Heikki Talvitie 22.12.2025

Sotarauha ja reviiriajattelu II osa:

Kylmän sodan ajasta uuteen maailmanjärjestykseen

 

Kylmän sodan katsotaan alkaneen vuonna 1947 allekirjoitetun Pariisin rauhansopimuksen jälkeen. Winston Churchill oli jo edellisenä vuonna todennut, että Eurooppaa jakoi rautaesirippu ”Stettinistä Itämeren rannalta Triesteen Adrianmerellä”. Vuonna 1949 perustettiin Pohjois-Atlantin liitto eli Nato, ja vuonna 1955 sen vastapuoleksi Varsovan liitto. Lisäksi Neuvostoliitto teki kahdenväliset sopimukset kaikkien etupiirissään olevien valtioiden kanssa.

 

Ydinaseet kylmän sodan symboleina

Yhdysvalloilla oli ensimmäisenä atomiase, jollaisen myös Neuvostoliitto kehitti pikavauhtia. Ranska ja Englanti hankkivat myös ydinaseet 1960-luvulla. Kun Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin kansainvälisen turvallisuuden takaajaksi, niin turvallisuusneuvoston pysyviksi jäseniksi kutsuttiin mainitut neljä valtiota ja Kiina. Maon johtamien kommunistien voitettua sisällissodan Kiinan edustus siirtyi eräiden välivaiheiden jälkeen Pekingissä valtaa pitäneelle kansantasavallalle. Kiinakin kehitti ydinaseen mutta ei vielä pitkään aikaan rakentanut merkittävää ydinasevoimaa.

Ydinaseista tuli tavallaan kylmän sodan ajan symboli. Monet valtiot ryhtyivät niitä kehittämään turvallisuuspolitiikkansa tueksi, mutta monet myös luopuivat noista hankkeista. Ruotsillakin oli 1950-luvulla ydinaseohjelma. Se olisi voinut rakentaa oman ydinaseen mutta luopui ajatuksesta todettuaan, että ydinaseiden omistaminen lisäisi vaaraa joutua ensi-iskun kohteeksi. Ruotsissa kehitettiin sitten rauhanomaista ydinvoimateknologiaa, jonka olemassaolon katsottiin mahdollistavan myöhemmin ydinaseen kehittämisen, mikäli se tulisi tarpeelliseksi. Kun ydinvoimaan liittyvän teknologian ja sen kehittämisen vaarat nousivat esille, Ruotsi alkoi luopua ydinenergiasta kokonaan.

Suomi tuki voimakkaasti ydinsulkusopimuksen laajentamista maailmanlaajuiseksi siinä vaiheessa, kun Suomi katsoi olevansa puolueeton ja myöhemmin sotilaallisesti liittoutumaton. Nyt Suomen ja Ruotsin liityttyä sotilasliitto Naton jäseniksi ja tehtyä DCA-sopimukset amerikkalaisten tukikohdista valtioidensa alueille, Suomi ei ole YK-äänestyksessä tukenut ydinasekieltosopimusta. Samoin Suomi ei halua tehdä mitään konkreettista edistääkseen ydinsulkusopimukseen perustuvia keskusteluja IAEA:n kanssa ydinpolttojätteen loppusijoittamiseksi.

Suhtautumisessa ydinaseisiin osoittautui Kuuban kriisi vuonna 1962 ratkaisevaksi. Neuvostoliitto oli ollut ydinasekehityksessä aluksi jäljessä Yhdysvaltoihin verrattaessa. Vähitellen se kuroi umpeen Yhdysvaltojen etumatkaa, ja kilpailu näytti olevan varsin tasaväkistä. Neuvostoliiton etuna oli toisaalta etumatka avaruuden valloittamisessa.

Yhdysvaltojen sijoitettua ydinaseistettuja ohjuksia Turkkiin sekä toisaalta Yhdysvaltojen ja Kuuban välisten suhteiden ajauduttua kriisiin Neuvostoliitolle tarjoutui mahdollisuus sijoittaa ydinaseita Kuubaan eli aivan Yhdysvaltojen rajapinnalle. Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hrushtshov tapasi keväällä 1961 Yhdysvaltojen uuden presidentin John F. Kennedyn Wienissä ja katsoi Kennedyn olevan varsin epävarma ja kokematon johtaja. Tämäkin arvio oli sitten myötävaikuttamassa Neuvostoliiton politiikkaan. Neuvostoliiton tuomia ohjuksia oli jo Kuubassa, kun Yhdysvaltojen hallitus lokakuussa 1962 julisti merisaarron Kuuban ympärille ja päätti, että Neuvostoliiton ydinaseet tuli saada pois Kuubasta tavalla tai toisella.

Jännittävien vaiheiden kautta supervaltojen dialogi johti siihen, että Neuvostoliitto luovutti mutta tietyin ehdoin. Sovittiin, että Neuvostoliitto vetää ohjuksensa pois Kuubasta ja Yhdysvallat poistaa myös omansa Turkista. Julkisuuteen ei kuitenkaan kerrottu amerikkalaisten ohjusten poistoa Turkista. Sopimus oli voitto presidentti Kennedylle, sillä katastrofin uhka oli todellinen, kun maan asevoimien johto oli kovasti painostanut aloittamaan hyökkäyksen Kuubaan. Kriisinhallinta siis onnistui ja on siitä lähtien ollut kompromissiin pyrkivän toimintamallin esimerkkinä.

Neuvostoliitossa katsottiin Hrushtshovin hävinneen. Hänet korvasi parin vuoden päästä troikka, jonka piirissä arvioitiin Hrushtshovin politiikan olleen liian riskialtista. Kuubaa ei liitetty Yhdysvaltojen reviiriin, mutta Kuuban liikkumatila kansainvälisesti rajoittui huomattavasti. Sen toiminta-alueeksi tuli sitten lounainen Afrikka, erityisesti Angola.

 

Suurvaltasuhteiden liennytys ja kylmän sodan päätös

Suurvaltasuhteita Kuuban kriisin jälkeen alkoi leimata liennytys. Silloin myös Suomen puolueettomuuspolitiikka sai ansaitsemansa kruunun, kun kylmän sodan rintamalinjoja alettiin 1960-luvun lopulta alkaen purkaa ETYK-prosessin kautta. Ratkaisevaa Suomen aloitteen kannalta oli amerikkalaisten kiinnostus päästä irti Vietnamista, ja se edellytti suhdeparannusta eri voimakeskusten ja niiden liittolaisten kesken. ETYK:in loppuasiakirjan allekirjoitus tapahtui Helsingissä kesällä 1975, ja sitä muistellaan maailmalla yhä merkittävänä saavutuksena.

