Louhisaari-seminaari Paraisilla 25.8.2018

Pääteema: Itämeren yhteistyö ja geopolitiikka

Suomen Geopoliittinen Seura järjesti Paraisilla 25.8.2018 Louhisaari-seminaarin. Niitä järjestetään vuosittainen eri paikkakunnilla. Louhisaari symboloi Suomen historiaan liittyviä geopoliittisia näkökohtia. Ensimmäinen Louhisaari-seminaari pidettiin Askaisissa vuonna 2016 ja toinen Turussa 2017.

Seminaariin Paraisilla osallistui 110 henkeä.

Ohjelma

Klo 9.30       Qvidjan (Kuitian) kartano, Parainen

                      Teema: Kierrätystalous ja Itämeren ympäristö

                      FT Ilkka Herlin ja Saara Kankaanrinta

                      Itämeren yhteistyön näkymät, dosentti Erkki Tuomioja

                     

Klo 13.00    Seminaari, Paraisten kaupungintalo

                    Teema: Itämeren geopolitiikka

1. istunto, alustukset:

Itämeren geopolitiikka ja Ruotsi, professori Henrik Meinander

Suomi ja Viro 100 vuotta: entä sitten? professori Jarmo Virmavirta

Kommentti: VTT Anders Blom

Paneelikeskustelu: moderaattori professori Timo Soikkanen

2. istunto, alustukset:

Itämeren geopoliittisen tilanteen kehitys 1900-luvulla, professori Pekka Visuri

Itämeren meristrateginen tilanne ja Suomen meripuolustus, kommodori Veli-Petteri Valkamo

Kommentti: dosentti Risto Volanen

Paneelikeskustelu: moderaattori erikoislähettiläs Heikki Talvitie

Seminaarin aineistoa julkaistaan Geopoliittisen seuran internet-sivuilla: www.sgseura.fi

Poimintoja esityksistä

Avausosuudessa ”Kierrätystalous ja Itämeren ympäristö” Ilkka Herlin esitteli laajasti ja elävästi teemaa ja siihen liittyen myös Kuitian kartanon mailla toteutettavia ohjelmia. Hän pyrki erityisesti vastaamaan kysymykseen: ”Miksi maa- ja metsätalous sekä ruokaketju eivät ole kunnossa?” Keskeinen ongelma on hiilitase, mutta myös yleisemmin maataloustuotannon laatu.

Teollinen maatalous on 100 vuoden aikana tuhonnut satojen diversiteetistä 75 prosenttia ja sen myötä 33 prosenttia kaikista eläinlajeista. Herlin esitti teesin: ”Monimuotoisuus on elämän peruskivi.” Toisaalta ilmastonmuutos vaikuttaa Itämeren alueeseen merkittävästi. Ongelmat liittyvät vedenvaihtoon, lämpenemiseen, hapettomuuteen ja happamoitumiseen, jolloin seurauksena on rehevöitymisen voimistuminen, muutokset eliöstössä ja ekologinen epätasapaino. Haitallisten vaikutusten lieventämiseksi on käynnissä useita ohjelmia, joissa suomalaisilla on merkittävä rooli.

Lyhyessä ajassa on tietous ongelmista ja niiden torjunnasta jo kasvanut tuntuvasti. Maatalous on tullut aktiivisesti mukaan hiiliongelman ratkaisuun. Tähän on hyviä syitä: ”Hiilen palauttaminen maahan on ainoa tunnettu keino kääntää ilmastonmuutos, ja maatalouden päästöt ovat Itämeren kannalta ratkaisevia.”

Aamupäivän ohjelman päätti Erkki Tuomiojan esitys Itämeren yhteistyön näkymistä erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla. Hän aloitti Suomen asemasta Venäjän ja lännen saumakohdassa todeten käsitteen ”länsi” olevan hyvin monitulkintainen ja myös epämääräinen.  Suomi on kuulunut koko itsenäisyytensä ajan usein läntisiksi määritettyjen arvojen – liberaalin demokratian, sananvapauden, tasa-arvon, ihmisoikeuksien kunnioittamisen ja oikeusvaltioperiaatteen – kannattajiin. Tuomiojan huomautuksen mukaan markkinatalous ei sinänsä kuulu noihin arvioihin, vaikka se voi olla väline niiden toteuttamiseksi. Mainitut arvot eivät ole yksin ”läntisiä” vaan universaaleja. Myöskään käsite länsi ei kuvaa mitään kovin yhtenäistä joukkoa, sillä jopa valtioiden sisällä on suuria ristiriitoja, joista Yhdysvaltojen syvä poliittinen jakautuminen on selvä esimerkki.

Sitten hän selvitti Suomen linjaa viimeisten eduskunnassa tehtyjen määritysten valossa. ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan selkeänä päämääränä on ehkäistä Suomen joutuminen sotilaallisen konfliktin osapuoleksi. Muuttuvassa toimintaympäristössä Suomi pyrkii tavoitteiseen ylläpitämällä yhteiskunnan kriisinsietokykyä ja puolustuksen uskottavuutta. Suomi harjoittaa aktiivista vakauspolitiikkaa sotilaallisten uhkien ennalta ehkäisemiseksi. Suomen puolustus perustuu kansalliseen puolustusratkaisuun ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen.” Tuomioja painotti eduskunnan päätöksellä noiden linjausten loppuun liitettyä lausumaa: ”Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan.”

Tuomiojan puhe kokonaisuudessaan on luettavissa mm. geopoliittisen seuran internet-sivulta.

Iltapäivällä Paraisten kaupungintalolla alustuksissa käsiteltiin aluksi Ruotsia ja Viroa sekä kommenttipuheenvuorossa myös Suomen suhdetta Venäjään.

Henrik Meinander analysoi esitelmässään Ruotsin turvallisuuspoliittisia valintoja, arvioita ja niistä kumpuavia keskusteluja 2010-luvulla. Hän totesi, että kehyksen niille on vuodesta 2004 muodostanut Baltian maiden Nato-jäsenyys, joka vakautti niin Suomen kuin Ruotsin turvallisuuspoliittista ympäristöä ja johti Ruotsin asevelvollisuusarmeijan lakkauttamiseen vuonna 2009. 

Venäjän toimenpiteet Ukrainassa 2014 ja sitä seurannut jännittyneempi geopoliittinen ilmapiiri Euroopassa ja sotilaalliset voimannäytöt Itämeren alueella ovat jossain määrin kasvattaneet Nato-jäsenyyden kannatusta Ruotsissa. Mutta enemmistö kansalaisista vastustaa edelleen jäsenyyttä, eikä mitään viittaa siihen, että Ruotsin sosialidemokraatit olisivat valmiita tukemaan jäsenyyttä, mikä on edellytys hakemuksen jättämiselle. Näin merkittävää valintaa ei nimittäin Ruotsissa tehdä ilman yli blokkien syntyvää konsensusta. 

Käytännössä Ruotsi on 2010-luvulla jatkanut ja syventänyt sitä turvallisuuspoliittista kaksoisstrategiaa, jonka juuret olivat 1950-luvun aloitetussa salaisessa sotilaallisessa yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa, vaikka maa pysyi koko kylmän sodan ajan virallisesti puolueettomana ja sotilaallisesti sitoutumattomana. Strategian ytimenä on edelleen pysytellä niin pitkään kuin mahdollista suurkonfliktien ulkopuolella ja mahdollisesti sotaan jouduttua hakea apua niin nopeasti kuin mahdollista Yhdysvalloista. Kylmän sodan päätyttyä myös Suomi kytkettiin mukaan tähän yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa, ja 2016 molemmat maat allekirjoittivat tämän syvenevän synkronisoinnin puitteissa isäntämaasopimuksen Naton kanssa. 

Poliittisista ja diplomaattisista syistä nykyistä ruotsalais-suomalaista sotilaallista yhteistyötä kuvataan Ruotsissa mielellään vaihtoehtona jo pitkään jatkuneelle sotilaalliselle yhteistyölle USA:n kanssa. On kuitenkin selvä, että Ruotsin ja Suomen keskinäinen yhteistyö on vain osa niiden yhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa. Kaiken järjen mukaan Ruotsi ei tule koskaan sitomaan turvallisuuttaan ja kansallista olemassaoloansa Suomeen. 

Jarmo Virmavirta totesi aluksi, että geopolitiikka on asia, joka vaatii rinnalleen historiallista tarkastelua. Kartta pysyy maantieteen mukaisena, mutta sisällöt muuttuvat.  Nyt Eurooppa elää epävarmuuden aikaa: Brexit, Trump, EU:n nopea laajeneminen entisiin sosialistimaihin, kansallisuusaatteen nousu, pakolaisuus, alkava taloussota. Kukaan ei tiedä, minne ollaan menossa.

Viron ja Suomen lähtökohdat ovat mielenkiintoisella tavalla esimerkki. Viro oli satoja vuosia saksalaisparonien hallitsema Venäjän departementti. Suomi taas saattoi kehittää autonomiaansa sekä Ruotsin että Venäjän aikana. Virolaiset itsenäisyyttä tavoittelevat isänmaan miehet löysivät Suomesta pakopaikan, vaikka olimme saman Venäjän osa.

1980-luvun lopulla, kun Viro alkoi etsiä tietä uuteen itsenäisyyteen, läheneminen tapahtui käytännön tasolla. Jo 80-luvun puolivälissä alkoi syntyä yhteistyötä mm. liike-elämän alalla. Suomalaisia yrityksiä alkoi etabloitua Viroon. Monet kunnat kehittivät avustusmuotoja. Mutta politiikka kulki Moskovan kautta, siihen ei pitänyt puuttua. Kulttuurin nimissä sai askarrella, kunhan politiikka jätettiin rauhaan. Se ymmärrettiin molemmin puolin lahtea.

Laivalinjan avaaminen vuonna 1965 oli ratkaisevan tärkeä juttu. Tuskin Kekkonen tai Moskovakaan ymmärsivät sen laajakantoisuutta. Matkustajaluvut ovat kasvaneet jatkuvasti. Mikseivät kasvaisi. Virossa on yli 6000 suomalaista yritystä, Suomessa työskentelee kutakuinkin 60 000 virolaista. Tämä on käytännön yhteistyötä, joka menee politiikan ohi. Seuraava askel on tunneli, joka toteutunee joskus lähitulevaisuudessa.   

Anders Blom kertoi kommenttipuheenvuossaan kokemuksia suomalais-venäläisistä yhteistyöhankkeista. Niissä keskeinen merkitys on henkilökohtaisilla suhteilla, joiden luominen ja vaaliminen on runsaasti aikaa vaativaa. Useimmat yhteistyöhankkeet liittyvät talouteen, jolloin suomalaiset toimivat kilpailutilanteessa monien muiden kanssa. Taloussuhteet  ovat verraten pysyviä eivätkä heilahtele kovinkaan paljon yleispoliittisen tilanteen kehityksen myötä.

Iltapäivän toisessa istunnossa käsiteltiin Itämeren alueen geopoliittisen ja meristrategisen tilanteen kehitystä ja Suomea sen osana.

Pekka Visuri totesi esityksessään Itämeren alueen geopoliittisen tilanteen kehitys 1900-luvulla, että valtasuhteet ja rajat ovat muuttuneet jatkuvasti. Käännekohta Itämeren alueen geopolitiikassa oli Suuri Pohjan sota 1700–1721, jolloin Ruotsi joutui vetäytymään Baltian maista, Pietarin kaupunki perustettiin ja raja Uudenkaupungin rauhassa vedettiin Kaakkois-Suomeen suunnilleen nykyiselle linjalle. Venäjän imperiumi syntyi. Seuraavan sadan vuoden kuluessa Ruotsi joutui vetäytymään myös Suomesta. Wienin kongressin 1815 jälkeen Saksa alkoi vähitellen voimistua ja kohosi Preussin johdolla suurvallaksi, jolla oli suuri vaikutusvalta Itämeren asioihin.

Venäjä varautui 1900-luvun alusta alkaen Saksan voimistumiseen ja pyrkimyksiin työntyä itään. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Venäjällä oli Baltian rannikoilla ja Suomessa vahva rannikkopuolustus, Pietari Suuren merilinnoitus. Saksa kuitenkin pystyi etenemään vähitellen Baltiassa ja Venäjän vallankumouksen jälkeen työntymään myös Suomeen ja Ukrainaan.

Saksan hävittyä sodan vuonna 1918 Iso-Britannia teki interventioita Baltiaan ja tuki hyökkäystä kohti Pietaria. Venäjän bolshevikkihallinto kesti kuitenkin hyökkäykset ja palautti venäläisiä alueita takaisin. Syntyi Neuvostoliitto. Suomi ja Baltian maat uskoivat 1930-luvun lopulle asti kykenevänsä pitämään Itämeren suljettuna Neuvostoliitolta. Syksyllä 1939 tuo asetelma nopeasti romahti, kun Neuvostoliitto työntyi kohti länttä sovittuaan sitä ennen Saksan kanssa etupiirijaosta.

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa Saksa ja Neuvostoliitto toimivat yhteistyössä, mutta Saksa aloitti kesäkuussa 1941 hyökkäyksen Neuvostoliittoon Barbarossa-suunnitelman mukaisesti. Siinä ensimmäisenä tavoitteena oli Pietarin valloitus, ja näissä sotatoimissa myös Suomelle tuli merkittävä rooli. Parin vuoden kuluessa Neuvostoliitto pystyi kuitenkin lyömään Saksan armeijat takaisin länteen rajojensa ulkopuolelle, jolloin Suomen oli syyskuussa 1944 pakko hakeutua nopeasti aselepoon ja rauhaan. Siitä seurasi sodanjälkeinen yhteistyö Neuvostoliiton kanssa.

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto hallitsi itäistä Saksaa ja Itämeren etelärannikkoa aina Lyypekin kaupunkia myöten. Alkoi kylmä sota, jossa läntiseen Eurooppaan Yhdysvaltojen tuella vuonna 1949 perustettu sotilasliitto Nato asettui Neuvostoliittoa vastaan. Naton hallinnassa oli Itämeren suu.  Sotilaallinen painopiste oli Keski-Euroopassa Itämeren ja Alppien välillä. Sotilasliittojen välissä oli puolueettomia maita: Ruotsi, Suomi, Itävalta ja Sveitsi. Neuvostoliitolla ja Varsovan liitolla oli selvä ylivoima Itämerellä, joka kuitenkin oli sotilaallisesti sivusta-aluetta.

Kylmän sodan loppuvaiheissa 1980-luvun lopulla ja erityisesti sen jälkeen Itämeri menetti selvästi sotilaallista merkitystä, ja laaja-alainen yhteistyö kukoisti. Tässä tilanteessa Itämeren rantavaltioiden asevoimia supistettiin voimakkaasti, jolloin myös Neuvostoliitolta Venäjälle jäänyt Itämeren laivasto lähes kokonaan romutettiin. Itämeren alue nähtiin 1900-luvun lopulla taloudellisen yhteistyön ja vilkkaiden meriyhteyksien alueena.

Geopoliittisesti merkittävää oli 1990-luvun lopulla alkanut Euroopan unionin ja Naton laajentuminen kohti itää, jolloin entisiä Varsovan liiton jäseniä otettiin läntisten liittojärjestelmien piiriin. Venäjä vastusti tätä kehitystä, mutta sillä ei ollut voimia myöskään estää läntisen vaikutuksen levittäytymistä kohti itää Venäjän rajoille.

Pekka Visurin alustus on julkaistu geopoliittisen seuran internet-sivustolla.

Veli-Petteri Valkamo totesi alustuksessaan Suomen ja Itämeren turvallisuusympäristön olevan edelleen muutoksessa. Nato ja Itämeren alueen valtiot ovat reagoineet toimintaympäristön muutokseen mm. lisäämällä sotilaallista läsnäoloa ja harjoitustoimintaa Itämeren alueella.

Liikennemäärät ovat kasvussa ja alueellamme toimii laajasti seurannan edellyttämiä valtiollisia aluksia sekä lännestä ja idästä.  Toimintaympäristömme on varsin rajoitettu, mikä merisodan näkökulmasta tarkasteltuna tarkoittaa sitä, että suppean ja kanalisoidun Itämeren alueen merioperaatiot on mahdollista toteuttaa osin myös mantereelta käsin ja alueella toimii erittäin runsaasti muita toimijoita, kansainvälisiä ja siviileitä.

”Viiden vuoden aikaperspektiivillä sotilaallinen aktiviteetti Itämeren alueella on kasvanut aivan erilaiseksi sekä Venäjän että lännen puolella. Asioita voidaan tehdä nopeammin. Aika on lyhentynyt, tila on laajentunut ja työkalut ovat monipuolistuneet”; kuvailee Suomen sotilastiedustelun päällikkö kenraali Harri Ohra-Aho.

Valkamon mukaan merivoimien tulee vastata muuttuneeseen toimintaympäristöön kehittämällä meripuolustusta 2020-luvun uhkakuvia vastaavaksi. Muuttuneen tilanteen myötä voidaan monellakin tapaa puhua uudesta normaalista.

Brittiläisen merisotateoreetikko Julian Stafford Corbettin yli sata vuotta sitten määrittämä merisodankäynnin tavoite kuulostaa yllättävän ajankohtaiselta vielä vuonna 2018: ”Merisodankäynnissä on kyse kyvystä käyttää merta omiin strategisiin tarkoituksiin sekä kyvystä kiistää tämä vastustajalta.” Suomen kannalta kylmän sodan asetelma Itämerellä painoi tavoitteen kenties taka-alalle, koska ajan doktriini oli korostetun puolustuksellinen. Tällöin tavoite oli maataistelun merellisen sivustan suojaaminen.  Kylmän sodan päätyttyä asetelma jälleen muuttui ja erityisesti globalisaation myötä meriyhteydet ovat jälleen nousseet suomalaisen merisodankäynnin keskiöön. Itämerellä on taloudellista potentiaalia, joka on samalla suurvalloille suojattava intressi.

Merivoimien tehtävät säilynevät nykyisen kaltaisina myös seuraavana vuosikymmenenä. Meripuolustuksella, jolla tarkoitetaan kaikkia joukkoja ja resursseja merioperaatioiden toteuttamiseen, tulee kyetä torjumaan mereltä suuntautuvat hyökkäykset ja alueloukkaukset sekä suojaamaan meriyhteydet. Meripuolustuksen joukoilla osallistutaan myös muiden viranomaisten tukemiseen ja kriisinhallintaan.

Valkamon mukaan asemamme ei ole muuttunut sitten 1700-luvun – Suomen asema ja maantiede pakottavat meidät soveltamaan omaperäistä taktiikkaa ja kehittämään meille sopivan kaluston, kiinteät tukikohdat ja aiemmin linnakkeet, saaristoon sopivan laivaston ja rannikkojoukon sekä iskuosastotaktiikan, operatiivisen tukeutumisen saariston suojaan eli tukialueen.  Sotakokemukset ja suomalaiset olosuhteet: Suomalainen saaristo muodosti ja muodostaa erityislaatuisen toimintaympäristön, mikä edellyttää räätälöityä ja ainutlaatuista meripuolustusta.

Merivoimien taistelualuskalusto koostuu vuoden 2025 jälkeen uusista Laivue 2020:n aluksista, peruskorjatuista Hamina-luokan ohjusveneistä, peruskorjatuista Pansio-luokan miinalautoista ja Katanpää-luokan miinantorjunta-aluksista. Nämä muodostavat yhdessä uusien pintatorjuntaohjuspattereiden ja kehittyvien rannikkojoukkojen kanssa kokonaisuuden, joka soveltuu hyvin merivoimien tehtäviin.

Risto Volanen esitti kommenttipuheenvuoron, joka tarkasteli Itämeren alueen pitkän aikavälin geopoliittista kehitystä. Hän aloitti palauttamalla mieleen tilanteen sata vuotta sitten.

Maaliskuun 3. päivänä 1918 solmitun Brest-Litovskin rauhansopimuksen jälkeen Saksa oli edennyt itärintamalla linjalle, joka kulki Suomen itärajalta Baltian maiden ja Ukrainan itäraja pitkin Asovanmeren pohjoispäähän. Liittoutuneet olivat alkaneet lähettää joukkoja Murmanskiin ja heinä-elokuun vaihteessa Arkangeliin. Aluksi Leninin bolsevikkihallinto oli ollut yhteistyössä liittoutuneiden kanssa saksalaisten uhkaa vastaan. Samaan aikaan Saksan sotilasjohto valmisteli hyökkäystä Viipurin ja Narvan suunnalta Pietariin. Suomessa Svinhufvudin ja Paasikiven hallinto suuntautui Saksaan mm. pyrkimällä saamaan Suomen kuninkaaksi Vilhelm II:n pojan Oskarin.

Elokuun aikana tilanne kuitenkin muuttui. Saksan siviilijohdon ja erityisesti ulkoministeri von Hintzen linjan mukaisesti Saksa alkoi valmistella sopimusta Leninin kanssa liittoutuneita vastaan, minkä tuloksena syntyi ns. Brest-Litovskin täydennys. Vastaavasti Leninin politiikaksi tuli ajaa paholainen eli liittoutuneet pois Beelzebubin eli Saksan avulla. Suomalaisten tietämättä Saksa sopi, että se voi käyttää Suomen armeijaa Äänisen pohjoistasolle edenneitä liittoutuneita vastaan sillä ehdolla, että suomalaiset palaavat rajan omalle puolelle. Tämä “keskeytti toistaiseksi” Suomen ja Venäjän rauhanneuvottelut, jossa Paasikiven hallituksen vaatimuksena oli Itä-Karjalan ja Petsamon saaminen Suomelle.

Volanen totesi, että sadan vuoden takainen tilanne kertoi osaltaan pohjoisen Euroopan olevan kolmen valtaryhmän kohtaamispaikka, Atlantin valtojen (Englanti ja Yhdysvallat), Manner-Euroopan ja Venäjän. Hän kuvasi vastaavan kolmen osapuolen keskinäisen jännitteen ratkaisut Stolbovan rauhassa 1617, Uudenkaupungin rauhassa 1721, Wienin kongressissa 1815, Pariisin rauhankongressissa 1919 sekä Teheranin konferenssissa 1943. Kaikille niille on ollut yhteistä, että Atlantin vallat ja Venäjä sopivat tai myötävaikuttavat lopputuloksen, jossa niiden väliin muodostuu tasapainossa oleva pohjoisten puskurivaltioiden järjestys. Vastaavasti Manner-Euroopan Ranska ja Saksa on työnnetty turvallisuuspoliittisena tekijänä pois tältä pohjoiselta alueelta.

Sopimuksena tai modus vivendinä syntyneelle pohjoiselle järjestykselle on ollut viimeisen 400 vuoden aikana ominaista, että Atlantin vallat ja Venäjä ovat kunnioittaneet toistensa turvallisuustarpeita, ja esimerkiksi juuri sata vuotta sitten juuri Englanti esti Suomea hyökkäämästä Mannerheimin johdolla Pietariin ja menemästä näin mukaan Venäjän sisällissotaan, josta olisi todennäköisesti tullut kohtalokkaat seuraukset.

Kommentti päättyi nykytilanteen tarkasteluun, missä Atlantin valta eli Yhdysvallat näyttää ensimmäistä kertaa historian aikana etabloituvan sotilaallisesti koko pohjoiseen Eurooppaan samaan aikaan, kun se viestii vähenevää intressiä itse Eurooppaan sekä Euroopan tavoin kohtaa Kiinan ja sen dominoiman Euraasian mantereen nousussa historiansa ehkä suurimman haasteen. Volasen mukaan globaali geopoliitikan ja ympäristökriisin kehitys ovat sellaisia, ettei Rooman jälkeläisillä ole varaa käyttää seuraavan sukupolven aikaa keskinäiseen sapelinkalisteluun.