Pekka Visuri, kirja-arvio 13.6.2024: Richard Overy, Verta ja raunioita – suuri imperiumien sota 1931–1945

Toisen maailmansodan päätösvaiheista on kulunut kahdeksan vuosikymmentä, joten aikalaistodistajien rivit ovat jo kovasti harvenneet. Aiheen tutkimus kuitenkin jatkuu, ja myös kirjallisuuden määrä kasvaa. Yhtenä syynä suurelle kiinnostukselle on, että saataville tulee koko ajan yhä uusia tietolähteitä, jotka muuttavat kuvaa sodan luonteesta ja tapahtumista.

Suursodan tuhot olivat ennennäkemättömät, sillä suoranaisesti sodan vuoksi arvioidaan kuolleen kaikkiaan 60–70 miljoonaa ihmistä. Sen aikana oli aseissa yhteensä 110 miljoonaa sotilasta, ja miljoona-armeijat vyöryivät monien maiden läpi useita kertoja jättäen jälkeensä ”verta ja raunioita”, kuten brittiprofessori Richard Overyn kirjan otsikko kertoo.

Nykyisin kansainvälisen tason tutkimus on näkökulmiltaan tuntuvasti laajentunut verrattuna siihen, mihin Suomessakin on totuttu. Yleisesti katsotaan, että toinen maailmansota alkoi Japanin hyökkäyksellä Kiinan suuriin kaupunkeihin kesällä 1937, ja se päättyi Japanin antautumiseen syyskuun alussa 1945. Euroopassa sota alkoi Saksan hyökkäyksellä Puolaan 1.9.1939 ja päättyi Saksan antautumiseen 8.5.1945. Kuitenkin kesti vielä noin vuosikymmenen ajan, ennen kuin sodan monista seurauksista alettiin yleisesti toipua.

Laaja näkökulma

Richard Overy edustaa kansainvälisen tutkimuksen kärkeä kirjallaan Blood and Ruins: The Great Imperial War, 1931–1945 (Penguin Books, 2023). Hän aluksi toteaa, että aiheeseen liittyviä tutkimuksia tehdään yhä enemmän ja tapahtumia kuvataan kirjallisuudessa hyvin erilaisista näkökulmista, joten yhtenäisen kokonaiskuvan esittäminen on erittäin vaativa tehtävä.

Samalla on käynyt ilmi, että mielenkiinto toisen maailmansodan asioiden selvittämiseen on kirjallisuudessa ja sähköisessä mediassa suurta, mutta erilaisten populaarihistorioiden taso vaihtelee kovasti. Useimmiten niissä toistetaan vanhoja tarinoita, eikä uusimman tutkimuksen tulokset kovinkaan nopeasti leviä yleiseen tietoisuuteen.

Alan tutkijoilla ja opiskelijoilla on mammuttimainen tehtävä pysyä edes pääpiirtein selvillä kansainvälisen tutkimuksen tilanteesta ja uusista näkökulmista. Overy luettelee näistä neljä päälinjaa: Ensinnäkin tavanomainen, erityisesti sotilaallisten tapahtumien kuvaus aikajärjestyksessä voi toimia runkona, mutta se ei ole enää tyydyttävä tapa hahmottaa maailmansodan erityisluonnetta. Tarvitaan laajempaa näkemystä eri alojen kehityskuluista ja yhteisvaikutuksesta siihen, että pääsi kehittymään ennennäkemättömän tuhoisa katastrofi. Vaikka vuodet 1939–1945 muodostavat maailmansodan pääjakson, on myös sitä edeltävillä ja sodan jälkeisillä tapahtumilla tärkeä merkitys kokonaisuuden ymmärtämiseksi.

Toiseksi Overy painottaa sitä, että kyseessä oli maailmanlaajuinen sota, vaikka eurooppalaisilla on ollut taipumusta keskittyä oman alueensa asioihin. Aasian tapahtumilla oli voimakas vaikutus siihen, että eurooppalaiset siirtomaaimperiumit sortuivat ja syntyi uusi, aluksi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton hallitsema maailmanjärjestys, jossa kehittyi kylmän sodan asetelma. Kiinan nousu alkoi myös samoista syistä.

Kolmantena erityispiirteenä on mainittava, että valtioiden välisten sotien rinnalla käytiin erittäin tuhoisia sisällissotia. Ne muovasivat valtioita ja yhteiskuntia myös suursodan päättymisen jälkeen. Toipuminen sodasta oli monessa maassa vaikeaa ja aikaa vievää.

Lopulta neljäntenä näkökulmana toiseen maailmansotaan nykyisin yleisesti käsitetään, että kyseessä oli viimeinen imperiumien välinen valtataistelu, jossa lopputulokseen vaikuttivat tapahtumien kulku, alueen laajuus ja samanaikaisten konfliktien moninaisuus. Sitä ei voi kuvata yhdellä selittäjällä, vaikka ihmisillä on taipumus yksinkertaistaa syy-seuraussuhteita.

Myös sodanaikaiset liittoutumat olivat vaihtelevia, eikä niillä ollut kovinkaan yhtenäisiä ideologisia perusteita, esimerkiksi demokratiat totalitaarisia valtioita vastassa, vaikka propagandassa niin mielellään esitettiin. Propagandakieleen on kuulunut myös puhe ”hyvän ja pahan välisestä taistelusta”. Todellisuudessa oli usein vaikea erotella, kuka oli kenenkin puolella. Tilanteiden vaihtelusta kertoo esimerkiksi se, että sodan alkuvaiheessa ideologiset vastustajat Hitler ja Stalin tekivät yhteistyötä, kunnes Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Iso-Britannia ja Yhdysvallat liittoutuivat Stalinin kanssa.

Overyn mukaan tapahtumia verraten hyvin selittävä perustekijä oli erilaisten imperiumien taistelu toisiaan vastaan. Ne käsittivät sen taisteluksi olemassaolostaan, josta syystä käytiin totaalista sotaa tuhoisine seurauksineen. Pienemmät valtiot ja kansat joutuivat sopeutumaan suurvaltojen väliseen taisteluun ilman merkittäviä vaikutusmahdollisuuksia tehtyihin ratkaisuihin tai tapahtumien kulkuun. Overyn keskeinen johtopäätös on, että ”pitkä toinen maailmansota 1931–1945” alkoi Japanin hyökkäyksellä Mantshuriaan. Siitä lähti käyntiin yritys perustaa aasialainen imperiumi, mihin liittyivät Saksan ja Italian vastaavat pyrkimykset Euroopassa, ja ne saivat vastaansa läntisten suurvaltojen ja Neuvostoliiton hallitsemat imperiumit.

Sodan monet syyt

Yleensä toisen maailmansodan historian kuvaukset aloitetaan ensimmäisen maailmansodan tuottamasta tilanteesta ja Versaillesin rauhansopimuksen luomasta valtiollisen järjestelmän epävakaudesta Euroopassa erityisesti 1930-luvulla. Näin ajatellen toinen maailmansota oli ensimmäisen jatkosota, ja luonteeltaan ainakin aluksi eurooppalainen sisällissota.

Overy lisää noihin selityksiin globaalin näkökulman ja korostaa sitä, ettei suursodan alkamista voi selittää joillain tapahtumilla välittömästi ennen sotatoimia eikä myöskään yksittäisten johtajien päätöksillä. Kieltämättä Hitlerin, Stalinin ja eräiden muiden valtionpäämiesten karismalla kansoja vedettiin sotaan, mutta hekin toimivat vahvasti olosuhteiden ehdoilla.

Overy edustaa selkeästi poliittisen realismin suuntausta selittäessään tapahtumien kulkua. Valtiollisten johtajien tekemät päätökset eivät välttämättä siis olleet sodan syynä, vaan he toimivat tilanteen mukaisesti reagoiden vastapuolen toimintoihin ja sopeutumalla konkreettisiin sisä- ja ulkopoliittisiin paineisiin ja edellytyksiin. Overy nimittää ajanjaksoa 1931–1940 ”kansallisimperiumien globaaliksi kriisiksi”, sillä silloin vanhojen imperiumien, ennen kaikkea brittien, kyky ylläpitää entisiä valtasuhteita heikkeni ratkaisevalla tavalla ja antoi mahdollisuuksia haastajille.

Japanin, Italian ja Saksan aloitteellisuuden takana oli tarve alueellisiin laajennuksiin. Se liittyi tuoreeseen kokemukseen, että suurvallan on hallittava aluetta, joka pystyy takaamaan hyvät talouden ja yhteiskunnan elinolosuhteet. Vuonna 1929 alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi korosti tarvetta hallita oman riittävän suuren talousalueen voimavaroja. Saksalainen ”elintilan” käsite kuvaa hyvin tätä ajattelua.

Hitler käytti taitavasti hyväkseen saksalaisten kovia kokemuksia talouslamasta perustellessaan tarvetta saada hallintaan riittävästi aluetta aloittaen Saksan rajojen ulkopuolelle vuonna 1919 jääneiden saksalaisten palauttamisesta takaisin ”kotiin valtakuntaan”. Siihen liittyi käsitys saksalaisten ylivertaisuudesta verrattuna alempiarvoisiin kansoihin. Tarkoitus oli luoda vahva kansallinen imperiumi, suursaksalainen tai suurgermaaninen valtakunta, joka hallitsisi laajaa aluetta.

Samanlaiset ajatukset olivat myös japanilaisen ja italialaisen imperiumin rakentajien mielessä, joten seurauksena oli väistämättä törmäys toisten imperiumien kanssa. Kukaan ei osannut kuvitella, kuinka tuhoisaksi se lopulta muodostui.

Saksa pyrki toimimaan nopeasti, ennen kuin muut ehtivät reagoimaan. Se oli vähällä onnistua, mutta vastoin Hitlerin odotuksia Iso-Britannia ja Ranska asettuivat vastustamaan Puolan valloitusta syyskuussa 1939. Overy toteaa, että ”toinen maailmansota oli seurausta päätöksistä, jotka tehtiin Lontoossa ja Pariisissa, ei Berliinissä”. Tämä toteamus ei ole kannanotto syyllisyyskysymykseen vaan tapahtumien logiikkaan. Sota olisi silloin vielä voitu rajoittaa paikalliseksi ja ohimeneväksi, mutta siihen ei ollut halukkuutta.

Sodan laajeneminen

Euroopassa alkanut sota ei heti näyttänyt laajentuvan suursodaksi puhumattakaan maailmansodasta, mutta siinä asetelmassa laajeneminen oli vähitellen väistämätöntä. Yhtenä syynä oli Saksan omaksuma sodankäyntitapa, joka muistutti sitä, miten Japani jo soti Kiinassa. Kummallakin oli raakuuksille perusteluna väheksyvä suhtautuminen ”rodullisesti alempiarvoisiin” kansoihin, Saksalla slaaveihin ja Japanilla kiinalaisiin. Hitler toi siihen yhä voimakkaammin ajatuksen juutalaisten vallan ja kohta myös olemassaolon tuhoamisesta.

Italia oli saanut lähes esteettä ryhtyä sortamaan afrikkalaisia, mutta Saksa sai syksyllä 1939 vastaansa länsieurooppalaiset imperiumit. Samalla Stalinin johtama Neuvostoliitto ryhtyi tahollaan kovin keinoin varautumaan Saksan uhkaan, vaikka aluksi yhteistyö Saksan kanssa vielä jatkuikin. Stalin pyrki viivyttämään Saksan hyökkäystä itään mahdollisimman kauan tietäen puna-armeijan heikkouden.

Saksan ja länsivaltojen välinen sota laajeni luonteeltaan totaaliseksi kesällä 1940, jolloin myös Yhdysvallat alkoi tukea Isoa-Britanniaa estääkseen Saksan vallan liiallista kasvua. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesällä 1941 ehtiäkseen lyödä sen, ennen kuin Yhdysvallat liittyy sotaan mukaan. Joulukuussa sota laajeni maailmansodaksi Japanin hyökättyä Yhdysvaltoja vastaan ja Saksan julistettua sodan Yhdysvalloille. Vuoden 1942 alussa muodostettiin Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Neuvostoliiton kesken suuri liittokunta, Yhdistyneet Kansakunnat, joka otti päämääräkseen Hitlerin ja Saksan tuhoamisen.

Sodankäynnin alueelliseen laajenemiseen liittyi sen muuttuminen yhä selvemmin totaaliseksi suurvaltojen väliseksi sodaksi, jossa ei enää ollut sijaa kompromisseille. Samalla se merkitsi sodan raaistumista. Saksan ja Neuvostoliiton välisellä rintamalla sen paremmin kuin Japanin sotatoimissa ei noudatettu kansainvälisen oikeuden eikä Geneven sopimuksien määräyksiä, ja selustassa väestöä kohdeltiin erittäin tuhoisasti. Toisaalta läntisten liittoutuneiden pommitukset kohdistettiin avoimesti Saksan ja Japanin siviiliväestöön. Overyn kirjassa on runsaasti kuvauksia siitä, mitä sodan raaistuminen kaikkiaan merkitsi.

Kattava kuvaus sotatoimista ja poliittisista päätöksistä

Jos joku kuvittelee, että toisen maailmansodan aikaiset sotatoimet on jo moneen kertaan tutkittu ja kuvattu läpikotaisin kirjallisuudessa ja dokumenttifilmeissä, hänen kannattaa perehtyä Overyn tapaan käsitellä niitä. Kirjassa on tarkkaa analyysia tapahtumien kehityksestä ja lopputulosten syistä huolellisesti lähdeaineistolla valaistuna.

Kirjan englanninkielisessä Penguin-versiossa on noin 900 tekstisivua ja lisäksi lähes 100 sivua tiheästi kirjoitettuja viitteitä. Mainittakoon myös, että kirjan saksankielinen versio on noin 1500 sivun laajuinen, painettuna hieman väljemmin ja suuremmalla kirjasinkoolla.

Tuloksekseksi on saatu tasapainoinen ja riittävän tarkka kuvaus olennaisista asioista. Kirjassa on runsaasti kovaa faktaa asevoimien ja valtioiden voimavaroista mutta myös perusteellista analyysia poliittisten päätösten syistä ja seurauksista. Ei ihme, että kansainvälisissä arvioissa on kirjalle annettu laatumäärite ”mestariteos”.

Esimerkiksi voi tähän ottaa Overyn tavan kuvata pommitussodankäyntiä Saksaa vastaan. Sen päätarkoituksena oli heikentää Saksan talouden suorituskykyä ja myös kääntää väestön mielialoja hallitusta vastaan. Kummankin päämäärän saavuttaminen osoittautui vaikeaksi, vaikka ennen sotaa tehdyt arviot olivat korostaneet pommikoneiden tehokkuutta, jopa nopean voiton saavuttamiseksi heti sodan alussa. Se osoittautui pian virhearvoksi.

Brittien ja myöhemmin mukaan liittyneiden Yhdysvaltojen pommitusilmavoimien ei onnistunut sodan parin ensimmäisen vuoden aikana tuottaa mitään merkittävää heikennystä Saksan tuotantokykyyn. Tehtaisiin oli vaikea ellei jopa mahdotonta osua, ja pommikoneiden tappiot olivat niin suuria, että toiminta keskeytyi välillä pitkiksi ajoiksi. Vasta vuoden 1943 kuluessa pommitusten aikaansaamat tuhot kasvoivat merkittäviksi, kun maaleiksi otettiin kokonaisia kaupunkeja tarkoituksella tuhota mahdollisimman paljon asuntoja. Samalla väestölle aiheutetut tappiot kasvoivat. Silti vaikutukset teollisuuden tuotantokyvylle jäivät verraten vähäisiksi. Vuonna 1944 Saksan teollisuuden tuotanto oli suurimmillaan, mutta sen suojaaminen tuli erittäin kalliiksi, ja vuoden lopulla tuotanto alkoi jo lamaantua.

Viimeisen sotavuoden kuluessa liittoutuneiden pommituksien teho parani tuntuvasti lentokaluston lukumäärän kasvaessa ja laadun parantuessa. Saksa ei enää hallinnut ilmatilaansa, joten tarkat pommitukset olivat mahdollisia muun muassa polttoainetuotannon lamauttamiseksi. Sodan lopulla Yhdysvalloilla oli käytössä Saksaa vastan 5 000 raskasta pommikonetta ja niitä tukemassa saman verran hävittäjiä. Briteillä oli 1 500 raskasta pommikonetta.

Pommitukset vaikuttivat Saksan sodankäyntikykyyn rintamilla epäsuorasti, sillä suuri osa tuotannosta ja aseistuksesta oli käytettävä kotimaan ilmapuolustuksen hyväksi. Vuonna 1944 Saksassa oli toiminnassa 56 000 ilmatorjuntatykkiä, ja ilmapuolustukseen sitoutui noin puolet elektroniikan ja optisten laitteiden tuotannosta. Hävittäjäkoneista selvästi yli puolet käytettiin kotimaan ilmapuolustukseen.

Pommitusilmavoimien tappiot olivat suuret. Ison-Britannian pommitusilmavoimista kuoli taistelutehtävissä 48 000 henkeä, ja lentokoneita tuhoutui 16 500. Yhdysvaltojen pommikoneiden henkilöstöä kuoli tehtävissään 30 000 ja raskaita pommikoneita tuhoutui 10 000. Saksalaisia kuoli pommituksissa eri arvioiden mukaan 400 000–600 000 henkeä.

Vastarintaliikkeet ja sisäiset taistelut

Kirjassa kuvataan 60 sivun mitalla siviiliväestön ja vastarintaliikkeiden toimintaa selusta-alueilla ja myös eri valtioiden kansalaisten keskinäisiä taisteluja. Taustaksi on hyvä todeta, että sodan johdosta kuoli siviilejä selvästi enemmän kuin sotilaita, eivätkä taistelut ja väkivallanteot suinkaan päättyneet Saksan ja Japanin antautumiseen.

Vastarintaliikkeitä on populaarikirjallisuudessa ja filmeissä usein romantisoitu ja liioiteltu niiden aikaansaamia tuloksia. Overy selvittää, miten todellisuudessa vastarintaliikkeiden ja erilaisten sissien toiminta oli yleensä vaikeaa ja melko tuloksetonta. Merkittävänä syynä siihen oli miehittäjien rajut vastatoimet. Kokonaisia kyliä asukkaineen tuhottiin partisaanien toiminta-alueilla, ja saksalaiset ilmoittivat julkisesti, että jokaista heidän surmattua sotilastaan kohden tapetaan 50–100 paikallista asukasta. Väestön oli pakko varoa joutumista tuollaisten vastatoimien kohteeksi.

Esimerkkinä Saksan vastatoimien raakuudesta mainittakoon Varsovan kapinan kukistaminen elo- syyskuussa 1944. Puolan salainen vastarintaliike ja kotiarmeija pyrkivät valtaamaan Varsovan, kun puna-armeijan kesäkuussa Valko-Venäjältä alkanut hyökkäys oli edennyt jo lähelle Veiksel-jokea elokuun alkuun mennessä.

Varsovan kansannousulle ei luvattu tukea sen paremmin lännestä kuin idästäkään, koska sellaiseen ei ollut voimia. Puna-armeijan hyökkäys oli itse asiassa jo pysähtymässä pitkien huoltoyhteyksien ja Saksan armeijan tiivistyvän vastarinnan vuoksi, eikä suuren joen ylittämiseen ollut mitään edellytyksiä. Vaikka saksalaisten puolustus oli kuukauden ajan ollut sekasorrossa ja joukot vetäytyneet paonomaisesti, he kuitenkin kykenivät tuhoamaan rautatieyhteydet perusteellisesti. Puna-armeijan saaminen Varsovan suunnassa jälleen hyökkäyskelpoiseksi kesti vuoden lopulle. Hyökkäys Veikselin yli pääsi lopulta alkamaan vasta tammikuussa 1945.

Saksalaiset toivat Varsovan kapinaa kukistamaan vahvasti aseistettuja joukkoja, jotka kortteli kerrallaan tuhosivat kaupunkia ja sen puolustajia sekä myös siviiliväestöä. Kapinallisten aseistus oli puutteellista eikä mitenkään voinut tarjota kunnon vastusta Saksan armeijalle. Puna-armeija suhtautui torjuvasti Varsovan kapinan tukemiseen siitäkin syystä, että Neuvostoliitto ei halunnut Puolan kansallisten voimien päästä valtaan vaan suosi idässä toiminutta kommunistijohtoista armeijaa. Lännestä pyrittiin lopulta toimittamaan apua ilmateitse, mutta se oli tehotonta. Puolalaiset puhuvat yhä siitä, että Neuvostoliitto petti heidät, mutta on ollut vaikea osoittaa, miten puna-armeija olisi voinut kapinaa tukea, eikä sellaista ollut luvattukaan.

Lopputuloksena oli, että saksalaiset kukistivat verisesti noin 40 000 heikosti varustetun puolalaisen kapinan. On arvioitu, että vain 8 000 sotilaalle riitti käyttökelpoisia kevyitä aseita. Saksalaiset surmasivat Varsovassa kaikkiaan noin 150 000 puolalaista. Heistä vain pieni osa oli siis aseistettuja taistelijoita. Varsovan asukkaista karkotettiin maaseudulle ja vietiin vankileireille arviolta 350 000, ja kaupungin rakennuskannasta tuhottiin suurin osa.

Valtioiden sisäiset taistelut jatkuivat sodan loppupuolella tuhoisimmillaan Kiinassa ja Jugoslaviassa, eivätkä ne päättyneet edes saksalaisten ja japanilaisten antautumiseen. Miljoonat ihmiset kuolivat noissa taisteluissa, jotka levisivät myös miehityksestä vapautuneisiin siirtomaihin. Ensin Hollanti joutui luopumaan Indonesiasta ja Ranska 1950-luvulla Indokiinasta. Sodan jälkiselvittelyihin kuului myös Korean sota vuosina 1950–1953.

Voidaan todeta, että toisen maailmansodan tapahtumien seurauksena eurooppalaisten hallitsemat siirtomaaimperiumit hajosivat ja valta maailmassa siirtyi aluksi Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon. Laajat manner-Euroopan alueet pysyivät pitkään miehitettyinä ja koko maanosa jaettuna itäiseen ja läntiseen puoliskoon aina 1990-luvun alkuun asti, jolloin kylmä sota päättyi. Kahdeksan vuosikymmenen takaisen suursodan geopoliittiset vaikutukset tuntuvat yhä vieläkin, ja niiden taustojen ymmärtämiseksi on aiheellista perehtyä toisen maailmansodan historiaan.