Risto Volanen 11.8. 2024

Mihin suuntaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikka?

Osa I: Demokraattien Charles Kupchanin liberaali realismi

Yhdysvaltojen vaalien ulkopoliittisina vaihtoehtoina eivät ole presidentti Bidenin tai presidentti Trumpin kauden ulkopolitiikan jatkuminen enemmän tai vähemmän sellaisenaan, sillä kummankin tukijoukoissa siitä käydään myös sisäisäistä kamppailua. On myös otettava huomioon, että ehdokkaiden vaalipuheet tähtäävät valitsijoiden kotoisiin kysymyksiin, eikä niissä ole kovin tarkkoja linjauksia ulkopolitiikasta. Sen sijaan heidän taustaryhmissään mahdolliset hallintoon nousijat debatoivat linjanvalinnoista vilkkaasti.

Yksi mahdollinen Kamala Harrisin valinta hallintoonsa on pitkän linjan demokraattien vaikuttaja, aikaisempi presidentti Clintonin ja Obaman Eurooppa-asioiden avustaja, nykyinen Georgetownin yliopiston professori Charles A. Kupchan. Hän on myös Council on Foreign Relations (CFR) -instituution vanhempi tutkija, jonka laajan kirjallisen tuotannon viimeisin teos on Isolationism: A History of America's Efforts to Shield Yourself from the World (2020).

Kupchanin uran ja ajatusten tarkastelu avaa laajemminkin näkymää Yhdysvaltojen ulkopolitiikan nykyisiin ydinkysymyksiin ja niistä vaalivoittajien lopulta tekemiin ratkaisuihin. Sitä syventää ja konkretisoi jäljempänä myös CFR:n Jim Lindsayn laajahko Kupchanin haastattelu.

Taustaa

Kuten tunnettua, Yhdysvaltojen ulkopoliittinen keskustelu kytkeytyy maan perinteisiin: monroelaiseen vetäytymiseen, rooseveltilaiseen realismiin ja wilsonilaiseen liberalismiin sekä niiden yhdistelmiin.

Mutta debattia käydään myös puolueiden ja hallintojen sisällä. Esimerkiksi presidentti Obaman aikana Euroopan-politiikan avainhahmoja olivat ulkoministeri John Kerry ja Valkoisen talon Euroopan-asioiden neuvonantaja Charles Kupchan, joihin presidentti nojasi myös varsin pidättyväisessä Ukrainan-politiikassaan. Toisaalta varapresidentti Joe Biden neuvonantajinaan Antony Blinken ja Jake Sullivan kannatti tuolloin Ukrainan aseistamista, ja presidentiksi tultuaan hän otti silloiset avustajansa hallintoonsa. Kupchan ei mahtunut mukaan, mihin yhtenä syynä saattoi olla myös pitkä julkinen palvelu raskaalla paikalla.

Charles Kupchan tuntee hyvin myös Pohjolan ja Suomen asioita. Hän on vieraillut Suomessa, ja vastasi vuonna 2016 Pohjolan päämiesten vierailun järjestämisestä Valkoiseen taloon. Silloin hän antoi haastattelun Pohjolasta Yhdysvaltojen pysyvänä ”strategisena ydinalueena”. Ukrainan sotien aikana hän on aktiivisesti vastustanut Ukrainan Nato-jäsenyyttä mutta kannattanut Suomen ja Ruotsin jäsenyyttä.

Presidentti Bidenin tulevan linjan saattoi tunnistaa jo hänen puheistaan ehdokkaana. Niissä etusijalla oli Kiinan globaalin kilpailun kohtaaminen, läntisen liittokunnan vahvistaminen sekä Venäjän–Ukrainan ja Lähi-Idän ongelmien ratkaiseminen – käsien vapauttamiseksi sekä kilpailuun että yhteisten ongelmien ratkaisuun Kiinan kanssa. Vaikeudeksi sitten muodostui, ettei Kiina kumppaneineen jäänyt odottamaan, mitä tuleman piti.

Vetäydyttyään 2017 Washingtonin Georgetownin yliopiston professoriksi sekä puolivirallisen CFR:n vanhemmaksi tutkijaksi Kupchan jatkoi kirjallista tuotantoa, ja hän on ollut sen jälkeen yksi näkyvimmistä ulkopolitiikan kommentaattoreista ja haastateltavista. Hän suhtautui kielteisesti presidentti Trumpin politiikkaan ja tutki sen saaman kannatuksen historiallista ja sosiaalista taustaa. Presidentti Bidenin kauden aikana hän on ollut varsin lojaali maan viralliselle linjalle, mutta jo 2022 hän myös alkoi yllättävän tarkkaan ennakoida tulevaa kehitystä Ukrainassa ja kotimaassa. Aivan viime aikoina hän on ollut yhä kriittisempi, ja hän on jopa nimeltä mainiten arvostellut presidentti Bidenin hallinnon henkilöitä – kuten jäljempänä seuraavassa haastattelussa.

Kuluneiden vuosien aikana on myös voitu tunnistaa liikkuvuutta Kupchanin lähiympäristön ja varapresidentti Kamala Harrisin esikunnan välillä. Esimerkiksi Harrisin nykyisellä turvallisuuspoliittisella neuvonantajalla Philip H. Gordonilla ja Kupchanilla on ollut kosketuskohtia uran varrella. Harrisin edellinen neuvonantaja Nancy Eileen McEldowney siirtyi Kupchanin työtoveriksi Georgetownin yliopistoon. Kupchanin ajattelu vaikuttaa demokraattien ulkopoliittisessa eliitissä jo nyt, ja nostetta lienee lisännyt myös toteutunut ennakointi Bidenin kauden ongelmista. Presidentti Bidenin luovuttua ehdokkuudesta Kupchan sekä kiitti häntä kohteliaasti että ilahtui näkyvästi Kamala Harrisin ehdokkuudesta. Tunnetusti demokraattien sisällä on myös muita painotuksia.

Kupchanin tutkijaura ja kirjallinen tuotanto

Charles Kupchan on syntynyt 1958. Hänellä on taustana opiskelu ja tutkimustyö johtavissa yliopistoissa Yhdysvalloissa ja Euroopassa sekä jo mainittua palvelua ulkopolitiikan keskeisissä tehtävissä Clintonin ja Obaman presidenttikausien Euroopan-politiikan avustajana.

Kupchanin näkyvä kirjallinen avaus oli vuonna 2002 ilmestynyt The End of the American Era: U.S. Foreign Policy and the Geopolitics of the Twenty-first Century (Amerikalaisen aikakauden loppu: Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ja 21. vuosisadan geopolitiikka). Tuolloin elettiin 9/11 -hyökkäyksen jälkitunnelmissa, ja samaan aikaan ilmestyi runsaasti muitakin tutkimuksia Yhdysvaltojen suhteellisen aseman heikkenemisestä kansainvälisessä politiikassa. Mutta kun mm. Robert Kagan korosti Yhdysvaltojen pysyvää globaalia ylivoimaa ja tehtävää sekä Euroopan riviin saamista, Kupchan totesi tosiasiana Kiinan, Euroopan ja muun maailman nousun ja hän oli huolestunut siitä, ettei Yhdysvallat pysty sovittautumaan uuteen asetelmaan. Tällä oli taustansa.

Jo vuonna 1996 Kupchan julkaisi tutkijaryhmän kanssa teoksen The Vulnerability of Empire (Imperiumin haavoittuvuus). Se tutkii Englannin, Ranskan, Japanin ja Saksan imperiumien historiaa niiden kohdatessa itseään suuremman haastajan. Niiden johto ajautui äärisuuntaukselle, joka alkoi propagoida kansalaisille valtakuntansa itseään suuremmasta mahdista. Lopulta päättäjät huomasivat oman ansansa, mutta eivät enää pystyneet muuttamaan itsetuhoista politiikkaansa. Teos ”Amerikkalaisen aikakauden loppu” oli tuon havainnon soveltamista maan nykypäivän tilanteeseen.

Vuonna 2010 ilmestyi Kupchanin teos How Enemies Become Friends, the Sources of Stable Peace (Kuinka vihollisista tulee ystäviä, vakaan rauhan perusteet). Siinä hän tutkii konflikteja, joissa päädyttiin sovintoon: Sveitsin liittovaltio, Irokeesi-intiaanit, Yhdistyneet arabiemiraatit, Yhdysvaltojen alkuvaiheet, Italian yhdistyminen ja Saksan yhdistyminen. Sovinto on siis mahdollinen, kun ulkoinen kehitys muodostaa ”rauhan vyöhykkeitä”, joilla ”valtiot kykenevät irrottautumaan geopoliittisista kilpailuista, jotka ovat synkentäneet historiaa”. Sellaiset alueet ”voisivat palvella laajemman kansainvälisen yhteistyön rakentamisen osina, ehkäpä muodostamalla ”suurvaltojen konsertin” sitä tukemaan.

Itse asiassa analyysi sopii hyvin selittämään myös Suomen historiaa Ruotsin alusmaasta itsenäiseksi valtioksi, jolloin vakauden antanut suurvaltojen konsertti on ollut aina suursotien jälkeen Atlantin valtojen eli Englannin ja Yhdysvaltojen sekä Venäjän sopimukset keskinäisestä Pohjolan puskurivyöhykkeestä vuoden 1617 Stolbovan rauhasta – joulukuuhun 2021.

Kupchanin seuraava kirja No One’s World – the West, the Rising Rest and the Coming Global Turn (Ei kenenkään maailma - länsi, nousevat muut ja tuleva globaali käänne) on vuodelta 2012. Se kuvailee lännen nousun ja hegemonian ajan sekä menossa olevan muiden maiden nousun ajan väestöllisillä ja taloudellisilla tosiasioilla. Suurvallan asemaan tottuneiden valtioiden kansantalouksien joutuessa nousevien valtojen haastamiksi niiden ahtaalle joutuvat kansalaiset reagoivat hätäänsä tukemalla nopeaa apua lupaavia suuria johtajia ja populistisia liikkeitä.

Kupchanin mukaan lännen hegemonia kyllä loppuu, mutta ”seuraavaksi ei tule Kiinan, Aasian tai kenenkään muidenkaan vuosisata. Paremminkin ’ei kenenkään maailma’, joka tulee olemaan selvästi erilaistunut: useat kotimaiset ja kansainväliset järjestykset tulevat kilpailemaan ja olemaan rinnakkain globaalilla näyttämöllä.” Yhdysvaltojen tulee sovittautua tällaiseen maailmaan.

Kupchanin mukaan vastuullisen demokratian ja hallinnon mallia on kyllä paikallaan tarjota ja edistää maailmassa. Mutta erilaistuneessa maailmassa kumppaneita ei voi valita sen perusteella, onko niillä täsmälleen sama käsitys maan sisäisestä oikeusjärjestyksestä. Maapallon eri alueilla on kehitettävä rauhan ja hyvinvoinnin kannalta niille sopivia malleja. Globalisaation haittoja on lievennettävä, ja Kiinan nousua on pyrittävä hallitsemaan yhdistämällä patoamista ja lähentymistä. Yhdysvaltojen johtavaa roolia ”ei kenenkään maailmassa” voi parhaiten auttaa laittamalla asioita tärkeysjärjestykseen ja vetäytymällä tarpeettomilta alueilta kuten Irakista ja Afganistanista sekä ”kansakuntien rakentamisesta”.

Kupchan Valkoisessa talossa

Kuvat: The White House

Vuonna 2014 presidentti Obama kutsui Kupchanin avustajakseen Euroopan asioissa. Sen kevään pääkysymys oli Ukrainan kriisi. Presidentti Janukovytš oli marraskuussa 2013 kieltäytynyt allekirjoittamasta parlamentin hyväksymää vapaakauppasopimusta EU:n kanssa. Siitä olivat alkaneet myös Maidanin mielenosoitukset, joita muun muassa ”perusliberaali” Robert Kaganin puoliso apulaisulkoministeri Victoria Nuland näkyvästi tuki. Väkivaltaisten vaiheiden jälkeen presidentti pakeni Kiovasta 22. helmikuuta ja parlamentti erotti hänet. Venäjä eteni Krimille ja Itä-Ukrainaan, ja siellä alkaneen sodan sekä Minskin sopimuksen tuloksena vakiintui jo syksyllä 2014 ”kontaktilinja”, joka pääosin kesti Venäjän hyökkäykseen 24.2.2022 asti.

Yhdysvaltojen ulkoministeri John Kerry ja Venäjän Sergei Lavrov tapasivat jo 14.3.2014 Lontoossa, jolloin Kerry lupasi etsiä ratkaisua, joka ”edelleen ottaa huomioon Venäjän legitiimit intressit”. Washingtonissa alkoi debatti “kuolettavien aseiden” (lethal weapons) antamisesta Ukrainalle, mutta presidentti Obaman kanta oli siihen kielteinen. Kupchan oli tuolloin hänen avustajansa, mutta varapresidentti Bidenin läheiset kuten nykyinen ulkoministeri Anthony Blinken kannattivat vahvasti aseiden antamista Ukrainalle.

Olin Washingtonissa Atlantic Councilin seminaarissa loppukeväällä 2014, jolloin debatti Ukrainan aseistamisesta oli kuumimmillaan. Alkuperäisen ohjelman ohessa Kupchan saapui Valkoisesta talosta perustelemaan pidättyvyyttä ja suurempaa osapuolta suosivan kulutussodan välttämistä: Jos me annamme ukrainalaisille yhden aseen, Venäjä antaa kaksi ja tulee kolme ruumista. Pääsin käytävällä kysymään, ”miten aiotte estää Ukrainan kriisin horisontaalisen eskalaation Itämerelle”. ”Hoidamme sen kyllä”, hän vastasi. Sattumoisin seminaaria seuranneella vastaanotolla viereeni tupsahti huolestunut Pentagonin eversti, joka halusi keskustella samasta aiheesta ja Suomen politiikasta sotilaallisen onnettomuuden välttämiseksi Itämerellä.

Edellä mainittu Kupchanin yksi virkatoimi oli hoitaa Pohjolan päämiesten vierailu Washingtoniin syksyllä 2016. Vierailun viralliset puheet ja lausumat olivat varsin yleisellä tasolla, mutta Kupchan selosti suomalaisille toimittajille asioita vähän tarkemmin. Hänen mukaansa Pohjoismaat ovat ”aivan ydinasia meille ja myös yksi tärkeä syy siihen, että meillä on tämä Pohjoismaiden johtajien tapaaminen viiden eikä vain kolmen Nato-maan kanssa….” Hän puhui myös ”turvallisuuspoliittisesta ydinalueesta”. Riippumatta presidenteistä ”me jatkamme Euroopan ja Pohjoismaiden pitämistä Yhdysvaltain globaalin turvallisuusstrategian ytimessä, enkä usko, että se tulee muuttumaan lähiaikoina, jos koskaan.” Kuten sanottu, nykyisen Ukrainan sodan aikana Kupchan on vastustanut Ukrainan Nato-jäsenyyttä, mutta hän on kannattanut vahvasti Suomen ja Ruotsin jäsenyyttä.

Pääteos Eristäytymispolitiikka vuodelta 2020

Pohjolan päämiesten Washingtonin vierailun aikoihin Donald Trump oli jo tulossa Valkoiseen taloon, ja monien muiden tavoin turhautuneena Kupchan vetäytyi yliopistoon. Siellä hän aloitti tutkimusprojektin pyrkien selvittämään, mistä Trumpin eristäytymispolitiikassa ”America first” on kysymys. Tuloksena ilmestyi syksyllä 2020 teos Isolationism, a History of America’s Efforts to Shield itself from the World (Eristäytymispolitiikka, historia Yhdysvaltojen yrityksistä turvata itsensä maailmalta).

