ja Venäjä, tulivat Suomen alueelle valloitusten kautta. Ruotsi valloitti Suomen aluetta vähä vähältä käyttäen hyväkseen läntisessä Euroopassa elänyttä ristiretki-ideaa, jonka mukaan pakanakansat tuli alistaa osaksi Rooman paavin johtamaa katolista kirkkoa. Ruotsi oli noin 1150–1709 Venäjää vahvempi, joten rauhansopimusten jatkumona Suomen alue osana Ruotsin valtakuntaa laajeni aina Suomenlahdelta Rajajoesta Laatokan puolelle Käkisalmen lääniin. Tämä laillistettiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617.
Ruotsi 1150–1709
Eerikin kronikka (Ruotsista 1320-luvulta): Ristiretki tavesteja vastaan
”Kuningas Eerik antoi käskyn käydä koko valtakunnassaan sekä ritareille että heidän vertaisilleen, samoin sekä talonpojille että ratsupalveluksessa oleville. Näin herroilla on yhä tapana käskeä miehiään halutessaan ryhtyä sotaan. Niinpä kuningas käski heitä lähtemään pakanamaahan asettaen heidän esimiehekseen lankonsa Birgerin, jota kohtaan hän tunsi suurinta luottamusta. Lanko ryhtyi tehtävään mielellään, sillä myös hän halusi edistää kuninkaan kunniaa.
Riuskat ja rohkeat soturit varustautuivat asein ja sotisovin. Kypärät, rintaraudat ja rintapanssarit olivat tarpeen, ja siksi niitä valmistettiin lisää. Kukin varusti itsensä tykönään noudattaen kernaasti kuninkaan käskyä. Laivoja ja nopeakulkuisia pursia laskettiin vesille. Monta vanhaa isiltä perittyä miekkaa otettiin alas seiniltä, joilla ne olivat kauan roikkuneet. Monta suurta rahanyyttiä avattiin ja niistä jaettiin niille, joiden piti jättää kotinsa epävarmoina paluustaan.
Monen vaimon nähtiin itkevän vuolaasti ja vääntelevän käsiään. Kaikki iloitsivat kuitenkin siitä, että matka tehtiin Jumalan kunniaksi. Miehet saatettiin juhlallisesti rantaan, ja heille toivotettiin kädestä pitäen hyvää matkaa. Silloin suudeltiin monta punaista suuta, joita ei sen jälkeen enää koskaan suudeltu sydämen kyllyydestä. Joitakuita ei näet sen koommin enää nähty – sellaistahan tällaisesta erosta yleensä seuraa. Miesten lähtiessä matkaan puhalsi myötätuuli.
Samaan aikaan myös pakanat varustautuivat. He tiesivät hyvin, että hyökkääjät tulisivat koitumaan heille vahingoksi eivätkä suinkaan hyödyksi. Mitä useampia lukemattomista kullatuista laivankeuloista pakanat saivat näkyviinsä, sitä enemmän heidän ilonsa kääntyi suruksi.
Kristityt laskivat siellä satamaan, ottivat viirinsä ja nousivat maihin. Maihinnousu onnistui hyvin kristittyjen kilpien ja kypärien hohtaessa yli koko sen maan. Kristityt mielivät päästä mittelemään miekkojaan pakanallisten tavestien kanssa – näin oletan heidän myös tehneen – myös kultaa, hopeaa ja suuria karjalaumoja he mielivät. Tavestit pakenivat silloin, pakanat hävisivät, ja kristityt voittivat. Joka halusi antautua, ryhtyä kristityksi ja ottaa vastaan kasteen, sai säilyttää omaisuutensa ja henkensä sekä elää kaikessa rauhassa. Pakana, joka tähän ei alistunut, surmattiin.
Kristityt rakensivat sinne linnoituksen, johon he sijoittivat ystäviään ja sukulaisiaan. Linnan nimi on Hämeen linna, ja se tuottaa pakanoille edelleenkin murhetta, sillä se seisoo siellä vieläkin, niin arvelen. Kristityt asuttivat sen maan kristityillä miehillä, ja siitä samasta maasta tuli kokonaan kristitty. Luulenpa, että venäläisten kuningas menetti sen.”
Tämä tarina on todella pelkistetty analyysi imperialistisesta valloitussodasta, sen motiiveista Jumalan ja kuninkaan kunniaksi ja ryöstösaaliin toivossa. Tavest-nimitys on merkinnyt paitsi hämäläistä, niin suomalaista yleensä. Lopuksi kirjoittaja epäilee, että Venäjän kuningas menetti Hämeen linnan. Näin varmaan kävi, koska Ruotsi eteni nyt voimalla itään. Hämäläiset osallistuivat jo muutaman vuoden jälkeen ruotsalaisten Nevan retkeen.
Suomen alue oli Ruotsin valtakunnan elimellinen osa. Kuitenkin valtapoliittisista syistä Kustaa Vaasa korotti poikansa Juhanan herttuaksi ja Suomen herttuakunnaksi. Tällä pyrittiin saamaan Ruotsin ja Venäjän rauhansopimusten allekirjoitukset Novgorodin käskynhaltijan ja Juhanan välisiksi. Iivana Julma ei katsonut voivansa allekirjoittaa sopimuksia nousukasruhtinaan Kustaa Vaasan kanssa. Samasta syystä Juhana, tullessaan kuninkaaksi, nosti Suomen statuksen suuriruhtinaskunnaksi. Ruotsin vallan ollessa kyseessä suuriruhtinaskunnan status ei tehnyt mitään instituutionaalista eroa Ruotsin keskusvallasta. Linnaläänien aikaan, kun yhteydenpito ei ollut reaaliajassa, esimerkiksi Viipurin linnan johto hoiti Ruotsin idänpolitiikkaa varsin itsenäisesti. Viipurin linnalla oli oma edustus Pähkinäsaaren rauhan neuvotteluissa vuonna 1323. Ruotsin hallinnossa suomalaisia aateliston edustajia oli koko Ruotsin vallan ajan. Useat asettuivat pysyvästi Ruotsin puolelle virkojaan hoitamaan. Kustaa Vaasan uskonpuhdistukselle lojaali papisto muodosti sitten laajoja pappissukuja myös Suomen puolelle. Mikael Agricola paitsi suomensi keskeiset kirkolliset kirjat, osallistui kirkon hallintoon ja kuoli ollessaan palaamassa rauhanneuvotteluista Moskovasta.
Ruotsi 1710–1809
”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun”.
Nämä sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin sanat Suomenlinnan Kuninkaanportin kivitaulussa kuvastavat Ruotsin tilannetta, kun vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhan rajaksi oli tullut niin kutsuttu Pietari Suuren raja (suunnilleen nykyinen Suomen kaakkoisraja) , ja sitten Turun rauhassa 1743 raja siirtyi Kymijokeen.
Turun Akatemia 1700–1800-lukujen vaihteessa
Tohtori Risto Volasen tutkimuksista Turun Akatemiasta valistuksen aikana ja erityisesti 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa käy ilmi se taitekohta, jossa suomalaiset olivat Ruotsin mahdin hiipuessa 1700-luvulla suhteessa Venäjään. Seuraavat sitaatit ovat Gustav Björkstrandin Jacob Tengström -elämäkerrasta, SLS 2012.
Henrik Gabriel Porthan luennoi valtio-opista sopimusteorian pohjalta: ”Niin pian kuin voitetut on otettu vieraaseen maahan, heidän siteensä katkeaa siihen valtioon, jonka kansalaisia he ovat olleet, koska heidän tulee olla sille kuuliainen vain niin kauan kuin se heitä puolustaa… Valloitetut antavat hyväksyntänsä helposti, koska ero ei tulisi kovin suureksi, jos heitä kohdellaan hyvin riippumatta, minkä vallan alaisia he ovat.”
Turun realisteihin kuulunut tuleva piispa Jakob Tengström totesi luennoissaan muun muassa, että ”paras valtiomuoto on se, jonka alaisena voimme elää suurimmassa rauhassa ja hyvinvoinnissa… Epäoikeudenmukaisessa sodassa voittaja ei koskaan saa oikeutta valloittamiinsa… mutta sellainen vallan otto voi tulla oikeudenmukaiseksi, jos voitetut sitten antavat siihen suostumuksensa vapaaehtoisesti.”
Venäjä
Aleksanteri I valloitettuaan Suomen katsoi, että osana Venäjän keisarikunnan käytäntöjä valloitettujen rajamaiden alueilla myös valloitetut kansat osallistuivat jossain määrin rajamaiden hallintoon. Samaan aikaan myös Napoleon Bonaparte oli vallanhimossaan pyrkimässä Euroopan ja maailman valtiaaksi ja tällä tiellä Venäjä oli kompastuskivenä vielä Tilsitin sopimuksen jälkeenkin. Aleksanterin mielestä Suomen tulisi olla lojaali Venäjän keisarille, ja siksi Suomen statusta alettiin muovata suuriruhtinaskunnaksi, jolla olisi laaja autonomia. Hän tapasi Bernadotten, Ruotsin uuden kruununprinssin ja entisen Napoleonin marsalkan, Turussa vuonna 1812. Ruotsi ja Venäjä tekivät eräänlaisen liittosopimuksen, jonka perimmäinen tarkoitus oli estää Napoleonia valloittamasta Venäjää. Samalla Aleksanteri tunnusti Bernadotten oikeudet Ruotsin kruunuun. Myös Norjan saaminen kompensaationa Suomen menetykseen oli keskustelujen kohteena. Suomea Bernadotte, josta tuli Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana, ei halunnut takaisin. Hänen mielestään Suomen ollessa osana Ruotsia oli Suomen alueesta käyty jatkuvia tuloksettomia sotia Venäjän kanssa, ja näistä sodista Kaarle Juhana halusi päästä irti. Tämä oli hänen viestinsä myös Aleksanteri I:lle.
Suomalainen upseeri Georg Magnus Sprengtporten oli esittänyt jo Katariina Suurelle Suomen siirtämistä itsenäiseksi välivaltioksi Ruotsin ja Venäjän rajalle, jolloin johdossa olisi venäläinen prinssi Suomen kuninkaana. Sprengtporten lähti siitä, että Ruotsi ei enää 1700-luvulla ollut kyennyt turvaamaan Suomen aluetta Venäjän nousevan suurvallan taholta tulleita valloitusyrityksiä vastaan. Ruotsi pyrki aktiivisella sodankäynnillä 1700–1721, 1741–1743 ja 1788–1790 saamaan takaisin menetettyjä alueita, mutta Venäjän vastavoima oli jo kehittynyt niin voimakkaaksi, että raja vain siirtyi kohti länttä, ensin Uudenkaupungin rauhassa 1721 Pietari Suuren rajalinjalle ja sitten Turun rauhassa 1743 Kymijoelle.
Toinen suomalainen, entinen Kustaa III:n suosikki Gustaf Mauritz Armfelt, tuli Suomeen jouduttuaan Bernadotten kanssa ristiriitaan ja saavutti heti Aleksanteri I:n luottamuksen. Armfelt oli sitten se henkilö, joka käytännössä toteutti ne institutionaaliset puitteet, jotka Aleksanteri oli Suomelle suomassa. Tähän kuului Sprengportenin alkuperäinen ajatus Venäjään 1700-luvulla liitetyn ”Vanhan Suomen” siirtämiseksi Ruotsilta valloitetun ”Uuden Suomen” yhteyteen. Tämänkin siirron sitten vuonna 1812 toteutti siis käytännössä Armfelt, kun Aleksanteri oli Napoleonia vastassa sotatantereella. Iso asia oli lunastaa ns. lahjusmaat takaisin suuriruhtinaskunnan omistukseen. Armfeltin aika Venäjällä oli varsin lyhyt (1811–1814), mutta sitäkin arvokkaampi autonomisen suuriruhtinaskunnan suhteen vakiinnuttamiseksi Venäjän keisarikuntaan Aleksanteri I:n tekemien päätösten mukaisesti.
Gustaf Mauritz Armfelt oli kuolemaansa asti erityisessä asemassa suuriruhtinaskunnan luomistyössä. Työtä riitti kuitenkin myös muille tahoille: Robert Henrik Rehbinderille, Turun hallituskonseljille ja kenraalikuvernöörille. Armfeltin jälkeen Rehbinderistä tuli Suomen asiain komitean todellinen johtaja ja vuodesta 1821 myös sen virallinen puheenjohtaja.
Muutama vuosikymmen myöhemmin Aleksanteri II laajensi Suomen autonomiaa tilanteessa, jossa Venäjä oli kärsinyt tappion Krimin sodassa (1854–1856). Hän otti Snellmanin käsitykset pohjaksi uusille avauksille autonomian vahvistamiseksi. Sekä Aleksanteri I että Aleksanteri II olivat tärkeitä henkilöitä Suomen nostamisessa kansakuntien joukkoon. Venäjä on kuitenkin niin laaja maa, että mitä tapahtuu yhdellä suunnalla, ei aina ole relevanttia toisella puolella. Siten Aleksanteri II tunnetaan ”valloittaja-tsaarina” Kaukasuksella, siis toisin kuin Suomessa hänet tunnetaan ”hyvänä tsaarina”.
Suomalaiset ovat varsin pitkällä perspektiivillä nähneet Suomen ja Venäjän suhteet kahdenvälisenä asiana, eikä niiden kansainvälispoliittisia syitä ole aina ymmärretty ottaa harkintaan tai sitten niistä on tarkoituksenmukaisesti vaiettu. Suomalaisille ns. sortovuodet ovat olleet pelkästään Venäjän pyrkimys kaventaa Suomen autonomiaa ja varsinkin toisella sortokaudella venäläistää Suomi. Tällöin helposti unohtuu, että Euroopan politiikkaan vaikutti voimakkaasti 1870-luvulla tapahtunut Saksan yhdistyminen Preussin johtamana ja kansleri Otto von Bismarckin suunnittelemilla toimilla.
Hälytyskellot alkoivat soida Pariisissa, Lontoossa kuten myös Pietarissa. Sotilaspuolella Nikolai Bobrikov tutki Pietarissa sitä mahdollisuutta, että Euroopassa syttyisi sota Saksan kanssa. Mihin Saksa tekisi maihinnousun ja mitkä mahdollisuudet Venäjällä olisi estää tämä maihinnousu? Bobrikov lähti siitä, että maihinnousu tapahtuisi Hangossa suuriruhtinaskunnan alueella ja että Venäjä ei kykenisi sitä estämään. Tämä oli taustaa sille, että Bobrikov nimitettiin Suomeen kenraalikuvernööriksi. Bobrikovin ohjelma lähti siitä, että Saksan uhan takia Suomen suuriruhtinaskunta tulisi liittää tiiviimmin muun keisarikunnan piiriin.
Suomen poliittinen puolustautuminen jakautui kahtia: oli myöntyväisyyssuunta ja perustuslailliset. Ehkä Suomelle oli hyvä, että molemmat suunnat olivat merkittävästi edustettuina suomalaisten käsissä olevissa hallintoviroissa. Ensimmäisen sortokauden (1899–1905) ratkaisi Venäjän tappio sodassa Japania vastaan, jolloin lähes koko Venäjän laivasto tuhoutui Aasian vesillä. Tappio aiheutti levottomuuksia niin Pietarissa kuin Helsingissäkin. Toinen tekijä oli Bobrikovin murha vuonna 1904. Levottomuuksien takia Suomeen ei kohdistettu kostotoimenpiteitä, vaan helmikuun manifesti vuodelta 1899 kumottiin vuonna 1905 uudella manifestilla. Venäjä sai duuman ja Suomi yksikamarisen eduskunnan vuonna 1906.
Toinen sortokausi (1908–1917) tuli ensimmäistä vaarallisemmaksi, koska tarkoituksena oli ulottaa Venäjän lainsäädäntö Suomeen ja antaa Venäjän hallitukselle oikeudet puuttua Suomen asioihin, ennen kuin ne esitettiin keisarille. Tämän politiikan takana oli Venäjän uusi pääministeri Pjotr Stolypin. Hänen kanssaan olisi voitu tehdä yhteistyötä, kun hän esitti Suomen senaatille, että senaatti puuttuisi venäläisten terroristien toimintaan suuriruhtinaskunnan alueella. Kun senaatti ei tähän ryhtynyt, niin Stolypin kiristi politiikkaansa. Terroristit sitten murhasivat Stolypinin, joten hänen vaikutuksensa jäi lyhytaikaiseksi. Jälkikäteen voidaan ajatella, että terroristikysymys olisi avannut väylän vaikuttaa Stolypinin kantoihin. Toinen näkökulma on se, että Suomen ei pitäisi sekaantua Venäjän sisäisiin asioihin. Tämä on kuitenkin hurskas toivomus, sillä olemme sekaantuneet Venäjän sisäisiin asioihin koko itsenäisyytemme ajan ja teemme sitä nytkin. Toinen sortokausi laantui siten, että eurooppalainen suursota alkoi lähestyä kaikkien suurvaltojen varustautuessa sellaista varten. Venäjän laivastoa korvaamaan rakennettiin suuriruhtinaskunnan alueelle useita kasarmeja, joita linjalla Hanko–Pietari nousi niin Kouvolaan kuin Lahteenkin.
Keisarillinen Saksa
Saksa ja Neuvosto-Venäjä aloittivat vuoden 1917 joulukuun alussa rauhanneuvottelut Brest-Litovskissa. Suomalaiset pyrkivät mukaan näihin neuvotteluihin, mutta Saksa ei suostunut siihen vaan otti hoitaakseen Suomen asiat itsenäisyysprosessin aikana. Ensinnäkin, kun suomalaiset olivat kykenemättömiä päättämään itsenäistymisestä Venäjästä, Saksa painosti suomalaisia julistautumaan itsenäiseksi, jotta Saksa voisi painostaa Neuvosto-Venäjää Brest-Litovskissa tunnustamaan Suomen itsenäisyyden.
Kun itsenäisyysjulistus sitten 6.12.1917 tehtiin, niin Lev Trotski, joka johti Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa rauhanneuvotteluissa, lupasi Saksalle, että Neuvosto-Venäjä tunnustaa Suomen itsenäisyyden, mikäli suomalaiset sitä tulevat pyytämään. Valtionhoitaja Svinhufvud kuitenkin epäröi. Mitä, jos Neuvosto-Venäjä kukistuisi, niin miten Suomen sitten kävisi? Lisäksi Suomessa oli oikeiston ja vasemmiston välinen juopa kärjistynyt eikä Svinhufvud siksikään luottanut bolsevikkeihin. Kun kuitenkin kävi selväksi, ettei Saksan eikä Ruotsin tunnustusta saataisi, ennen kuin entinen emämaa Venäjä oli tunnustuksen antanut, niin Svinhufvud otti lusikan kauniiseen käteen ja matkusti Pietariin. Siellä Leninin kansankomissariaatti tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä 1917. Tämän jälkeen heti tammikuun alussa Saksa, Ruotsi ja Ranska tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Suomalaisilla ei ollut silloin sellaista kokemusta, joka olisi kertonut emämaan tunnustamisen olevan vahva edellytys muiden maiden tunnustusten saamiseksi. Yhdysvallat ja Iso-Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden vasta vuonna 1919 Versaillesin rauhankonferenssin viimeisenä päivänä erillisessä ulkoministerikokouksessa. Suomen saksalaissuuntaus oli pidättänyt läntisten demokratioiden tunnustusta Suomen itsenäisyydelle.
Suomen itsenäisyyden aikana suomalaiset ovat Venäjän pelosta pyrkineet hankkimaan suojelijavaltioita, jotka takaisivat sen, että Suomen ei tarvitsisi myötäillä politiikassaan Venäjän intressejä Suomen suunnalla. Ensimmäinen suojelijavaltio oli keisarillinen Saksa. Suomesta piti tulla monarkia kuninkaanaan saksalainen prinssi. Suomen ulkosuhteet alistettiin jo keisarilliselle Saksalle talouden, politiikan ja sotilaallisen toiminnan osalta. Suomi kuului syksyllä 1918 kenraali Ludendorffin luomaan Saksan itäimperiumiin, johon sisältyivät Saksan miehittämät alueet Suomi, Baltia, Valko-Venäjä ja Ukraina.
Suomi joutui tai pääsi irtoamaan keisarillisen Saksan suojeluksesta, kun valtakunta antautui marraskuussa 1918 länsirintamalla. Suomi itsenäistyi de facto tilanteessa, jossa Itämeren voimakeskukset olivat hävinneet vaikuttamasta. Saksa oli antautunut ja vallankumoukselliset aatteet levisivät siellä nopeasti. Venäjä oli bolsevikkien vallankaappauksen jälkeen sisällissodassa. Neuvosto-Venäjä valloitti sitten sisällissodassaan kaikki idässä, etelässä ja lännessä olleet keisarillisen Venäjän entiset alueet takaisin. Vain pohjoisessa se ei ryhtynyt aseelliseen toimintaan Suomea ja Baltian maita vastaan. Neuvosto-Venäjän suhteet läntisiin suurvaltoihin alkoivat normalisoitua, mikä vaikutti rauhoittavasti myös rajoille.
Reunavaltiot
1920-luvulla Rudolf Holstin ollessa ulkoministeri virisi Suomessakin keskustelu siitä, että juuri muodostetun Neuvostoliiton vastavoimana voisi olla niin sanottujen reunavaltioiden liitto. Suomi, Baltian maat ja Puola kuuluivat tähän ryhmään. Suomessa tätä hanketta epäiltiin liian heikoksi puolustamaan kyseisiä maita Neuvostoliittoa vastaan. Eduskunta päättikin olla lähtemättä tälle tielle, ja vuosi 1939 osoitti, että ratkaisu oli oikea. Silloin vain Suomi kykeni puolustautumaan Saksan ja Neuvostoliiton muodostamia uhkia vastaan.
Pohjoismaat ja talvisodan aika
Suomessa toiminut Neuvostoliiton lähettiläs Eric Assmus ilmoitti vuonna 1935 Suomen hallitukselle, että mikäli Euroopassa syntyy suursota, Neuvostoliiton on välttämättä miehitettävä joitakin Suomen alueita. Tämän vuoksi Suomi antoi julistuksen, jonka mukaan Suomi tulisi harjoittamaan pohjoismaisen suuntauksen politiikkaa. Eurooppalaisen sodan alettua Saksan hyökkäyksellä syksyllä 1939 pohjoismaiden valtioiden päämiehet kokoontuivat Tukholmaan. Siellä ei yhteiseen politiikkaan päästy, vaan jokainen pohjoismaa katsoi omien etujensa vaativan omaa liikkumatilaa.
Kysymys Moskovan neuvottelujen tarkoituksesta ja kulusta syksyllä 1939 on kiinnostava ja myös ristiriitoja herättänyt. Paasikivi myöhemmin katsoi, että talvisota oli Suomen silloisen ulkoministeri Eljas Erkon sota. Tämä siitä syystä, että Erkko oli vaikutusvaltainen eikä halunnut neuvotella Suomen valtioalueen luovuttamisesta. Siksi Suomi ei vastannut Stalinin viimeiseen rajansiirtoehdotukseen, joka olisi jättänyt Suomen pääpuolustuslinjan Kannaksella koskemattomaksi, ja Suomi oli sen jo vahvasti miehittänyt. Mannerheim Paasikiven ohella suositteli hallitukselle suostumista ehdotukseen. Tohtori Pekka Visuri on uusimpien tietojen pohjalta tutkimuksissaan päätynyt siihen, että Paasikiven (ja Mannerheimin) arvio oli oikea siinä mielessä, että neuvottelutulos olisi voitu saavuttaa ja estää sodan alkaminen ainakin toistaiseksi. Stalin halusi sopimuksen, vaikka varautui hyökkäykseen, jos sopimusta ei synny. Kun sota sitten parin viikon päästä alkoi, taisteltiin jo itsenäisyydestä, kuten myös Mannerheim oli tilannetta arvioinut.
Talvisodan alettua Ruotsi ei julistautunut puolueettomaksi vaan totesi olevansa ”ei sotaa käyvä valtio”. Tämä antoi Ruotsille mahdollisuuden auttaa Suomea taloudellisesti, asetoimituksin ja vapaaehtoisten lähettämisellä Suomen rintamalle. Se saattoi pelastaa Suomen, sillä muuta tuntuvaa apua ei ollut saatavilla.
Hitlerin Saksa kiinnostui Suomesta
Välirauhan aika 1940–1941 oli Suomelle vaikea. Suursota Euroopassa jatkui, ja Neuvostoliiton aikeista liikkui spekulaatioita. Arveltiin, että se pyrki Suomen kohtalon ratkaisemiseen uudella sodalla, eikä Neuvostoliitto näitä huhuja oikonut. Toisaalta Saksa oli varustautumassa sotaan Neuvostoliittoa vastaan ja Suomi haluttiin tähän Barbarossa-suunnitelmaan mukaan. Siksi Saksa välitti Suomeen tietoa siitä, että Molotovin käydessä Berliinissä marraskuussa 1940 Hitler olisi torjunut Suomeen kohdistuneen Neuvostoliiton uhan. Itse asiassa tämä oli Saksan taholta tarkoituksenmukaista pelottelupropagandaa, jotta Suomi saataisiin vedetyksi sotaan Neuvostoliittoa vastaan.
Suomen ja Ruotsin personaaliunionin hanke
Suomen eduskunnan piiristä lähti aloite Ruotsille. Siinä suomalaiset vuoden 1940 syksyllä kaavailivat eräänlaista unionia Suomen ja Ruotsin välille. Ruotsi oli perinteisesti varonut liikkumavapautensa rajoittamista ja sitä varten kehittänyt puolueettomuuspolitiikkansa Bernadotten aloittaman vuoden 1812 politiikan mukaisesti. Nyt kuitenkin Ruotsin uusi ulkoministeri Christian Günther lähti mukaan tähän suomalaisten esitykseen. Hän antoi tehtävän Ruotsin ulkoministeriön lakiasiain asiantuntijalle Östen Undenille. Tämä kopioi vuonna 1905 päättyneen Ruotsin ja Norjan personaaliunionin peruskirjan säännöt ja esitti, että Suomi luopuisi presidentin virasta ja Ruotsin kuninkaasta tulisi maiden yhteinen kuningas. Suomelle annettiin täkynä ajatus siitä, että Mannerheimistä tulisi molempien maiden armeijoiden ylipäällikkö.
Unionihanke alistettiin sekä Suomen että Ruotsin toimesta harkittavaksi Moskovaan ja Berliiniin. Kun molemmat tahot suhtautuivat kielteisesti suunnitelmaan, se raukesi. Neuvostoliitto katsoi Suomen kuuluvan Hitlerin ja Stalinin tekemän sopimuksen mukaan Neuvostoliiton etupiiriin, joten suunniteltu unioni heikentäisi Moskovan otetta Suomesta. Saksa taas oli jo merkinnyt Suomen osanottajaksi Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon eikä Ruotsin kanssa tehty unioni sopinut näihin suunnitelmiin.
Liitossa Saksan kanssa
Jatkosodan alla Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto luotti Saksan armeijan ylivoimaisuuteen varsinkin Neuvostoliiton suhteen. Mannerheim kysyi kenraali Airolta, miten Suomen miehistöresurssit riittäisivät mahdollisessa hyökkäyssodassa. Airon vastaus oli, että pystymme hoitamaan Etelä-Suomen Oulun tasalle asti. Saksalle annettiin operaatiovastuu Pohjois-Suomen suunnalla. Sovittiin myös, että kun Saksa on ohittanut Leningradin kaupungin, Suomen ja Saksan armeijat kohtaavat Laatokan takana Syvärillä.
Suomi valloitti Itä-Karjalaa aina Äänisjärvelle asti. Toisaalta saksalais-suomalaisten voimien hyökkäys Lapista Muurmannin radalle pysähtyi pian puna-armeijan torjuntaan. Saksan hyökkäys koko itärintamalla kulminoitui vuoden 1941 lopulla, eikä Leningradin piiritystäkään saatu aivan pitäväksi. Mannerheimille alkoi selvitä, että myös Suomi tulee sodan häviämään. Suomen johtajista hänen lisäkseen aluksi vain Paasikivi ymmärsi, että liittoutuneet tulevat vaatimaan Suomea vastuuseen hyökkäyksestä Neuvostoliittoon.
Liittoutuneiden kolme johtajaa Roosevelt, Churchill ja Stalin tapasivat Teheranissa vuoden 1943 lopulla ja päättivät suunnitelmista sodan lopun ja tulevien alueellisten järjestelyjen osalta. Roosevelt ja Churchill kysyivät Stalinilta, miten hän näkee Suomen ja Baltian tilanteen. Stalinin vastaus oli, että Suomi saa pitää itsenäisyytensä, mutta Baltian maat kuuluvat Neuvostoliittoon.
Stalin
Stalinin päätös Suomen itsenäisyydestä merkitsi samaa kuin Aleksanteri I:n päätös Suomen nostamiseksi kansakuntien joukkoon ja Leninin tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Kaikki nämä päätökset olivat silloin Venäjälle ja Neuvostoliitolle edullisia. Stalin näki jo vuonna 1943 Saksan ja Suomen armeijoiden vielä ollessa Leningradin porteilla, että kohta hyökkäyskiilat lähtevät kohti Berliiniä. Silloin puna-armeijan sivusta Suomen suunnalla tulee varmistaa ilman, että siihen sitoutuisi enää neuvostodivisioonia. Rauhansopimusta ei syntynyt vielä keväällä 1944, mutta kesän taistelujen jälkeen sivustan varmistaminen annettiin Suomen tehtäväksi. Suomen tuli ajaa saksalaiset Suomesta ja siihen tarvittiin uusi sota, Lapin sota. Samalla Suomelle määrättiin sotakorvaukset, jotka tuolloin olivat Neuvostoliitolle tärkeät maan Euroopan puoleisten alueiden ollessa raunioina. Sotakorvausten suorittamiseksi Suomen talouden tuli olla kunnossa eikä sitä saanut mitenkään vahingoittaa. Tämäkin puolusti Suomen itsenäisyyden säilyttämistä. Taustalla oli myös kokemus Suomen taistelusta itsenäisyyden puolesta talvisodassa. Se oli tehnyt vaikutuksen Staliniin, joka totesi asian myös Rooseveltille ja Churchillille Teheranissa.
Suomi irtaantui sodasta Neuvostoliittoa vastaan, kun Saksan armeija oli perääntynyt jo Varsovan tasalle. Suomeen tuli liittoutuneiden valvontakomissio, jossa oli edustettuna Neuvostoliitto ja Iso-Britannia. Neuvostoliitto johti komissiota kenraalieversti Andrei Zhdanovin ollessa sen puheenjohtaja. Brittien roolina valvontakomissiossa oli myötäillä Neuvostoliiton kantoja.
Pariisin rauhansopimusta valmisteltaessa syksystä 1945 alkaen brittien intressinä oli rajoittaa Suomen armeijan mieslukua ja aseistusta, koska Suomi kuului Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Briteillä oli lisäksi korvausvaatimus Neuvostoliitolle Petsamon osalta, mutta se ei enää koskenut Suomea. Lisäksi brittien intressinä oli saada Suomesta puunjalostusteollisuuden tuotteita.
Vakauttava sopimus
Mannerheim ja Paasikivi katsoivat, että Suomen aseman vakauttamiseksi tulisi saada jonkinlainen sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tässä tarkoituksessa Mannerheim laati vuoden 1945 alussa puolustussopimuksen luonnokseksi kaksi artiklaa, joiden ajatuksen hän esitteli Zhdanoville. Zhdanov vei niistä tiedon Stalinille, joka kuitenkin katsoi, että sodan vielä jatkuessa mitään erillissopimuksia ei tehdä. Asia palasi keskusteluun vuoden 1948 alussa tilanteessa, jossa Suomen suvereniteetti oli palautettu Pariisin rauhansopimuksella edellisenä vuonna ja kylmä sota oli juuri alkamassa. Stalin odotti nyt aloitetta Suomelta, jota ei kuitenkaan kuulunut. Paasikivi epäili, että mikäli Suomi tekisi puolustussopimuksen Neuvostoliiton kanssa, se saattaisi katkaista lännen rahahanat Suomelle.
Aloite jäi siis Stalinille. Neuvostoliitto oli alkanut solmia ns. YYA-sopimuksia miehittämiensä Itä-Euroopan maiden kanssa. Samanlaista sopimusta esitettiin myös Suomelle. Paasikiven vastaus oli, että Suomi on periaatteessa valmis tekemään sopimuksen, mutta esittää, että sopimusta aletaan työstää Suomen luonnoksen pohjalta. Stalin suostui tuntien jo Mannerheimin esittämän ajatuksen siitä, että Suomi on valmis estämään hyökkäykset alueensa kautta itään. Mannerheimin ja Paasikiven hahmottelemat artiklat otettiin keväällä 1948 Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen pääsisällöksi. Muut artiklat käsittelivät kauppaa, taloutta ja kulttuuria.
YYA-sopimuksen perimmäinen tarkoitus oli estää Suomen alueen käyttäminen sotilaalliseen toimintaan Neuvostoliittoa vastaan tai sillä uhkaamiseen. Kun sopimus oli vakiinnuttanut tilanteen Suomen suunnalla ja kun Neuvostoliiton johto Stalinin kuoleman jälkeen toteutti liennytyspolitiikkaa länttä kohtaan, Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdasta vuoden 1956 alussa vastineeksi sille, että Suomi suostui pidentämään YYA-sopimuksen voimassaoloaikaa 20 vuodella. Virkamiestaholla ajateltiin silloin, että YYA-sopimuksen pidentäminen aina vaatisi jonkin myönteisen lisätoimen Neuvostoliiton taholta, mutta vuosien kuluessa sopimuksen arvo myös Suomelle tuli presidentti Kekkoselle ilmeiseksi. Kylmän sodan olosuhteissa sopimus oli Suomen asemaa vakiinnuttava ja edellytys Kekkosen kehittämälle puolueettomuuspolitiikalle.
Puolueettomuus
YYA-sopimuksen johdantoon kirjattiin Suomen pyrkimys pysyä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Paasikivi lähti tästä edellytyksestä koko presidenttikautensa aikana. Suomen tuli siis pysyä erossa suurvaltakiistoista. Sen sijaan Kekkosen aika salli jo laajempaa liikkumatilaa tai ainakin sen hakemista. Tästä pyrkimyksestä syntyi ajatus Suomen puolueettomuudesta ja sen toiminnallisesta työkalusta puolueettomuuspolitiikasta.
Suomen pyrkimys harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaa kohtasi epäluuloja Neuvostoliitossa. Aikooko Suomi vähentää YYA-sopimuksen merkitystä puolueettomuuspolitiikallaan? Siitä oli tietenkin myös kyse. Toisaalta YYA-sopimus, jonka sisällöstä Suomi sai aikanaan vuonna 1948 myös lännen taholta myönteisiä lausuntoja, oli välttämätön työkalu puolueettomalle Suomelle. Kekkonen pyrki laajentamaan Suomen liikkumatilaa varsinkin välitystoimillaan suurvaltasuhteiden myönteistä kehitystä vahvistaen. Vaikka on niin, että vasta Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov tunnusti vuonna 1989 Suomen puolueettomuuden, niin Suomi oli kansainvälisissä järjestöissä de facto puolueeton välittäjä, jonka myös Neuvostoliitto sellaiseksi tunnusti. Presidentti Kekkosen puolueettomuuspolitiikan huippuhetki oli Helsingissä vuonna 1975 pidetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK), johon osallistuivat kaikkien Euroopan maiden sekä Yhdysvaltojen ja Kanadan johtajat. Onnistumisen taustalla oli Yhdysvaltojen pyrkimys päästä pois Vietnamin sodan aiheuttamasta ongelmasta rauhoittamalla Euroopan suuntaa. Suomen aloite kasvoi tästä pyrkimyksestä, mutta se ei vähennä Suomen saamaa, yleistä välittäjärooliamme kohtaan osoitettua arvostusta.
Yhdysvallat
Yritys uudistaa Neuvostoliittoa johti sen hajoamiseen vuoden 1991 lopulla. Sitä ennen jo Varsovan liiton toiminta oli loppunut. Natokin joutui tuuliajolle ja haki epätoivoisesti uutta tehtävää. Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin administraatio löysi Natolle uuden tehtävän. Kauniisti ajateltuna se voitaisiin katsoa sen tyhjiön täyttämiseksi, jonka Varsovan liiton lakkauttaminen ja Neuvostoliiton hajoaminen olivat luoneet. Mutta oliko sotilasliiton laajennus siihen oikea ratkaisu, jouduttiin myöhemmin pohtimaan. Olisiko pitänyt tyytyä siviilimäisempiin keinoihin?
Yhdysvallat oli uuden Venäjän federaation aloittaessa toimintansa kansainvälisen politiikan subjektina ainoa supervalta, jonka toimintakykyä omien etujensa ajamiseksi ei mikään muu maa kyennyt estämään. Venäjän presidentti Boris Jeltsin oli monessa asiassa lännen avustuksen varassa ja Venäjä haki yhteiskuntamuodolleen ja talousjärjestelmälleen uutta alkua osaksi käyttäen lännen termejä mutta niiden syvällisempää merkitystä ymmärtämättä. Naton laajennusohjelmalle Venäjä ei käytännössä voinut mitään ja vielä vuonna 2004 presidentti Vladimir Putinin ensimmäisen kauden lopulla Nato laajeni jo entisiin Neuvostoliiton osiin, Baltian tasavaltoihin.
Nato
Kun Venäjän presidentti Putinin toinen kausi oli lopuillaan, hän käytti voimakkaan puheenvuoron Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 todeten, että nyt riittää. Se tarkoitti Naton laajennusta ja oli suunnattu Nato-maiden johtajille, mutta myös Dmitri Medvedeville, jonka presidenttikausi oli alkamassa vuoden 2008 alusta. Ne lausunnot, joita lännen johtajat Putinin puheesta antoivat, osoittavat, että he eivät ymmärtäneet vielä heikon Venäjän presidentin ajatusta siitä, että mikäli Nato laajenee edelleen Georgiaan ja Ukrainaan, niin se on suora uhka Venäjän olemassaololle.
Nato-maiden huippukokouksessa Bukarestissa keväällä 2008 Yhdysvallat puolsi ja toisaalta Saksa sekä Ranska vastustivat sitä, että Georgia ja Ukraina saisivat lupauksen jäsenyydestä ja ohjelman kohti sen toteuttamista. Kompromissiksi tuli, että molemmille maille luvattiin Nato-jäsenyyden perspektiivi. Tämä ei kelvannut Georgian presidentille Mikheil Saakashvilille, jonka armeija oli amerikkalaisten kouluttama ja aseistama. Se hälytti myös venäläiset, presidentti Medvedevin ja pääministeri Putinin.
Georgia
Georgialla oli kaksi kapinamaakuntaa Abhasia ja Etelä-Ossetia. Molemmissa oli eräänlaiset kansainväliset toimielimet, jotka hoitivat alueiden turvallisuutta ja pyrkivät kehittämään yhteistyötä Georgian ja kapinamaakuntien välillä. Venäjä osallistui myös näihin toimiin. Etelä-Ossetian kohdalla ETYJ koordinoi tarkkailumissiota ja siellä oli rauhanturvajärjestely, jonka osina olivat Georgia, Venäjä, Etelä-Ossetia ja Pohjois-Ossetia. Abhasiaa koordinoi YK.
Saakashvili oli luvannut kansalleen, että hän palauttaa Georgian valtioalueen kokonaisuudessaan ensimmäisen presidenttikautensa aikana. Tästä ei tullut mitään, ja hänen gallup-tuloksensa ennen uusia presidentinvaaleja olivat hyvin alhaiset. Varsin kritisoitu presidentinvaali vuoden 2008 alussa sai Saakashvilin voittajaksi 53 prosentin kannatuksella. Kun hän myös voitti parlamenttivaalit keväällä 2008, hän katsoi aikansa tulleen ja aloitti illalla 7. elokuuta hyökkäyksen Etelä-Ossetiaan pommittamalla Etelä-Ossetian pääkaupunkia Tskhinvalia ja aiheuttamalla tappioita venäläisille rauhanturvajoukoille. Hän hyökkäsi, vaikka Georgian armeijan parhaat joukko-osastot olivat auttamassa amerikkalaisten sotatoimia Afganistanissa ja Irakissa. Muutamassa päivässä Venäjän silloinen heikohko armeija kuitenkin löi georgialaiset joukot Etelä-Ossetiassa ja siellä ollut georgialaisväestö joutui jättämään alueen. Venäläiset ottivat huostaansa myös Abhasian.
ETYJin puheenjohtajamaa Suomen ulkoministeri Alexander Stubb ja EU:n puheenjohtajamaa Ranskan ulkoministeri Bernard Kouchner saapuivat Tbilisiin ja aloittivat keskustelut Saakashvilin kanssa siitä, miten syntynyt kriisi ratkaistaan. Kun me eurooppalaiset neuvottelimme hävinneen osapuolen kanssa ja olimme sitä mieltä, että Georgian alueellinen koskemattomuus tuli säilyttää osana ratkaisua, niin amerikkalaiset soittivat venäläisille ja esittivät diiliä, jonka mukaan venäläiset lähtisivät Georgian varsinaiselta valtioalueelta, mutta jäisivät kapinamaakuntiin Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan. Tämän yhteisymmärryksen toi Moskovaan ja Tbilisiin Ranskan presidentti Nikolas Sarkozy. Suomen ulkoministeri Stubb lensi Moskovaan ja esitti Saakashvilin kanssa käytyjen keskustelujen tulokset Venäjän ulkoministeri Lavroville. Muodollisesti Suomen rooli päättyi siihen, koska kaikille oli jo tiedossa se suurvaltojen välinen yhteisymmärrys, jota presidentti Sarkozy oli tuomassa seuraavana päivänä Moskovaan ja Tbilisiin.
Olen kertonut jo aiemminkin, että presidentti Bushin administraatio oli ollut rehellinen, kun se varoitti Saakashviliä hyökkäämästä Etelä-Ossetiaan. Amerikkalaiset totesivat, että Georgian hyökkäys Etelä-Ossetiaan aiheuttaa sodan Venäjän kanssa, ja siinä sodassa Yhdysvallat ei tule olemaan mukana. Varapresidentti Dick Cheney oli kuitenkin saanut laajat valtuudet presidentti Bushilta ja perustanut oman hallintonsa. Nykyisin tiedetään, että Cheney, jonka tehtäviin liittyi Georgia, olisi antanut Saakashvilille tietoja, jonka mukaan Venäjä bluffaa eikä kykene hyökkäämään. Amerikkalaiset joutuivat kestämään Saakashviliä vielä neljä vuotta, mutta varmistivat sen, että Saakashvili ei kyennyt kahdeksan vuoden jälkeen ottamaan enää valtaa pääministerinä, jolle oli Venäjän mallin mukaan jo siirretty eräitä uusia valtaoikeuksia.
Tämä Georgian tapaus on hyvä tiedostaa nykytilanteessa, vaikka Ukraina ei ole Georgia. Lännen ja Venäjän välisessä kriisissä näyttäisi siltä, että Ukrainan kohtalo tulee seuraamaan pääpiirteissään sitä, mitä tapahtui Georgiassa. Lisäksi on nyt jo selvää, että maailmanmitassa Kiinan nousu on aiheuttanut hegemoniataistelun kahden leirin välillä. Toista johtaa Yhdysvallat, jonka tarkoitus on pitää hegemonia amerikkalaisten käsissä. Toista johtaa Kiina, jonka politiikka tähtää moninapaiseen järjestelyyn, jossa Kiinalla on ainakin yhtä vahva asema kuin Yhdysvalloilla.
Ukraina
Ukrainan kriisi alkaa varsinaisesti Maidanin mielenosoituksista vuosina 2013–2014. Presidentti Viktor Janukovitš oli neuvottelemassa vapaakauppasopimusta EU:n kanssa, kun Venäjän presidentti Putin puuttui asiaan ja esitti erittäin edullista energiasopimusta Ukrainalle, jos se luopuu assosiaatiosopimuksesta EU:n kanssa. Kun Janukovitš myöntyi tuohon ajatukseen ja alkoi perääntyä assosiaatiosopimuksen teosta, syntyi Kiovan Maidanin aukiolle mielenosoituksia. Talven kuluessa ne kärjistyivät väkivaltaiseksi valtakamppailuksi.
Kriisin kärjistymisen vaiheet ja taustatekijät on hyvä Suomessakin tuntea, koska Ukraina ja Suomi ovat Venäjän naapurimaita, joskin myöhemmiltä lähtökohdiltaan hyvin erilaisia.
Läntinen narratiivi on ollut se, että mielenosoitukset olivat spontaaneja, mutta sitten Janukovitsin turvamiehet alkoivat ampua mielenosoittajia, jotka puolestaan uhkasivat pakottaa presidentin eroamaan. Joka tapauksessa presidentti Janukovits lähti maanpakoon Venäjälle.
Venäläiset puolestaan ovat syyttäneet länsimaita ja Ukrainan natsimielisiä ryhmittymiä kriisin kärjistämisestä. He ovat myös julkistaneet puhelinkeskustelun, jonka Maidanin kriisin loppuvaiheessa talvella 2014 kävivät Yhdysvaltain varaulkoministeri Victoria Nuland ja Yhdysvaltain Kiovassa oleva suurlähettiläs. Tämä kaksikko keskusteli ministerivalinnoista Maidanin jälkeiseen Ukrainan hallitukseen. Ukrainaa hoiti presidentti Barak Obaman administraatiossa varapresidentti Joe Biden, ja hänen poikansa toimi energia-alalla Ukrainassa.
Yhdysvalloissa on viime aikoina monelta taholta esitetty näkemys siitä, että amerikkalaiset avustivat Maidanin mielenosoituksia myös maksamalla osallistujille heidän läsnäolostaan. Saman tapainen tilanne oli aikoinaan Georgiassa, kun Saakashvili syrjäytti Edvard Shevardnadzen vallasta vuoden 2003 lopussa. Tämän ovat amerikkalaiset minulle kertoneet.
On yhä paljolti avoin kysymys, ketkä Kiovassa ampuivat ne laukaukset, jotka tappoivat siviilejä ja poliiseja helmikuun 2014 lopulla. Ryhtymättä asiassa tuomariksi on silti aiheellista todeta, että vahva amerikkalaisen administraation ulkopuolelta ja myös Trumpin taustajoukoista tuleva näkemys nykyisin on, että tuhoisimmat laukaukset ammuttiin lähinnä Maidanin aukiolla olleiden talojen katoilta ja ampujina toimivat Länsi-Ukrainasta tulleet ”Oikean sektorin” tai sen liittolaisten taistelijat. Tällä ryhmittymällä on paljon valtaa Ukrainassa ja se pitää esimerkkinään niitä äärioikeistolaisia ukrainalaisia, jotka taistelivat Hitlerin apuna Neuvostoliittoa vastaan.
Lisäksi on tiedossa, että oli amerikkalaisten päätös ottaa Ukrainan Maidanin jälkeiseen hallitukseen kolme ministeriä Oikean sektorin piiristä. Amerikkalaiset lähteet toteavat nykyisin varsin yksioikoisesti sen, että Oikean sektorin ja yleensäkin Ukrainan äärioikeiston esikuvana on Stepan Bandera, joka toimi II maailmansodassa yhdessä Hitlerin joukkojen kanssa ja jota CIA käytti myöhemmin kylmässä sodassa vastarintaliikkeen keulakuvana Ukrainassa taisteltaessa Neuvostoliiton hallintoa vastaan. Amerikkalainen ”deep state” on siis sodista lähtien ollut mukana muokkaamassa ukrainalaista nationalistista ääriliikettä. Tämä ääriliike on myös uhannut presidentti Zelenskyn henkeä, mikäli hän lähtee rauhanneuvotteluissa Venäjän kanssa luovuttamaan Ukrainan valtioaluetta.
Maidanin jälkeen Venäjä miehitti Krimin. Kun ns. vihreät miehet pyrkivät saamaan Ukrainan rannikon Venäjän haltuun, niin venäläismielisten viimeinen tukikohta tuhottiin Odessassa Oikean sektorin taistelijoiden toimesta. Kapinaliike alkoi myös Donbasin alueella. Ukrainan lainsäädäntöön oltiin lisäämässä venäläisiä sortavia elementtejä, ja tästä kapinaliike sai alkunsa. Jälleen epävirallisista amerikkalaislähteistä kerrottuna CIA:n johtaja Brennan kävi Kiovassa vuonna 2014 ja esitti silloiselle Ukrainan presidentille Petro Porosenkolle, että Ukrainan pitäisi hyökätä Donbasin alueelle. Porosenkon armeija alkoi moukaroida Donbasin kaupunkeja ja teollisuuslaitoksia, ja hyvin nopeasti Venäjä puolestaan ryhtyi auttamaan kapinallisia.
Nato, Georgia ja Ukraina
Naton ja Yhdysvaltain levittäytyminen Georgiaan ja Ukrainaan on ollut siis se punainen viiva, jonka yli mentyään länsi on joutunut sijaissotiin niin Georgiassa kuin Ukrainassa. Länsi avustaa ja pyrkii heikentämään Venäjää kaikin tavoin pakotepolitiikalla ja myös aseistamalla ja avustamalla Ukrainaa. Venäjän pyrkimys helmikuussa 2022 oli alun perin vaihtaa Kiovassa hallitus, mutta sen operaation epäonnistuttua Venäjä on pyrkinyt valloittamaan lähinnä Donbasin aluetta.
Naton pyrkimys saada Georgia ja Ukraina jäsenikseen olisi merkinnyt sitä, että näiden maiden rannikot olisivat tulleet Naton kontrolliin. Venäjällä tämän on katsottu merkitsevän maan vaikutusvallan loppua Mustalla merellä ja Välimerellä. Vastavetona Venäjällä on esitetty se ajatus, että mikäli Ukrainassa vielä haikaillaan Naton perään, niin saattaa syntyä Ukraina ilman rannikkoa. Se olisi kuolinisku Ukrainalle valtiona, ja siksi rauhaan pyrkiminen olisi nyt kaikkien osapuolten etujen mukaista. Niin kuin amerikkalaiset toimivat Georgiassa, on presidentti Donald Trump Ukrainan osalta soittanut venäläisille, ja Trump ja Putin ovat tavanneet Alaskassa. Aivan kuin Georgian tapauksessa eurooppalaiset vastustavat kahden suuren diiliä Ukrainasta. Olisiko eurooppalaistenkin syytä tarkastella todellisen sotatilanteen pohjalta realistisia esityksiä rauhan aikaansaamiseksi Ukrainan ja Venäjän välillä?
EU, NATO, DCA-sopimus, JEF-yhteistyö ja halukkaiden koalitio
Lopuksi hieman Suomen tilannetta tänä päivänä. 1990-luvun alussa Suomi oli tehnyt uuden poliittisen sopimuksen Venäjän kanssa samalla, kun YYA-sopimus lakkasi olemasta. Uusi poliittinen sopimus perustui YK:n ja ETYK:n periaatteisiin eikä siinä ollut sotilaallisia velvoitteita. Tältä pohjalta Suomen pitkän tähtäimen toive liittyä läntisiin organisaatioihin saattoi toteutua. Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen ja jopa sen mallioppilas. Suomessa ja Ruotsissa katsottiin, että EU-jäsenyys esti niitä olemasta puolueettomia. Niinpä Suomi ja Ruotsi julistautuivat sotilaallisesti liittoutumattomiksi maiksi. Sen sijaan, kun Itävallasta tuli EU:n jäsen, se ei estänyt itävaltalaisia jatkamasta puolueettomuuden tiellä.
Varsin nopeasti Suomessa syntyi ajatus siitä, että Suomi voisi liittyä kaikkiin keskeisiin läntisiin organisaatioihin, mukaan lukien Nato. Sanottiin, että Suomen pitäisi liittyä kaikkiin lännen ytimiin. Siihen ei kuitenkaan heti lähdetty, vaan tyydyttiin soveltamaan Naton oppeja kumppanimaana. Sanonta oli se, että Suomi on parempi Naton yhteistyökumppani kuin jotkut varsinaiset jäsenet. Suomi tuotti turvallisuutta, kun useat muut maat sitä kuluttivat. Uusia hävittäjiä aikoinaan valitsemalla ilmavoimat päätyivät siihen, että amerikkalainen Hornet oli sopivin. Poliittinen johto lähti tähän mukaan, vaikka oli selvää, että se sitoisi Suomea amerikkalaisten turvallisuuskonseptiin heidän omista eduistaan katsottuna. Sitä silloin haluttiin, ja kun uusi hankinta tuli ajankohtaiseksi, niin yllätyksenä ei tullut, että päädyttiin jälleen amerikkalaiseen koneeseen.
Venäjän poliittinen kanta oli, että Suomella on oikeus liittyä sellaisiin organisaatioihin, joihin se haluaa liittyä. Toisaalta Venäjällä on oikeus ilmaista, miten Suomen liittymispolitiikka vaikuttaa Venäjään. Suomen ja Venäjän suhteita kehitettiin voimallisesti 1990-luvulla ja uuden vuosituhannen alussa. Kaupalliset suhteet kehittyivät firmojen kautta, ja venäläisten ostovoima hyödytti varsinkin Itä-Suomea. Liikennejärjestelyt toivat merkittäviä hyötyjä. Pietariin pääsi Suomesta Allegro-junalla muutamissa tunneissa, ja Finnairin ylilennot Venäjän ilmatilassa toivat sille merkittävää kilpailuetua Aasian markkinoilla.
Naton kannatus pysyi ylimmillään noin 40 prosentissa. Kun Ukrainan sota sitten alkoi ja Venäjä oli esittänyt Suomelle ja Ruotsille negatiivisen asenteensa näiden maiden mahdolliseen Nato-jäsenyyteen, oli Suomen ja Ruotsin pakko reagoida ja todeta, että ne päättävät itse, mihin liittoihin kuuluvat. Samalla alkoi yleinen mielipide kääntyä myönteiseksi Nato-jäsenyydelle. Kun gallupit näyttivät 80 prosenttia Nato-jäsenyyden puolesta, niin oli tasavallan presidentin ja hallituksen tehtävä jotakin. Muuten tilanne olisi aiheuttanut Suomessa vakavan sisäisen kriisin. Siten presidentti, hallitus ja eduskunta kääntyivät Nato-jäsenyyden kannalle ja tasavallan presidentin toimesta jäsenyysprosessi saatiin käyntiin Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin kanssa. Biden soitti Niinistön läsnä ollessa myös Ruotsin pääministerille tilanteesta. Ruotsi lähti tähän prosessiin mukaan, mikä oli tietenkin Suomen oman tilanteen kannalta ratkaisevan tärkeää.
Suomelle tyypilliseen tapaan Nato-sopimukseen ei tehty yhtään varaumaa. Sitten kun tehtiin bilateraalisesti DCA-sopimus Yhdysvaltain kanssa, siihenkään ei lisätty mitään varaumia. Suomi antaa Yhdysvalloille omalta alueeltaan 15 tukikohtaa, joissa sovelletaan amerikkalaista lainsäädäntöä ja joista käsin Yhdysvallat voivat edistää omia etujaan. Lisäksi on tehty Yhdysvaltain kanssa Indo-Pasific sopimus. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomeen ei tulla sijoittamaan pysyvästi amerikkalaisia joukkoja. Ne tulevat Suomeen harjoitusten merkeissä. Suomi on myös ilmeisen tarkoituksellisesti pitänyt auki asenteensa ydinaseisiin. Suomi ei liittynyt ydinaseiden kieltosopimukseen, ja Suomen suhde ydinsulkusopimukseen ja sen alaiseen ydinjätteen loppusijoitukseen on ollut varovaisen odottava.
Ison-Britannian kanssa ollaan JEF-yhteistyössä nopean reagoinnin joukkojen osalta. Britit johtavat myös eurooppalaista halukkaiden koalitiota, jonka tarkoitus on heikentää Venäjää ja sivuuttaa sellaiset eurooppalaiset maat, joiden intressissä on yhteistyö Venäjän kanssa. Pohjois-Suomen osalta Nato-yhteistyötä johtaa Ruotsi.
Nyttemmin Suomella on Venäjän kanssa diplomaattiset suhteet, joita käytetään vain välttämättömään kommunikaatioon. Turussa ollut Venäjän pääkonsulinvirasto on vastavuoroisesti suljettu. Poliittisia suhteita ei ole ollenkaan. Raja on kiinni, ja Suomen puolelle rakennetaan raja-aitaa. Suomi pyrkii heikentämään Venäjää ja presidentti Putinia osallistumalla EU:n piirissä jatkuvasti tehtäviin pakotepäätöksiin, jotka on suunnattu presidentti Putinin lähipiiriin ja Venäjän energiakaupan supistamiseen. Heikentääkseen Venäjän sota- ja poliittista potentiaalia Suomi osallistuu näkyvästi Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyn tukemiseen ja Ukrainan armeijan aseistamiseen.
Suomen poliittinen johto on ilmoittanut, että se ei luota Venäjän poliittiseen johtoon. Turun kaupunki on sanoutunut irti kaikista yhteistyömuodoista Pietarin kaupungin kanssa. Näiden kaupunkien yhteistyöllä on ollut valtakunnallista merkitystä ottaen huomioon sen, että sekä Vladimir Putin että Dmitri Medvedev tulevat Pietarista ja heillä on ollut administraatioissaan useita pietarilaisia korkeissa asemissa. Aikaisemmin Suomen ja Venäjän kulttuuriyhteistyössä merkittävän aseman saanut Suomi-Venäjä-Seura on sanonut irti yhteytensä Venäjän suurlähetystöön Suomessa. Virallinen Suomi katsoo, että Venäjä on eksistentiaalinen uhka ei vain Suomelle vaan koko Euroopalle. Tämä olettamus on antanut sisällön suomalaisten historialliselle narratiiville ja suomalaiselle militarismille.
Suomi on edelleen profiloitunut pohjoismaiden piiriin. Suomi on kuitenkin enenevässä määrin liittynyt Baltian maiden ja Puolan vetämään, Venäjän pelkoon pohjautuvaan liittoumaan. Se muistuttaa pitkälti reunavaltiopolitiikkaa 1920-luvulta. Aikanaan EU:n itäistä kumppanuutta alettiin tehdä Ruotsin ulkoministerin Carl Bildtin ja Puolan ulkoministerin Radoslaw Sikorskin kesken katastrofaalisin tuloksin. Tämän linjan huippu saavutettiin, kun Viron entinen pääministeri Kaja Kallas nimitettiin nykyisen komission korkeaksi edustajaksi eli EU:n ulkoministeriksi. Tilannetaju Euroopassa on heikoissa kantimissa.
Venäjän reaktio Suomen Nato-jäsenyyteen on Suomessa koettu varsin maltilliseksi. Osittain on arveltu, että Suomen Nato-kumppanuus viestitti venäläisille Suomen sijoittumisen itä-länsi akselilla osaksi länttä, joten venäläiselle taholle ei tullut yllätyksenä Suomen Nato-jäsenyys, kun turvallisuustilanne Euroopassa muuttui radikaalisti. Venäjä hyödyntää hybridi-vaikuttamista, mutta se on ollut paljon maltillisempaa, kuin mitä Suomen virallinen propaganda on kansalaisille uskotellut. Suomi on luokiteltu Venäjällä epäystävälliseksi maaksi. Vihollistermiä on pyritty välttämään, mutta joissakin yhteydessä sitäkin on väläytelty. Suomen Pietarissa ollut pääkonsulinvirasto suljettiin. Venäjän Karjala, sen historia sekä Pietarin kaupunki ja sen historia on tullut jälleen ajankohtaiseksi, kun Venäjällä käydään keskusteluja Suomen Itä-Karjalan miehityksestä vuosina 1941–1944 ja Leningradin piirityksestä noina vuosina. Myös Neuvostoliiton sodanjälkeistä politiikkaa Suomea kohtaan on Venäjällä nyt arvosteltu liian myötämieliseksi Suomelle.
Jos Suomi oli II maailmansodassa sivussa pääsotanäyttämöltä ja säilytti itsenäisyytensä pitkälti juuri siitä syystä, niin nyt Suomi on keskellä valtataistelua, jota käydään lännen ja idän välillä Itämerestä ja Arktisesta alueesta. Suomi ei ole tässä kamppailussa viaton uhri, vaan varustautuu sotilaallisesti toimimaan siten, että Venäjän kykyä toimia Itämerellä ja Arktisella alueella heikennetään. Yhdysvalloilla on luonnollisesti omat intressinsä Arktisella alueella, mutta tuskin amerikkalaiset haluavat mitään sotatilaa Venäjän kanssa tuolla alueella, jonka ulkopuolelle jää Kiina.
Amerikkalaista arviota Suomen aseellisesta voimasta osana Eurooppaa kuvaa Foreign Affairs julkaisun heinä-elokuun numerossa Kori Schake, joka on American Enterprise instituutin ulko- ja puolustuspolitiikan tutkimuksen johtaja. Hän oli Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston ja ulkoministeriön jäsen George W. Bushin administraatiossa. Shaken mukaan Washingtonin eurooppalaiset liittolaiset voisivat ilman muuta lyödä Venäjän sotilaallisen voiman konventionaalisessa, ydinaseettomassa sodassa. Suomi yksin voisi luultavasti voittaa Venäjän sellaisessa sodassa, jos sillä olisi turvatakuut ainakin yhdeltä sen ydinaseita omaavalta liittolaiselta, Ranskalta tai Yhdistyneeltä Kuningaskunnalta. Mielestäni tämä arvio alkaa näyttää jälkijättöiseltä talvisodan tematiikalta, eikä kuvasta sitä todellisuutta, jonka pohjalta Yhdysvaltojen johto on tilannetta arvioinut ja edelleen arvioi.
Suomen itsenäisyys on itsenäisyyttä Venäjästä. Kun sitä pyritään varmistamaan, joudutaan luopumaan isosta osasta suvereenisuutta länteen, mutta se on se hinta, joka joudutaan maksamaan. Lisäksi tulee ottaa huomioon Suomen alueen sijoittuminen aivan Muurmannin alueen ja Pietarin kaupungin kupeeseen. Suomen alueen käyttö Venäjän vihollisten toimesta tai myös aikomus käyttää Suomen aluetta, tuottaa Suomelle riskitason, jota tulee jatkossa olemaan varsin tukala hallita.
Suomalaiset katsovat, että arvot ovat tärkeitä. Toisaalta, kun on haettu Suomelle suojelijaa, niin arvoilla ei valinnassa ole ollut mitään osaa. Ruotsilla vuoteen 1809, Venäjän keisarikunnalla, Saksan keisarikunnalla, reunavaltioilla, pohjoismailla, Hitlerin Saksalla, Neuvostoliitolla, EU:lla, Natolla ja Yhdysvalloilla ei ole ollut mitään yhteistä arvopohjaa. Myöskään demokratia ei ole ollut määräävä tekijä. Sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa Suomi oli vastakkainasettelussa useiden demokratioiden kanssa ilman diplomaattisia suhteita niihin. Suojelijaksi kelpasivat autoritaarisesti johdetut Saksan keisarikunta ja natsi-Saksa.
Myös ns. uudessa maailmanjärjestyksessä puhutaan arvoista, mutta suurvaltapolitiikassa niillä tuskin tulee olemaan suurempaa sijaa kuin ennenkään. Suurvallat tunnetusti ovat kiinnostuneita vain intressiensä edistämisestä.
Espoossa 7.9.2025
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Heikki Talvitie 18.5.2025
Quo vadis Europa?
Valtiollisen yhteydenpidon ja tiedottamisen murros
Kansainvälinen politiikka on murroksessa, ja jokaisella maalla on oma narratiivinsa. Ei ole mitään suurta kertomusta eli asioiden yhteistä kuvausta, jossa haettaisiin jonkin näköistä totuutta, mitä se sitten tarkoittaakaan. Kun kansainvälisen järjestelmän mannerlaatat liikkuvat, niin hegemoniataistelussa ovat kaikki keinot käytössä. Siksi on myös aivan turhaa syytellä joitakin valtioita ja kiitellä toisten osuutta kokonaisuudessa, jossa kaikki on liikkeessä. Valtioiden johtajat ja hallitukset ovat kovassa paineessa ja toimivat varsin vajavaisin tiedoin siitä, mihin suuntaan uudet tuulet tulevat puhaltamaan.
Valtioiden johtajat tapaavat toisiaan koko ajan. Puhelinkin on kovassa käytössä. Saavutus on jo se, että saa puhelunsa tai lyhytviestinsä läpi ja otsikon mediaan, mutta kuka enää edes erottaa tärkeitä asioita yleisestä hälystä?
Tämä kehitys lähti liikkeelle jo ennen ”some-aikaa” ja uusien teknologioiden käyttöönottoa, ja kaiken kaikkiaan se kuvastaa hyvin valtionjohtajien nykyisin yhteydenpidon luonnetta. Myös kielenkäyttö seuraa some-mallia kaikkine kielteisine elementteineen. Päätöksenteon taustalla ei ole juurikaan valmistelua ennen päämiesten tapaamista tai yhteydenpitoa, ja siitä seuraava epävarmuus siirretään hetkessä kaikkein korkeimmalle tasolle ilman, että olisi mitään mihin jatkossa tarttua, jos tarkoituksena olisi asteittain etenevä kriisien ratkaisupyrkimys.
Hegemoniataistelua uusin muodoin
Maailmassa on monia konflikteja, jotka ovat yhteydessä toisiinsa siitä syystä, että samat valtiot ja samat valtioiden johtajat ovat niitä ratkomassa. Yhdysvaltojen Ukraina-politiikalla ja Lähi-idän politiikalla on keskinäinen riippuvuus siinä, että presidentti Trump on pannut henkilökohtaisesti arvovaltansa molempien ratkaisuun. Kuitenkin on tiedossa, että varsinkin Lähi-idän konflikti on vaivannut jo pitkää sarjaa Yhdysvaltain presidenttejä, joiden pyrkimykset rauhan aikaansaamiseksi ovat lopulta valuneet hiekkaan.
Ukrainan kriisi ei ole pelkästään Euroopan kriisi, koska Länsi-Eurooppa ei loppupeleissä ole tasavertainen tekijä ydinasesupervalta Venäjälle tai globaalimahti Yhdysvalloille. Eurooppalaisilta puuttuu myös tärkein elementti konfliktien tai kriisien ratkaisemiseen eli yhteydet kaikkiin osapuoliin. Yhdysvaltojen panosta tarvitaan, jotta ratkaisun hakeminen konkretisoituu.
Hegemoniataistelua käydään nyt Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä. Ollaan tullisodassa ja pakotepolitiikassa. Yhteyksiä on, mutta kilpailu on raakaa ja molemmat ovat haalimassa kumppaneita näihin karkeloihin. Kiinalla on tukenaan Venäjä ja monet BRICS-maat. ”Globaalista etelästä” ja sen sieluista käydään sitten kovaa kamppailua. Entiset siirtomaavallat ovat kovalla koetuksella, koska toisen maailmansodan jälkeen ja kylmän sodan oloissa itsenäistyneet ”kolmannen maailman” valtiot haluaisivat itselleen tasavertaisen aseman teollistuneiden valtioiden kanssa ja ennen kaikkea haluaisivat, että heidän luonnonvarojaan ei enää ryöstettäisi kaupallisesti ja sotilaallisesti voimakkaiden valtioiden taholta. Uudessa maailmanjärjestyksessä ei pitäisi olla enää valkoisen miehen yliherruutta.
”Globaalin etelän” nousu uudeksi tekijäksi
Lännen virheenä voidaan nähdä se, että ei ymmärretä, miksi kolmannen maailman maat kääntyvät Kiinan tai Venäjän puoleen. Omassa erinomaisuudessaan valkoinen mies ei näe, että kolmas maailma tekee sitä niin kauan, kunnes lännessä ymmärretään, että ratkaisuna tulee olla lännen ja kolmannen maailman välisten suhteiden tasavertaistaminen taloudessa ja politiikassa.
Yhdysvalloilla on koko maailman kattava sotilastukikohtien verkosto ja voimakkaat lentotukialusten muodostamat laivastoyksiköt, joiden siirtely eri kriisialueille on johtanut geopoliittisesti amerikkalaisten etuja suosiviin järjestelyihin. Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 Yhdysvallat jäi yksin hallitsemaan geopoliittista monopoliasemaansa. Samalla Yhdysvaltain presidenttien administraatioissa syntyi ainakin viimeistään Bill Clintonin aikana tarve siirtää entiset Varsovan liiton maat omaan valtapiiriinsä osana Naton organisaatiota.
Myös entisen Neuvostoliiton tasavallat tulivat uusjärjestelyjen osaksi. Baltian maat liitettiin Natoon ja tarkoituksena oli tehdä samoin Georgian ja Ukrainan osalta. Heikko Venäjä katseli tätä aluksi sivusta vastalauseita esittäen, mutta sitten Georgian ja Ukrainan Nato-haaveiden suhteen Venäjä oli valmis tarttumaan aseisiin, jos sitä provosoitaisiin. Presidentti Saakashvilin hyökkäys Etelä-Ossetiaan 7.8.2008 sai aikaan vastaiskun ja lyhyen Georgian sodan. Ukrainan ja Naton yhteisharjoitukset saivat Venäjän lopulta reagoimaan vuonna 2022 siten, että paikallisen Itä-Ukrainassa jo käydyn sodan jatkoksi Venäjä hyökkäsi laajalti Ukrainaan tarkoituksella eristää Kiova ja vallata Itä-Ukrainasta Krimin niemimaan pohjoispuoliset sekä Luhanskin ja Donetskin alueet. Poliittisissa puheissa jo aikaisemmin esitetty ”punainen viiva” ylittyi molemmin puolin, ja oltiin nopeasti eskaloituvassa sodassa.
Läntisen Euroopan valtiot ovat olleet toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen liittolaisia ja sen etupiirissä. Tämä on ollut vallitseva tilanne senkin jälkeen, kun Euroopan yhteisöt näkivät päivänvalon ja kun sen laajentuneen jäsenistön perustalle kehitettiin 1990-luvun alussa Euroopan unioni. Eurooppalaiset ovat myös katsoneet, että heillä on sotilaallisena suojanaan paitsi Yhdysvaltojen hallitsema Nato niin myös Yhdysvaltain antama ydinasesuoja. Tätä ydinasesuojaa tarvitaan Venäjän ydinaseita vastaan, sillä Venäjällä on Yhdysvaltojen kanssa pariteetti ydinaseiden määrissä. Ranskalla ja Isolla-Britannialla on myös ydinasevaltion status, mutta yleisesti katsotaan, että niiden potentiaali riittää vain oman alueen puolustamiseen mutta ei laajemmin ydinasesotaan Venäjää vastaan. Yksi aikaisemmasta poikkeava skenaario onkin se, että Yhdysvallat sen enempää kuin Venäjäkään eivät halua käydä keskinäistä ydinsotaa Euroopassa, ja sillä on vaikutusta koko läntisen Euroopan ydinasesuojaa koskevaan kysymykseen.
Kiinalla ja monella muulla valtiolla on ydinaseita, mutta Kiinaa lukuun ottamatta muiden ydinaseistus riittää lähinnä omaan puolustukseen. Kiina on nopeasti kehittymässä globaaliksi vaikuttajaksi myös ydinaseistuksen osalta.
Yhdysvaltojen dilemma laajassa Lähi-idässä
Kiinan taloudellinen ja sotilaallinen vaikutusvalta on saanut Yhdysvallat näkemään Kiinan merkittävimmäksi vastustajakseen. Jotta amerikkalaiset voisivat keskittyä Kiinan nostamaan haasteeseen, tulisi muita konflikteja saada pois päiväjärjestyksestä. Tämä on yksi syy, jonka vuoksi Yhdysvallat jätti presidentti Bidenin päätöksellä Afganistanin. Sen seurauksena Yhdysvaltojen liittolaiset, muun muassa Suomi, jäivät tukalaan tilaan. Ilman Yhdysvaltoja ei ollut mitään syytä jatkaa operaatioita Afganistanissa, sillä tarkoitus oli lähinnä ollut lojaalisuuden osoittaminen Yhdysvalloille ja sen pyrkimyksille. Kun Yhdysvallat katsoi tilanteen toivottomaksi, niin lähtökäsky tuli nopeasti. Voimavaroiltaan varsin heikko talibaanien liike kykeni lyömään alueellaan koko länsimaailman ja sen uudenaikaisen sotakoneiston.
Eurooppalaiset olivat tuossa interventiossa vielä halukkaasti mukana, koskihan se al Qaidan murskaamista. Toisaalta Saksa ei lähtenyt enää Irakin ja Libyan sotiin. Ranska taas jäi pois Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian muodostamasta ”halukkaiden koalitiosta”, joka hyökkäsi Irakiin väitettyään Irakilla olevan joukkotuhoaseita. Se oli uusi tilanne ja pettymys amerikkalaisille. Liittolaiset tekivät silloin päätöksiä, joissa korostui heidän omat etunsa eikä siis Yhdysvaltojen edut. Pääministeri Tony Blair maksoi kovan hinnan osallisuudestaan Irak-seikkailuun, joka päättyi lopulta tappioon. Kävi kaikkiaan ilmi, etteivät Yhdysvaltojen voimat riitä Pohjois-Afrikasta Keski-aasiaan ulottuvat ”laajan Lähi-idän” hallitsemiseen.
Ukrainan sodan ongelma läntisen Euroopan kannalta
Yhdysvaltain nykyinen presidentti Donald Trump haluaisi lopettaa Ukrainan sodan. Hänellä on siihen monia syitä. Yksi on se, että hän ei näe enää Yhdysvalloille etua sodan pitkittämisestä. Aiempi päämäärä saada Georgia ja Ukraina Naton jäseniksi on ainakin tällä erää karannut käsistä, ja toinen syy on Ukrainan sodan kalleus. Trump haluaa jopa saada osan Ukrainalle annetuista avustuksista takaisin väittäen, että puolet Ukrainalle osoitetusta raha-avusta on hävinnyt. EU:n taholta Ukrainan korruptiota on kylläkin käsitelty, mutta sille ei ole voitu mitään. Eurooppalaisilla hallituksilla on ollut tässä kuitenkin kansojensa ja veronmaksajiensa vankka tuki. Ukrainaa avustetaan, maksoi mitä maksoi.
Ukrainan sodan huolestuttava piirre läntiselle Euroopalle on kuitenkin se, että sota on hajottamassa koko Unionin. Samalla Unionin vaikutusvalta on todella alhaalla. Von der Leyenin uuden komission kokoonpano kansainvälisesti katsottuna ja nykyhetkeen projisoituna on ollut vanhahtava. Aika oli juossut jo sen ohi. Euroopan unionia pitäisi nyt valtapolitiikan kammareissa edustaa von der Leyen ja Kaja Kallas, mutta heitä ei paljon kuunnella.
Aikaisemmin kuvaamani valtioiden johtajien koordinoimaton ja paljolti improvisoitu yhteydenpito on nopeatempoista liikkumista. Unionin päätöksenteko taas on byrokraattista ja hidasta. Siksi nykyisin aika yleisesti katsotaan, että EU ja sen komissio ovat ulkona valtapolitiikasta. Samalla on kuitenkin otettava huomioon, että komissio edustaa varsin jäykkää kantaa maailman muutoksiin ja suosii viholliskuvan korostamista – varsinkin Venäjää kohtaan. Kiinalle on avautunut väylä komission suosioon nyt, kun presidentti Trump ahdistaa samanaikaisesti sekä Kiinaa että Euroopan unionia. Länsieurooppalaiset valtiot ovat muodostaneet nopean reaktion organisaation, ns. halukkaiden koalition. Senkin ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vanhan maailmanjärjestyksen varassa, mutta päätöksiä voidaan tehdä liukuhihnalla ja jopa useita yhden päivän aikana. Näihin päätöksiin ei ole tarvittu EU:n neuvostoa eikä niitä EU-maita, joiden etuna olisi ja on yhteydenpito Venäjän kanssa. Halukkaiden koalition johto on nyt Ranskan, Englannin, Saksan ja Puolan käsissä. Lisäksi Ukrainan presidentti Zelensky on läsnä tämän johtoryhmän kokouksissa ja se on hän, joka suurelta osalta joko hyväksyy tai hylkää johtoryhmän toimenpiteet Ukrainan osalta.
Sitten on Ison-Britannian vetämä JEF-ryhmä. Se perustettiin aikoinaan siksi, että saataisiin Brexitin jälkeen Iso-Britannia yhteistyöhön EU-maiden kanssa Euroopan turvallisuuskysymyksissä. Kun Iso-Britannia on halukkaiden koalition johtoryhmässä, niin JEF-yhteistyö repii eurooppalaisia edelleen erilaisiin ryhmittymiin. JEF-yhteistyössä myös pienten maiden edustajat voivat kylläkin tapailla toisiaan ja loistaa perhosten tavoin valokeilassa.
Läntisen Euroopan valtioiden ajama substanssi on oma kysymyksensä, joka on laadultaan periaatteellista, aatteellista ja ideologista. Nämä periaatteet perustuvat esimerkiksi YK:n peruskirjaan, ETYKin päätösasiakirjaan 1975 ja Pariisin julistukseen vuodelta 1990. Niiden osalta voisi sanoa, että kaikki kansainvälisten järjestöjen päätökset ovat suosituksia, jotka pannaan täytäntöön joko sitten, kun asiassa on yksimielisyys, tai sitten, kun riittävä määrä allekirjoituksia on tullut johonkin yhteisesti laadittuun sopimusluonnokseen. YK:n turvallisuusneuvoston päätökset ovat jäsenvaltioita sitovia, mutta juuri siksi pysyvillä jäsenillä on näihin päätöksiin veto-oikeus.
Noiden järjestöjen periaatteet ovat hyviä, mutta niiden täysimääräinen toteuttaminen kaikkina aikoina on vaikeaa, jos ei mahdotonta. Kansainvälisiä päätöksiä noudatetaan yleensä niin kauan, kun ne ovat päätökset laatineiden valtioiden intresseissä. Suuret muutokset kansainvälisessä kentässä, jolloin muutettaisiin valtioiden välisiä suhteita ja liittokuntia ja siten koeteltaisiin valtioiden sitoutumista järjestöjen periaatteisiin, ovat vaikeasti toteutettavissa järjestöjen puitteissa.
Kansainväliset järjestöt juuttuneet vanhoihin asetelmiin
Jos voimasuhteet ovat kovasti muuttuneet siitä, kun järjestelmä luotiin ja periaatteet laadittiin, tarvittaisiin luonnollisesti muutoksia järjestelmään. YK-järjestelmään ja sen peruskirjaan kohdistuu valtavia paineita, koska maailma vuonna 2025 on tyystin erilainen kuin maailma toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvulla. Vastaavasti ETYK:in periaatteet luotiin, kun järjestelmä eli kahden eurooppalaisen sotilasliiton vastakkaisuuden varassa. Sittemmin uudessa konstellaatiossa Varsovan liitto on hajotettu ja Nato on nielaissut suuren osan Varsovan liiton entisiä jäsenmaita. Nyt ETY-järjestö toimii suurin piirtein konseptilla, jossa muut jäsenet ovat Venäjää vastaan. Päätökset, jotka vaativat yksimielisyyttä, kumotaan Venäjän vastustuksen kautta. Tällä konseptilla toimiva ETYJ on osittain halvaantunut järjestö.
Sitten, kun uusi maailmanjärjestys on muodostunut ja vakiintunut, niin yleismaailmalliset periaatteet, joista useimmat ovat pysyviä arvoja, kirjataan ylös uudelleen. Niitä sitten noudatetaan niin kauan, kun kansainvälinen tilanne on vakiintunut. Jos se muuttuu jyrkästi, niin ollaan taas uuden kriisin piirissä ja vanha järjestelmä kyseenalaistetaan uudelleen. Laajojen kriisien, konfliktien ja sotien aikakaudella yleismaailmalliset arvot ja periaatteet joutuvat yleensä väistymään tilanteen vaatimien toimien tieltä.
Millä ja kenen ehdoilla rauha Ukrainaan?
Euroopan unioni, halukkaiden koalitio ja JEF-ryhmä haluavat Ukrainaan oikeudenmukaisen rauhan. Ne katsovat sen tarkoittavan, että Venäjän on palautettava kaikki miehittämänsä Ukrainan alueet takaisin, Venäjän sotarikolliset tulisi viedä tuomittaviksi Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen ja Venäjän olisi rahoitettava Ukrainan jälleenrakennus. Vaikka läntinen Eurooppa puhuu rauhasta näillä ehdoilla, niin tosiasia on, että sellaiset ehdot eristävät Länsi-Euroopan muiden pyrkimyksistä Ukrainan sodan lopettamiseksi. Tuntuu siltä, että läntisen Euroopan tilannetaju on kadonnut ja amerikkalaiset hoitavat rauhanpyrkimyksiä Venäjän kanssa. Molemmat tarvitsevat luonnollisesti Ukrainan osallistumista, mutta molemmat ovat panneet rajat Zelenskyin näyttelijänlahjoille. Hän ei enää johda Yhdysvaltojen ja Venäjän välisiä neuvotteluja ja hänen läsnäolonsa Venäjän ja Ukrainan välisissä neuvotteluissa riippuu Venäjän osallistumisen tasosta.
Jos kysytään, että pitäisikö olla Euroopasta huolissaan, niin sanoisin, että olisi jo vähitellen aika Euroopassa ottaa uusi asenne. Läntisen Euroopan periaatteet ovat tiukat, koska edelleen uskotaan, että Euroopan avulla Venäjää voidaan heikentää niin paljon, että Ukraina voittaa sodan. Ongelmana kuitenkin on, kykeneekö eurooppalainen ryhmittymä sanelemaan ehtoja.
Otetaan esimerkki: Georgian sodassa vuonna 2008 läntinen Eurooppa kääntyi sodan hävinneen Saakashvilin puoleen ja kysyi, millä ehdoilla Saakashvili voisi suostua tulitaukoon. Amerikkalaiset sen sijaan ottivat yhteyttä suoraan venäläisiin, ja maat tekivät diilin, jonka viemiseen Moskovaan ja Tbilisiin ne rekrytoivat EU:n puheenjohtajamaan Ranskan presidentin Sarkozyn. Päätöksessä ei mainittu alueellista koskemattomuutta, joka oli eurooppalaisille rauhan ennakkoehto. Sen sijaan tehtiin kompromissi, jolla sota saatiin päättymään aselepoon. Sen mukaisesti venäläiset vetäytyivät pääosasta Georgian valtion aluetta, mutta Etelä-Ossetia ja Abhaasia jäivät venäläismielisten kapinallisten hallintaan.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli yritys saada Yhdysvallat samalla tavalla sopimaan Ukrainasta, kuin oli sovittu Georgiasta. Medvedev paljasti, että kun amerikkalaiset eivät ottaneetkaan yhteyttä Venäjän hyökkäyksen alettua, niin se oli kova pettymys venäläisille. Kolme vuotta sodittuaan amerikkalaiset kuitenkin ottivat Trumpin virkakauden alkaessa yhteyttä, ja niin kuin nyt näyttää, Ukrainan sota tullaan päättämään suurin piirtein samoin edellytyksin kuin Georgian sota. Silloin ei tunnustettu mitään pysyviä rajaratkaisuja, ja se voi olla myös käypä vaihtoehto Ukrainankin osalta. Tarkoittaisi sitä, että rintamatilanne jäädytetään siihen asti, kun Venäjä ja Ukraina voivat alkaa neuvottelut yleisemmin tunnustetun kokonaisratkaisun puitteissa.
Venäjän johto viittaa nyt kokemuksiinsa aikaisemmista aselevon yrityksistä. Kun Venäjä aloitti hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022, niin Minskin neuvotteluissa Saksa ja Ranska esittivät, että aselepo tulisi heti, kun Venäjä olisi poistanut joukkonsa Kiovan ympäriltä. Venäjä suostui tähän, mutta kun venäläiset lähtivät, niin länsi ilmoitti Englannin pääministerin Boris Johnsonin suulla Zelenskyille, että ”katkaise neuvottelut, koska Venäjää ei vielä ole tarpeeksi heikennetty”.
Tuo tapahtumien kulun tulkinta on osaksi kiistetty lännen taholta, mutta pääpiirteet ovat yleisesti tiedossa. Neuvotteluissa Istanbulissa oli keväällä 2022 jo saavutettu yksimielisyys sopimusluonnoksesta, mutta sen toimeenpano raukesi ja sota jatkui. Myöhemmin sekä presidentti Macron että silloinen Saksan liittokansleri Angela Merkel ovat kertoneet, että heillä ei ollut aikaisemman ”Minskin prosessin” aikana edes vakavasti esillä aselevon aikaansaaminen vaan lähinnä ajan pelaaminen Ukrainan hyväksi, jotta maan varustaminen ja lännen tukemat vastahyökkäykset saataisiin liikkeelle.
Nyt ollaan siinä vaiheessa, että kokoontumiselle Istanbuliin suositeltiin sopimuksen pohjaksi luonnosta, joka jo kertaalleen epäonnistui keväällä 2022. Yhdysvallat on myötäillyt Venäjän näkemystä, että silloin käytettyä neuvottelujen pohjaa voitaisiin käyttää edelleen, luonnollisesti tilanteen edellyttämin muutoksin. Katsotaan siis, voisiko Istanbul 2 onnistua paremmin kuin Istanbul 1. Tilanne joka tapauksessa on elänyt niin, että Ukrainan mahdollisuudet toteuttaa silloista lännen suunnitelmaa ovat selvästi heikentyneet. Presidentti Trump on sen ilmoittanut myös Ukrainalle.
Venäjää Istanbulissa edustivat presidentti Putinin neuvonantaja Vladimir Medincki, varaulkoministeri Mihail Galuzin, varapuolustusministeri Aleksandr Fomin ja GRU:n (sotilastiedustelun) johtaja Igor Kostjukov. Tämä on pitkälti sama ryhmä, joka edusti Venäjää jo Istanbulissa vuoden 2022 neuvotteluissa. Venäjä korostaa näin sitä, että nyt aloitettavat neuvottelut ovat elimellinen osa ja jatkoa vuoden 2022 neuvotteluille. Medinckistä voisi sanoa myös sen, että hän on historioitsija, joka on Venäjän uusien historiakäsitysten takana. Hänelle ovat tärkeitä Venäjän suuri menneisyys ja valtakunnan voima ja suuruus.
Lännen ja Euroopan unionin edustajat sekä varsinkin presidentti Zelenskyi vähättelivät Venäjän valtuuskunnan tasoa ja kutsuivat sitä eräänlaiseksi Putinin vilttiketjuksi. On kuitenkin syytä muistaa, että tämä ryhmä on ainoa, joka on saanut aikaan Venäjän ja Ukrainan välisen, parafoidun sopimustekstin. Sen perustalle rauha maiden välillä olisi alkanut rakentua vuoden 2022 keväällä, mutta Zelenskyi ja länsi hylkäsivät kuitenkin sopimusluonnoksen, jossa oli jo myös Ukrainan edustajan hyväksyntä.
Zelenskyi kävi myös Ankarassa ja tapasi Turkin presidentin Erdoganin. Mielestäni Erdogan on ainoa, joka yritti pitää Zelenskyin arvovaltaa yllä järjestämällä neuvotteluille puitteet. Lenteleminen sinne tänne ilman uusia tuloksia tuovia tapaamisia ja neuvotteluja murtaa kovasti Zelenskyin arvostusta. Turkissa olivat myös Naton ulkoministerit koolla, mutta silloin valmisteltiin liiton tulevia kokouksia.
Istanbulissa Venäjän valtuuskunta odotti puoli vuorokautta Ukrainan valtuuskuntaa, joka lopulta saapui seuraavan päivän neuvotteluihin. Valtuuskuntaa johti puolustusministeri Rustem Umjerov. Lisäksi mukana olivat Ukrainan tiedustelupalveluiden varajohtajat, asevoimien esikuntapäällikkö ja varaulkoministeri. Tämäkin valtuuskunta edusti asiantuntijatasoa. Tuloksena lyhyestä neuvottelusta oli hahmotelma jatkon puitteiksi ja hyvin merkittävä sopimus tuhannen sotavangin vaihdosta.
Yhdysvaltojen presidentti Trump, eurooppalaiset valtionjohtajat ja myös Brasilian presidentti Lula toivoivat, että Putin itse olisi tullut Istanbulin neuvotteluihin. Voitonpäivän juhlien yhteydessä Moskovassa 9. toukokuuta myös Kiinan johtaja Xi toivoi Putinin osallistumista neuvotteluihin Ukrainan kanssa. Nämä kaikki ovat olleet yleisluontoisia toivomuksia, jotka eivät vastaa kysymyksiin, mistä asioista ja miten valmisteltuna pitäisi neuvotella. Tuskin monikaan odotti, että sotatoimissa voitolla oleva suurvalta alistuisi heikomman osapuolen uhkavaatimuksiin pikaisesta huippukokouksesta.
Kokonaan oma ongelmansa on saada selvää presidentti Trumpin kannasta, sillä hänen taktiikkaansa kuuluu ristikkäisten ja välillä hyvin jyrkkienkin vaatimusten esittäminen, jotta osapuoliin saataisiin liikettä. Toisaalta Trump on kyllä melko selvästi esittänyt linjauksensa Ukrainan sodan päättämisen perusmalliksi, eikä hän helposti siitä luovu. Hän asettaa etusijalle globaalit suurvaltasuhteet ja niistä odotettavissa olevat taloudelliset hyödyt.
Läntisen Euroopan asema maailmanpolitiikassa
Läntisen Euroopan johtajilla ei ole mitään suhteita Putiniin, ja Suomi on tässä samassa tilassa. Lännestä nähtynä Venäjä on haluttu eristää muusta kansainvälisestä yhteisöstä. Aika laajasti katsotaan, ja varsinkin Suomessa, että Venäjän eristäminen on onnistunut ja että sitä pitää jatkaa. Arvioidaan myös, että Venäjän talous tulee romahtamaan, jos ei suoraan pakotteista johtuen niin ainakin halvan öljyn takia. Toisaalta tätä on kerrottu jo kolme vuotta, eikä mitään merkkejä ole ennusteen toteutumisesta.
Ennusteet ovat hyvin ristiriitaisia. Keväällä 2022 odotettiin lännessä, että Venäjä olisi asevoimin karkotettavissa Ukrainasta. On käynyt kuitenkin päinvastoin, kun venäläiset etenevät tasaisella vauhdilla kohti Ukrainan sisäosia.
On hyvä tuoda esille myös venäläinen näkemys nykytilanteesta. Hiljattain Valdain klubin ohjelmapäällikkö Timofei Bordatshev kirjoitti artikkelin, jonka hän oli otsikoinut Eurooppa kalpenee Venäjän silmissä. Seuraavassa on lyhyt referaatti tekstin keskeisistä kohdista.
Bordatshevin argumenteista ensimmäinen on se, että Euroopan johtajat käyttäytyvät siten, että venäläisillä ei ole mitään syytä kuunnella heitä. Presidentti Putinin näkemys tämän vuoden toukokuussa on silti, että ennemmin tai myöhemmin Venäjän ja eurooppalaisten naapureiden kanssa aloitetaan konstruktiivinen dialogi. Tähän puolestaan Bordatshev toteaa, että menee melko paljon aikaa, jotta suhdedialogi saadaan toimimaan ja siitä tulisi konstruktiivinen. Euroopan valtioiden sisäpoliittiset asetelmat ovat myös sellaiset, että ne eivät suosi suhteiden lämmittämistä Venäjään. Normaalit diplomaattisuhteet tosin ovat olemassa.
Bordatshev mainitsi halukkaiden koalition johtoryhmän käynnin Kiovassa ja totesi, että Ranskan, Englannin, Saksan ja Puolan johtajien puheet olivat irti todellisuudesta. Hän sanoo, ettei missään vaiheessa lähimenneisyydessä ole ollut kyse Länsi-Euroopan asettamasta uhasta Venäjälle. Venäjällä kylläkin koetaan suhteiden katkaiseminen eurooppalaisten toimesta haittana sellaiselle Venäjän kehitykselle, joka olisi kohdistunut nimenomaisesti tasapuoliseen kohteluun suhteissa.
Länsi-Euroopan johtajien Kiovassa esittämät ultimaatumit Venäjälle tarkoittivat Bordatshevin mukaan sitä, että eurooppalaiset kohtelevat venäläisiä vuonna 2025 samalla lailla kuin he kohtelivat venäläisiä 1990-luvun alussa. Bordatshev viittaa siihen, että Venäjän toimesta tehty rauhanaloite ei vielä todista, että todellinen rauhanprosessi lähtisi liikkeelle. Siihen on monia syitä ja hän mainitsee yhtenä syynä Macronin ja Starmerin ilveilyn vakavilla asioilla.
Bordatshev ottaa sitten esille muutaman pienen naapurin, Suomen ja entiset Neuvostoliiton balttilaiset tasavallat. Minkä takia nämä naapurit lähtisivät parantamaan suhteita Venäjään, kun ne rakentavat paraikaa piikkilanka-aitoja Venäjän rajalle?
Lopulta Bordatshev esitti kysymyksen: ”Jos puhutaan vakavasti, niin mitä Venäjä voisi saada Euroopalta?” Uuden teknologian investoinnit Venäjälle olisi voinut olla yhteinen projekti. Nyt näitä investointeja hoidetaan muiden maiden kanssa. Valtionhallinto olisi voinut olla yksi mahdollisuus. Eurooppa on ollut Venäjälle 500 vuoden ajan tärkeä partneri tällä ja monella muullakin alalla. Nyt meidän tulisi hyvinkin miettiä, miksi läntistä Eurooppaa tarvittaisiin Venäjän kehityksen ja venäläisten hyvinvoinnin edistämiseksi?”
Pakotteet ovat tehonneet ja Venäjä kääntynyt itään, mutta mitä sitten?
Yhteenvetona toukokuun 2025 tilanteesta on pakko todeta, että Ukrainan sota jatkuu ja osapuolten kannat ovat pahasti lukkiutuneet. Sen myötä myös ihmistappiot ja muut tuhot yhä kasvavat. Mikään osapuoli ei ole saavuttanut merkittävästi päämääriään, eikä tilanne kovin nopeasti ole muuttumassa.
Yhdysvalloissa ainakin konservatiivipiireissä käytetään yleisesti Ukrainan sodasta termiä ”proxy war” (sijaissota), joka tarkoittaa, että ”länsi” sotii Ukrainassa Venäjää vastaan käyttäen ukrainalaisia apunaan ja kärsimässä tappioita. Ottamatta kantaa nimityksen oikeutukseen, se tuntuu olevan myös presidentti Trumpin kanta, ja hän on syyttänyt suurista tappioista ja kustannuksista sekä tilanteen heikkenemisestä edeltäjäänsä presidentti Bidenia.
Läntiset johtajat uhkasivat keväällä 2022 Venäjää ennennäkemättömillä taloudellisilla ja poliittisilla pakotteilla sekä myös sotilaallisella tappiolla, kun lännen aseapu alkaa vaikuttaa. Pakotteet ovat todella vaikuttaneet mutta eivät välttämättä odotetulla tavalla. Venäjä on joutunut tukeutumaan vahvasti Kiinan taloudellisiin voimavaroihin erityisesti uusimman teknologian alalla. Toisaalta se on suunnannut vientiään Kiinaan ja muihin BRICS-maihin. Samalla tässä kaupassa on irtauduttu paljolti Yhdysvaltojen dollarista.
Venäjän sotilaallinen heikentäminen ei ole onnistunut. Useiden merkittävien analyytikkojen mukaan Venäjä on nyt sotilaallisesti selvästi vahvempi kuin vuoden 2022 alussa. Sen sotatarviketeollisuuden tuotanto on kasvanut ja kalustotappiot korvattu uusimmilla malleilla. Ukrainan armeijan johto ilmoitti 16. toukokuuta, että Venäjällä on rintamilla 640 000 sotilasta, mikä on neljä kertaa suurempi vahvuus kuin millä Venäjä aloitti hyökkäyksen helmikuussa 2022. Ehkä merkittävintä on lopulta Venäjän asevoimien koulutustason ja taistelumenetelmien voimakas kehittyminen. Näillä näkymillä läntisen Euroopan asevoimilla ei ole mitään mahdollisuuksia tukea Ukrainan sotatoimia niin paljon, että Venäjä kärsisi sotilaallisen tappion.
Voidaan siis todeta, että pakotteet ovat todella eristäneet Venäjää länsimaista, mutta samalla Venäjä on vahvistanut asemiaan laajan ”globaalin etelän” ja muiden puolueettomien maiden yhteisön osana. Pakotteet ovat toisaalta heikentäneet monen läntisen Euroopan maan taloutta ja tuottaneet siellä sisäpoliittisia ongelmia. Nato ja EU eivät ole sisäisesti kovinkaan yksimielisiä suhtautumisessa pakotteiden jatkamiseen. Niiden vaikutukset Ukrainan sodan lopputulokseen ovat kyseenalaisia, joten tässä suhteessa pakotteiden tehosta ja hyödystä aikaisemmin eri yhteyksissä saadut kielteiset kokemuksetkin ovat vahvistuneet.
Yhdysvaltojen intressit eroavat nyt tuntuvasti läntisen Euroopan eduista, ja on kyseenalaista, miten niitä jälleen yhteensovitetaan. Samalla Yhdysvaltojen tarve ylläpitää liittolaissuhteita Eurooppaan on tuntuvasti heikentynyt, kun strateginen painopiste on siirtynyt yhä selvemmin Aasian suunalle. Euroopan unionilla ja muilla läntisen Euroopan mailla on edessään pitkä tie strategisen autonomian ja taloudellisen hyvinvoinnin kehittämisessä maailman muiden voimaryhmittymien paineiden alaisina.
Espoossa 18.5.2025
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Heikki Talvitie 28.3.2025
Talouden geopolitiikka Ruotsin ja Suomen kannalta
Ruotsalainen ekonomisti ja kirjailija Kjell A. Nordström kirjoitti Hufvudstadsbladetissa 26.3.2025 Pohjoismaiden taloudellisista näkemyksistä blokkina ja yksilöllisinä valtioina. Hänellä on lyhyesti ilmaistuna kaksi teesiä: Suomen ei ehkä nykyisessä maailmantilanteessa kannattaisi kopioida Ruotsin mallia, on ensimmäinen havainto. Toinen havainto on se, että hän näkee todellisen mahdollisuuden siinä, että Pohjoismaat muodostavat jo nyt vahvan taloudellisen blokin, joka on voimistumaan päin.
Nordström on esittänyt nämä ajatukset eräässä suomalais-ruotsalaisessa konferenssissa Tukholmassa. Konferenssia ohjasi toimitusjohtaja Marc Hinnenberg, joka on muun muassa Hankenin alumni. Sekä Nordström että Hinnenberg ovat sitä mieltä, että meillä on ongelmana iäisyyskysymys: miksi jatkuvasti katsotaan, että Suomi on Ruotsia jäljessä kasvussa, bruttokansantuotteessa ja kotitalouksien säästämisasteessa? Osasyyksi molemmat nimeävät historialliset eroavuudet Ruotsin ja Suomen välillä.
Herrojen teksti on mielenkiintoista ja siihen kannattaa tutustua. Se eroaa länsimaiden valtamedian narratiiveista siinä, että asioille pyritään hakemaan syy- ja seuraussuhteita eli ollaan faktoja etsimässä. Tekstin historiaosuuteen haluan kuitenkin lisätä joitakin näkökohtia, joilla mielestäni on ollut suuri merkitys sille, että Suomen ja Ruotsin talousnäkymät ovat olleet ja ovat edelleenkin varsin erilaisia – ottamatta nyt kantaa siihen, kenellä menee paremmin ja kenellä huonommin.
Ruotsin ja Suomen lähihistorian yhtäläisyydet ja erot
Historiallisesti artikkelissa tuodaan esiin se, että Ruotsi oli paljon avoimempi yhteiskunta toisen maailmansodan jälkeen kuin Suomi. Se on selvää faktaa. Ruotsi oli välttänyt sodan tuhot, ja sen suhteet länsivaltoihin olivat kireät mutta eivät sellaiset, ettei Ruotsi ja sen koskematon teollisuus olisi ollut merkittävä komponentti Euroopan jälleenrakennuksen lähtiessä liikkeelle. Nordström ja Hinnenberg katsovat, että Suomi YYA-sopimuksen kautta oli voimakkaasti sitoutunut itäblokkiin. Suomen kapasiteetti ei riittänyt muuhun kuin ruokkimaan kotimarkkinat ja neuvostoyhtiöt. Siksi heidän mielestään Suomi on jäljessä kansainvälisissä asiakas- ja myyntitaidoissa, mitä tulee Ruotsin vastaaviin osaamisalueisiin. Ruotsi kykeni myös hoitamaan suhteitaan Yhdysvaltoihin siten, että sen etumatka suomalaisiin oli länsimarkkinoilla selvä.
Minusta näissä argumenteissa on paljon perää enkä niitä kiellä. Silti kuva ei ole kovin täydellinen. Ruotsin selviytymistaistelu on kaiken arvostelun yläpuolella, sillä siinä näkyi paitsi tilannetaju myös kokemus aikaisemmilta vuosisadoilta. Ruotsi piti itsensä ulkona sodasta toimittamalla Saksalle rautamalmia. Saksalaisten miehitettyä vuonna 1940 Tanskan ja Norjan sekä saksalaisdivisioonien tultua Suomen Lappiin vuonna 1941 Ruotsi oli käytännössä Saksan saartama. Liittoutuneilla ei ollut siinä vaiheessa mahdollisuutta tehdä asialle mitään.
Kun Hitlerin armeijat sitten lähtivät perääntymään ja alkoi olla selvää, että länsi tulee voittamaan sodan, niin Ruotsiin alkoi suuntautua kovaakin painostusta länsimaiden taholta. Haluttiin, että Ruotsi lopettaa toimittamasta rautamalmia ja kuulalaakereita Saksalle. Jos niin ei tehdä, sota siitä syystä pitkittyy. Varsinkin amerikkalaiset olivat tässä suhteessa kriittisiä Ruotsin politiikkaa kohtaan.
Kun Saksa oli tarpeeksi heikentynyt, Ruotsi lakkasi toimittamasta rautamalmia Saksaan. Ruotsilla oli liikkumavaraa, jonka se käytti optimaalisesti hyväkseen. Sodan jälkeen Ruotsin taloudellinen tilanne ei ollut erikoisen hyvä. Puolueettomuus maailmansodassa merkitsi myös rajoituksia poliittisiin ja taloudellisiin suhteisiin. Ruotsi selvisi siitä tilanteesta paljon paremmin 2. maailmansodan jälkeen verrattuna 1. maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen, jolloin Ruotsissa oli tosiasiallinen nälänhätä.
Oli myös toinen syy, jonka takia Ruotsilla ei sodan jälkeen aluksi mennyt kovin hyvin. Ruotsi olisi voinut viedä Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin tavaraa, jolle oli suuri kysyntä. Euroopan osalta se vain ei käynyt päinsä, sillä Eurooppa oli raunioina ja valtiot heikkoja ja sodan runtelemia. Niillä ei ollut varallisuutta, jolla ostaa ruotsalaisia vientitavaroita.
Pelastukseksi tuli Marshall-apu. Se täytti Euroopan tyhjätaskujen lompakot ja kauppa alkoi käydä. Ollessani Ruotsissa Suomen suurlähettiläänä kävin joitakin kertoja Kiirunassa. Minua kiehtoi Kiirunan kaivosten osuus Ruotsin talousihmeen tekijänä. Kaivosten silloinen johtaja oli Suomen kunniakonsuli, joten tulin keskustelleeksi hänen kanssaan Ruotsin talousihmeestä sodan jälkeen enemmän kuin muuten olisi ehkä ollut mahdollista. Hän totesi, että kun Marshall-apu alkoi vaikuttaa Euroopassa ja eurooppalaiset kykenivät rahoittamaan ruotsalaisen malmin tuonnin, niin Kiirunan kaivos toimitti Eurooppaan vuosikymmenen ja ehkä vähän enemmänkin ajan malmia niin paljon kuin se kykeni, ja myös hinnalla, jonka ruotsalaiset itse määrittelivät. Kiirunan malmihan on vieläkin osa Ruotsin menestystarinaa, vaikka kaivosten laajennuksien takia Kiirunan kaupunki on jouduttu siirtämään toiseen paikkaan.
Sitten on tietenkin suhde Yhdysvaltoihin. Ruotsi alkoi kehittää näitä suhteita systemaattisesti, varsinkin kun sodan jälkeen suhteissa oli ongelmia. Ruotsin pyrkimys luoda Pohjoismaihin erillinen sotilasliitto ei sekään ollut mikään helpotus ruotsalais-amerikkalaisissa suhteissa. Yhdysvallat painosti Norjaa ja Tanskaa toteamalla, että nämä maat eivät tule saamaan amerikkalaista aseistusta, mikäli valitsevat Naton sijasta Ruotsin tien. Kun Norja ja Tanska sitten valitsivat Naton, niin ajatukselta Pohjoismaiden sotilasliitosta putosi pohja pois.
Sen jälkeen Ruotsi otti lusikan kauniiseen käteen, ja varsinkin Yhdysvaltain ja Ruotsin sotilasorganisaatioilla on ollut läheiset suhteet. Jos puolueettomuus oli kylmän sodan aikana Ruotsin poliittinen doktriini, niin sen sivulla kulki koko ajan suunnitelma B, joka tarkoitti, että tiettyjä järjestelyjä oli tehty amerikkalaisten kanssa sen varalle, että Ruotsi joutuisi sotaan. Suomessa on usein keskusteltu siitä, että Ruotsin hallitus pimitti tämän suunnitelma B:n Ruotsin kansalta. Oli miten oli, niin Ruotsin puolueettomuus päti kylmän sodan aikana, ja siinä jälleen tuli esiin Ruotsin kyky käyttää liikkumavaraansa optimaalisesti.
Suhteissa Yhdysvaltoihin ja varmaan pitkälti myös muuhun maailmaan päin Ruotsilla oli toinenkin valtti, jota ei juuri koskaan tuoda esiin sen vaatimalla tavalla. Se koskee ruotsalaisten sodan jälkeistä innovatiivista kehitystyötä kotitalouksien teknillisten koneiden osalta. Monet länsimaissa käyttöön tulleet kotitalouksien uudet ihmeelliset koneet sodan jälkeen olivat nimeltään ruotsalaisten yritysten mukaisia tai muuten ruotsalaisen alkuperän paljastavia. Merkityksellistä tässä on se, että tuo teollisuuden ala pystyi pitämään pitkän aikaa asemansa sittemmin varsin kilpailluilla markkinoilla.
Venäjän toiminnan aiheuttama mielialojen muutos sai aikaiseksi sen, että Ruotsi tuli Naton jäseneksi kohta Suomen jälkeen vuonna 2025. Tuo ratkaisu muutti Ruotsin geopoliittisen aseman siinä merkityksessä, että sekä Nato-jäsenyys että Ruotsin Yhdysvaltojen kanssa tekemä DCA-sopimus rajoittavat nyt Ruotsin liikkumavaraa ja siten mahdollisuutta tehdä omia ratkaisuja, verrattuna siihen, kuinka Ruotsi oli aikaisemmin kyennyt tekemään. Samoin Ruotsi on nyt mahdollisessa Länsi-Euroopan ja Venäjän välisessä sodassa läntisten armeijoiden keskittämisalue. Siksi sen alue on erittäin uhanalainen verrattuna yli 200 vuoden rauhan aikaan.
Myös talouden alalla maailmassa jaetaan kortteja uudelleen, ja siellä ”Fästning Sverige” pärjää edelleen varsin hyvin. Suomen ei tarvitse matkia ruotsalaisia, mutta kylkeen voi sijoittua, ja siitä voidaan saada molemminpuolista voimaa, kun eletään varsin nopeiden muutosten aikakaudella. Pohjoismaiden sisämarkkinat voivat olla yksi stabiliteetin perusta.
Suomen tie sodasta rauhaan
Suomen tarina on toisenlainen, ja minusta sitä ei pidä verrata Ruotsin käymään tiehen. Edellytykset vertailuun eivät ole kovin hyviä, ja voidaan menettää monia sellaisia näkökulmia, jotka olisivat hyviä osviittoja tulevaisuuden rakentamisessa.
Suomi kävi jatkosotaansa yhdessä Hitlerin Saksan kanssa. Muut Saksan kanssa yhteisesti sotineet eurooppalaiset valtiot miehitettiin Neuvostoliiton toimesta ja niistä tuli osa Varsovan liittoa eli vastapaino aiemmin perustetulle Natolle. Suomea ei miehitetty, sillä Suomen kohtalon sodan jälkeen päätti Teheranissa vuoden 1943 lopulla sovitulla tavalla Stalin, jolle Roosevelt ja Churchill tämän tehtävän antoivat. Se ei ollut lännen johtajien taholta mikään ystävyyden ele. He vain ottivat huomioon Neuvostoliiton turvallisuuspoliittiset edut maailmansodan vielä jatkuessa ja siihen liittyen neuvostoarmeijan merkittävän panoksen sotatoimissa. Rooseveltin mielestä se oli aivan keskeinen tekijä, kun pyrittiin kukistamaan sekä Hitlerin Saksa että Aasian valloitukseen ryhtynyt keisarillinen Japani.
Miksi Suomea ei siis hävityn sodan jälkeen miehitetty? Tästä kysymyksestä ollaan oltu monta mieltä ja tuskin kaikkia faktoja koskaan saadaan koottua yhteen. Selvää on kuitenkin, että jo Teheranissa vuonna 1943 Stalinilla oli selvä käsitys siitä, missä keskeiset rintamalinjat tulevat sodan loppuvaiheessa olemaan ja että sinne keskitetään neuvostoarmeijan voima. Vähempiarvoisiin kohteisiin ei pitänyt tuhlata divisioonia, jotka tarvittiin matkalla Berliiniin.
Suomi oli sivussa Suomenlahden pohjoispuolella. Stalinin näkemyksen mukaan Suomi sai pitää itsenäisyytensä, mutta se tarvitsi opetuksen. Opetus tuli kesäkuussa 1944, jolloin neuvostoarmeija eteni Viipuriin kymmenessä päivässä. Sen jälkeen hyökkäysarmeijan voimia alettiin jo Karjalan kannakselta siirtää Valko-Venäjän rintamalle. Tämä antoi Suomelle mahdollisuuden saada Saksalta jatkuvaa materiaalitukea, jonka panttina oli presidentti Rytin Hitlerille antama vakuutus, että Suomi ei tekisi erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa.
Kun Saksan joukot sitten heinäkuussa vetäytyivät Baltiassa, niin Suomi katsoi, ettei Saksa kyennyt enää antamaan suojaa. Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto yhdistettiin yksiin käsiin. Mannerheimilla oli auktoriteetti, joka toimi Suomessa rauhan aikaansaamiseksi ja saksalaisten poistamiseksi Suomen valtioalueelta. Tätä Mannerheimin arvovaltaa tarvitsi myös Stalin, kun hän laski sen varaan, että Suomi halusi tehdä rauhansopimuksen ja myös kykeni saattamaan sopimuksen artiklat voimaan. Suomea ei miehitetty, koska se oli yksi oleellinen osa maailmansodan loppunäytelmää, jonka puitteissa neuvostoarmeijan sivusta turvattiin maailmansodan vielä jatkuessa. Suomelle tarjottiin siedettävä poliittinen ratkaisu, jos Suomi hoitaisi oman tonttinsa siten, että Neuvostoliiton turvallisuus taattaisiin Suomen alueen suunnalla.
Pariisin rauhansopimuksen jälkeen Neuvostoliitto esitti Suomelle sopimusta, jonka tarkoitus oli pitää Suomen alue Neuvostoliiton vastustajien ulottumattomissa. YYA-sopimuksen kaksi ensimmäistä artiklaa, joissa sopimuksen perimmäinen tarkoitus määriteltiin, olivat presidentti Mannerheimin jo talvella 1945 luonnostelemia. Hänellä oli kokemusta nähdä Neuvostoliiton edut siten, että Suomen suvereenisuutta mahdollisimman vähän ja vain tietyssä tarkoituksessa rajoitettiin. Sodanjälkeisen ulkopolitiikan muotoilussa Mannerheimin avuksi tuli J.K. Paasikivi, joka sitten presidenttinä toteutti käytännössä ”Paasikiven linjaa”.
Neuvostoliiton ote Suomen politiikkaan aktivoitui aina silloin, kun Moskovassa katsottiin Suomen horjuvan YYA-sopimuksen osalta tai että Suomen poliittinen tilanne tuli niin epävakaaksi, että siltä pohjalta ei voitaisi puolustaa YYA-sopimuksen artikloja neuvostonäkemyksen mukaisesti. Tällainen epävakauden aika oli 1970-luvun lopulla, jolloin presidentti Kekkosen seuraajakysymys ja myös hänen terveydentilansa tulivat Suomessa spekulaatioiden piiriin.
Neuvostoliiton hajottua Suomi ja Venäjä tammikuussa 1992 katsoivat YYA-sopimuksen rauenneeksi. Sen tilalle kirjoitettiin uusi poliittinen sopimus, joka perustui YK:n ja ETYK:in päätösasiakirjan periaatteisiin.
Talouden muuttuvat edellytykset
Taloudellisella puolella on otettava huomioon, että välirauhassa määriteltiin Suomelle varsin mittavat maksut sotavahinkojen korvaamiseksi. Joskus on vähätelty sitä, että eihän pienen Suomen sotakorvaukset olleet mitenkään merkittäviä Neuvostoliitolle. Kuitenkin vuoden 1944 lopulla ne olivat ainoat sotakorvaukset, joita Neuvostoliitto saattoi nopeasti saada pahoin tuhoutuneiden alueidensa jälleenrakennukseen.
Suomelle sotakorvauksien aloitus merkitsi sitä, että paljon teollista infrastruktuuria siirtyi Neuvostoliittoon ja Suomi joutui keskittämään kaikki voimansa saadakseen aikaan teollisen kapasiteetin, jolla varsinkin metalliteollisuuden urakka saatiin alulle ja toimimaan koko korvausperiodin ajan. Ilman lainoja Yhdysvalloista tämä ei olisi ollut edes mahdollista. Suomi ei ottanut vastaan Marshall-apua, koska se katsottiin Neuvostoliitossa heitä vastaan suunnatuksi toimenpiteeksi. Toisaalta Neuvostoliitto ei vastustanut lainoja Yhdysvalloista, koska ne auttoivat sotakorvaustoimitusten sujumisen. Sotakorvaukset oli suoritettu loppuun vuonna 1952, ja sen jälkeen sotakorvausteollisuus alkoi saada clearing-kaupan kautta isoja tilauksia Neuvostoliitosta. Neuvostokauppa oli sitten yksi pilari, jonka avulla saatiin käynnistettyä kaupallinen toiminta myös länteen, missä kilpailtiin laadulla. Suomi toi Neuvostoliitosta öljyä ja puuta. Puun tuonnin merkitys Suomelle on ollut merkittävä.
Siinä vaiheessa Ruotsi oli jo etabloitunut lännen markkinoilla ja sillä oli potentiaalia kilpailla niillä markkinoilla menestyksekkäästi. Suomi pääsi alkuun metsällä ja paperilla. Niiden osalta Suomella oli jo olemassa yhteydet ja maine lännen markkinoilla. Suomi oli myös uuden alussa, ja länsimarkkinoiden merkitys ymmärrettiin, vaikka lännen instituutionaalisiin järjestelyihin myös kaupan alalla suhtauduttiin varovaisesti. Koko kylmän sodan ajan Suomi pyrki hakemaan itselleen kilpailijoihin verrattavaa statusta länsimarkkinoilla. Siihen tähtäsivät Finn-Efta, Efta ja EEC-vapaakauppasopimukset sekä lopulta EU-jäsenyys.
Venäjän kanssa Suomen kauppa 1990-luvun alussa alkoi alusta, koska Neuvostoliiton aikaiset taloudelliset järjestelmät lakkasivat toimimasta. Useat teollisuuslaitokset eivät kyenneet muuttamaan tuotantoaan uusille perusteille, ja maan poliittinen epävakaus vaikutti kaikkeen talouden alalla. Valtion omaisuuden jakaminen kupongeilla kansalle ei sinänsä ollut huono ajatus, koska kellään ei ollut rahaa. Jos kauppa ei käynyt, niin sijoitukset Venäjälle antoivat silti hyvää katetta, kun odotuksista uuden suhteen spekuloitiin. Tässä ruotsalaiset olivat Suomea edellä, sillä he lähtivät heti mukaan peliin. Suomalaiset olivat varovaisempia ja katsoivat tarkasti, mikä olisi sellainen hetki, että Venäjän markkinat alkaisivat stabiloitua. 1990-luvun lopulla, kun spekulatiivinen sijoittaminen ei enää kannattanut, niin ruotsalaiset lähtivät Venäjän markkinoilta voittoineen ja suomalaiset saapuivat hyytyville markkinoille, joista ei enää ollut voittoja saatavilla.
Turvallisuuspoliittiset mullistukset: Suomen vakava dilemma
Samasta syystä kuin Ruotsista vähän myöhemmin, niin Suomesta tuli vuonna 2024 Naton jäsen. Yhdysvaltain kanssa tehtiin DCA-sopimus, johon Suomi ei esittänyt yhtään omaa varaumaa. Yhdysvalloilla on oikeus yli kymmeneen asevarastoon tai sotilastukikohtaan, joiden kautta Yhdysvallat voi toimia omissa intresseissään ilman Suomen taholta annettua vihreää valoa. Tämä kaikki tehtiin siksi, että oletettiin Venäjän ja Yhdysvaltojen keskinäisten suhteiden olevan pysyvästi vihamielisiä toisilleen. Valtiojohdon taholta ilmoitettiin, että Suomen ja Venäjän keskinäiset suhteet ovat pysyvästi muuttuneet. Poliittiset suhteet katkaistiin, pakotepolitiikka aloitettiin ja raja suljettiin.
Yhdysvalloissa on uuden presidentin Donald Trumpin aikana tehty perustavanlaatuinen muutos suhtautumisessa Venäjään. Kun presidentti Clinton vahvisti vuonna 1994 ohjelmansa Naton laajenemisesta Itä-Eurooppaan, Ukrainaan ja Georgiaan, niin se tehtiin ajatuksella, että Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ei enää tarvitse välittää. Yhdysvallat dominoi maailmaa ja sen päätökset eivät olleet muiden kommentoitavissa. Pieni lipsahdus tästä tapahtui Georgian sodassa, jolloin korjatakseen presidentti Saakashvilin aloittaman sodan seuraukset presidentti George W. Bushin administraatio otti huomioon Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittiset näkökannat Etelä-Kaukasiassa siten, että sodan seurauksena Venäjä poistui Georgian varsinaiselta valtioalueelta mutta jäi kapinamaakuntiin Etelä-Ossetiaan ja Abhaasiaan.
Ukrainassa presidentti Biden halusi heikentää Venäjää sodan avulla. Ukraina soti ja länsi avusti. Venäjä aloitti sodan jo vuonna 2014 ja laajensi sitä vuonna 2022 katsottuaan lännessä suunnitteilla olleen Ukrainan Nato-jäsenyyden merkitsevän eksistentiaalista uhkaa. Bidenin administraatio esitti vastalauseensa kaikkiin niihin rauhanpyrkimyksiin, joita Ukrainan ja Venäjän välille kehitettiin hänen virkakautensa aikana. Lisäksi hän oli presidentti Obaman aikana varapresidenttinä vastuussa Yhdysvaltain suhteista Ukrainaan. Kun presidentti Trump aloitti toisen kautensa, hän halusi lopettaa Ukrainan sodan, joka hänen mukaansa sitoi amerikkalaisten voimia ja vähensi Yhdysvaltain mahdollisuuksia kilpailla Kiinan kanssa taloudellisesta ja poliittisesta vallasta maailmassa. Rauhaan pyrkiminen Ukrainassa edellytti sitä, että Trumpin administraatio alkoi jälleen ottaa huomioon Yhdysvaltain politiikassa Venäjän turvallisuuspoliittisia etuja.
Tämä Trumpin muuttunut politiikka on ollut myrkkyä eurooppalaisille partnereille. Suomen osalta tilanne on erityisen epämukava. Suomi on laskenut täydellisesti turvallisuutensa Yhdysvaltain sateenvarjon varaan. Suomella on ollut voimakas tavanomaisin asein varustettu armeija. Reservit ovat olleet asevelvollisuuden vuoksi varsin mittavat ajatellen oman alueen puolustamista rajoitettuja hyökkäyksiä vastaan. Jos Venäjä ja Länsi-Euroopan maat ajautuisivat laajaan keskinäiseen sotaan, siitä tulisi nopeasti tuhoamissota, jossa molemmat osapuolet tulisivat käyttämään kaikki mahdolliset aseet itseään puolustaessaan. Tällaisessa sodassa Venäjää vastaan Suomella ei ole mitään mahdollisuutta selvitä, koska sijainti välittömästi Venäjän tärkeiden kohteiden äärellä lisää merkittävästi haavoittuvuutta.
Suomessa verraten yleisesti katsotaan, että Trumpin lähestyminen Venäjää kohtaan on alkukantaista, kokemattomien ihmisten politiikkaa. Sehän edellyttää, että presidentti Putiniin luotetaan eikä häntä esimerkiksi vaadita Haagin tuomioistuimeen. Mutta ollaan Trumpin politiikasta mitä mieltä tahansa, sen jatkuminen luo Suomelle vakavan dilemman. Miten voidaan olla aggressiivisia Venäjää kohtaan, jos Suomen turvallisuuden takaaja alkaa normalisoida omia suhteitaan Venäjään? Sehän tarkoittaa, että Venäjän ja Yhdysvaltain kesken täytyy jossain vaiheessa ottaa jälleen huomioon Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan edut Suomen suunnalla.
Jos Länsi-Eurooppa, Suomi mukaan luettuna, haluaa jatkaa sotaa Ukrainassa oikeudenmukaisen rauhan saamiseksi, mikä tarkoittaisi Venäjän vetäytymistä kaikilta valtaamiltaan alueilta, Venäjän sotarikollisten tuomitsemista Haagissa ja jälleenrakentamisen maksamista Venäjän rahoilla, niin Yhdysvaltain halu ja mahdollisuus suojella millään tavalla tällaista politiikkaa harjoittavaa maata tulee äärimmäisen vaikeaksi.
Voidaan ajatella monia mahdollisuuksia. Missään tapauksessa Naton artikla 5 ei sellaisessa tilanteessa voisia edes ajatuksellisesti olla toimiva. Miten Yhdysvallat tulisi silloin käyttämään DCA-sopimukseen sisältyviä oikeuksiaan Suomen valtioalueella? Luultavasti sekin tulisi olemaan sopimuskäytännön kautta tehtävä diili suurvaltojen kesken, ilman että Suomi voisi asiaan vaikuttaa.
Siksi on ymmärrettävää, että Suomi harjoittaa nyt ”jäitä hattuun” -politiikkaa. Halutaan katsoa, miten Trump edistyy aikeissaan. Jos ei onnistu, niin sittenhän kaikki on taas hyvin, sota ja vihollisuudet jatkuvat totuttuun tapaan. Jos Trump onnistuu, niin se edellyttää sitten Suomen osalta joitain sellaisia toimia, joilla Yhdysvaltain mahdollisesti Venäjän kanssa sopima järjestely Suomen ja Baltian osalta olisi jotenkin sopusoinnussa Suomen Venäjää kohtaan harjoittaman politiikan kanssa.
Kolmas mahdollisuus olisi, että jos Yhdysvallat ja Venäjä normalisoivat suhteensa, eli ”sotakirves haudataan maahan” mutta kilpailutilanne jatkuu normaalisti, Suomikin voisi hyötyä tästä suurten sopimuksesta. Sopeutuminen sellaiseen tilanteeseen edellyttäisi kuitenkin Suomen politiikalta Venäjää kohtaan sen mittaisia muutoksia, että nykyisen hallituspolitiikan, jolla on koko eduskunnan tuki takanaan, olisi siihen vaikea vääntäytyä. Se edellyttäisi myös Venäjän kantojen kuuntelemista, mikä ei nyt vaikuta kovinkaan suurelta mahdollisuudelta. Luultavasti Suomen ja Venäjän rajan molemmille puolille kerättäisiin kylmän sodan ajan kaltaisia armeijoita toisiaan kiusaamaan.
Näitä skenaarioita olisi syytä tarkastella tulevaa varten, sillä vakaat pohjoismaiset markkinat vaativat kukoistaakseen jonkinasteisen vakaan status quon Suomen ja Venäjän välillä. Jännityksen ja lukkiutumisen vähentäminen suhteissa voisi olla hyvä alku eikä maksaisi mitään. Siihen ei tarvittaisi edes EU-lainaa.
Espoossa 28.3.2025
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Heikki Talvitie, referaatti 10.4.2025
Hal Brandsin arvio Yhdysvaltojen näkymistä
Washingtonissa toimivan Johns Hopkins yliopiston professori Hal Brands kirjoitti Bloombergin sivustolla 31.3.2025 tiukan analyysin otsikolla ”Yhdysvallat on häviämässä kilpailun maailman jakamisesta”. Samalla hän alaotsikossa huomautti, että maailman jakaminen vaikutuspiireihin johtaa todennäköisesti sotaan.
Geopoliittisen seuran sivustolla on seurattu jo pitkään Yhdysvaltojen akateemisten piirien keskustelua maailman kehityksestä. Julkaisemme tässä Heikki Talvitien referaatin Brandsin tekstistä, joka on alkuperäisenä luettavissa osoitteesta: US Is Losing the Contest to Divide the World to Russia, China - Bloomberg
Hal Brands aloitti kuvauksella vaikutuspiirien jaosta toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Muistelmissaan Winston Churchill myönsi tehneensä syksyllä 1944 huonon ehdotuksen Stalinille tarkoituksella jakaa Balkan idän ja lännen etupiireihin. Neuvostoliitto olisi hallinnut Romaniaa ja Bulgariaa sekä britit Kreikkaa. Unkarissa ja Jugoslaviassa jako olisi mennyt puoliksi Ison-Britannian ja Neuvostoliiton kesken.
”Churchill olisi halunnut polttaa tuon asiakirjan, koska se oli varsin skandaalimainen, mutta Stalin totesi, että ’pitäkää se’. Churchill ei näyttänyt paperia Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille, jolle etupiiriajattelu rauhan takeeksi oli ongelmallinen maan sisäisen opposition takia. Kylmän sodan aikana Länsi-Euroopasta tuli sitten Yhdysvaltain vaikutuspiiri, ja Itä-Eurooppaa hallitsi Moskova. Lännen voitto kylmässä sodassa vapautti aikanaan Itä-Euroopan.”
Kylmän sodan jälkeisessä, Yhdysvaltojen hallitsemassa ”yksinapaisessa” maailmassa näytti jo siltä, että vaikutuspiiriajattelu olisi jäänyt historiaan. Nyt kuitenkin suurvallat saattavat jakaa maailman jälleen keskenään.
”Kiina, Venäjä ja vähäisemmät revisionistit ovat havitelleet etupiirejä jo joitakin vuosia. Donald Trumpin aikana näyttää siltä, että Yhdysvaltain presidentti lähtisi tähän mukaan. Varmuuden vuoksi on sanottava, että Trumpin aikomuksia leimaa tietty mystiikka ja on aika vaikea sanoa, missä suhteessa hänen presidenttiytensä jättää jälkeensä uuden luomista vai vanhan hävitystä.
Trumpin epävakaa suhtautuminen Amerikan liittolaisiin, hänen halukkuutensa saada aikaan hyvät suhteet Venäjän presidenttiin Vladimir Putiniin ja Kiinan johtajaan Xi Jinpingiin sopivat kaikki vaikutuspiiriajatteluun. Hän ei välttele tekemästä suurvaltojen kesken diilejä heikompien valtioiden kustannuksella. Siksi on hyvä tutkia vaikutuspiiriajattelua varsinkin siksi, että siitä tulee vaarallisempi kuin sen kannattajat kuvittelevat.”
Suojelua hyötymistarkoituksessa
”Vaikutuspiiriajattelu on järjestely, jossa voimakas valtio sanelee heikomman valtion kohtalon. Joskus vaikutuspiiriajattelu ilmenee imperiumeja luotaessa tai suoranaisena maa-alueen valloittamisena. Toisissa tapauksissa kyseessä voi olla löyhempiä järjestelyjä, jotka kuitenkin antavat mahdollisuuden vaikuttaa jonkin maan politiikkaan.”
Vaikutuspiiriajattelu ei ole ollut viime aikoina hyvässä huudossa, mutta historiallisesti se ei ole tavatonta. Eurooppalaiset valtiot rakensivat itselleen valtavia etupiirejä läntisen imperialismin aikoina.
”Kuten olen kertonut kirjassani The Eurasian Century maailmansodat 20. vuosisadalla olivat taistelua siitä, voivatko aggressiiviset ja autokraattiset maat rakentaa suuria ’vanhan maailman’ imperiumeja. Moskovan armoton hegemonia Itä-Euroopassa oli kylmän sodan ytimessä. Suhteet, jotka perustuvat kontrollointiin ja dominointiin ovat tavanomaisia kurkunleikkaajien maailmassa.”
Vaikutuspiirit ovat yleisiä, koska ne tarjoavat suurvalloille ainakin neljänlaisia etuja:
- suojaa (maantieteellinen puskuri kilpailijaa vastaan)
- tukialuetta voimankäytölle (turvallinen paikka, jolta voi suunnata voimia kauempiin kohteisiin)
- tuottoa (etuoikeutettu pääsy voimavaroihin ja markkinoille)
- arvovaltaa (status-tietoisessa maailmassa).
Jos kaikki vaikutuspiirit ovatkin erilaisia, niin ne yhdessä rajoittavat pienempien valtioiden liikkumavaraa. Yhdysvallat on pitkään ollut epätavanomainen ja vaikeasti määritettävä osallistuja etupiirikilpailuissa, vaikkakin se on hallinnut peliä paremmin kuin muut.
Amerikan salainen imperiumi
Yhdysvallat rakensi massiivisen vaikutuspiirin historiansa ensimmäisten 150 vuoden aikana. Se laajeni Pohjois-Amerikasta ja ajoi sitten pois eurooppalaiset valtiot Latinalaisesta Amerikasta rakentaessaan itselleen omistuksiin perustuvan maanosa-alustan. ”Yhdysvallat on tosiasiassa suvereeni tällä maanosalla, ja sen valtuutus on laki kansalaisille, jotka se sulkee piiriinsä”, ulkoministeri Richard Olney kirjoitti vuonna 1895. Se oli lausunto imperiaalisesta etuoikeudesta.
Yhdysvallat sitoi Latinalaisen Amerikan taloudet omaansa; se puuttui voimakkaasti niiden politiikkaan ja teki tusinan verran sotilaallisia interventioita ajankohtaisia tai potentiaalisia uhkia vastaan. Yhdysvallat aloitti luomalla ensin alueellista etupiiriä ja 20. vuosisadalla teki hankkeesta globaalin.
Kylmän sodan aikana Washington muodosti liittolaisten ryhmiä, jotka kuuluivat avainmaihin Länsi- Euroopassa ja Itä-Aasiassa. Se kehitti kumppanuus-, asiakas- ja edustajasuhteita Afrikassa, Lähi-Idässä ja muilla alueilla. Yhdysvalloilla ei koskaan ollut kovin muodollista, perinteistä imperiumia. Nuo järjestelyt antoivat sille kuitenkin valtavat, riidattomat mahdollisuudet vaikuttaa eri maiden politiikkaan, talouteen ja diplomatiaan.
”Ei siis ole mikään yllätys, että ulkopuoliset tarkkailijat – mukaan lukien myös Churchill – pyörittelivät silmiään, kun Amerikan presidentit luennoivat heille imperialismin kiroista. Mutta nuo presidentit saattoivat käyttää kolmea käypää perustelua sille, miksi Amerikan projekti erosi kaikista muista imperiumeista.
Ainoa supervalta
Ensiksi, se oli vapaaehtoisempaa. Yhdysvallat voi olla kovaotteinen hegemonisti Amerikan mantereella, mutta Euroopassa ja Aasiassa sitä pyydettiin käyttämään voimakasta vaikutusvaltaansa sellaisten valtioiden taholta, jotka pelkäsivät olemassaolonsa puolesta lähellä olevan vihollisen takia. Tutkija Geir Lundestad kirjoitti, että Yhdysvallat rakensi kutsumenettelyyn perustuvan imperiumin. Tähän päivään asti Ukraina ja monet muut rajamaat haluavat epätoivoisesti päästä Yhdysvaltojen vaikutuspiiriin eivätkä halua olla sen ulkopuolella.
Toiseksi, Yhdysvaltojen etupiirin nousu vaikutti paljon väkivaltaisempien imperiumien heikentymiseen. Vaikutusvalta läntisellä pallonpuoliskolla salli Yhdysvalloille osallistua ratkaisevasti molempiin maailmansotiin, koska sillä ei ollut suuria turvallisuusuhkia lähellä. Kylmässä sodassa Yhdysvaltojen liittolaisjärjestelmä patosi ja ylitti Neuvostoliiton voiman tuottaen vapaalle maailmalle voiton, joka vapautti myös Itä-Euroopan.
Lopuksi, jos jotkut vaikutuspiirit ovat brutaaleja ja taloudellisesti tuhoisia, Yhdysvaltojen etupiirit eivät sitä useinkaan olleet. Amerikka ylläpiti eräänlaista globaalia johtajuutta, joka tuotti monille maille ja kansoille menestystä. Washington kunnioitti demokraattisia arvoja vaikutuspiirissään. Se vahvisti globaalia taloutta, joka rikastutti siihen osallistuneita maita. Ilman alueiden valloittamista ja liittämistä itseensä Yhdysvallat työskenteli, jopa taisteli lopettaakseen valloitukset, pahimman muodon imperialismin raakuudesta, ja osoittaen ne menneisyyteen kuuluvaksi tavaksi luoda imperiumeja.
Kylmän sodan jälkeen amerikkalaiset viranomaiset vakuuttivat, että jokainen voisi olla enemmän turvassa yhden valistuneen maailmanvaltiaan alaisena. Säilyttämällä ”voiman, joka ulottuisi haasteiden tuolle puolen” presidentti George W. Bush esitti, että Yhdysvallat voisi välttää ”epävakautta aiheuttavia asevarustelukierteitä” ja ”tuhoisia kansallisia ristiriitoja”. Ehkä maailma, jossa olisi vain yksi vaikutuspiiri, nimittäin Amerikan alainen, olisi kaikkein paras maailma.
Diktaattorit taistelevat vastaan
Toiset olivat eri mieltä. ”Järjestelmä, jossa on vain yksi valtias ja yksi vallankäyttäjä on vaarallinen”, Putin julisti vuonna 2007. ”Yhdysvallat on ylittänyt kansalliset rajansa kaikin tavoin.” Tuon ajattelun mukaan Amerikan hegemonia oli kieltämässä nykyisiltä ja tulevilta imperiumeilta kuten Venäjältä ja Kiinalta geopoliittiset etuoikeudet ja ideologisen turvallisuuden, joita ne pitivät välttämättöminä. Siksi ne halusivat palata takaisin maailmaan, jossa vaikuttaa jako vaikutuspiireihin.
Putinin sota Ukrainassa on huipennus 25-vuotisessa projektissa luoda uudelleen Moskovan yliote alueelle, jota venäläiset kutsuvat ”lähiulkomaiksi”. Xi toteuttaa ”Aasia aasialaisille” -politiikkaa alueella, jota Beijing hallitsee, koska Yhdysvallat on ajettu sieltä ulos. Iran kulutti kaksi vuosikymmentä rakentaakseen itselleen Lähi-idän imperiumin, ennen kuin se törmäsi Israelin sirkkelisahaan viime vuonna. Näennäisdemokraattinen Turkki pyrkii rakentamaan uudelleen ottomaanien vanhan loiston päivät Pohjois-Afrikasta Kaukasukselle ulottuvalle alueelle.
Monien vuosien ajan Yhdysvallat vastusti näitä pyrkimyksiä. ”Emme tunnusta minkään valtion etupiirejä”, sanoi silloin varapresidentti Joe Biden vieraillessaan Ukrainassa 2015. Mutta vastustus tuli voimakkaammaksi voimatasapainon horjuessa. Ja tänään näyttää siltä, että Yhdysvallat ei enää vastustaisi kokonaan etupiirien syntyä.
”Trump on viitannut siihen, että Venäjä voisi, ja jopa sen tulisi, dominoida suurta osaa Ukrainaa. Hän ja useat neuvonantajat ovat ehdottaneet, että Taiwan tulee vääjäämättömästi kiinalaiseksi. Trump on jo kauan ollut irtautumassa amerikkalaisten liittolaisvelvoitteista, jotka estäisivät Beijingin ja Moskovan vaikutusvallan kasvun niiden heikompia naapureita kohtaan. Hän haluaa avoimesti suhteiden parantamista sellaisten autokraattisten johtajien kanssa, jotka pyrkivät hallitsemaan vaikutusalueitaan.”
”Samalla Trumpin tiimi toitottaa Monroen oppia versio 2.0. Se on uhkaamassa sotilaallisesti tai taloudellisesti sellaisia naapureita kuin Kanada, Grönlanti ja Panama. Maailma, jossa suurvallat tekevät säännöt ja pakottavat heikommat valtiot seuraamaan itseään, saattaisi sopia Trumpille varsin hyvin.
On vaikea tietää, mihin tämä johtaa. Ei ole ollenkaan yhtä helppoa jakaa maailma nyt, kuin mitä se oli Churchillin aikana. Mutta likaisten diilien ja etupiirien tuleminen on entistä todennäköisempää. Mitkä voisivat olla niiden rajat ja seuraamukset?”
Antaako Trump periksi?
Brand hahmotteli mallin, joka näyttää nyt mahdolliselta maailman jakautuessa uudelleen vaikutuspiireihin:
”On helpointa ajatella sellaisia järjestelyjä Euroopassa, missä Trump vaikuttaa päättäväiseltä lopettaa Ukrainan sota ja normalisoida suhteet Venäjään melkein millä hinnalla tahansa. Jos Trump pakottaa Kiovan heikkoon ja toimeenpanovaikeuksia sisältävään rauhansopimukseen, Moskova tulee saavuttamaan kontrollin, joko sotilaallisesti tai poliittisesti, suureen osaan Ukrainaa. Ratkaisu saattaisi siis kääntyä siitä, mikä aluksi näytti jo Venäjän kannalta hävityltä hyökkäyssodalta, opetukseksi siitä, millainen kohtalo odottaa myös muita uppiniskaisia entisen neuvostoimperiumin valtioita.
Putin voi varmasti ulottaa vaikutusvaltansa Valko-Venäjälle. Ja mikäli diili Ukrainasta liittyisi amerikkalaisten joukkojen vähennyksiin maanosassa – tai ehkä mahdolliseen Yhdysvaltojen vetäytymiseen Natosta – se aiheuttaisi Itä-Euroopan valtioille raskaan venäläisen pelotuskampanjan. Nyt ei ole Putinin eikä Trumpin vallassa siirtää puolta maanosasta Venäjän vallan alle, mutta suurvaltadiili voisi johtaa pitkälti Venäjän paluuseen voimatekijäksi Itä-Euroopassa.
Vastaava tilanne voi syntyä Kiinan vaikutuspiirin vahvistuessa Aasian rannikkoalueilla. Trump on kaupallisesti haukka mutta turvallisuuspoliittisesti kyyhkynen Kiinan suhteen. Mikäli Beijing hyökkäisi Taiwaniin, hän kerran totesi, niin Yhdysvallat ei voisi tehdä mitään asialle.
Kiinalais-amerikkalainen kaupanteko saattaisi johtaa Taipeille annetun Yhdysvaltain tuen vähenemiseen, antaen Beijingille selvän etenemismahdollisuuden Taiwanin liittämiseksi Kiinaan. Samoin amerikkalaisten vähenevä läsnäolo läntisellä Tyynen meren alueella voisi vakauttaa Kiinan yliotetta Etelä-Kiinan merellä. Ja mikäli Trump tai jokin tuleva presidentti vetäytyisi Yhdysvaltain liittolaissuhteista Indo-Pacific-alueella, niin maat Etelä-Koreasta aina Australiaan asti joutuisivat vastustamaan kiinalaisten voimaa. Jopa silloin, jos Kiina ei haluaisikaan dominoida fyysisesti, se voisi vaatia suurempaa kunnioitusta alueelta.
Yhdysvaltain etupiiri ei häviäisi kuvioista. Se voisi asettua uudelleen läntiselle pallonpuoliskolle. Amerikka pyrkisi kaksinkertaistamaan pyrkimyksensä vähentää Beijingin kaupallista, teknistä ja sotilaallista vaikutusta, pyrkien ehkä saamaan Kiinan luopumaan Uudesta maailmasta hintana sille, että Washington lähtisi Vanhasta maailmasta. Monroe-oppi 2.0 voisi myös sisältää paljon terävämpää painostusta pitääkseen yllä Yhdysvaltain valta-aseman tai vieläpä sen alueellisen laajentamisen – joka, mikäli Kanada tai Grönlanti olisivat kohteet, saattaisi tuhota Naton ja syventää uuden transatlanttisen jakolinjan.
Uudet etupiirit tulisivat rakentumaan suurvaltain diileissä, epäsuorasti tai suorasti lausuttuna. Yhdysvallat vetäytyisi Euraasian strategisilta rajoilta samalla kun se säilyttäisi kontrollinsa läntisellä pallonpuoliskolla. Se voisi muuttaa syvät liittolaisuudet edistyneiden demokraattisten valtioiden kanssa häikäilemättömämpiin liiketoimiin Moskovan ja Beijingin kanssa. Nuo uudet sitoumukset voitaisiin vahvistaa aseriisuntasopimuksilla, sellaisilla, joista Trump on vihjannut, jotka vähentäisivät Yhdysvaltain sotilaallista kulutusta, koska Amerikka ei enää joutuisi puolustamaan tuhansien mailien takana olevia maita.
Tosiaan, tämän lähestymistavan houkutukset ovat ilmiselvät, erityisesti presidentille, joka avoimesti on huolissaan riskeistä, jotka liittyvät kolmanteen maailmansotaan. Etupiiridiilit voisivat rajoittaa lyhyen aikavälin eskalaation vaaraa Ukrainassa ja Taiwanin salmessa. Ne voisivat luoda suurempaa välimatkaa ainakin hetkeksi suurvaltain välille. Ei ole ihme, että ne, jotka suosivat Yhdysvaltain hillittyä käytöstä sekä kansainvälisen suhteiden realistit, pitävät tällaisia järjestelyjä hyvinä. Mutta hinta, sekä ilmeinen että verhottu, tulee olemaan kova.”
Maailman jakaminen on vaarallista
On otettava huomioon, että vaikutuspiirit kuuluvat voimapolitiikkaan, jossa on suuria riskejä:
”Vaikutuspiiri (sphere of influence) on hutera, antiseptinen termi, mutta kun sellaista hallitsee väkivaltainen, liberalismia vastustava tyranni, niin se on vain lieventävä ilmaisutapa valinnanvapaudelle annettavalle kuolettavalle iskulle. Me tiedämme, mitä kauheuksia – kidutusta, joukkosurmia ja pakotettua venäläistämistä – odottaa Ukrainassa, jos se kaatuu Moskovan syliin. Älä oleta Beijingin käyttäytyvän paremmin, jos se saa haltuunsa Taiwanin! Suurvallat yhtäläisesti muovaavat pienempien valtioiden politiikkaa, joten odota demokraattisten arvojen ja vapauksien rapautumista niillä alueilla, joita Venäjä ja Kiina kontrolloivat!
Globaali talous kärsii myös. Jotkut voivat toivoa, että Yhdysvallat kykenisi kauppaamaan tuen Taiwanille vaihdoksi Beijingin lupaukselle antaa saaren korkealaatuisten puolijohteiden kaupan käydä. Mutta kun kunnianhimoiset vallat tulevat hallinnoimaan niiden reunavaltioita, ne välttämättä järjestävät taloutensa uudelleen. Ennemmin tai myöhemmin, Yhdysvallat eristetään kiinalaisten dominoimasta Itä-Aasiasta, kun kauppa ja investoinnit alkavat kulkea Kiinan suuntaan.
Nämä kulut voivat kalveta verrattuna etuihin, jos etupiirit todella luovat suurempaa kansainvälistä vakautta ja vähentävät sodan todennäköisyyttä. Silti tätä argumenttia tulee kyseenalaistaa.
Maailman kaivertaminen esiin on vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa, eikä lopultakaan siksi, että valtioilla, joiden kohtalot on päätetty, on myös oma sanansa sanottavana. Luultavasti Latvia tai Filippiinit eivät voi tehdä paljoakaan välttääkseen suurvaltojen tunkeilun. Mutta Puola ja Japani eivät ole impotentteja pienvaltioita, ja ne eivät tervehdi hyvällä alueita, joita hallitsevat katkerat kilpailijat. Siksi ne saattavat hyvinkin taistella tai turvautua ydinaseisiin ylläpitääkseen turvallisuutensa ja itsenäisyytensä.
Maailma, joka on jaettu suurvaltojen kesken, voi hyvinkin olla sellainen, missä ydinaseiden leviäminen on holtitonta. Myös Washingtonille uhat saattavat olla suurempia kuin miltä ne näyttävät.
Takautuvasti tutkijat nykyisin usein näkevät kylmän sodan ajan vakaana ajanjaksona – kilpailevien Amerikan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirien ansiosta. Tätä se ei kuitenkaan ollut. Vaihtelut sotilaallisissa voimasuhteissa tuottivat korkean asteen kriisejä – Koreassa, Berliinissä, Kuubassa ja muualla – kun supervallat testasivat toistensa päättäväisyyttä puolustaa omaa reviiriään. Tämä historia antaa varoituksen siitä, mitä voi olla edessä.
Etupiiridiilit eivät ole pyhiä. Ne ovat yhtä kestäviä kuin on se voimatasapaino, joka on ne luonut. Jos kaupankäynti Moskovan ja Beijingin kanssa antaa niille yksinkertaisesti vahvemman aseman tärkeillä alueilla nämä diilit voivat merkitä alkua, ei loppua, niiden halulle kumota olemassa oleva järjestelmä.
Mikäli Putin dominoi Ukrainaa, miksi hän ei käyttäisi sitä alustana myöhempiin laajennuksiin? Jos Kiina kontrolloi Taiwania, miksi se ei käyttäisi tätä etua muita haavoittuvia valtioita kohtaan? Ja jos Kiina tulee hallitsemaan maailman dynaamisinta aluetta, niin miksi se ei käyttäisi hyväkseen syntynyttä vahvaa asemaansa haastaakseen Yhdysvallat keskisellä Tyynellä merellä? Mikä saattaisi estää sitä rikkomasta lupaustaan pysyä poissa läntiseltä pallonpuoliskolta?
Yhdysvaltain oma historia paljastaa suurvaltojen kaupankäynnin lyhytaikaisuuden. Kun James Monroe kehitti hänen nimeään kantavan doktriinin, hän vakuutti pysyvänsä pois Euroopasta, mikäli Eurooppa pysyi poissa Amerikoista. Lupaus piti pintansa ainoastaan niin kauan, kuin se oli yhteneväinen Yhdysvaltojen intressien kanssa.
Perimmäinen ongelma on se, että etupiiriajattelu lepää huteralla olettamuksella suurvaltojen käytöksestä. Mikäli Putin ja Xi olisivat vaatimattomia miehiä, keskinkertaisilla ambitiotasoilla, he saattaisivat tyytyä turvallisuusalueisiin rajoillaan. Mutta he, niin kuin monet muutosta haluavien maiden johtajat, ovat hakemassa ideologioista suuruutta ja kunniantavoittelua. Xi aikoo tehdä Kiinasta mahtavan, globaalisti vaikuttavan valtion. Maailman jakamistavoite voi antaa väliaikaisesti vakautta, niin kauan kuin revisionistiset vallat sulattelevat uusia valloituksiaan, mutta vain siksi ajaksi, kuin ne keräävät voimia haastaakseen status quota uudelleen. Tässä tulevaisuudessa vaikutuspiirit eivät ole polku rauhaan vaan tie sotaan.
Tämä kaikki on olettamusta, toistaiseksi. Mutta vaikutuspiireihin nojautuva maailma on tulossa näkyviin selvemmin, kun muutosta haluavat maat puskevat eteenpäin ja Yhdysvaltain sitoutuminen sellaisen maailman estämiseen heikkenee. Onnettomaksi asian tekee se, että tämä ei ole tulevaisuus, jossa amerikkalaiset haluaisivat elää, huolimatta siitä, että miten houkuttelevalta se nyt näyttäytyykään.”
+++
Kommentti geopoliittisen seuran sivuston ylläpitäjältä
Hal Brandsin kirjoitus kuvaa hyvin ongelmaa, jollainen on toistunut usein ennenkin historian kuluessa. Kun voimasuhteet monista erilaisista syistä muuttuvat, pitkään hallinneet imperiumit ja vallankäyttäjät saavat väistämättä uusia haastajia, jotka jossain vaiheessa yrittävät kumota vallitsevan järjestyksen – ja usein siinä onnistuvatkin.
Maailmalla on kansainvälisen politiikan historian yhtenä perusoppikirjana käytetty Thukydideen teosta Peloponnesolaissota. Se on kirjoitettu silminnäkijän kuvauksena peloponnesolaissotien alkuvaiheista (431–411 eKr.). Häntä kiinnosti erityisesti selvittää, miksi Ateena ja Sparta liittokuntineen kilpaillessaan hegemoniasta joutuivat koko kreikkalaisen maailman kannalta kohtalokkaan tuhoisaan sotaan toisiaan vastaan. Toisaalta häntä kiinnosti, mitkä tekijät määräsivät sodan kulun. Monet kansainvälisen politiikan ja strategian nykyiset käsitteet ja teoriat pohjautuvat osaksi noihin kokemuksiin.
Suunnilleen samoihin aikoihin, noin vuonna 500 eKr, syntyi myös toinen alan klassikko Sun Tzun (vanhan tyylin mukaisesti kirjoitettuna) kirjoituskokoelma, joka paljon myöhemmin sai länsimaissa nimen Sotataito. Nykyisinkin pidetään kiinalaisen sotataidon perustana kirjassa esitettyä ajatusta, että keskeistä on voimien tarkoituksenmukainen käyttö valitun päämäärän hyväksi. Paras tulos saavutetaan, jos asevoimaa ei jouduta käyttämään lainkaan, mutta jos sotaan kuitenkin joudutaan, siitä pitäisi selviytyä irti nopeasti. Jos se ei ole mahdollista, käytetään aikaa vihollisen kuluttamiseen, kunnes tulee sopiva hetki ratkaisun hakemiseen. Näihin oppeihin vedotaan jälleen, kun analysoidaan Kiinan roolia kansainvälisessä politiikassa.
Geopoliittisen seuran sivustolla (www.sgseura.fi ) on julkaistu myös monia muita ajankohtaisia artikkeleita ja kirja-arvioita. Kiinnitän huomiota erityisesti Risto Volasen käännöksiin ja referaatteihin Charles Kupchanin tuotannosta, muun muassa kirjoitukset 11.8. ja 29.9.2024, jolloin Yhdysvaltojen vaalikamppailu kävi kuumana.
Kiitän Risto Volasta Hal Brandsin artikkelin löytämisestä ja Heikki Talvitietä sen kääntämisestä.
Keskustelu näistä aiheista varmasti jatkuu.
Pekka Visuri
Heikki Talvitie 11.3.2025
Amerikkalais-venäläiset suhteet Georgian ja Ukrainan sotien yhteydessä
Clintonin hallinnon päätös Naton itälaajennuksesta
Presidentti George Bush vanhemman hallinto neuvotteli vuoden 1990 alkupuoliskolla presidentti Mihail Gorbatšovin kanssa Saksan yhdistymisen ehdoista ja siihen liittyen yhdistyneen Saksan Nato-jäsenyydestä. Päästiin sopuun siitä, että yhdistynyt Saksa voi tulla eräin rajoituksin Naton jäseneksi. Samalla Yhdysvaltain silloinen ulkoministeri James Baker vakuutti Moskovassa, että ”Nato ei tule laajenemaan tuumaakaan itään”. Tästä ei kuitenkaan tehty kirjallista sopimusta, joten asia jäi suullisten vakuutusten varaan.
Neuvostoliitto hajosi 1991 vuoden lopussa, ja amerikkalaisten keskustelut suhteista ja toimenpiteistä jatkuivat Venäjän presidentti Boris Jeltsinin kanssa.
Vuoden 1993 alusta Washingtonissa alkoi uuden administraation kausi, kun Bill Clinton oli voittanut Bushin vaaleissa. Heti keväällä Valkoisen talon turvallisuusneuvonantaja Tony Lake kirjoitti pitkän muistion Naton itälaajentumisesta. Clinton hyväksyi seuraavana vuonna sotilasliiton itälaajennuksen administraationsa viralliseksi politiikaksi. Sen jälkeen laajentumisen edistäminen on ollut myös seuraavien presidenttien agendalla. Tosin hankkeen aktiivinen soveltaminen on ollut eri tasoista eri presidenttien aikana.
Vuonna 2004 toteutetun Naton uuden laajentamiskierroksen jälkeen Venäjän presidentti Vladimir Putin piti vuonna 2007 Münchenin turvallisuuskonferenssissa erittäin kovasti lännen Nato-politiikkaa kritisoivan puheen. Sen selvä viesti oli, että ”nyt riittää”. Lännen johtajat Münchenissä olivat puheesta ja sen sävystä varsin yllättyneitä. Yksi syy siihen saattoi olla, että Washingtonissa ja lännessä yleisesti katsottiin, että Venäjää ja sen turvallisuusintressejä ei tarvinnut ottaa huomioon lännen politiikassa. Länsihän oli voittanut kylmän sodan.
Toinen, selvempi syy hämmästykseen oli Venäjän sisäinen. Oli jo sovittu, että Putinin kahden kauden jälkeen vuonna 2008 Venäjälle valitaan uusi presidentti. Tiedossa oli, että presidentiksi tulisi silloinen pääministeri Dmitri Medvedev. Hän oli hyvin erilainen persoona kuin Putin, ja lännessä odotettiin Medvedevin presidenttikauden tuovan liikemiesmäistä liennytystä kansainvälisiin suhteisiin. Putin kuitenkin varoitti seuraajaansa luottamasta lännen johtajien hyvään tahtoon.
Heti vuoden 2008 alussa Yhdysvallat ja monet länsimaat, Suomi mukaan lukien, tunnustivat Kosovon itsenäisyyden, vaikka emämaa Serbia vastusti sitä. Tämä ei tietenkään ollut hyvä merkki Medvedeville, joka oli juuri aloittanut presidenttikautensa. Toinen sittemmin Medvedeville rasitteeksi Venäjällä esitetty seikka oli se, että Venäjä ja Kiina pidättäytyivät äänestämästä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmasta, joka hyväksyttiin Libyan kriisiä koskien. Yhdysvallat, britit ja ranskalaiset tekivät intervention Libyaan ja antoivat tukensa Gaddafin vastaisille kapinoitsijoille. Lännen pommituslentojen jälkeen Gaddafi löydettiin tapettuna eräästä tunnelista. Tappajat olivat libyalaisia, mutta Naton sotilaat seurasivat tapahtumia lähietäisyydeltä.
Sitten tuli kolmas isku Medvedevin presidenttiydelle, kun elokuussa 2008 alkoi Georgian sota.
Kokemuksia Georgiassa
Vuonna 2003 sain nimityksen Euroopan unionin erityisedustajaksi Etelä-Kaukasiaan. Georgian presidenttinä oli silloin Eduard Shevardnadze, johon olin tutustunut jo Moskovassa ollessani Suomen suurlähettiläänä vuosina 1988–1992. Shevardnadze oli tuolloin kahteen otteeseen Neuvostoliiton ulkoministerinä. Loppusyksystä 2003 tapasin Shevardnadzen, jolloin tarkoituksena oli puhua EU:n avustusohjelmista Georgian yhteiskunnalle erityisesti demokraattisten uudistusten kannalta.
Yllätyksekseni Shevardnadze aloitti kertomalla, että joitakin päiviä sitten Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker oli tullut hänen luokseen. Shevardnadze sanoi olettaneensa, että Baker saapuu ystävänä, mutta hän tulikin vihollisena. Bakerin viesti Shevardnadzelle nimittäin oli, että hänen presidenttiytensä oli nyt ohi. Tässä vaiheessa Shevardnadze kysyi minulta, onko Euroopan unionilla aseita toimitettavaksi hänelle. Vastasin, että minä en ole täällä asekauppiaana vaan edistämässä Euroopan kehitysprojekteja Georgiassa. Shevardnadze lopetti tapaamisen esittämällä muutaman pessimistisen arvion Euroopan unionin hyödyllisyydestä hänelle.
Mielenosoitukset Shevardnadzea vastaan alkoivat Tbilisissä jo tuona samana loppusyksynä. Niitä johti Shevardnadzen hallituksen entinen ministeri Mikheil Saakashvili. Olin yhteydessä ulkoministeri Gondaleezza Ricen hallintoon, ja sain tiedon, että Yhdysvallat jakoi rahallista tukea mielenosoittajille. Amerikkalaisten suurin huoli oli se, etteivät intomieleiset ja tulisen luonteen omaavat georgialaiset alkaisi ampua kaduilla. Saakashvili antoi myöhemmin ymmärtää, että tarkoituksena ei ollut rynnäkkö parlamenttiin, jossa Shevardnadze parhaillaan piti puhetta. Mielenosoittajat kuitenkin ryntäsivät parlamenttiin, ja sitten maailma katsoi televisioistaan, kuinka Shevardnadze poistui kansainvälisen politikan paraatipaikalta vaivihkaa parlamentin takaovesta.
Saakashvili aloitti presidenttinä vuoden 2004 alusta ja julisti ohjelmakseen, että hän tulee ensimmäisen kautensa aikana yhdistämään Georgian valtioalueen, jonka reunoilla oli kapinallisten hallitsemia alueita. Samalla Yhdysvallat aloitti Georgian armeijan kouluttamisen ja aseistamisen. Amerikkalaiset loivat Georgialle myös ilmavoimat. Olin jatkuvasti yhteydessä amerikkalaisiin ja totesin, että varsinkin alkuaikoina heillä oli vaikeuksia kontrolloida Georgian nousevaa sotilasmahtia. Yhdysvallat, Venäjä ja Euroopan unioni olivat yhtä mieltä siitä, että Turkin rajalla ollut autonominen alue Adzara kuului Georgiaan. Venäjän ulkoministeri Ivan Ivanov haki alueelta sitä hallinneen oligarkin Moskovaan, ja siten ensimmäinen lupaus oli lunastettu. Tämä kiihotti Saakashvilin ruokahalua, ja seuraavina vuosina aina kesän korvalla jännitys kehittyi ensin Abhaasiassa ja sitten Etelä-Ossetiassa. Nämä olivat Georgiasta erottuneita kapina-alueita, joille oli luotu Neuvostoliiton aikana eräänlaiset rauhanturvaoperaatiot. Myöhemmin Etelä-Ossetian kriisikeskusteluja hoiti ETYJ, ja Abhaasian osalta nämä tehtävät oli annettu YK:lle.
Sitten tullaan vuoteen 2008. Ranska oli EU:n puheenjohtajamaa ja Suomi ETYJ:in puheenjohtaja. Natolla oli Bukarestissa huippukokous, ja siellä agendalla oli Georgian ja Ukrainan mahdollinen eteneminen kohti Naton jäsenyyttä. Yhdysvallat puolsi tätä, mutta Ranska ja Saksa olivat vastaan. Kompromissiksi tuli, että Georgialle ja Ukrainalle luvattiin periaatteessa oikeus Naton jäsenyyteen. Tämä päätös suututti sekä Saakashvilin että myös venäläiset.
Yhdysvaltain pyrkimys Nato-laajentumisen ulottamiseen Georgiaan ja Ukrainaan tähtäsi siihen, että niiden tulo Naton piiriin työntäisi Venäjän pois Mustalta mereltä ja sen vaikutusvalta Välimeren itäosassa saataisiin myös loppumaan. Tässä asetelmassa oli myös tärkeää, että Turkki, Romania ja Bulgaria olivat jo Nato-jäseniä. Saakashvilin hermot eivät kuitenkaan kestäneet painetta, vaan hän aloitti Etelä-Ossetian pääkaupungin tulittamisen tykistöllä illalla 7.8.2008. Seuraavana aamuna Saakashvilin joukot aloittivat etenemisen alueella kohti Roki-tunnelia, joka oli ainoa mahdollinen tie tuoda venäläisiä joukkoja Kaukasus-vuorten yli Etelä-Ossetiaan. Primakov, jonka tapasin myöhemmin Venäjän keskuskauppakamarin puheenjohtajana, totesi, että etuosastot olivat kyllä tulleet tunnelista läpi jo hyvissä ajoissa. Georgian armeija kohtasi venäläiset lähellä tunnelia, ja sitten kolmessa päivässä Venäjän silloin vielä varsin heikko armeija ajoi georgialaiset pois Etelä-Ossetiasta.
Tässä vaiheessa EU:n ja ETYJ:in puheenjohtajamaiden ulkoministerit Gouchner ja Stubb olivat tulleet Tbilisiin ja aloittivat keskustelut aselevosta Saakashvilin kanssa. Neuvotteluissa pidettiin tärkeänä, että kansainvälisen oikeuden periaatteet, varsinkin alueellinen koskemattomuus, oli niiden keskeisin pohja. Suomalaisten ja ranskalaisten käymät keskustelut keskeytyivät, kun Gouchner sai Ranskan presidentiltä puhelun, jossa tämä ilmoitti Yhdysvaltain ja Venäjän sopineen tulitauosta ja siitä, että hänen tuli viedä tuo suurvaltojen tekemä sopimus sekä Moskovaan että Tbilisiin.
Yhdysvallat yllättyi myös Saakashvilin hyökkäyksestä varsinkin siksi, että Georgian parhaat joukot olivat parhaillaan auttamassa amerikkalaisia Afganistanissa ja Irakissa. Yhdysvaltain ainoa tehtävä oli nyt pelastaa se, mitä vielä oli pelastettavissa. Kun venäläiset olivat varmistaneet Etelä-Ossetian ja Abhaasian hallinnan, he tulivat kohta Georgian varsinaiselle valtioalueelle Gorin ja Potin kaupunkeihin ja katkaisivat Georgian keskeisen valtatien Tbilisistä rannikolle. Vaikka venäläisillä ei näyttänyt olevan mitään aikomusta edetä Tbilisiin, niin amerikkalaiset pelasivat varman päälle. He ottivat yhteyden venäläisiin, ja sopu syntyi siten, että venäläiset lähtivät Georgian varsinaiselta valtio-alueelta mutta jäivät Etelä-Ossetiaan ja Abhaasiaan. Näin myös Naton laajentuminen Georgiaan jäädytettiin toistaiseksi.
Ukraina
Presidentti Janukovitsin hallinto tuli syksyllä 2013 epäsuosituksi, kun hän peruutti EU:n kanssa sovitun vapaakauppa-aloitteen. Katsottiin, että Venäjä oli painostanut Janukovitsia tarjoamalla Ukrainalle edullisen energiatoimituksia koskevan sopimuksen. Sen jälkeen Kiovan keskustassa Maidanilla syntyi mielenosoituksia, jotka lopulta helmikuussa 2014 johtivat vaaleilla valitun presidentti Janukovitsin pakoon Venäjälle.
Mielenosoitukset Kiovassa olivat hyvin samanlaisia kuin millä Shevardnadze oli hieman aikaisemmin hiillostettu pois Georgian presidentin virasta. Ajankohtainen todiste saatiin myös siitä, että Yhdysvaltain Kiovan-suurlähettilään Pyattin ja Yhdysvaltain varaulkoministeri Victoria Nulandin välinen puhelinkeskustelu siepattiin venäläisten toimesta ja levitettiin internetiin. Äänitteestä selvisi, että Ukrainan tulevan hallituksen määräämisen lisäksi Nuland ilmoitti syvän halveksuntansa EU:ta kohtaan toivottaen eurooppalaiset suoraan sanoen helvettiin.
Tuossa vaiheessa professori Jeffrey Sachs kutsuttiin Kiovaan avustamaan Ukrainan talouden saamisessa jaloilleen. Sachs kertoi helmikuussa tänä vuonna EU:n parlamentille (ks. esitelmä tekstinä: https://consortiumnews.com/2025/02/27/jeffrey-sachs-the-geopolitics-of-peace/ ), kuinka kiovalaiset isännät olivat varsin avoimesti ilmoittaneet hänelle, että Yhdysvallat maksoi Maidanin mielenosoittajille palkkaa osallistumisesta jatkuviin mielenosoituksiin. Amerikkalaisten taktiikka, jota oli käytetty Georgiassa vuonna 2008, toteutui siis myös Ukrainassa vuonna 2014.
Maidanin levottomuuksien aikana CIA oli vahvasti edustettuna Kiovassa, ja myös ulkoministeriötä edustanut Victoria Nuland oli aktiivinen Ukrainan hallituskysymyksen ratkaisemiseksi. Lisäksi varapresidentti Joe Bidenilla, joka hoiti Ukrainan asioita Obaman administraatiossa, oli oma intressinsä Ukrainassa. Hänen poikansa Hunter Biden oli ollut tekemisissä Ukrainan korruptoituneilla talousmarkkinoilla. Tällä tuli sittemmin olemaan tärkeä merkitys Bidenin ja Zelenskyin välisiin suhteisiin, kun presidentti Trump ensimmäisellä kaudellaan kiinnostui Hunter Bidenin toimista Ukrainassa.
Kun amerikkalaiset olivat aktiivisia Kiovassa ja toimivat taustatukena presidentti Janukovitsin kaatamisessa, presidentti Putin katsoi asiakseen puuttua peliin. Kiovan uutta hallitusta Krimillä vastustaneiden kapinallisten tueksi asettuneet ”vihreät miehet” valloittivat niemimaan, ja kapina levisi myös Mariupoliin ja Odessaan. Odessassa kapina kukistettiin. Varsin raaka ukrainalainen Oikea Sektori -ryhmittymä ajoi loput kapinalliset Odessassa yhteen kerrostaloon ja poltti heidät sinne. Kun länsi ja erityisesti Yhdysvallat sopivat Maidanin jälkeisestä Ukrainan hallituksesta, niin Yhdysvaltain painostuksesta hallitukseen otettiin kolme Oikean Sektorin jäsentä. Tämä tosiasia hiertää edelleen amerikkalaisten ja venäläisten keskinäisiä suhteita, ja se on osaltaan syynä Venäjällä Ukrainaa kohtaan esitetyille natsisyytöksille.
Myös Donbasin venäläiset ottivat aloitteen käteensä pelätessään Ukrainan uutta lainsäädäntöä, joka oli alkanut vaatia venäläisten vähemmistöoikeuksien poistamista. Kun ukrainalaiset hallituksen joukot aloittivat sotatoimet Donbasin kapinallisia vastaan, niin kohta Venäjä myös aktivoitui näiden tukemisessa. Siten on perusteita sanoa, että Ukrainan sota itse asiassa alkoi vuonna 2014. Siinä vaiheessa Yhdysvallat ja yleensäkin ”länsi” alkoivat kouluttaa ja aseistaa Ukrainaa. Ukrainalla periaatteessa oli varsin vahva armeija, mutta se vaati nykyaikaistamista.
Yhdysvallat ja Nato jatkoivat Ukrainan Nato-jäsenyyden pohjustamista. Tultiin 2020-luvulle, jonka alussa Nato harjoitteli Mustalla merellä ukrainalaisten kanssa. Tässä vaiheessa Putin päätti katsoa presidentti Bidenin kortit, ja vuonna 2021 järjestettiin tapaaminen Bidenin ja Putinin välillä. Siinä Putin vaati Yhdysvaltain ja Venäjän keskinäisten suhteiden uudelleenjärjestämistä ottaen huomioon varsinkin moninapaisen uuden maailmanjärjestyksen hahmottumisen. Bidenilla ei ollut halua eikä ehkä poliittista pääomaakaan sen kaltaisiin järjestelyihin, joten Putin päätti aloittaa sodan.
Tässä tullaan nyt entisen presidentin Medvedevin lausumaan sodan alettua helmikuussa 2022 ja jatkuttua jo jonkin aikaa. Medvedev totesi, että venäläiset odottivat sodan alussa amerikkalaisilta samanlaista yhteydenottoa, kuin oli tehty Georgian sodan aikana. Tämä oli ilmeinen virhelaskelma Venäjän taholta. Kun sitten Turkin avulla saatiin huhtikuussa 2022 aseleposopimus Venäjän ja Ukrainan välillä luonnoksena valmiiksi ja myös parafoiduksi, niin brittien pääministeri Boris Johnson meni kertomaan presidentti Zelenskyille, että Yhdysvallat ja Englanti eivät ole valmiita sodan lopettamiseen, koska Venäjää ei vielä ole heikennetty tarpeeksi.
Saattaa olla, että ei myöskään Zelenskyi halunnut aselepoa, koska juuri keväällä 2022 Ukrainan armeija oli voimissaan ja ajoi Venäjän armeijaa pois sen valloittamilta Ukrainan alueilta. Nyt kun tuhoisaa sotaa on käyty jo kolme vuotta, sen loppu alkaa muotoutua vähän samalla tavalla kuin kävi Georgiassa.
Donald Trumpin toisen kauden kaavailuihin sisältyi epäilemättä pyrkimys päästä eroon kahdesta henkilöstä, jotka olivat kohdelleet presidentti Bidenia ja hänen administraatiotaan melko suvereenisesti. Toinen oli Ukrainan presidentti Zelenskyi ja toinen Israelin pääministeri Netanjahu. Trumpin virkaanastujaisissa jo tiedettiin, että nyt amerikkalaiset soittaisivat venäläisille ja voitaisiin katsoa, löytyisikö jokin uusi järjestely ei vain Ukrainan sotaan vaan myös laajemmin amerikkalais-venäläisiin suhteisiin. Ennen Bidenin administraation täydellistä poistumista Trump sai myös aikaan tulitauon Israelin ja Hamasin välille.
Yhdysvaltain tavoite saada Ukrainan rannikko Naton kontrolliin oli epäonnistunut. Venäjä hallitsee nyt Ukrainan rannikkoa Hersoniin asti. Jos sota jatkuu, niin kuin useat eurooppalaiset johtajat ilmeisesti haluavat sen jatkuvan, lopputulokseksi saattaa tulla Ukraina ilman rannikkoa, mikä olisi yksinkertaisesti liian kova pala Ukrainan itsenäisyyttä ajatellen.
Trump tähtää Yhdysvaltain liikkumatilan laajentamiseen globaalisti uudelleen siten, että Yhdysvallat irtoaa voimakkaasta sitoutumisesta Ukrainan ja Israelin konflikteihin. Jos tämä ei onnistu, niin Trumpilla on käsissään kahden toivottoman sodan jatkuminen ja niihin liittyen vaara tilanteen eskaloitumisesta. Maailma kulkisi silloin kohti yleisen sodan kauhuja. Tämä vaara selittää myös Trumpin jyrkkää päättäväisyyttä ajaessaan pikaista rauhanratkaisua – kuten hän selvästi lupasi virkaanastujaispuheessaan.
Espoo 11.3.2025
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs