Heikki Talvitie 5.10.2016

Suurvaltajohtajat, administraatiot ja lähipiirit

 

Suurvaltajohtajista ja heidän avustajakunnistaan on tehty useita elokuvia ja jännitystä täynnä olevia kirjoja. On selvää, että suurvaltojen sisäiset ja ulkoiset agendat ovat sen verran laajoja ja niillä on laajat vaikutukset kansallisella ja kansainvälisellä kentällä, että avustajakunnan käyttö on perusteltua. Siinä on kuitenkin omat vaaransa. Laaja avustajakunta omii itselleen helposti niitä valtaoikeuksia, jotka on tarkoitettu suurvaltajohtajalle itselleen ja joista hän on vastuussa.

 

Eikä tämä tilanne ole enää vieras pienillekään valtioille. Suomi voisi käydä esimerkistä. Ministereiden ja kansanedustajien avustajakunnat ovat paisuneet voimakkaasti viime aikoina ja mammuttitauti uhkaa. Olin aikanaan se henkilö, joka seuloi pääministeri Rafael Paasiolle tärkeitä ulkopoliittisia sähkeitä. Urho Kekkosen aikana Paasio pääministerinä katsoi, että hänen kuului johtaa Suomen politiikkaa ja taloutta ja siksi hän halusi vain minimin ulkopoliittisia sähkeitä. Tänä päivänä tilanne on täysin toisin, ellei sitten tunnusteta, että Suomi valtiona on luopunut siinä määrin suvereenisuudestaan, että EU-asiat ovat Suomen sisäisiä asioita.

 

Obaman tragiikka

Suomessa on hiljattain esitetty Barack Obaman presidenttikausia koskeva tv-filmi neljässä osassa. Filmi on Obaman administraation kannan mukainen esitys mm. niistä toiveista, joita Yhdysvalloissa ja maailmalla liitettiin hänen presidenttiyteensä. Eräs näkökohta löi selvästi läpi koko ajan. Obama toteaa, että hän on Yhdysvaltain (maailman mahtavimman valtion) presidentti ja silti hän ei juurikaan voi tehdä mitään haluamansa agendan suhteen.

 

Kongressi ja varsinkin Republikaanisen puolueen johto on jatkuvasti kieltäytynyt yhteistyöstä hänen kanssaan. Filmissä haastateltiin myös Obaman administraation jäseniä, hänen lähipiiriinsä kuuluvia henkilöitä sekä eräitä hänen vastustajiaan. Muodostuu kuva siitä, että presidentinhallinto on se elin, joka tuo presidentille muutamia vaihtoehtoisia malleja koskien kulloinkin esillä olevaa kysymystä. Administraation piirissä on myös toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, miten varsinkin kriisitilanteita tulisi käsitellä ja ratkaista. Keskeiseksi muodostuu tietenkin pääsy presidentin puheille sekä kyseisen henkilön suhde presidenttiin. Kuinka hyvin presidentti tuntee esittelijän, luottaako presidentti hänen arviointikykyynsä? Miten lojaali ko. henkilö on osana administraatiota tai lähipiiriä?

 

Obama on tietenkin saanut myös aikaan yhtä ja toista. Ehkä ei ihan siinä muodossa kuin aluksi on ollut tarkoitus, mutta kuitenkin riittävin osin. Ulkopolitiikan alueella hän on ollut edeltäjiään varautuneempi eikä ole lähtenyt uusiin sotaisiin konflikteihin. Tästä syystä hän on saanut varsinkin Yhdysvalloissa heikon presidentin maineen. Tätä taustaa vasten on kuitenkin hyvä muistaa, että hänen aikanaan aloitettiin uudelleen suhteiden luominen Yhdysvaltain ja Kuuban kesken. Samoin Iranin ydinasekysymys sai ratkaisun, jonka johdosta Iranin vastaisia toimia on alettu purkaa. Käydään jo kovaa taistelua siitä, kuka administraatiossa on ollut näiden menestysten takana. Luultavaa on, että tässä vaiheessa Hillary Clinton saa kehua itseään estottomasti ja John Kerry tyytyy vain murusiin. Hänhän ei tällä erää kamppaile presidentinvirasta.

 

Kuuban kriisi syksyllä 1962 oli viimeinen kriisi, jonka varalle äitini keräsi perheen elantoa varten ison varmuusvaraston elintarvikkeita, joita sitten syötiin useampi vuosi. Otan tämän vain esimerkkinä siitä, että jos ylätasolla sekoillaan, niin alemmalla tasolla ihmiset yleensä toimivat järkevästi omien mahdollisuuksiensa puitteissa.

 

Amerikkalaiset tekivät Kuuban kriisistä ja varsinkin Kuuban saarrosta hienon elokuvan, jossa presidentti Kennedyn neuvonantajat puhuivat oikeiden esikuviensa suulla. Kokoukset olivat nauhoitettuja, joten aidot tunnelmat voitiin välittää filmille. Sitten piti tietenkin saada kuviin myös vastapuolen päätöksentekijät ja heidän avustajansa. Kylmän sodan vuosia kun elettiin, niin tämä kohtaus esitettiin pimeässä huoneessa, jossa erilaiset hahmot erottuivat epäselvästi. Yksi hahmo kuitenkin erottui sikäli, että hän löi kengällään pöydän pintaa. Oltiin siis mitä ilmeisimmin Kremlin salaisissa kammioissa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon kokouksessa. Filmissä osapuolten analysointi oli epätasapainossa, ja se vähensi tietenkin sitä kohtaan tunnettua kiinnostusta. Vastapuolen argumentointi ja sisäpiirin päätöksentekoon liittyneet asiat eivät olleet kai tekijöiden käytettävissä.

 

Putinin sisäpiiri

Suomessa on ilmestynyt kirja Venäjän presidentin Vladimir Putinin sisäpiiristä. Sen tekijä on journalistina tunnettu Mihail Zygar. Kirja on kirjoitettu mukaansa tempaavasti ja siinä on selvä juoni. Teksti perustuu pitkälti haastatteluihin, joita Zygar on saanut eri aikoina Putinin sisäpiiriläisiltä. Ihan kaikki eivät ole kuitenkaan antaneet haastattelua Zygarille. Yksi esimerkki on Putinin hallinnon edellinen päällikkö Sergei Ivanov, jolla kuitenkin on keskeinen asema Zygarin kirjassa.

 

Zygar käsittelee kirjassaan pitkälti lännen ja Venäjän välisiä suhteita. Aluksi niin Jeltsin kuin myös Putin toivoivat, että Venäjä otettaisiin NATOn jäseneksi. Sitten venäläisille selvisi, etteivät amerikkalaiset eivätkä EU:nkaan johtajat pitäneet Venäjää tasa-arvoisena, koska se ei ollut tasaveroinen. NATO ja EU laajenivat Venäjän rajoille, ja tämä esitettiin venäläisille tapahtuneena tosiasiana. Vuonna 2007 Putin käytti Münchenin turvallisuuskonferenssissa kovaa kieltä. Perussanoma oli, että nyt riittää Venäjän jättäminen sivustakatsojaksi, kun länsi laajensi omia etupiirejään.

 

Zygar hallitsee Venäjän sisäisen valtapelin kuviot hyvin. Hänen tarinallaan on juoni, mutta eihän kansainvälinen politiikka koskaan seuraa mitään juonta. Kehittämänsä juonen takia Zygar kertoo enemmän kuin tietää. Varsinkin läntisten toimijoiden sanat ja toimet on kuvattu toisen tai kolmannen käden lähteistä. Siten Putinin sisäpiiri-kirjassa Venäjän osuus on paljon painavampaa dokumentaatiota kuin se, miten lännen johtajat kuvataan tai mitä sanoja näiden henkilöiden suuhun laitetaan. Kirjassa Putin ja hänen sisäpiirinsä reagoivat lännen toimiin, mutta lännessä on vallalla käsitys siitä, että Venäjä on aggressiivinen ja länsi puolustusasemissa.

 

Zygarin loppuarviot yllättävät. Hän toteaa teoksen lopussa kirjan osoittavan, että Putinia sellaisena miksi hänet kuvittelemme, ei ole oikeasti olemassa. Samoin hän väittää, ettei Putin tuonut Venäjälle sen nykyistä hyvinvointia. Putin ei katsonut, että Venäjää ympäröivät joka taholta viholliset. Putin ei aikonut sulkea kaikkia riippumattomia televisiokanavia. Putin ei aikonut tukea Viktor Janukovitshia. Hän ei halunnut pitää olympialaisia Sotshissa. Putinin lähipiiri ajatteli, että he voivat yrittää arvata hänen suunnitelmansa – ja itse asiassa he toteuttivat omiaan.

 

Toisin sanoen, suurvaltojen johtajat ovat sidoksissa moniin asioihin ja niitä hoitaviin henkilöihin. Siinä vaiheessa, kun lopullinen ratkaisu tuodaan suurvallan johtajalle, niin päätöksen raamit ovat jo olemassa ja päätös itse asiassa koskee usein vain hienosäätöä, toteutuksen ajankohtaa, tai sitten voi käydä niin, että valmisteltua päätöstä ei panna toimeen.

 

Omia havaintojani

Muutaman asian haluan ottaa esille Zygarin kirjasta sitä taustaa vasten, että olen ollut jollakin tavalla tekemisissä näiden asioiden kanssa. Olin vuosina 1995-96 Minskin konferenssin yhteispuheenjohtajana käsittelemässä Nagorno-Karabah -kiistaa Armenian ja Azerbaidzanin välillä, ja vuosina 2003-06 EU:n erityisedustajana Etelä-Kaukasiassa sekä 2008 Suomen ETYJ-puheenjohtajuuden aikana käsittelemässä näitä ns. jäätyneitä konflikteja.

 

Kirjassa mainitaan, että vuonna 2003 Yhdysvallat esti Moldovaa solmimasta Venäjän ehdottamaa sopimusta, jolla Moldova ja Transnistria yhdistyisivät. Yhdysvalloilla varmaan on ollut osuutta tässä, mutta painavampi syy lienee ollut se, mitä EU:n taholta kerrottiin Moldovan presidentille: jos Moldova allekirjoittaa sopimuksen, niin Moldovalla ei ole EU:n jäsenyysperspektiiviä. Tuon ns. Kozak-sopimuksen kariutuminen oli presidentti Putinille arvovaltatappio, joka on tullut bumerangina takaisin Balkanilla, Etelä-Kaukasiassa, Ukrainassa ja Syyriassa.

 

Georgian sota 2008 taustoineen ja seurauksineen

Zygarin kirjassa Georgian sotaa on kuvattu osittain oikein. Presidentti Mikheil Saakashvili siis käski joukkonsa hyökkäämään 7.8.2008 illalla Etelä-Ossetiaan, ja venäläiset tulivat sinne pohjoisesta Roki-tunnelin läpi seuraavana päivänä. Gorin kaupunki ja Potin satama vallattiin, mutta muuten venäläiset joukot jäivät Abhasian ja Etelä-Ossetian alueille. Zygarin päälähde näyttää olleen varsin puhelias Saakashvili, joka tässä yhteydessä on kylläkin erittäin epäluotettava lähde.

 

Tapahtumat lähtivät vyörymään vuoden 2003 lopulla. Tapasin silloin viimeisen kerran Eduard Shevardnadzen presidenttinä. Hänen luonaan oli juuri käynyt Yhdysvaltain entinen ulkoministeri James Baker. Shevardnadze sanoi minulle, että hän luuli Bakerin tulleen ystävänä, mutta Baker tulikin vihollisena. Bakerin viesti Washingtonista oli, että Yhdysvallat ei tue Shevardnadzea seuraavalle kaudelle. Shevardnadzen hallinto oli jenkkien mielestä liian korruptoitunut.

 

Kun levottomuudet sitten alkoivat vaalituloksista, niin Mikheil Saakashvili, joka oli entinen Shevardnadzen hallituksen jäsen, johti rauhanomaista mielenosoitusta. Saakashvili oli koko ajan yhteydessä Washingtoniin Valkoisessa talossa toimineeseen Condaleezza Ricen avustajaan Matthew Bryzaan. Amerikkalaiset saarnasivat tukensa ehdoksi mielenosoituksen rauhanomaisuutta.

 

Shevardnadzen peli oli pelattu, kun Saakashvilin porukka vyöryi parlamenttiin ja Shevardnadze poistui takaovesta. Tämä televisioitiin. Venäjän ulkoministeri Igor Ivanov saapui Tbilisiin vain havaitakseen, että vallankaappaus oli jo tapahtunut. Siten myös Ivanov hyväksyi vallan vaihtumisen tapahtuneena tosiasiana.

 

Saakashvilin ja Putinin ensi tapaaminen sen jälkeen, kun Saakashvili oli valittu Georgian presidentiksi, meni Zygarin mukaan kohtalaisesti eikä suuria erimielisyyksiä tullut. Minusta on jälkeenpäin ollut selvää, että Saakashvilin lausunnoista ja keskusteluistani Saakashvilin kanssa syntyi käsitys, jonka mukaan hän tähtäsi ensimmäisen kautensa aikana Georgian valtioalueen yhdistämiseen eli Adjaran, Abhasian ja Etelä-Ossetian saamiseen Tbilisin kontrolliin. Tämä politiikka vain ei tullut presidenttien ensi tapaamisessa Putinille selväksi. Lisäksi Saakashvili aikoi viedä Georgian NATOon ja Euroopan unioniin.

 

Yhdysvallat alkoi kouluttaa ja aseistaa Georgian armeijaa. Bushin administraatio toimi bona fide sikäli, että Saakashvilille sanottiin selvästi: Jos hyökkäät Etelä-Ossetiaan, niin taistelet Venäjää vastaan ja Yhdysvallat ei ole mukana.

 

Vuoden 2008 alussa Saakashvili kävi presidentin vaalit. Tbilisin äänet laskettiin viimeiseksi, mikä indikoi sitä, että Saakashvili ei ollut saanut vaadittua enemmistöä. Laskenta osoitti Saakashvilille 53 prosentin äänisaalista. Syntyi levottomuuksia, joita pahensi se, että Yhdysvaltain lähetystö antoi oman lausuntonsa, jonka mukaan vaalit olivat rehelliset.

 

Keväällä 2008 piti olla parlamenttivaalit, ja nyt Saakashvili ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hän nosti jännitystä Abhasiassa lähettämällä ilman varoitusta miehittämättömän lennokin Abhasian ilmatilaan. Venäläiset vastasivat tähän haasteeseen ampumalla lennokin alas hävittäjäkoneella, jolla ei ollut oikeutta lentää Abhasian ilmatilassa. Kansa äänesti jännittyneessä tilanteessa Saakashvilin puoluetta ja hän voitti vaalit puhtaasti. Nyt jännitys laukesi Abhasiassa, mutta alkoi uudelleen Etelä-Ossetiassa. Bushin administraatio varoitti taas Saakashviliä, mutta varapresidentti Dick Cheney antoi kaiken todennäköisyyden mukaan toisenlaista informaatiota. Cheney oli kehittänyt varapresidenttinä oman administraationsa, joka oli tässä laajuudessa uutta Yhdysvalloissa. Keskeistä Cheneyn administraation viestissä oli, että Venäjä bluffaa.

 

Kokonaisuuden kannalta Georgian hyökkäys Etelä-Ossetiaan oli kallis provokaatio. Ensinnäkin se osoitti, että Yhdysvallat oli Etelä-Kaukasiassa hampaaton. Toiseksi se osoitti Venäjälle, että uuden presidentin Dmitri Medvedevin pehmeämpi linja haastettiin heti lännen taholta. Pääministeri Putinin arvio Medvedevin ja lännen yhteistyömahdollisuuksista sai selvän kolauksen.

 

Yhdysvallat ja Venäjä sopivat siitä, että Ranskan presidentti Sarkozy EU:n puheenjohtajana matkustaa Moskovaan ja tuo sieltä venäläisten ja amerikkalaisten hyväksymän aseleposopimuksen Tbilisiin. Ulkoministerit Stubb (ETYJ:n puheenjohtaja) ja Ranskan Couchner olivat neuvottelemassa sodan hävinneen Saakashvilin kanssa aselepoehdoista, kun Sarkozyn linja ajoi ohi. Sillä oli suurvaltojen hyväksyntä.

 

Venäjä vaati Saakashvilin eroa, mutta Condaleezza Rice ei tätä hyväksynyt ja julkisti venäläisten vaatimuksen. Tosiasiassa amerikkalaiset olivat todella vihaisia Saakashvilille mutta joutuivat odottamaan toiset neljä vuotta, ennen kuin pääsivät hänestä eroon. Seuraavissa vaaleissa olivat vastakkain Saakashvili ja oligarkki Ivanishvilin ehdokas. Nyt jenkit eivät jättäneet mitään arvailujen varaan. Saakashviliä vahti Yhdysvaltain suurlähettiläs Tbilisissä ja Ivanishviliä ohjeisti Yhdysvaltain entinen Saksan suurlähettiläs John Kornblum. Saakashvili ei voinut enää pelata mitään pelejä, vaan amerikkalaiset pakottivat hänet tunnustamaan tappionsa ja luovuttamaan valtansa.

 

 

Tätä tekstiä voi nyt kukin halutessaan verrata Zygarin versioon.

 

Heikki Talvitie 5.10.2016