Uutta kirjaansa esitellessään Kupchan sanoi amerikkalaisten ulkopoliittisen muistin ulottuvan vuoteen 1941 ja presidentti Donald Trumpin ”America first” -kampanjan kertovan ajasta ennen sitä. Itse asiassa Trump vetosi amerikkalaisten alkuperäisimpään vaistoon elää vapaana omassa maassaan muiden häiritsemättä. Havainto oli siis päinvastainen kuin esimerkiksi Robert Kaganilla.

Kupchanin mukaan nuori, pieni ja heikko Yhdysvallat aloitti ulkopolitiikkaansa Ranskan vallankumouksen sotien aikana Euroopan suurvaltojen merivoimien puristuksessa ja niiden kolonioiden ympäröimänä. Se onnistui käyttämään tilannetta hyväkseen, mutta Napoleonin sodat päättäneen Wienin kongressin rauhanjärjestelyn tultua voimaan vuonna 1815 Yhdysvaltoja uhkasi vanhojen valtojen paluu uudelle mantereelle.

Amerikkalaiset vastasivat presidentti James Monroen (1817–1825) opilla, joka oli hänen ulkoministerinsä ja seuraavan presidentin John Quincy Adamsin käsialaa. Yhdysvallat halusi kieltää Euroopan valtojen puuttumisen Amerikan mantereiden asioihin ja myös kieltää oman sekaantumisen Euroopan asioihin sekä toimia tinkimättä Amerikan puolesta.

John Quincy Adams kosketti läheltä myös Suomea. Hän oli Yhdysvaltojen ensimmäinen suurlähettiläs Pietarissa vuosina 1809–1814, siis Napoleonin sotien ja myös Moskovan-hyökkäyksen aikaan, ja tuli hyvin toimeen keisari Aleksanteri I:n kanssa. Adams saapui vaikean merimatkan jälkeen syksyllä 1809 Pietariin niin, että hän kuuli Kööpenhaminassa juuri tehdystä Haminan rauhasta Ruotsin ja Venäjän välillä. Perille päästyään hän sai Aleksanterilta pitkän ja sydämellisen avajaiskeskustelun, jonka aikana keisari valitteli uudelle lähettiläälle, kuinka vaikeata on hallita niin laajaa ja hajanaista valtakuntaa. Illalla Adams kertoi päiväkirjalleen keskustelusta ja aikomuksestaan kysyä, miksi keisari vielä lisäsi taakkaansa ottamalla Suomen – mutta hän oli puristanut huulensa yhteen eikä päästänyt ulos ilmeisen epämukavaa kysymystä.

Olisi mielenkiintoista tutkia John Quincy Adamsin raporteista Washingtoniin, löytyykö sieltä havaintoja tuohon aikaan jatkuvasti kriittisessä vaiheessa olleesta Venäjän Ruotsin ja Suomen politiikasta. Ainakin nuoren, pienen ja heikon Yhdysvaltojen ja autonomisen Suomen politiikassa oli sama perusmalli. Yhdysvaltojen perustajaisät ja Suomen Turun realistit perustelivat irtiottoa vanhasta emämaasta selkeästi John Locken liberaalein argumentein ja omaksuivat heti perään kylmäverisesti muutaman miljoonan asukkaan ja yhden miljoonan asukkaan pienvaltiorealismin.

Uutta kirjaansa julkistaessaan Kupchan jopa kaskuili presidentti Bidenille tämän silloisesta ensimmäisestä soitosta Yhdysvaltojen "ensimmäisen liittolaisen" eli Ranskan presidentille Macronille. Ranska kyllä tuki omaan vallankumoukseensa johtaneeseen kassakriisiin asti Yhdysvaltoja sen vapaussodassa 1775–1783, mutta ranskalaisten pyytäessä amerikkalaisilta apua omissa 1789 jälkeisissä sodissaan, Yhdysvallat julistautui puolueettomaksi. Puolueettomuuspolitiikan johdossa olivat tuolloin Yhdysvaltojen toinen presidentti John Adams ja hänen poikansa John Quincy.

Kupchanin mukaan ensimmäinen merkittävä irtiotto Yhdysvaltojen Monroe-opista oli Amerikan–Espanjan sota 1898. Presidentti Theodore Roosevelt kannatti ”realistista” voimapolitiikka, mutta Woodrow Wilson voitti vaalit 1916 rauhan miehenä tunnuksenaan ”America first”. Kun maailmansota kuitenkin alkoi lähestyä uutta mannerta, Wilson perusteli mukaan menoa vetoamalla sekä Saksan vastustajien että amerikkalaisten itsesuojeluun: “Maailma on tehtävä turvalliseksi demokratialle. Rauhan on perustuttava poliittisen vapauden koeteltuihin perusteisiin.” Versailles’n rauhansopimusta 1919 seurasi sitten uusi eristäytymisen kannattajien reaktio eli sen ratifioimatta jättäminen Washingtonissa ja vetäytyminen vanhalta mantereelta.

Toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939 Yhdysvaltoihin syntyi sotaan liittymistä vastustava 800 000 jäsenen ja 450 osaston “America First” -komitea kannattajinaan muun muassa Frank Lloyd Wright, Charles Lindbergh, Henry Ford sekä opiskelijat Gerald Ford ja John F. Kennedy kuten myös tämän isä Yhdysvaltojen Lontoon lähettiläs Joseph P. Kennedy. Tilanteen muutti Japanin hyökkäys Pearl Harboriin 7.12 1941. Rooseveltin puhe kongressille määritteli Yhdysvaltojen tavoitteet vuosikymmeniksi jälleen itsesuojelun pohjalta: “Me emme ainoastaan puolusta itseämme loppuun asti vaan teemme täysin varmaksi, ettei tällainen petollisuus enää koskaan saata meitä vaaraan.”

Kupchan nimeää Pearl Harborin 1941 ja Berliinin muurin murtumisen 1989 välisen ajan ”liberaaliksi kansainvälisyydeksi” (liberal internationalism). Sen jälkeen äärilaitoja edustivat ”historian lopun” eli liberaalin maailmanjärjestyksen lopullisen voiton Francis Fukuyama ja toisaalta pidättyvyyttä vaatineet kylmän sodan voiton arkkitehdit George Kennan ja Paul Nitze, jotka varoittivat Naton laajentamisen johtavan uuteen autoritaarisuuden nousuun Venäjällä.

Kupchanin mukaan “presidentit Bill Clinton, George W. Bush, ja Barack Obama yrittivät erilaisin ajattelutavoin ja menestyksin jatkaa Pax Americanaa ja ylläpitää liberaalin kansainvälisyyden aikana rakennettua liberaalia järjestystä.” Mutta ”ikuisiin sotiin”, poikiensa kuolemaan ja rahanmenoon kyllästyneiden amerikkalaisten voimin ”presidentti Donald Trump muutti suunnan… ’Amerikka ensin’ -politiikka muistuttaa enemmän Yhdysvaltojen strategiaa ennen Pearl Harboria kuin sen jälkeen.”

Kupchan ei ole pitänyt näkemästään, ja nyt olisi estettävä Trumpia vastaavat onnettomuudet tulevaisuudessa: ”Meidän edessämme on tehtävä sulattaa Yhdysvaltojen eristäytymis- ja kansainvälistymisperinteet suurstrategiaksi, joka sekä nauttii kannatusta kotimaassa että edistää kansakunnan turvallisuutta ja hyvinvointia”.

Kupchan tuki näkyvästi presidentti Bidenia demokraattien sisällä ja presidentinvaaleissa 2020. Häntä luonnehdittiin silloin julkisuudessa usein Bidenin läheiseksi avustajaksi. Mutta kun uusi presidentti julkisti oman ulkopolitiikansa keskeiset henkilöt, mukana ei ollut Charles Kupchan. Sen jälkeenkin Kupchan jatkoi suosittuna kommentaattorina Bidenin tukemista eritysesti Venäjän Ukrainan hyökkäyksen vahvana torjujana. Mutta kevään 2022 edetessä mukaan alkoi tulla myös kriittisiä näkökohtia.

Silloisten Kupchanin kannanottojen mukaan kumpikaan osapuoli ei voita Ukrainan sotaa, ja pattitilanteessa tulisi rauhasta neuvotella mahdollisimman pian. Tavoitteiden asettaminen vuoden 2014 kontaktilinjaan puhumattakaan Ukrainan rajoja pitemmälle johtaa suurvaltojen sodan rajalle tai sen yli. Perusteiltaan pitkää historiaansa jatkavat Kiina ja Venäjä eivät lakkaa olemasta tämänkään sodan jälkeen, ja kohtuullisesti kestävä tuleva rauha edellyttää myös niiden intressien huomioon ottamista, mikä taas edellyttää Ukrainan pysymistä Naton ulkopuolella, vaikka Kupchan kannatti Ruotsin ja Suomen jäsenyyttä.

Kupchan jatkoi, ettei sodan ja Yhdysvaltojen strategian seurauksena ole syntymässä kahta globaalia liittoutumaa demokraattisten ja autoritääristen maiden kesken vaan suuri osa entisiä kylmän sodan ajan kolmannen maailman ja nyt taloudellisesti nousseita suuria maita pysyy sivussa ja hankkii liikkumavaraa, jota ne käyttävät myös Venäjää auttaviin taloussuhteisiin sen kanssa. Liittolaisten etsiminen ja valitseminen niiden demokraattisuuden perusteella ei nykymaailmassa toimi. Sota siis edistää ”ei kenenkään maailman” nousua, jossa Yhdysvalloilla voi vielä olla keskeinen mutta ei ylivoimainen rooli ”suurvaltojen konsertin” johdossa.

Kupchanin mukaan, mitä pitempään sotilaallinen ja taloudellinen kulutussota kestää sitä enemmän tulee taloudellisia paineita sekä Yhdysvaltojen sisälle Trumpin puolesta Bidenia vastaan että liittokunnan yhtenäisyyttä kohtaan. Republikaanit kyllä tukevat pakote- ja aseistamistukea Ukrainalle Venäjän hyökkäystä vastaan, mutta käyttävät vaaleissa kaikin tavoin hyväkseen niiden seurauksia amerikkalaisille kuluttajille.

Kuten liberaalin-neokonservatiivisen perinteen edustaja Robert Kagan niin myös realismin ja Monroen opin väliin uutta realismia viitoittava Charles Kupchan siis jatkaa omaa pitkää linjaansa 2000-luvun alusta Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tulkitsijana ja linjaajana. Niin tekevät myös keskenään varsin erilaiset realismin edustajat Graham Allisonista Hal Brandsiin ja John Mearsheimeriin. Yhdysvaltojen kaikki kolme ulkopoliittista perinnettä – vetäytyminen, liberaali ja realismi – ovat voimissaan, ja niistä kukin presidentti räätälöi osaltaan linjansa neljäksi tai kahdeksaksi vuodeksi eteenpäin. Pienessä liittolaismaassa kansalliseen realismiin kuuluu joka tapauksessa sen hyvä tunteminen.

Osa II: Charles Kupchanin haastattelu: liberaali realismi 30.8.2024

(Suomennos: Risto Volanen.)

Charles Kupchanin pitkän linjan soveltaminen nykytilanteeseen ja Yhdysvaltojen nykyiseen keskusteluun tulee ytimekkäästi esiin James M. Lindsayn tekemässä The President’s Inbox -haastattelussa Council on Foreign Relationissa 30. heinäkuuta 2024.

LINDSAY: Tervetuloa The President's Inboxiin, CFR:n podcastiin, joka käsittelee Yhdysvaltojen ulkopoliittisia haasteita. Olen Jim Lindsay, Council on Foreign Relationsin tutkimusjohtaja. Tämän viikon aiheena on liberaali realismi.

Charles Kupchan keskustelee kanssani siitä, pitäisikö Yhdysvaltojen mukauttaa ulkopolitiikkaansa muuttuvaan kansainväliseen ympäristöön, johon kuuluu suurvaltakilpailun paluu, ja miten sen tulisi tapahtua. Charlie on neuvoston vanhempi tutkija ja kansainvälisen politiikan professori Georgetownin yliopistossa. Tämä The President's Inboxin jakso on kolmas sarjassani, joka käsittelee Yhdysvaltain suurstrategiaa.

Kuten mainitsin, meidän keskustelumme on osa sarjaa eri näkökulmista siihen, millainen Yhdysvaltojen suurstrategian (grand strategy) pitäisi olla. Ehkä meidän pitäisi siis aloittaa peruskysymyksellä. Miten määrittelet termin suurstrategia?

KUPCHAN: Suurstrategia minulle on ajatuksellinen arkkitehtuuri, jota poliittiset päättäjät käyttävät tai ainakin heidän pitäisi käyttää ohjaamaan valtiotaitoa. Sitä voi myös ajatella suunnitelmana siitä, miltä maailma näyttää, kun yrittää löytää tasapainon strategisten päämäärien sekä taloudellisten, sotilaallisten ja poliittisten keinojen välillä. Suurstrategia on reaalisesti käytettävissä olevien keinojen soveltamista haluttuihin päämääriin, kun yrittää pitää päämäärät ja keinot tasapainossa. Se kertoo, miten oletat maailman toimivan, missä tärkeimmät ongelmat ovat ja mitkä ovat toiminnan perusteet. Sen pitäisi ohjata valtiotaitoa.

LINDSAY: Joten oletan, että mielestäsi suurstrategia on hyödyllinen analyyttinen käsite eikä, kuten kuulin yhden henkilön kuvaavan sitä, globaalia hölynpölyä.

KUPCHAN: Ei vain hyödyllinen, Jim. Sanoisin, että olennainen siinä mielessä, että jos ei tietoisesti tunnista ohjaavia oletuksia tai perusperiaatteita, toimii vain sen perusteella missä istuu. On aina vaikeaa muotoilla valtiotaitoa ja pitää päämäärät ja keinot tasapainossa, koska maailma on synkkä paikka. Valtiot ovat arvaamattomia.

Tästä huolimatta, kun istut pöydän ääreen yrittämään vastata kriisiin tai miten saavuttaa pitkän aikavälin tavoite, sinun on parempi lukea historiaa, hyödyntää tapaustutkimuksia sekä ajatella perusperiaatteita kuin vain katsoa siitä missä istut. Samaan varoitukseen kuuluu, että älä tuo pöytään väärää suurstrategiaa, koska se voi kaataa koko kärryn. Ja luulen, että on aikoja, jolloin ehkä ollaan liian pikaisia suurstrategian suhteen. Tämä tarkoittaa sitä, että ei pidä tyrkyttää arvaamattomalle ja muuttuvalle maailmalle periaatteita, jotka saattavat kestää vain tänään ja huomenna.

LINDSAY: Charlie, tässä on paljon kaivettavaa. Mutta ennen kuin teemme sen, haluaisin aloittaa saamalla selville oletukset tai lähestymistapasi, jota käytät maailman ymmärtämiseen. Sinua kuvataan usein ulkopolitiikan realistiksi. En tiedä, oletko samaa mieltä tuon leiman kanssa vai et, mutta miten näet itsesi ja mitä oletuksia teet, kun alat yrittää ymmärtää sitä, kuten sanoit, synkkää maailmaa tuolla jossakin?

KUPCHAN: Kyllä, luulen kuuluvani laajaan realistiseen ämpäriin, ja se tarkoittaa, että mielestäni maailman tärkein voima on valta. Valtiotaidossa ensimmäinen kysymys on, kuinka monta vallan napaa tai keskittymää järjestelmässä on, ja millaiset ovat niiden keskinäiset suhteet? Mutta toisin kuin rakenteellisilla realisteilla, näiden kysymysten esittäminen ei riitä. Siksi olen liberaali realisti ja haluan tuoda mukaan tuon adjektiivin liberaali sekä normatiivisista että analyyttisistä syistä. Normatiivinen syy on se, että uskon realismilta voitavan välttyä. Toisin sanoen sen oletuksena olevalta lähtökohdalta kansainvälisestä politiikasta kilpailuna. Sellainen on kyllä hobbesilainen, koira-syö-koiran maailma, mutta tiedämme historiasta, että sen voi välttää. Se johtuu siitä, että näemme myös suhteita, joita ei hallitse vallan tasapaino ja reaalipolitiikka.

Katsokaamme Yhdysvaltojen ja Kanadan välistä suhdetta. Se on hyvin pitkä raja, joka on täysin puolustamaton lukuun ottamatta muutamia vahtikoiria, maahanmuuttoviranomaisia, jotka katsovat passeja. Yhdysvaltojen ja Euroopan suhde on enemmän tai vähemmän rauhoittunut, eikö niin? Mahdollisuus, että Saksa ja Ranska menevät uudelleen sotaan, on hyvin pieni. Ja siksi olen liberaali realisti enkä vain realisti, mutta pysyn realistina, koska mielestäni rauha on vaikeaa, että on vaikea raivata tilaa, jossa geopoliittinen kilpailu ei rehota, ja se vaatii hoitoa ja ruokintaa.

Ja sitten analyyttisesti olen liberaali, koska mielestäni myös muilla muuttujilla kuin voimatasapainolla on merkitystä, ja mielestäni sisäpolitiikalla on merkitystä. Kun ajattelen Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa tänään, enkä usko, että olet eri mieltä kanssani täällä, Jim, luulen, että sinun on ymmärrettävä puoluejako. Sinun on ymmärrettävä ideologinen ero demokraattien ja republikaanien välillä. Kovaksi keitetyt realistit eivät välitä tällaisista ideologisista eroista. Nämä ovat siis kaksi syytä, miksi mielestäni kuvaan itseäni parhaiten liberaaliksi realistiksi.

LINDSAY: Salli minun ottaa esiin kaksi asiaa. Yksi on se, että puhuit navoista kansainvälisessä järjestelmässä, ja luulen, että ihmisille, jotka eivät ole käyneet tutkijakoulua tai käyneet maailmanpolitiikkaa 101 (peruskurssi), se tarkoittaa lähinnä suurvaltojen tai valtablokkien konstellaatioiden määrää kansainvälisessä järjestelmässä, eikö niin?

KUPCHAN: Kyllä, napa on todella valtio, tai joissakin tapauksissa se voi olla ryhmittymä, joka toimii niin voimakkaasti maailmanlaajuisella näyttämöllä, että se muokkaa kansainvälisen järjestelmän luonnetta. Saatat jopa ajatella sitä biljardipalloina. Kuinka monta palloa pöydällä on? Koska se kertoo sinulle paljon siitä, mitä tapahtuu, kun liikettä tapahtuu. Ja yleisesti ottaen kansainvälisissä suhteissa ajattelemme kolmea erilaista järjestelmää: yksinapaista järjestelmää, jossa on vain yksi lapsi korttelissa ja siksi ei todellista kilpailua; kaksisuuntainen järjestelmä, kuten kylmän sodan aikana, jossa on kaksi blokkia tai kaksi biljardipalloa ja ne puskevat toisiaan; ja moninapainen järjestelmä, jossa on kolme tai useampia merkittäviä toimijoita. Ja meillä on taipumus ajatella moninapaisia järjestelmiä epävakaimpina ja vaikeimpina hallita yksinkertaisesti siksi, että tapahtuu paljon asioita.

LINDSAY: Toinen kysymys, Charlie, liittyy siihen, miten ajattelet vallasta? Onko vallassa kyse vain taloudesta ja sotilaallisesta voimasta vai onko se monimutkaisempaa?

KUPCHAN: Mielestäni vallan kaksi perusnäkökohtaa ovat aineelliset, ja ne ovat taloudellinen vahvuus ja sotilaallinen voima. Ja tiedämme historiasta, että kun valtiosta tulee taloudellisesti suurvalta, se lopulta muuttaa taloudellisen vahvuuden sotilaalliseksi voimaksi. Vallassa on muitakin puolia. Niitä ovat poliittinen valta, joka mielestäni tarkoittaa kykyä hankkia resursseja, politiikan luonne, poliittinen järjestelmä ja ideologinen valta. Tämä voisi olla se, mitä ystäväni ja kollegani Joe Nye kutsuu pehmeäksi voimaksi, eli onko ideoillasi vetovoimaa? Pystytkö voittamaan pelaajia puolellesi ja vaikuttamaan heihin, ei vain siksi, että tuot tavaroita pöytään, vaan koska tuot pöytään ihanteita, jotka ovat houkuttelevia?

LINDSAY: Joten Charlie, miten kuvailisit Yhdysvaltain suurstrategiaa kahdeksan vuosikymmenen aikana toisen maailmansodan jälkeen? Oliko olemassa suurstrategia? Vai oliko olemassa suurstrategioita?

KUPCHAN: No, luulen, että olemme käyneet läpi kaksi pitkää ajanjaksoa amerikkalaisessa suurstrategiassa, ensimmäinen perustamiskaudesta, vuodesta 1789 vuoteen 1941, ja minulla on taipumus tarkastella sitä eristäytymisen aikakautena tai strategisen vetäytymisen aikakautena. Yhdysvallat oli syvästi sitoutunut maailmaan alusta alkaen taloudellisesti, mutta sillä oli taipumus välttää strategisia sitoumuksia kaukana Pohjois-Amerikasta, varmasti vuoteen 1898 asti, eli Espanjan ja Amerikan sotaan. Mutta jopa vuoden 1898 jälkeen palasimme eristäytyneempään ajattelutapaan sotien välisenä aikana. Kaikki muuttui kirjaimellisesti yhdessä yössä, 7. joulukuuta 1941. Ja tämä merkitsee mielestäni liberaalin internationalismin aikakauden alkua, joka oli tietyllä tavalla eristäytymisen kääntöpuoli. Voimme ajatella Amerikan suurstrategian ensimmäistä jaksoa Amerikkana, joka halusi irrottautua maailmasta, paeta maailmaa, täydentää amerikkalaista kokeilua. Mutta Pearl Harborin jälkeen halusimme johtaa maailmaa, levittää amerikkalaista kokeilua, viedä sitä "Manifest Destinyn" tielle, jos haluat.

Ja sillä oli kummankin puolueen yksimielinen kannatus. Maltilliset demokraatit, maltilliset republikaanit kokoontuivat vallan ja kumppanuuden välisen sopimuksen taakse. Tarkoitan tällä valmiutta projisoida valtaa ulkomaille, laivoja, sotilaita, lentokoneita, mutta tehdä se yhteistyössä liittolaisten, kansainvälisten instituutioiden ja monenvälisyyden kautta. Tämä yhteisymmärrys todella kesti 21. vuosisadalle. Ja nyt luulen, että olemme monella tapaa uuden aikakauden alussa, jossa meidän on löydettävä keskitie ensimmäisen aikakauden välillä, joka pakeni maailmasta, toisen aikakauden välillä, joka käytti liberaalia internationalismia maailman johtamiseen.

Juuri nyt olemme tilanteessa, jossa maailma on jälleen muuttumassa yksinapaisuudesta mielestäni moninapaisuuteen, ja liberaalin internationalismin takana oleva kotimainen konsensus on murtunut. Demokraateilla ja republikaaneilla ei ole enää yhteisiä näkemyksiä Amerikan roolista maailmassa. Ja siksi uskon, että tänään voimme puhua Yhdysvalloista astumassa uuteen suurstrategian aikakauteen, vaikka emme vielä tiedä, mikä tuo suurstrategia tulee olemaan.

LINDSAY: No, miltä nykyisen tilanteemme, sekä kotimaisen että ulkomaisen, diagnoosisi perusteella tämän suurstrategian pitäisi näyttää?

KUPCHAN: No, loppujen lopuksi, koska olen realisti, uskon, että olemme menossa kohti moninapaisuuden aikakautta. Ensinnäkin uskon, että maailmaa voidaan kyllä ajatella kaksinapaisin termein ja että tulee olemaan länsiblokki, joka koostuu pääasiassa Yhdysvalloista ja sen demokraattisista liittolaisista Euroopassa ja Aasiassa, ja itäblokki, joka ainakin toistaiseksi koostuu Kiinasta ja Venäjästä, Pohjois-Korean ja Iranin tuella. Mutta en usko, että olemme menossa uuteen kaksinapaiseen maailmaan, koska käynnissä oleva vallan leviäminen ja jakautuminen tulee olemaan paljon kauaskantoisempaa. Ja uskon, että tämän vuosisadan jälkipuoliskolla Yhdysvallat on ainoa edistynyt liberaali demokratia, joka tekee siitä huipputason taloudellisen mahdin. Kiina, Intia, Indonesia, muut kehitysmaat, kuten Brasilia, Etelä-Afrikka, Nigeria, Turkki, ne kaikki kiipeävät riveissä.

Ja näemme, erityisesti Venäjän Ukrainassa aloittaman sodan keskellä, että monet näistä kehittyvistä maista eivät halua valita puolta. Tietyllä tavalla Intia on mielestäni kellonsoittaja. Intia katsoo tätä uutta kuilua idän ja lännen välillä ja sanoo: "Hei, älkää katsoko minua. Jonain päivänä aion mennä illalliselle Joe Bidenin kanssa Washingtoniin. Seuraavana päivänä aion lentää Moskovaan ja tavata kasvosta kasvoon herra Putinin kanssa ja halata häntä kokouksen lopussa. Joten luulen näkevämme, että Intian, Saudien, Brasilian ja Indonesian kaltaiset maat pelaavat erilaista peliä kuin aiemmin. Ne kysyvät: "Mitä hyötyä siitä on minulle?" Ja jonain päivänä ne aikovat liittoutua Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten kanssa. Toisena päivänä Kiinan ja ryhmittymän kanssa, jota se näyttää yrittävän koota.

Ja se kertoo minulle, että meidän on oltava globaalisti nopealiikkeisiä (to be fleet-footed). Meidän on valmistauduttava muuttuvien, epävakaiden koalitioiden maailmaan. Meidän on varmistettava, että kansainvälisen järjestelmän liberaalilla ankkurilla, joka on Yhdysvallat ja sen tärkeimmät liittolaiset, on valot päällä ja että se pystyy määrätietoisesti yrittämään ohjata tämän moninapaisen maailman esiin nousua. Ja jollain tapaa se on suurin huolenaiheeni tällä hetkellä. Siirtymän hallinta kansainvälisessä järjestelmässä on aina riittävän kovaa. Se on erityisen vaikeaa hetkellä, jolloin poliittiset keskukset Atlantin molemmin puolin ovat piiritettyinä.

Käytämme paljon aikaa puhuaksemme Xi Jinpingin muodostamasta uhasta ja Vladimir Putinin aiheuttamasta uhasta. Meidän on myös puhuttava sisäisestä uhasta ja siitä, miten Yhdysvallat ja sen kumppanit aikovat rakentaa uudelleen poliittiset keskustansa. Uskon, että jos saamme talomme takaisin järjestykseen ja meillä on valot päällä, selvitämme, miten navigoida ja johtaa moninapaista maailmaa. Jos istumme taistelemassa keskenämme, ja arvailemme umpimähkään presidentinvaalin tuloksia Pennsylvaniassa, olemme kasassa ongelmia.

LINDSAY: No, ymmärrän pointtisi, Charlie, että on vaikea ylläpitää minkäänlaista suurstrategiaa tai minkäänlaista ulkopolitiikkaa, jos maa on jakautunut itseään vastaan. Ja mehän selvästi olemme, kun seuraamme kohtauksia Amerikan politiikassa. Ja kuten huomaat myös Euroopassa on todella syvään juurtuneita jakolinjoja. Enkä ole varma, onko kenelläkään nopeita ratkaisuja näihin ongelmiin eli siihen miten poliittisen keskikentän johdonmukaisuus palautetaan. Joten mielestäni on syytä pitää tämä mielessä. Mutta kun ajatellaan tulevaa suurstrategiaa, mikä tämän suuren strategian tavoitteen pitäisi olla? Kuulen joidenkin kirjoittavan, että Amerikan ulkopolitiikan pitäisi lopulta pyrkiä voittoon, että ei riitä, että saamme aikaan modus vivendin venäläisten tai kiinalaisten kanssa. Mitä ajattelet tuosta lopputilasta? Onko edes oikein ajatella ulkopolitiikkaa lopputiloina?

KUPCHAN: No, tämä on jossain määrin kartoittamaton alue. Emme ole olleet tällaisessa historian vaiheessa aiemmin monessa suhteessa. Yksi on se, että maailma on keskinäisriippuvaisempi ja globalisoituneempi kuin koskaan. Ja sen seurauksena monet kohtaamistamme ensisijaisista suurista strategisista haasteista, kuten ilmastonmuutos, globaali terveys, ydinaseiden leviäminen ovat kysymyksiä, joita ei käsitellä tehokkaasti, jos emme työskentele muiden valtakeskusten kanssa, mukaan lukien valtakeskukset, joiden kanssa emme jaa ideologista hengenheimolaisuutta. Suoraan sanottuna, jos emme keksi tapaa työskennellä Kiinan kanssa, ainakin asioissa, jotka ovat luonteeltaan globaaleja, olemme vaikeuksissa. Me kaikki uppoamme yhdessä, jos emme souda yhdessä.

Toinen ohjaava valo tässä on, että siitä lähtien, kun Yhdysvallat nousi näyttämölle voimana, joka oli halukas istumaan ja yrittämään ohjata globaalia järjestelmää, se on ollut kukkulan kuningas (top dog). Mutta en usko, että se tulee kestämään, yksinkertaisesti siksi, että globaali voimatasapaino on muuttumassa. Kyllä, Yhdysvallat on edelleen taloudellisesti ykkönen. Se on edelleen sotilaallisesti paljon edellä muita, mutta se ei kestä ikuisesti. Se voi kestää vielä vuosikymmenen, se voi kestää vielä kaksi vuosikymmentä, mutta mielestäni meidän on keksittävä, miten työskennellä muiden maiden kanssa ja jakaa johtajuus heidän kanssaan yksinkertaisesti siksi, että olemme siirtymässä maailmaan, joka tulee olemaan hajautettu.

Ja jossain määrin minusta tuntuu, että Bidenin hallinto ja monet muut maamme ulkopoliittisessa yhteisössä eivät ole ymmärtäneet tätä (are not there). Kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Jake Sullivan kirjoitti äskettäin esseen Foreign Affairs -lehdessä, ja ensimmäinen lause, jos muistan oikein, on: "Mikään kansainvälisessä politiikassa ei ole väistämätöntä." Ja jos tarkastellaan Bidenin hallinnon politiikkaa Kiinaa kohtaan, luulen, että heidän näkemyksensä on, että voimme estää heitä nousemasta vientivalvonnan avulla, ja myös muilla keinoilla estää Kiinaa luomasta sellaista taloudellista voimaa ja kilpailuetuja, joiden avulla heistä voisi tulla ykkönen. Ja se johtaa hyvin erilaiseen suurstrategiaan. Se on suurstrategia paluuseen vanhaan (restoration), toisen kaverin pysäyttämiseen.

Olen enemmän pragmaattinen realisti. En usko, että voimme estää Kiinaa muuttumasta täyden palvelun valtakeskukseksi, vertaiskilpailijaksi, ja sen seurauksena meidän on selvitettävä, miten kilpailla heidän kanssaan, mutta samalla miten tehdä yhteistyötä heidän kanssaan, erityisesti kun on kyse suurvaltasodan välttämisestä ja aikamme globaalien haasteiden ratkaisemisesta.

LINDSAY: Charlie, annan Jake Sullivanin tulla vastaavaan haastatteluun, jos hän haluaa puolustaa Foreign Affairs -artikkeliaan. Haluan esittää sinulle hieman erilaisen version kysymyksestä, nimittäin paljon puhutusta Kiinan ja Venäjän, Iranin ja Pohjois-Korean yhteisen akselin noususta ja Yhdysvaltojen siinä kohtaamasta haasteesta. Sitä on kysyttävä, vaikka päätyisikin siihen johtopäätökseen, että on jaettava maailmanlaajuinen johtajuus blokin kanssa, joka ei halua jakaa johtajuutta. Ja tämä saa meidät takaisin kysymykseen siitä, pitäisikö Yhdysvaltojen ulkopolitiikan yrittää jakaa tämä blokki eli yrittää hajottaa erityisesti Venäjän ja Kiinan kasvava lähentyminen? Onko tämä jotain, mitä Yhdysvaltojen pitäisi tehdä, vai onko se hölmöläisten tehtävä?

KUPCHAN: Mielestäni se on jotain, mitä Yhdysvaltojen pitäisi tehdä, ja on syytä pitää mielessä, että suurimman osan kylmästä sodasta Kiina ja Venäjä olivat ristiriidassa. Kiinalla ja Neuvostoliitolla oli valtava ero. Ja mielestäni täydellinen esimerkki liberaalista realismista tai pragmaattisesta realismista, josta puhun, oli se kun Henry Kissinger ja Richard Nixon ottivat yhteyttä Pekingiin 1970-luvulla ja päätyivät diplomaattisuhteisiin Pekingin kanssa. Ja se todella edisti uutta jakautumista, koska ero näiden kahden välillä tuli todella sisältä, kun Peking ja Moskova menivät eri suuntiin 1950-luvun lopulla. Mutta hyödyntämällä tätä jakoa se helpotti paljon navigointia kylmässä sodassa.

Joten kyllä, uskon, että haluamme etsiä tapoja lyödä kiilaa Venäjän ja Kiinan välille. Se ei tule olemaan helppoa, ja se johtuu siitä, että venäläiset tekivät suuren virheen hyökätessään Ukrainaan, mikä on työntänyt venäläiset kiinalaisten syliin. Ja ainakin toistaiseksi kiinalaiset pitävät kiinni venäläisistä huolimatta siitä, että he tekevät röyhkeää aggressiota Ukrainassa. Mutta mielestäni se on suhde, jolla ei ole syviä juuria. Se riippuu suuresti Vladimir Putinin ja Xi Jinpingin suhteesta. Luulen, että syvemmällä byrokratiassa ja yleisössä venäläiset ja kiinalaiset eivät pidä toisistaan, eivät luota toisiinsa. Ja sen seurauksena, olipa kyse Keski-Aasiasta, Lähi-idästä, maapallon pohjoisimmasta alueesta (High North), mielestäni Yhdysvaltojen pitäisi etsiä tapoja saada yhteys Kiinaan (U.S. should be looking for ways to reach out to China).

Yhdysvaltojen High North kylmän sodan aikana 1900-luvun lopulla ja 2000-luvulla

Ja uskon, että syvällä heidän sisimmässään, ja olen kuullut tämän kiinalaisilta itseltään, pinnan alla on paljon epämukavuutta siinä, kuinka voimakkaasti kiinalaiset ovat tukeneet Venäjää ja Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Olen myös sitä mieltä, että oikeaan aikaan, kun pääsemme neuvotteluihin tulitauon mahdollisuudesta, uskon, että Kiinalla voi olla hyödyllinen rooli Kremlin painostamisessa.

LINDSAY: Puhutaanpa hetki niistä maista, joiden huomaat istuvan sivussa. Tai ehkä tarkemmin sanoen katsovat samaan aikaan sekä Yhdysvaltoihin ja samanmielisiin maihin että Kiinaan ja sen vanavedessä oleviin maihin, etsien kuka voi antaa heille parhaan sopimuksen, kuten Intia, Brasilia, Indonesia, Nigeria, Etelä-Afrikka. Onko järkevää, että Yhdysvallat yrittää houkutella ja upottaa heidät länsimaiseen liittoutumaan, tai ainakin verkostoon? Vai onko se jotain, joka ei yksinkertaisesti ole saavutettavissa?

KUPCHAN: Mielestäni on järkevää, että Yhdysvallat ymmärtää tehokkaammin ja herkemmin sen alueen toiveet ja tarpeet, jota kutsumme globaaliksi eteläksi, uudeksi eteläksi ja kehittyviksi maiksi. Ja mielestäni amerikkalaisten on tärkeää ymmärtää, että monissa Latinalaisen Amerikan, Lähi-idän, Afrikan ja Kaakkois-Aasian maissa he eivät katso suurella nautinnolla, kunnioituksella sitä, mitä kutsumme liberaaliksi sääntöihin perustuvaksi järjestykseksi. He kokevat, että se on järjestys, jossa on kyse amerikkalaisesta vallasta ja länsimaisesta vallasta, ja että se on järjestelmä, joka on suosinut pohjoista etelän kustannuksella.

Ja tämä on yksi suurimmista eroista minun ja ystäväni John Ikenberryn välillä, joka oli myös vieraana ohjelmassasi. Johnille liberaali internationalismi, liberaali sääntöpohjainen järjestys on hyvin paljon ihanteita ja arvoja. Niin jokainen maa haluaisi pelata reilusti. Ja siksi täytyisi pitää kiinni sääntöihin perustuvasta järjestyksestä. Uskon, että se on nyt suunnilleen niin hyvä kuin tulemme saamaan, mutta se palvelee amerikkalaisia etuja. Kyse on amerikkalaisesta vallasta ja amerikkalaisen vallan säilyttämisestä. Ja mielestäni meidän on ymmärrettävä, että monissa osissa globaalia etelää se nähdään noilla termeillä. Sen seurauksena, jos aiomme tehdä parempaa työtä tavoittaaksemme intialaiset, brasilialaiset, nigerialaiset ja saudit, meidän on ymmärrettävä, että he pelaavat omaa peliään globaalilla kentällä. Heillä on vaihtoehtoja ja meidän on tehtävä heille tarjouksia, jotka ovat kilpailukykyisiä Kiinan niille tekemien tarjousten kanssa. Ja olkaamme rehellisiä, Kiina tarjoaa ja on tarjonnut sopimuksia, joita meillä ei ole resursseja tarjota, Belt and Road -aloitteen kautta, lainojen, satamien ja muunlaisten investointien kautta, ja se vain on uusi todellisuus.

LINDSAY: Palataan aikaisempaan huomautukseesi siitä, kuinka tärkeää on saada kotimaista tukea mille tahansa suurstrategialle. Sinulla ei ole kotimaista tukea Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa tarjotaksesi Intialle, Nigerialle, erityisesti Saudi-Arabian kaltaisille maille, pakettia, joka olisi niille houkutteleva. Eli se olisi poliittisesti erittäin vaikea myydä. Yksi ero Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä on se, että Xi Jinpingin ei tarvitse saada kiinalaista yleisöä mukaan tarjouksiin, joita hän tekee ympäri maailmaa maille, joista monet ovat autokratioita tai menossa siihen suuntaan.

KUPCHAN: No, kyllä ja ei. Mielestäni ulkopoliittinen eliitti tietyllä tapaa yliarvioi ideologian merkityksen. Kyllä, Yhdysvallat, amerikkalainen yleisö uskoo poikkeukselliseen narratiiviin, tasavaltalaisen kokeilun levittämisen ihanteisiin. Mutta Yhdysvalloilla on myös erittäin vaikuttava kokemus työskentelystä ja sopimusten tekemisestä ei-demokratioiden kanssa, kun se on geopoliittisesti tarkoituksenmukaista. Sellainen oli esimerkiksi kylmän sodan alussa Jaltan sopimus, joka tarjosi Neuvostoliitolle strategisen puskurin Itä-Euroopassa. Monet kritisoivat sitä moraalisista syistä, vaikka se saattoi olla geopoliittisesti oikein.

Joten luulen, että osa liberaalia realismia, osa pragmaattista realismia on ymmärtää, että meidän on työskenneltävä sellaisten maiden kanssa, joiden sisäpolitiikka ei ehkä ole meidän mieleisemme. Ja uskon, että mitä enemmän teemme niin, sitä turvallisempi maailma lopulta on, koska kuten sanoin, tarvitsemme tiimityötä, jos aiomme pystyä vastaamaan näihin uusiin globaaleihin haasteisiin.

LINDSAY: Charlie, haluan palata kohtaan, jonka esitit lähellä keskustelumme alkua ja jota mielestäni kannattaa korostaa. Huomautit, että on tärkeää, että on oltava suurstrategia, koska sellaisen puuttuessa mikä tahansa tie vie sinut sinne, minne yrität päästä, koska et ole päättänyt määränpäätä tai reittiä. Mutta sanoit myös, että on tärkeää, ettei sinulla ole väärää suurstrategiaa. Nyt, kuten tiedämme, on olemassa useita erilaisia kilpailijoita seuraavalle suurstrategialle, joka ohjaisi Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa seuraavan kahdeksan vuoden aikana. Ja haluaisin saada arviosi muutamasta niistä, vain nopeasti.

Yksi ilmeinen mahdollisuus, se on suosittu joillakin tahoilla, on jonkinlainen versio eristäytymisestä, vaikka itse asiassa pidän paljon parempana luonnehdintaasi yhdeksännentoista vuosisadan amerikkalaisesta ulkopolitiikasta pohjimmiltaan strategisena irtautumisena. Miksi Yhdysvallat ei voi vain tulla kotiin, kuten monet ihmiset vaativat?

KUPCHAN: No, sellainen irtautuminen, jota Yhdysvallat jatkoi historiansa alkuvaiheissa, on yksinkertaisesti mahdotonta tänään. Ja tämä johtuu osittain siitä, että 1800-luvulla laajat valtameret ja suhteellisen mukavat naapurit tarjosivat luonnollisen turvallisuuden, jota meillä ei ole tänään. Ja kun on kyse taloudellisesta keskinäisestä riippuvuudesta, kun on kyse ohjuksista, jotka voivat lentää Kiinasta tai Venäjältä Yhdysvaltoihin muutamassa minuutissa, kun on kyse pandemioista, jotka voivat tulla lentokenttiemme kautta tai rajojemme yli hiljaa ja tappavasti, meillä ei ole sitä luonnollista turvallisuutta, jota meillä oli ennen.

Toisaalta olen sitä mieltä, että yksi syy siihen, että kotimainen konsensus on murtunut suurstrategiasta, on se, että yritimme tehdä liikaa. Erityisesti viittaan toiseen suurstrategiaan eli neokonservatiivisiin lähestymistapoihin, jotka syntyivät sen jälkeen, kun 9/11 vei Yhdysvallat uusiin merentakaisiin sitoumuksiin. Lopulta ne osoittautuivat taakoiksi enemmän kuin amerikkalaiset olivat valmiita kantamaan, sodat Irakissa ja Afganistanissa, Libyassa ja Syyriassa. Me kutsumme niitä nyt ikuisiksi sodiksi. Tämän vuoksi meidän on pidettävä mielessä, että meidän on pyrittävä ulkomailla kestävään tavoitteeseen myös kotimaan kannalta.

Ja minulle se tarkoittaa maltillista supistamista tai uudelleen asemoitumista ei eristäytymistä tai vetäytymistä (retrenchment of a modest source, not isolationism, not pulling out). Ja mielestäni meidän on myös oltava tietoisempia siitä, missä määrin hyperglobalisaatio on osaltaan vastuussa nykyisestä tilanteesta, jossa 1990-luvulla ja kylmän sodan jälkeisenä aikana annoimme markkinoiden hallita, globalisaatio, rahoitus, sääntelyn purkaminen. Se toimi hyvin siinä mielessä, että se laajensi kakkua ja lisäsi yritysten voittoja ja lisäsi osakkeenomistajien arvoa. Se ei toiminut kovin hyvin keskimääräisille työtätekevälle amerikkalaisille (amerikkalaisessa keskustelussa tänään ”middle class”, huom. RV).

LINDSAY: Ja se voi olla yksi syy siihen, miksi nyt nähdään poliittisen keskustan tyhjenemistä.

KUPCHAN: Mielestäni se on tärkein syy. Se johtuu automaatiosta, digitaalitaloudesta, vapaakaupasta, finanssivetoisuudesta, monista työskentelevistä amerikkalaisista, jotka olivat aiemmin keskiluokkaa, jotka työskentelivät GM-tuotantolinjalla sanotaan 35 taalaa tunnissa, he ovat nyt palvelualalla. He tienaavat nyt 12 dollaria tunnissa. Heillä on vaikeuksia saada rahat riittämään. Ja siksi meidän on mietittävä, millainen suurstrategia, mikä globalisaation taso toimii amerikkalaisille äänestäjille? Koska suurstrategiamme ei tarvitse toimia vain ulkomailla, sen on toimittava myös kotimaassa. Ja juuri nyt en usko, että täytämme standardit, jotka meidän on täytettävä kummallakaan rintamalla.

LINDSAY: Tämä muistuttaa minua väitteestä, jonka entinen neuvoston puheenjohtaja Richard Haass esitti kirjassaan nimeltä Foreign Policy Begins At Home. Lopuksi haluan esittää sinulle kaksi jokseenkin konkreettista kysymystä suurstrategiasta. Mainitsit hetki sitten neokonservatiivisen strategian Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Onko tämä sama asia kuin se, mitä nyt kutsutaan suureksi ensisijaisuuden strategiaksi (a grand strategy of primacy)? Ja toinen kysymykseni olisi, onko eroa strategisen supistamisen tai eristäytymisen välillä sille, mitä akateemisissa piireissä nyt kutsutaan offshore-tasapainotukseksi?

KUPCHAN: Neokonservatismi on melko lähellä ensisijaisuuden strategiaa. Sillä on hieman enemmän ideologista taipumusta siihen, ja ensisijaisuudessa on yksinkertaisesti kyse siitä: "Olemme numero yksi, eikä kukaan saa meitä kiinni." Neokonservatismi oli: "Olemme numero yksi, eikä kukaan saa meitä kiinni. Ja kun olemme siinä, aiomme levittää demokratiaa tarvittaessa väkisin.” Oli siis ideologista kunnianhimoa, joka liitettiin ylivaltaan, mutta uskon, että tänään nähdään hyvin samanlainen strategia. Ja monessa suhteessa mielestäni Bidenin hallintoa on ohjannut, ei niinkään neokonservatismi, vaan liberaali interventionismi ja jonkin verran samanlaisen ensisijaisuuden säilyttäminen. Ja se on mielestäni yksi syy siihen, että mielestäni tarvitsemme kurssin korjausta.

Toisella rintamalla eristäytyminen on minulle ”lopeta ja pakene” (cut and run), vedetään vetosilta ylös, asetetaan vallihauta meidän ja ulkomaailman väliin. Supistamisessa on kyse vetäytymisestä takaisin kestävälle keskitielle, johon päädyn. (Retrenchment is about pulling back to a sustainable middle course, which is where I end up.) Mielestäni emme saa kurkottaa liikaa mutta emme myöskään liian vähän.

Minulle offshore-tasapainotus menee liian pitkälle, koska se tarkoittaa, että vetäydymme eteenpäin suuntautuvasta asemastamme Euroopassa. Se tarkoittaa, että leiriydymme etuasemastamme Itä-Aasiassa ja sitten ajamme sisään paloautoilla sodan syttyessä. En usko, että haluamme istuskella, kun sota syttyy. Ja numero kaksi, vasta sodan syttyessä emme ehkä halua lähettää paloautoja, koska se on erittäin kallista. Mielestäni offshore-tasapainotus voisi johtaa strategisen irtautumisen liukkaaseen rinteeseen. Siksi kannatan keskitietä, eteenpäin sijoittumista, mutta tavalla, joka on kestävä, kun otetaan huomioon vallan leviäminen ja tarve myydä suurstrategia uudelleen skeptiselle amerikkalaiselle yleisölle.

LINDSAY: Charlie, kuten aina, on ilo keskustella.

KUPCHAN: Jim, kiitos paljon, että otit minut ohjelmaan.

11.8.2024 YTT Risto Volanen