Reviirejä ei vielä purettu, mutta rajaviivat pehmenivät. ETYK:in loppuasiakirjan kolmanteen koriin kirjattiin muun muassa ihmisoikeudet. Kun lännessä katsotaan varsin yleisesti, että ETYK:in kolmannella korilla oli merkittävä vaikutus Neuvostoliiton uudistuspolitiikkaan ja siten Neuvostoliiton hajoamiseen, niin on selvää, että humaanit kysymykset ovat ilmenneet jatkuvasti hyvin tuntuvalla tavalla läntisen Euroopan valtioiden ulko- ja turvallisuuspoliittisissa pyrkimyksissä.

Muutama vuosi Helsingin kokouksen jälkeen suurvaltojen välille kehittyi jälleen vakavia ristiriitoja, mutta 1980-luvun puolessavälissä Neuvostoliitossa vaihtui valta. Vanha bolsevikkihallinto antoi periksi, kun pääsihteeri Leonid Brezhnevin jälkeen valtaan tullut Juri Andropov kuoli yllättäen pian kautensa alussa. Seuraavaksi pääsihteeriksi valittiin Konstantin Tshernenko, joka jo valintatilanteessa oli kuolemansairas. Tämän jälkeen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroo käänsi kurssia ja valitsi pääsihteeriksi aikaisempia vallanpitäjiä selvästi nuoremman Mihail Gorbatshovin. Voidaan sanoa, että vanha ulko- ja turvallisuuspolitiikan eliitti piti vallan kahvoja käsissään siihen asti, kun rahkeet repesivät. Se aiheutti Neuvostoliitossa maanvyörymän kaltaisen sisäpoliittisen käymistilan. Reviiri oli räjähtämässä sisältäpäin.

Mihail Gorbatshovin toimesta Neuvostoliiton hallintomallia lähdettiin voimakkaasti uudistamaan. Edellytys tälle oli kansainvälisissä suhteissa vallinneen vastakkainasettelun lieventäminen. Gorbatshovin uudistusten edellytys oli myös läntisen maailman pääomien käyttäminen Neuvostoliiton kehityksen moottorina.

Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan oli aluksi varovainen mutta lähti sitten mukaan Gorbatshovin ehdotuksiin varsinkin aseriisunnan alueella. Isot muutokset odottivat myös kahtiajaetun Euroopan reviirejä. Vuonna 1989 Berliinin muuri sortui ja Neuvostoliitto salli Itä-Euroopassa Varsovan liiton jäsenille oman liikkumatilan. Neuvottelut Saksojen yhdistymisestä alkoivat.

Naton roolia hiottiin Saksan yhdistymisen myötä. Alkuasetelmana oli, että Nato ei laajentuisi Itä-Eurooppaan, mutta hyvin nopeasti tämä skenaario muuttui Neuvostoliiton sisäisen hajoamisprosessin nopeutuessa. Konservatiivisten voimien vallankaappausyritys Moskovassa elokuussa 1991 epäonnistui, minkä jälkeen Neuvostoliiton hajoaminen kiihtyi.

Neuvostoliiton reviiristä sukeutui esille Venäjä omana reviirinään, ja sen presidentiksi valittu Boris Jeltsin otti yhä näkyvämmän roolin neuvostoajan päättämisen politiikassa. Venäjä oli pidetty toistaiseksi Neuvostoliiton johdolle alisteisena siten, että Venäjän neuvostotasavallalle ei sallittu omaa kommunistista puoluetta muiden neuvostotasavaltojen tapaan. Jeltsin kuitenkin kielsi kommunistipuolueen toiminnan Venäjällä, mikä merkitsi ratkaisevaa heikennystä Neuvostoliiton hallintoon. Jeltsinin toive olisi ollut Neuvostoliiton osatasavaltojen muodostama löyhä valtioliitto. Baltian maat ja Georgia olivat jo lähdössä erilleen, ja lopulta Ukraina antoi vauhtia Neuvostoliiton hajoamiselle todeten, että se haluaa oman valuutan ja oman armeijan.

Neuvostotasavallat itsenäistyivät omiksi reviireikseen. Neuvostoliiton korkein neuvosto äänesti Neuvostoliiton lakkauttamisen puolesta ja Mihail Gorbatshov erosi Neuvostoliiton presidentin virasta vuoden 1991 lopussa. Silloin luultiin, että tämä maanvyörymän kaltainen muutosprosessi tulisi olemaan rauhanomainen.

Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker vieraili kaikissa neuvostotasavalloissa kysyen, oliko niillä ydinaseita. Jos oli, niin ne oli luovutettava Venäjälle, josta tuli myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen Neuvostoliiton jälkeen. Ydinaseiden luovuttaminen Venäjälle oli ehto sille, että entiset neuvostotasavallat itsenäistyessään saivat taloudellista tukea Yhdysvalloilta. Tästä prosessista tehtiin lopulta joulukuussa 1994 Budapestin memorandum, jolla todettiin ydinasevaltioiden takuut Ukrainan rajoille. Siinä taustaoletuksena oli myös Ukrainan pysyminen puolueettomana. Järjestelyn tosiasiallinen takuu ei riittänyt, kun Yhdysvaltojen ja Kiinan hegemoniataistelu alkoi niiden voimakeskusten laajentamisella ulkoisille reviireille ja aikaisempi yksimielisyys rakoili.

Kylmän sodan voimakkaimman valtion Yhdysvaltojen tunkeutuminen vieraille reviireille puolustaessaan kansainvälistä asemaansa Neuvostoliiton etupiiriajattelulta merkitsi varsin laajaa tukikohtajärjestelmää ja puuttumista vieraiden reviirien hallintoon. Vuosina 1947–1989 Yhdysvalloilla oli 750 sotilastukikohtaa 80 maassa. Lisäksi tulivat useat lentotukialusryhmät, joiden avulla voimaa voitiin suunnata aina haluttuun kohteeseen. Noina kylmän sodan vuosina Yhdysvallat suoritti 64 operaatiota vieraiden reviirien hallitusten vaihtamiseksi.

Kauhun tasapaino kylmän sodan aikana edellytti kuitenkin, että supervaltojen ulkoreviireihin ei toinen osapuoli hevillä puuttunut. Riskit olivat liian suuria. Siten Yhdysvallat ja Nato eivät puuttuneet Neuvostoliiton etupiirissä olleiden maiden sisäisiin levottomuuksiin Neuvostoliiton hallintoa vastaan. Mielenosoitukset Itä-Saksassa, Unkarissa, Tshekkoslovakiassa ja Puolassa hoidettiin Neuvostoliiton toimesta voimalla tai voimalla uhkaamisella.

Bill Clinton aloitti Yhdysvaltain presidenttinä vuoden 1993 alussa, ja puolen vuoden strategisen ajattelun kypsyttelyn kautta hänen administraationsa tuli siihen tulokseen, että Natoa laajennettaisiin Keski- ja Itä-Eurooppaan myös entisillä Neuvostoliiton alueilla sijaitseviin uusiin valtioihin.

 

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen

Venäjän federaatio aloitti toimintansa vuoden 1992 alusta omalla reviirillään vaikeissa oloissa. Neuvostotalouden alasajo ja uudet hallintoelimet myötävaikuttivat yleisesti kaoottisen tilanteen kehittymiseen. Tehdaslaitokset eivät tuottaneet juuri mitään. Logistiikkaketjut olivat poikki, ja uusia pyrittiin avaamaan. Valtion omaisuutta alettiin jakaa kupongeilla, kun kellään ei ollut pääomia omaisuuden ostamiseksi. Kupongeilla ja määrätietoisella manipuloinnilla taitavimmat keräsivät suuria omaisuusmassoja, ja varsinkin energiasektori oli se talouden ala, jonka yksityistäminen tapahtui ilman kunnollista järjestystä ja lainsäädäntöä. Syntyi hyvin nopeasti oligarkkien maailma, jossa myös järjestäytynyt rikollisuus toimi.

Kolhoosit ja sovhoosit tulivat tiensä päähän, ja osittain yksityistäminen maataloudessa tapahtui niiden puitteissa. Tavallinen kansa jäi jyrän alle, mutta Venäjällä yleiset kylien ja talojen pienet viljelypuutarhat lievittivät yleistä hätää elintarvikehuollossa. Hinnat nousivat ja kiinteistömassoja alettiin hoitaa uusien omistajien saadessa pääomaa niiden kunnostamiseen. Pankkeja perustettiin sinne, minne rahaa oli kertynyt tarpeeksi.

Uutta hallintomallia alettiin kutsua demokraattiseksi, vaikka useat demokratian peruselementit puuttuivat. Uuden perustuslain mukaan Venäjällä oli jälleen parlamentti, jonka nimeksi tuli 1900-luvun alussa käytetty parlamentin nimi ”duuma”. Parlamentti oli kaksikamarinen käsittäen duuman ja federaationeuvoston. Parlamenttivaalit olivat aluksi aika avoimet. Lisäksi Venäjä matki amerikkalaista mallia ja kehitti varapresidentti-instituution.

Kun Jeltsin toimi varsin autoritaarisesti, niin hän sai vanhoilliset vastustajikseen. Oppositio muodostui varapresidentin ja duuman puhemiehen johdolla vanhoillisista. Levottomuudet johtivat varapresidentin ja duuman puhemiehen linnoittautumiseen parlamenttiin, joka toimi Moskovan Valkoisessa talossa. Jeltsin määräsi lokakuussa 1993 armeijan häätämään opposition sieltä pois. Tuon kahakan jälkeen Jeltsin teetätti uuden perustuslain, joka oli varsin presidenttikeskeinen. Luopuessaan presidentin tehtävistä vuoden 1999 lopussa Jeltsin pyysi Venäjän kansalta anteeksi sitä, että hän ei ollut kyennyt saattamaan Venäjää rauhanomaisen kehityksen tielle. Demokratia jäi haaveeksi.

Jeltsin pysyi vallassa amerikkalaisten tuella

Koko Jeltsinin presidenttikausi oli heikkouden aikaa, jolloin lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen rooli Venäjällä oli merkittävä. Vuoden 1996 vaalien alla Jeltsinin terveys oli huono ja hänen gallupissa todettu tukensa oli vain muutama prosenttiyksikköä, mikä oli hyvin vähän verrattuna kommunistien johtajan Gennadi Zhuganovin erinomaiseen kannatukseen.

Jeltsinin kampanjapäälliköksi nimitettiin Neuvostoliiton hajottua merkittävää hallinnollista ja poliittista uraa tehnyt Anatoli Tshubais. Hän pyrki siihen, että amerikkalaiset alkaisivat tukea rahallisesti ja taidollisesti Jeltsinin kampanjaa. Yhdysvallat hoiti Jeltsinin vaalikampanjan IMF:n avulla, ja Jeltsinin nimissä ennen vaaleja siirrettiin merkittäviä summia rahaa Venäjän federaation alueille. Lisäksi amerikkalainen vaaliasioiden asiantuntijatiimi saapui Moskovaan kouluttamaan Jeltsinin vaalikoneistoa siihen, miten vaalit voitetaan. Vaaleissa kävi niin, että Jeltsin valittiin uudelle kaudelle siten, että hänen äänimääränsä ylitti selvästi Zjuganovin saamat äänet. Jeltsinin riippuvaisuus Yhdysvaltojen tuesta Venäjän sisäpolitiikassa ja taloudessa johti sellaiseen asetelmaan, että kun Natoa alettiin laajentaa, niin Venäjä kykeni vain heikkoihin vastalauseisiin mutta ei mihinkään aktiiviseen vastustuspolitiikkaan.

Jeltsinin ehdokas seuraavaksi presidentiksi oli Vladimir Putin. Hänellä oli Neuvostoliiton ajalta KGB-tausta, ja sitten hän oli toiminut Pietarissa pormestari Anatoli Sobtshakin johtoryhmässä apulaiskaupunginjohtajana. Hänen lojaalisuutensa Sobtshakia kohtaan kaikissa vaiheissa vaikutti ratkaisevasti Jeltsiniin. Kun seuraavan presidentin ensimmäinen tehtävä tulisi olemaan immuniteetin myöntäminen Jeltsinille ja hänen perheelleen, niin Putinilla oli lojaalisuudesta syvällinen näyttö. Putinilla oli paitsi taustansa niin myös pääministerin virkansa kautta parhaat mahdollisuudet työstää Jeltsinille tämä immuniteetti.

Putinin ensimmäinen kausi 2000–2004 oli eräänlaista toivon aikaa. Putin haki yhteyttä länteen ja erityisesti amerikkalaisiin. Kun vuonna 2001 New Yorkin kaksoistornit tuhottiin al Qaidan iskulla, Putin toimi ripeästi ja kykeni pian avustamaan amerikkalaisia, kun he halusivat tuhota al Qaidan verkostot Afganistanissa. Toisaalta amerikkalaiset olivat todenneet, että Venäjästä ei tarvitse välittää, koska siitä ei enää olisi mitään uhkaa amerikkalaisille. Hegemonian saavuttaminen Keski- ja Itä-Euroopassa ja sitten eräillä entisten neuvostotasavaltojen alueilla näytti olevan tämän ajatuskuvion kautta helppo tehtävä.

Tilanne kiristyi sitten Putinin toisella kaudella 2004–2008. Putin esiintyi Münchenin turvallisuuskonferenssissa varsin jyrkkänä vuonna 2007 esittäen, että nyt riittää lännen sotilaallinen eteneminen Venäjän rajoille. Lännessä katsottiin, että tähän heikon Venäjän johtajan purkaukseen ei tarvinnut ottaa vakavasti kantaa.

 

Georgian sota

Vuonna 2008 Venäjän presidentiksi tuli Dmitri Medvedev. Putin jäi pääministeriksi ja oli tavallaan tandemin toinen osapuoli. Venäjällä on historiansa aikana ollut ennenkin hallinnollisia järjestelyjä, joissa useat henkilöt ovat yhdessä olleet vallan kahvassa. Pietari I:n eli Pietari Suuren alaikäisyyden aikana oli kaksi poikapuolta ehdolla vallan haltijaksi. Eräässä gravyyrissä heidät on kuvattu saman mittaisiksi ja samalla tavalla puetuiksi, mikä kertoi kansalle tulevan valtajärjestelyn sen hetkisen tilanteen. Muistan myös televisiokuvaa Venäjältä vuosien 2008–2012 ajalta, kun presidentti Medvedev ja pääministeri Putin lähtivät veneillen kalaan. Molemmat olivat samoissa vaatteissa ja molemmilla oli samanlainen moottorivene allaan.

Länsi katsoi, että Medvedevistä se saisi itselleen suosiollisemman Venäjän presidentin kuin mitä Putin oli ollut. Samalla lännessä nähtiin tilaisuus, että Medvedeville pitää näyttää kaapin paikka heti kättelyssä. Niinpä vuonna 2008 osa läntistä maailmaa tunnusti Kosovon itsenäisyyden, Suomi mukaan luettuna. Kosovon itsenäistäminen Yhdysvaltojen tukikohdaksi lopetti myös kahden merkittävän suomalaisen poliitikon kansainvälisen uran. Venäjä ei enää näissä asioissa ottanut Martti Ahtisaarta vastaan, ja myös Harri Holkerin kansainvälinen ura loppui siihen. Amerikkalaiset eivät olleet häneen tyytyväisiä, ja Holkeri sai mennä.

Elokuussa 2008 Georgian presidentti Mikheil Saakashvili hyökkäsi kapinalliseen maakuntaansa Etelä-Ossetiaan olettaessaan, että hänellä olisi tässä projektissa tuki Yhdysvalloilta, joka oli kouluttanut ja aseistanut Georgian armeijan. Saakashvili oli tyytymätön siihen, ettei Naton huippukokous Bukarestissa keväällä 2008 ollut antanut selkeää signaalia Georgian toiveelle päästä Naton jäseneksi.

Presidentti George W. Bushin administraatio oli kuitenkin varoittanut Saakashviliä siitä, että jos hän aloittaa sodan, niin hän taistelee Venäjää vastaan eikä Yhdysvallat ole siinä osallisena. Varapresidentti Dick Cheney oli taas rohkaissut Saakashviliä tähän yritykseen. Venäjä vastasi aseellisella voimalla ja muutamassa päivässä Georgian armeija oli lyöty. Läntinen Eurooppa katsoi, että Georgian alueellinen koskemattomuus tulisi taata, jolloin Yhdysvallat ja Venäjä tekivät diilin, jonka mukaan Venäjä lähti Georgian varsinaiselta valtioalueelta mutta jäi Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan, joiden itsenäisyyden se myöhemmin tunnusti vedoten Kosovon itsenäistämisen esimerkkiin. Saakashvili pilasi Yhdysvaltojen pitkän ajan suunnitelman saada Georgian alue ja erityisesti sen rannikko Mustallamerellä lännen vaikutuspiiriin.

Venäjän punainen viiva kulki siis Georgiassa. Silloin vielä varsin heikkoa Venäjän armeijaa käytettiin lännen suojattia Saakashviliä vastaan ja estettiin Georgian liittyminen Natoon. Nyt näyttää myös Georgian EU-jäsenyys olevan vastatuulessa.

EU:n tilanne onkin noista ajoista muuttunut huomattavasti komission joutuessa tekemään rahoituspäätöksiä EU:n jäsenvaltioiden armeijoiden tarpeisiin, ja halukkuus uusiin aluelaajennuksiin on heikentynyt. Nato on menettänyt merkitystään, kun EU on pantu vastuuseen rahoituksen hankkimisesta Naton jäsenvaltioille. Kesällä tehty päätös tavoitella sotilasmenoihin viiden prosentin bkt-osuutta näyttää vaikealta saavuttaa.

 

Ukrainan sota reviirikamppailuna

Vuonna 2012 Putin valittiin jälleen presidentiksi ja Medvedev jäi taka-alalle turvallisuusneuvostoon. Yksi vuoden 2011 tapahtuma, joka vielä vaikutti näyttävän Medvedevin heikkoutta länttä kohtaan, oli Medvedevin päättämä Venäjän äänestyskäyttäytyminen YK:n turvallisuusneuvoston äänestyksessä Libyan kriisistä. Päätöslauselma salli lännen intervention Libyaan mutta ei sentään vallanvaihtoa murhauttamalla Gaddafi. Venäjä ja myös Kiina olivat pidättäytyneet äänestyksessä kannanotosta.

Länsimaiden interventio johti tilanteeseen, jossa Gaddafi kuoli ja koko Libyan infrastruktuuri meni sekaisin. Vaikutus Euroopalle oli katastrofaalinen, kun erilaiset Libyan alueella operoineet rikollisjoukot myivät afrikkalaisille matkoja EU:n alueelle. Kaaosmaisessa tilanteessa monet pakolaiset hukkuivat Välimereen. Yhdysvallat osallistui operaatioon Ranskan ja Ison-Britannian ohella ulkoministeri Hillary Clintonin painostaessa siihen varsin skeptistä presidentti Barack Obamaa. Kun kriisin lopussa Yhdysvaltojen suurlähettiläs Libyassa sai surmansa, niin Obama arvosteli päätöstä lähteä Libyaan. Eurooppa sai kiittää Ranskaa ja Englantia ensimmäisestä varsinaisesta pakolaiskriisistä, johon EU ei ollut varautunut millään lailla.

Putinin aloittaessa vuonna 2012 presidenttinä hänelle oli selvää, että länsi tulisi yrittämään reviirinsä laajennusta myös Ukrainaan. Naton huippukokoukset olivat käsitelleet yleisesti Georgiaa ja Ukrainaa samassa nipussa. Georgia oli vuoden 2008 sodan jälkeen ulkona tästä prosessista, mutta amerikkalaiset keskittyivät nyt Ukrainaan.

Ukrainan sisäpolitiikassa valta oli ollut välillä Venäjän näkökohdat huomioon ottaneilla, välillä taas Euroopan unionin, Yhdysvaltojen ja Naton intressejä enemmän kuunnelleilla poliitikoilla. Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh neuvotteli vuonna 2013 EU:n kanssa vapaakauppasopimuksen toteuttamisesta, mikä herätti Putinin vastatoimiin. EU:lla ei ollut tarjota rahaa, mutta Putin lupasi Ukrainalle halvalla energiaa ja 15 miljardin euron lainan, mikäli Ukraina pidättyisi sopimuksesta EU:n kanssa. Janukovitsh luopuikin marraskuussa vapaakauppasopimuksesta, mikä herätti suuttumusta monissa ukrainalaisissa. Kiovaan kerääntyi mielenosoittajia, ja tilanne alkoi kärjistyä. Mielenosoitukset kestivät monen kuukauden ajan, ja niiden piiriin lopulta soluttautui myös länsiukrainalaisia puolisotilaallisia radikaaleja ryhmittymiä.

Suuri muutos tapahtui vuonna 2014, kun Yhdysvaltojen presidenttinä oli Obama ja varapresidenttinä Joe Biden. Bidenin käsiin uskottiin Ukraina-politiikan hoito, ja hänen poikansa toimi liikemiehenä Ukrainassa energia-alalla. Bidenin tiimissä oli erittäin tehokas ja suorasukainen varaulkoministeri Victoria Nuland, joka tuli merkittäväksi taustavaikuttajaksi, kun Ukrainassa ajauduttiin Kiovan Maidanin mielenosoitusten kärjistyessä Yhdysvaltojen tukemaan vallankaappaukseen ja sitten Venäjän miehitykseen Krimin niemimaalla. Donbasin alueella syntyi protestiliikkeitä, jotka vastustivat venäläisten ja venäjän kielen aseman heikentämistä alueella.

Ukrainan uusi presidentti Petro Porosenko aloitti ”terrorismin vastaiset sotatoimet” Donbasin kapinallisia vastaan CIA:n johtajan käytyä Kiovassa. Venäjä katsoi pian etunsa vaativan Donbasin kapinallisten tukemista. Täten voidaan hyvinkin sanoa Ukrainan sodan alkaneen jo vuonna 2014, sillä Itä-Ukrainassa kuoli sitten kaikkiaan 14 000 ihmistä jo ennen vuotta 2022.

Sisällissodan lopettamiseksi syntyivät Minsk I ja Minsk II -prosessit, joissa venäläisten ohella merkittävää roolia esittivät eurooppalaiset Ranska, Saksa ja Englanti. Molemmat Minskin prosessit epäonnistuivat. Myöhemmin eurooppalaisten johtajien taholta on annettu selityksiä, joiden mukaan Minsk-prosessissa ei ollut aikomustakaan saada aikaan pysyvä aselepo ja poliittisesti kestävä rauha. Sen avulla pyrittiin hankkimaan Ukrainalle lisää aikaa armeijansa kouluttamiseen ja aseistamiseen lännen tuella.

Ukrainassa vuonna 2014 valtaan nousseella hallituksella oli Yhdysvaltojen vankka tuki takanaan. Amerikkalaiset myös perustivat Victoria Nulandin toimesta korruption vastaisen instituution NABU:n, joka on ollut siitä lähtien heidän valvonnassaan. Trumpin aikana NABU:a on viimeksi käytetty korruption paljastamisessa, jotta saataisiin presidentti Zelensky myöntymään Trumpin rauhanehtoihin.

Vuodesta 2014 alkaen Yhdysvallat ja sittemmin myös muut Nato-maat ovat olleet kouluttamassa ja aseistamassa Ukrainan armeijaa. Kun ukrainalaiset alkoivat osallistua Naton harjoituksiin, niin Venäjä reagoi voimakkaasti. Presidentit Biden ja Putin tapasivat kesäkuussa 2021, jolloin Venäjä vaati kansainvälisen tilanteen kiristymisen juurisyiden tarkastelua ja Venäjän turvallisuushuolien huomioon ottamista. Tähän Bidenin Yhdysvallat ei ollut valmis.

Venäjän hyökkäys – tai ”sotilaallinen erikoisoperaatio” – hallituksen vaihtamiseksi Kiovassa alkoi helmikuussa 2022. Venäläisellä taholla oli Medvedevin sanojen mukaan odotettu, että Yhdysvallat ottaisi nyt yhteyttä venäläisiin ja sovittaisiin diilistä, jolla ongelma ratkaistaisiin. Venäläisten hämmästykseksi Yhdysvallat ei toiminutkaan nyt niin, kuin se oli toiminut Georgiassa vuonna 2008.

Vasta Donald Trumpin tultua Yhdysvaltain presidentiksi vuoden 2025 alussa, Yhdysvallat otti yhteyttä Venäjään konfliktin ratkaisun hakemiseksi. Sotaa oli kuitenkin käyty jo kolme vuotta. Ukraina ja sen merkitys Venäjälle ja lännelle oli myös aivan toista luokkaa kuin Georgian merkitys. Ukrainan sotaa ei siis voitu ratkaista nopealla aikataululla.

Länsi ei ole de jure ollut sodan osapuoli, mutta de facto se on sitä mitä suurimmassa määrin. Ukraina saa tiedustelutiedot amerikkalaisilta, ja lännen modernit aseet ovat tarvinneet koulutusta ja valvontaa Ukrainassa. Lisäksi eurooppalaiset ovat omien talousvaikeuksiensa keskellä ja kaikkia korruptiohaasteita halveksien rahoittaneet Ukrainaa tarkoituksella pitää Ukraina lännen esitaistelijana Venäjää vastaan.

Suomi ja Ruotsi uudessa asetelmassa

Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuotti tilanteen, joka toimi myös Suomen ja Ruotsin kansainvälisen aseman kannalta ratkaisevalla tavalla. Presidentti Putin viestitti molempien maiden mahdollisen Nato-jäsenyyden osalta varoituksen sanoja. Kun kontakti oli virallinen, niin siihen piti myös vastata. Ei vain niin, että Suomi ja Ruotsi päättäisivät itse siitä, kuuluvatko ne sotilasliittoon vai ei, vaan että yleinen mielipide varsinkin Suomessa mutta myös Ruotsissa alkoi kallistua nopeasti Natoon liittymisen suuntaan.

Suomessa presidentti Sauli Niinistö ja hallitus lähtivät voimakkaasti lobbaamaan Suomen jäsenyysmahdollisuuksia. Vaikka Yhdysvaltojen presidentti Biden oli aluksi varovainen kannanotoissaan, niin varsin nopeasti Bidenin administraatio alkoi kääntyä Suomen ja Ruotsin jäsenyyden puolelle. Suomi lobbasi voimakkaasti myös kongressissa eikä siellä tuntunut olevan suuria ongelmia jäsenyyskysymyksessä. Suomen kannalta Ruotsin tuleminen mukaan oli eräänlainen elinehto. Ilman Ruotsin jäsenyyttä Suomi olisi jäänyt ajelehtimaan kuvaannollisesti Naton saarekkeena myrskyävällä Itämerellä. Naton jäsenmaiden Turkin ja Unkarin interventiot jäsenyyskysymyksessä viivyttivät sekä Suomen että Ruotsin jäsenyyttä ja vaikuttivat siihen, että Suomi liittyi ensin ja sitten myöhemmin vasta Ruotsi.

Ollessani Suomen suurlähettiläänä Ruotsissa vuosina 1996–2002 aloin tutkia Ruotsia siinä mielessä, että pyrin selvittämään, miten ihmeessä Ruotsi oli pysynyt rauhan tilassa vuodesta 1814. Euroopassa oli tuona aikana käyty suuri Itämainen sota 1850-luvulla ja sitten kaksi maailmansotaa, joihin melkein koko Eurooppa ja Yhdysvallat olivat osallistuneet. Selityksiä oli kaksi: suosiollinen geopoliittinen asema ja 200 vuoden ajan eri hallitusten määrätietoinen politiikka pysyä sotien ulkopuolella.

Suureksi ihmetyksekseni mikään yliopisto – ei edes Ruotsista – ollut tutkinut tätä ainutlaatuista sotilaallista, poliittista, taloudellista ja sosiaalista ilmiötä. Lisäksi ruotsalaiset näyttivät häpeävän sitä tosiasiaa, että he eivät olleet puolustaneet toisessa maailmansodassa läntisiä arvoja. Tätä he häpesivät katsoessaan hävitettyä Eurooppaa ja raiskattuja valtioita. Yritin lohduttaa heitä, että totesin ruotsalaisilla olleen vain kaksi vaihtoehtoa: joko tukea Hitleriä tai Stalinia. Kumpikaan ei ollut läntisten liberaalien arvojen puolustajia, niin kuin eivät olleet monet eurooppalaisetkaan valtiotkaan.

Nykyisessä tilanteessa Ruotsi on menettänyt oman liikkumatilansa ja on nyt Naton keskitysalue pohjoisen sotatantereen piirissä. Häpeään ei ole enää mitään syytä. Jos sota syttyy, niin mukana ollaan!

Bidenistä Trumpiin

Bidenin presidenttiyden aikana Ukrainan sota jatkui. Alkuvaiheen tilannekehitys, jossa Ukraina ajoi venäläisiä joukkoja pois valtioalueeltaan, oli vaikuttamassa siihen, että Turkin ja Israelin välittämä rauhansuunnitelma maalis-huhtikuussa 2022 hylättiin ensin Yhdysvaltojen ja Englannin toimesta sekä sitten myös Ukrainan toimesta. Venäjä asettui kuitenkin Donbasin alueella puolustuksellisiin asemiin, joita Ukraina ei kyennyt murtamaan. Siitä lähtien kulutussota on tuonut esille Venäjän suuremmat resurssit Ukrainaan nähden, vaikka lasketaan mukaan myös Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten avustukset Ukrainalle.

Suuri käänne konfliktissa koettiin, kun presidentti Biden joutui vanhuuden merkkien ilmenemisen jälkeen luopumaan jatkoajan hakemisesta presidentin virkaan. Demokraatit tipahtivat pelistä ja Donald Trump valittiin uudelleen Yhdysvaltojen presidentiksi. Hän on liikemies, jolla myös valtiollisessa politiikassa on liikemiehen otteet. Hän pelaa kovilla panoksilla, mutta on sitten valmis diiliin vähemmällä panostuksella. Trumpin näkemys Ukrainan sodasta oli kahtalainen. Ensinnäkin sota pitää saada pian loppumaan, sillä sota ei ole hyväksi kaupallisille toimille. Myös Yhdysvaltojen sitoutuminen toisarvoiseen konfliktiin, kun iso kala on Kiina, harmitti Trumpia. Lisäksi Ukrainan sisäinen korruptio oli amerikkalaisten tiedossa NABU:n kautta eikä sen suhteen ollut tehty mitään Bidenin aikana. Trumpin vähän liioiteltu toteamus julkisuuteen oli, että korruptio oli vienyt puolet amerikkalaisten avusta Ukrainalle.

Vaikka ukrainalaiset ovat varmaan täysin kyllästyneitä Ukrainassa perinteisesti riehuvaan korruptioon ja he ovat vaatinet mielenosoituksissa, että korruptiota pitäisi vähentää, niin Ukrainan todellisuudessa korruptio oli ollut Yhdysvaltain suojeluksessa koko Bidenin administraation ajan. Trumpkaan ei osannut tehdä sille mitään, ennen kuin hän vauhdittaakseen Ukrainan valmiuksia neuvotteluihin, antoi NABU:lle ja FBI:lle mahdollisuuden julkistaa sopivin osin tietoja Ukrainassa riehuvasta korruptiosta. Pari ministeriä joutui eroamaan, pari henkilöä päästettiin pakenemaan ja Zelenskyn kansliapäällikkö pakotettiin eroamaan.

Tuo tapahtumaketju ei vielä saanut liian dramaattisia seurauksia mutta osoitti presidentti Zelenskylle sen, että Yhdysvallat haluaa ihan todella rauhan Ukrainaan. Seuraava uhri korruption vastaisessa taistelussa olisi presidentti itse ja hänen vaimonsa säätiö. Tähän Yhdysvallat ei varmaankaan hevillä lähde, vaan katsoo Zelenskyn jossain vaiheessa luovuttavan ja hyväksyvän amerikkalaisten asettamat rauhan ehdot.

Nämä kaikki elementit ovat olleet Trumpin ensimmäisen vuoden ohjelmassa. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että Trump myöntää Ukrainan sodan lopettamisen olevan pitkäaikaisen neuvotteluprosessin takana. Hän on aloittanut suorat keskustelut presidentti Putinin kanssa. Esillä on myös Yhdysvaltojen ja Venäjän keskinäiset suhteet laajemminkin sekä niiden kaupalliset mahdollisuudet tulevaisuudessa. Toisaalta hän on ainakin toistaiseksi yrittänyt ottaa huomioon joitakin Ukrainalle tärkeitä näkökohtia, ja eurooppalaiset kuiskaajat ovat saaneet sanansa kuulumaan Trumpin korvaan mutta vähemmän hänen huomiotaan osakseen todellisia päätöksiä ajatellen.

Ukrainan presidentillä ja eurooppalaisilla valtiojohtajilla ei ole suoria kontakteja presidentti Putiniin, mikä on jättänyt heidät todellisten neuvottelujen ulkopuolelle. Putinin ärtymys Euroopalle näkyi joulukuun 2. päivänä, ennen kuin hän alkoi neuvottelut amerikkalaisten kanssa Moskovassa. Putinin ensimmäinen huomio oli, että eurooppalaisten esitykset ovat Venäjälle mahdottomia hyväksyä. Toinen huomautus oli, että Venäjä ei halua sotaa Eurooppaa vastaan, mutta jos Eurooppa haluaa sotaa Venäjää vastaan, niin Venäjä on siihen heti valmis. Lausumassa oli paljon myös neuvotteluihin liittyvää taktiikkaa, mutta olisi toivottavaa, että eurooppalaisetkin johtajat jossain vaiheissa alkaisivat pelata samaa peliä kuin suurvallat. Se on ainoa tie vaikuttamiseen.

 

Lähi-itä

Todellista reviiritaistelua käydään Lähi-Idässä, ja on käyty jo kolme vuosituhatta. Jerusalem ja sen temppeli tuhottiin Assyrian, Babylonin ja lopulta Rooman toimesta, minkä jälkeen juutalaisilta meni reviiri kokonaan.

Toisen maailmansodan jälkeen Ison-Britannian maailmanvalta alkoi pahasti rakoilla. Britit olivat hallinneet palestiinalaisten alueita kansainvälisin sopimuksin, mutta tilanteen käytyä monimutkaiseksi he jättivät Palestiinan juutalaisille ja palestiinalaisille. Juutalaisia virtasi eri puolilta maailmaa luvattuun maahan ja Israelin valtio sai syntynsä. Juutalaisilla oli nyt reviiri, mutta se oli istutettu palestiinalaisten alueelle ja laajennettu sotilaallisella voimalla.

Kansainvälinen yhteisö pyrkii pitämään yllä kahden valtion mallia, mutta Netanjahun Israel käyttää brutaalia voimaa palestiinalaisia kohtaan. Palestiinalaisilla ei ole tällä hetkellä omaa reviiriä.

Yhdysvallat suojaa Israelin toimenpiteitä. Kun Kansainvälinen rikostuomioistuin julisti Netanjahun sotarikoksiin syylliseksi, niin Yhdysvaltojen presidentti kohdisti muutamaan tuomioistuimen tuomariin taloudellisia pakotteita, joiden takia tuomarien arkipäivästä on tullut selviytymistaistelu. Myöskään Kansainvälisen rikostuomioistuimen reviiri ei siis ole koskematon.

Lähi-idän taistelut varmaankin jatkuvat, mutta Yhdysvallat pyrkii sieltä jo irtautumaan. Presidentti Trumpin uudessa strategiapaperissa tämä todetaan melko suoraan.

 

Myös Suomen ja Ruotsin tilanne elää

Lopuksi muutama sana Suomesta ja Ruotsista. Molemmat ovat nyt Naton jäseniä ja solmineet Yhdysvaltojen kanssa DCA-sopimukset, joiden mukaan amerikkalaiset hallitsevat molempien maiden alueita sovittujen tukikohtien kautta. Suomen alueelle on mahdollista perustaa 15 asevarikkoa tai tukikohtaa, joissa amerikkalainen lainsäädäntö on käypää. Samoin Yhdysvallat voi niin halutessaan ajaa niiden kautta omia poliittisia ja sotilaallisia päämääriään ilman, että Suomella on siihen sananvaltaa.

Venäläisten kannalta tilanteessa ei ole paljon uutta. Keskusteluissa vuoden 1939 syksyllä Neuvostoliitto toi esille, että se ei pelkää Suomea, mutta sen on otettava huomioon, että Suomen alueen kautta Neuvostoliittoon kohdistuu uhka, joka on sille vaarallinen. Tämä tilanne on nyt toistunut sikäli, että Yhdysvaltojen läsnäolo tuntuu jo Suomessa ja B 52-ydinpommittajia lentää Suomen ilmatilassa. Venäläiset ovat antaneet ymmärtää, että Suomi tullaan eliminoimaan ohjuksilla, jos tilanne sitä vaatii.

En väitä, ettei Suomen tulisi varustautua tavanomaiseen sodankäyntiin. Toisaalta meidän ei tarvitse olla ylimilitaristinen tilanteessa, jossa se herättää vastapuolen aggressioita eikä auta Suomen asemaa mitenkään.

Onneksi Yhdysvaltojen dominanssi Suomen alueella voi myös olla tilannetta vakauttava. Suomen ylimitoitetut toimenpiteet kansainvälisillä meriteillä eivät ole amerikkalaisten etujen mukaisia, ainakaan nykytilanteessa. Monessa itäisen Euroopan maassa varaudutaan myös parhaillaan jo siihen, että Yhdysvallat vetää asevoimiaan yhä enemmän pois Venäjän läheisyydestä.

Suomen oma toiminta on ollut varsin voimakkaasti Venäjää kritisoivaa. Suomi on pakotepolitiikan alalla huippumaita. Suomi on omasta vaikeasta taloustilanteestaan välittämättä suhteellisesti yksi suurimpia Ukrainan tukijoita yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa. Suomi on sulkenut Venäjän vastaisen rajan jo pari vuotta sitten. Suomella ei ole poliittisia suhteita Venäjään. Diplomaattiset suhteet on pidetty vain välttämättömiin käytännön tehtäviin liittyen. Maiden välinen, käytäntöihin suuntautuva sopimuspohja on selvästi rapautumassa.

Ulkoministeri Valtonen ilmoitti 29.11.2025 YLE:n ykkösaamussa, että Suomi suunnittelee yhdessä eurooppalaisten kanssa sotarikostuomioistuimen perustamista tuomitsemaan Venäjän sotarikoksiin syyllistyneitä. Samalla hän viittasi siihen, että kyseessä on toisen maailmansodan loppunäytöksen, Nürnbergin kansainvälisen sotarikostuomioistuimen kaltainen instituutio. Toisaalta myös Venäjä on tuonut esille, että se tulee perustamaan Nürnbergin kaltaisen tuomioistuimen natsismin kitkemiseksi Ukrainasta. Rikostuomioistuimet siis näyttävät yleistyvän tilanteessa, jossa toisen reviirin alueelta löytyy poliittisia ja todellisia rikollisia, joiden pitäisi saada syytteitä, vaikka tuomioita ei aina voidakaan fyysisesti toteuttaa. Samalla on hyvä todeta, että afrikkalaiset ovat arvostelleet voimakkaasti Haagissa toimivaa kansainvälistä rikostuomioistuinta siitä, että se valikoi rikollisiksi kaikkia muita paitsi ei läntisiä johtajia.

Vaikka Ruotsin puolueettomuuden aikainen poliittinen ja sotilaallinen liikkumatila on loppunut Nato-jäsenyyden myötä, Ruotsin perinteet 200 vuoden takaa ovat kuitenkin edelleen olemassa ja tässäkin ajassa Ruotsi voi vakauttaa Suomen toimia omalla politiikallaan. Kun niin sanottu 28 kohdan rauhansuunnitelma Ukrainan sodan lopettamiseksi tuli julkisuuteen, siinä todettiin, että Naton 5. artiklan tapaiset turvatakuut Ukrainalle antaa Ranska, Englanti, Saksa, Puola ja Suomi. Tämä ei johtanut mihinkään Suomen hallituksen ulostuloon, joten aika yleisesti Suomessa lähdettiin siitä, että se on Suomen oma kanta.

Ruotsin pääministerin Ulf Kristerssonin vierailu Suomeen 2. joulukuuta herätti vihdoin pääministeri Orpon antamaan selityksen asiaan. Hänen mukaansa suomalaisilla ei ole mitään tietoa siitä, miten Suomi on tullut mainituksi tuossa rauhansuunnitelmassa. Samalla Orpo totesi pääministeri Kristerssonin seisoessa vieressä, että Suomi ei ole valmis antamaan Ukrainalle mainittuja turvallisuustakuita. Orpon mukaan turvatakuut ovat vakava asia. Sen sijaan Suomi on valmis antamaan Ukrainalle turvajärjestelyitä, mikäli niitä tarvitaan.

Suomalaiset on vallannut pelko. Pelkoja on monia. On ollut pandemia, kansainvälinen hegemoniataistelu pelottaa ja ydinaseita koskevat avaukset pelottavat. Venäjän ja presidentti Putinin hahmon demonisoiminen Suomen viranomaisten ja median toimesta pelottaa. Läntisen maailman hyvyyteen ja muun maailman pahuuteen uskoo melkein koko Suomen kansa mutta myös pelkää, ettei se ole koko totuus.

Pelkojen skaala on laaja. Ilmastonmuutos on kaikkien huulilla mutta erityisesti niiden, jotka haluavat muuttaa asiat hetkessä. Se vain vaikeuttaa muutostaistelua ja välillä mennään takapakkia. Sote ja lääkintähuollon sekamelska pelottavat. Julkisella puolella kontakti lääkäriin on työn takana, mutta lääkärin tavoittaa yksityisellä puolella rahalla. Nuoret varsinkin pelkäävät, ja mielentila järkkyy. Samalla on tullut selväksi, että psykiatrian alalla diagnostiikka on hukassa. Psykiatrikunta maailman mitassa ei enää luota viimeiseen diagnostiikan lähdekirjaansa. Suomen psykiatrisesta hoidosta puuttuvat resurssit: ei ole rahaa eikä myöskään ammatillista osaamista. Vakavammin sairastuneet eivät enää saa tarvitsemaansa hoitoa.

Tähän on siis tultu. Jos vielä on jokin suomalainen reviiri olemassa, niin siitä olisi syytä viimeistään nyt pitää huolta. Muuten Suomi joutuu yhä enemmän tuuliajolle maailman valtasuhteiden muutoksessa.

Espoo 22.12.2025

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs