Heikki Talvitie:

Yhdysvallat, NATO, Suomi ja Venäjä 

Kansainvälinen tilanne Itämerellä on ollut jännittynyt jo jonkin aikaa. Nato ja Yhdysvallat näkevät tämän Venäjän aktiivisena toimena suurvaltastatuksensa palauttamiseksi. Venäjä taas näkee Naton levittäytymisen sen rajoille uhkaavan omaa turvallisuuttaan ja reagoi tähän haasteeseen. Samoin Venäjä on ilmaissut vastustuksensa Yhdysvaltain uudelle ohjuspuolustusjärjestelmälle, jonka se katsoo uhkaavan itseään ja vallitsevaa ydinasetasapainoa. Yhdysvallat taas lähtee siitä, että rakenteilla oleva ohjuspuolustusjärjestelmä on tarkoitettu omaksi ja liittolaisten suojaksi Iranin mahdollisen ydinaseen varalta. 

Suomen on tässä konstellaatiossa löydettävä oma paikkansa. En epäile, etteivätkö kaikki suomalaiset ensisijaisesti halua itselleen sellaisia järjestelyjä, joilla he katsovat turvallisuutemme lisääntyvän. Vaikeutena on vain se, että näkökannat eroavat sen suhteen missä määrin erilaiset ratkaisut tuottavat turvallisuutta tai sitä vähentävät.

Tasavallan presidentti Niinistö on määritellyt tämän asian eräässä puheessaan näin: Suomi on osa länttä ja Venäjä tietää sen.

Mitä tuolla halutaan sanoa, ei ole aivan selvää. Tarkoittaako se sitä, että Suomi on osa lännen arvojärjestelmää ja myös osa lännen turvallisuusjärjestelmää ja Venäjän on siihen tyytyminen? Vai antaisiko se lausujan kannalta sellaisen mahdollisuuden, että Suomen alue ei muodostaisi sotilaallista uhkaa Venäjälle ja että tämänkaltainen tulkinta antaisi pienelle maalle liikkumavaraa mahdollisessa kriisissä? Näitä asioita on tietenkin pohdittu niin Yhdysvalloissa, Natossa kuin myös Venäjällä. Eräitä johtopäätöksiä voidaan jo tehdä siitä, mikä on tämänhetkinen tilanne ja mihin suuntaan ollaan menossa.

Varsin arvovaltainen ja tietomäärältään merkittävä nelikko teki arvion Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista. Kyseessä on selvitys, jossa ei pitänyt ottaa kantaa siihen, pitäisikö Suomen (ja Ruotsin) liittyä Naton jäseniksi vai ei. Kun on lukenut selvityksen, niin olen jäänyt pohtimaan, miten selvitys eroaisi nykyisestä, jos sen olisi tehnyt Nato. Varmaan kielenkäyttö olisi hieman erilaista, mutta esim. Venäjä-osioltaan suuria eroja ei varmaankaan olisi syntynyt. Uskoisin, että jäsenyyskysymyksen asettelu olisi ollut varsin yhteneväinen Suomessa tehdyn selvityksen ja mahdollisen Natossa tehdyn selvityksen kanssa.

Nato-selvityksen yhteenvedossa nostetaan ensiksi esille Suomen (ja myös Ruotsin) jäsenyysvaihtoehdon mukanaan tuoma strateginen mullistus Itämeren alueella: ”Päätös liittyä Pohjois-Atlantin liittoon ja sitoutua sen viidennen artiklan mukaiseen kollektiiviseen puolustukseen edustaisi suunnanmuutosta, joka muuttaisi täysin Suomen turvallisuuspolitiikan ja erityisesti suhteen Venäjään… Toisin sanoen päätös liittyä Natoon ei olisi pelkkä Suomen Nato-kumppanuuden asteittainen laajennus”.

Silti hyvin olennainen  kohta selvityksessä löytyy myös sivulta 50.  Siellä todetaan, että molemmat maat (Suomi ja Ruotsi) ovat viime vuosina kehittäneet Nato-suhdettaan. Usein väitetään, että vuonna 1994 alkaneen Naton rauhankumppanuusohjelman jäsenyyden ja sen jatkoksi vuonna 2014 perustetun laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusyhteistyön kautta Suomi ja Ruotsi ovat käytännöllisesti katsoen jo liittokunnan jäseniä ja sellaisina ulkopuolinen maailma ne näkee. Isäntämaasopimus, jonka molemmat maat allekirjoittivat Naton Walesin huippukokouksessa 2014, on jo voimassa Suomessa ja menee Ruotsissa valtiopäivien käsittelyyn tänä keväänä. Tämä vahvistaisi oletusta siitä, että Suomi ja Ruotsi olisivat EU- ja kahdenvälisten sitoumusten nojalla, ja laajemmin läntisen solidaarisuuden vuoksi mitä todennäköisimmin osallisena sotilaallisessa konfliktissa Itämeren yhteisellä strategisella alueella.

Edellä oleva kappale on osoitus siitä, että Suomi ja Ruotsi ovat jo nauliutuneet Yhdysvaltain sotilaalliseen läsnäoloon omalla alueellaan. Tämä ratkaiseva askel otettiin, kun allekirjoitettiin ja saatettiin voimaan ns. isäntämaasopimus. Se määrittää ne strategiset pisteet Suomen alueella, josta käsin Yhdysvallat (Nato) voi uhata Venäjän ydinaluetta ja järjestely toimii niin harjoituksissa kuin myös kriiseissä. Ruotsi on tietenkin varannut itselleen parlamenttikäsittelyn, ennen kuin se saattaa isäntämaasopimuksen omalta osaltaan voimaan.

Selvityksestä on aika yleisesti hyväksytty tuo arvio ja katsotaan, että Suomi on ratkaisuillaan tehnyt Venäjästä vihollisen ja antanut alueensa Venäjän vihollisten käyttöön. Niin ollen se ei voi välttyä Itämeren alueella Venäjän ja lännen välillä mahdollisesti puhkeavalta sotilaalliselta kriisiltä.

Olen itse ollut jo jonkin aikaa tätä samaa mieltä ja katsonut Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä tästä näkökulmasta. Itse asiassa Suomen ei yksinkertaisesti kannata liittyä muodollisesti Natoon. Venäjä reagoisi poliittisesti ja lisäisi sotilaallista voimaansa Suomen rajoilla. Tämä saattaisi eskaloitua joskus sotilaalliseksi kriisiksi, mutta siihen ei riitä yksin Suomen Nato-jäsenyys. Sen sijaan Nato-jäsenyys tulisi hankaloittamaan Suomen ja Venäjän rajaliikennettä, keskinäistä kauppaa ja turismia. Suomen aloitettua pakotepolitiikan Venäjää vastaan ja Venäjän vastattua siihen, ei ole poissuljettavissa mahdollisuus (siihen), että pakotteista tulisi osa Suomen ja Venäjän suhteita mahdollisen Nato-jäsenyyden toteutuessa.

Isäntämaasopimus vertautuu vuonna 1940 Saksan kanssa tehtyyn kauttakulkusopimukseen, josta ei ollut enää perääntymisen mahdollisuutta.

Venäjän reaktiot näkyivät hyvin ulkoministeri Sergei Lavrovin pressikonferenssissa Oulussa. Siellä Lavrov toivoi, että Suomen ja Venäjän suhteet perustuisivat hyvälle naapuruudelle ja että Suomen ja Venäjän suhteet eivät olisi niin riippuvaisia kolmannesta osapuolesta. Suomi on halunnut välttää kahdenkeskisiä suhteita ja lähtenyt siitä, että EU hoitaa Suomen suhteita Venäjään, vaikka käytännössä EU:lla ja Venäjällä on hyvin vähän tekemistä keskenään. Komission johtaja Juncker on kieltänyt lähimpiä avustajiaan olemasta missään tekemisissä venäläisten kanssa. Rajakysymyksen ja pakolaiskriisin osalta Suomi vetosi siihen, että Suomi ei EU:n jäsenenä voi estää turvapaikan hakijoita tulemasta Venäjältä Suomeen ilman asianmukaisia dokumentteja. Käytännössä Suomi tunnusti, että se ei kykene EU:n jäsenenä valvomaan Suomen ja Venäjän rajaa ja että Venäjän tulisi se tehdä. Venäläiset eivät halunneet tässä yhteydessä kuulla EU:sta puhuttavankaan ja niin syntyi kahdenvälinen sopimus, joka koski Suomen, Venäjän ja Valko-Venäjän kansalaisille kulkuoikeutta kahdella pohjoisella raja-asemalla. Muilta läpikulku on kielletty. Epäilemättä sopimus vastasi Suomen intressejä ja myös EU:n intressejä. EU:han on osoittanut, ettei se kykene vartioimaan ulkorajojaan missään.

Ulkoministeri Lavrov on antanut myös haastattelun Dagens Nyheterille. Kysymykset olivat lehden laatimat ja Lavrov vastasi niihin. Ensimmäinen kysymys koski Ruotsin ja Venäjän suhteita. Lavrovin vastaus lähti siitä, että suhteet kehittyivät varsin suotuisasti ennen Ukrainan kriisiä ja monia käytännössä tärkeitä sopimuksia solmittiin maiden välille. Lavrov totesi, että ne kaikki olivat Ruotsin aloitteesta lähteneitä. Suhteet ovat nyt ohentuneet, kauppa laskenut yli puolella jne. Tämä kaikki myös Ruotsin aloitteesta. Lavrov toteaa kuitenkin Venäjän olevan valmis parantamaan suhteita.

Ruotsin mahdollinen Nato-jäsenyys saa Lavrovilta jyrkän reaktion. Tämä kannattaa noteerata myös Suomessa. Toisin sanoen Suomen ja Ruotsin muodollinen liittyminen Natoon katsottaisiin Venäjällä Itämerellä vallitsevan tilanteen muuttumisena oleellisesti. Olen edellä jo käsitellyt eräitä Venäjän mahdollisia reaktioita Suomen Nato-kaavailuiden toteutumiselle. Nyt siihen on lisättävä Venäjän asevoimien jatkuva demonstraatio, että väylät Pietarista Kaliningradiin pysyvät auki. Lavrov käsitteli myös paljon Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmää. Venäjällä se nähdään suunnatuksi sitä vastaan. Yksi merkillisyys oli tuoda ohjuspuolustusjärjestelmään kuuluva amerikkalainen sota-alus Mustalta mereltä Itämerelle lähelle Kaliningradia. Tämän operaation yhteys Iranin mahdolliseen ydinaseuhkaan tuntuu kovin kaukaa haetulta. Länsi myös selvästi antaa sytykkeitä venäläisten epäluuloihin amerikkalaisten vaikutteista.

Yhdysvallat ja Suomi

Presidentti Niinistön virallinen vierailu Washingtoniin yhdessä muiden Pohjoismaiden päämiesten kanssa oli tervetullut avaus Yhdysvaltain puolesta. Suhteiden vakiinnuttaminen Yhdysvaltoihin on Suomen intresseissä, ja jatkossa voisi ajatella, että myös virallisella puolella voitaisiin löytää yhteistyöalueita sotilaallisten suhteiden lisäksi.

 Ruotsin 200-vuotta vanhassa doktriinissa oli ennen ensimmäistä maailmansotaa lause, että Englannin läsnäolo Itämerellä on suotavaa Venäjän voiman tasapainottamiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen doktriinissa on ollut lause, jonka mukaan Yhdysvaltain läsnäolo Itämerellä on suotavaa Venäjän (Neuvostoliiton ) voiman tasapainottamiseksi. Ruotsalaiset ovat toivoneet, että tämä läsnäolo ei olisi kuumaa sotimista, vaan se perustuisi vakauden ylläpitämiseen Itämeren alueella.

Sama koskee Suomea. Tilanne Itämerellä on kuitenkin muuttunut sikäli, että Yhdysvaltain sotilaallinen etupiiri käsittää nyt sekä Pohjoismaat että Baltian maat. Tämä tasapainottaa Venäjän voimaa, mutta toisaalta saa Venäjän aktiiviseksi omien intressiensä puolustajana. Yhdysvaltain sotilaallinen voima tunkeutuu nyt suoraan Venäjän ydinalueiden rajoille. Provokaatioiden mahdollisuus tekee tästä asetelmasta erittäin vaarallisen kaikille Itämeren valtioille.

Mahdollinen kriisi

Venäjä on tasavertainen lännen (Yhdysvaltain) kanssa vain ydinaseiden osalta. Siksi ne ovat tulleet keskusteluihin mukaan. Suomessa tehty tuore Nato-selvitys lähtee siitä, että myös lännen pelote perustuu ydinaseisiin. Taktisia ydinaseita uudistetaan nyt vauhdilla.

Venäjä on kuitenkin kyennyt käyttämään tavanomaista sotilaallista voimaa tehokkaasti reuna-alueillaan. Sille on omat taustansa. Kosovon sota pakotti serbit lähtemään historiallisesta maakunnastaan ja työnsi myös Venäjän pois Balkanilta. Sitten Kosovo itsenäistettiin ilman neuvotteluja Serbian kanssa, mikä venäläisten mielestä muutti tilanteen Euroopassa. Presidentti Saakashvilin hyökkäys Etelä-Ossetiaan 7. elokuuta 2008 nähtiin lännen yrityksenä poistaa Venäjä Etelä-Kaukasiasta. Venäjä vastasi sotilaallisesti, miehitti Etelä-Ossetian ja Abhasian sekä tunnusti myöhemmin niiden itsenäisyyden. Syksyllä 2013 kärjistyneessä Ukrainan kriisissä oli Venäjän mukaan kyse siitä, että liittämällä Ukrainan etupiiriinsä länsi halusi työntää Venäjän pois Mustalta mereltä. Sitten Krim liitettiin Venäjään, ja neuvottelut Itä-Ukrainan statuksesta ovat yhä käynnissä.

Yhdysvaltain ja lännen toimet Itämerellä nähdään Venäjällä lännen yrityksenä katkaista mahdollisessa kriisissä Venäjän yhteydet Pietarin ja Kaliningradin välillä. Venäjä on signaloinut, että sellaisessa tilanteessa Venäjä tulee avaamaan nämä väylät vaikka ydinaseita käyttäen.

Kriisin osalta, kuten totesin aikaisemmin, on oleellista, että Suomi ja Ruotsi joutuisivat isäntämaasopimuksen mukaisesti toimimaan Yhdysvaltain tukikohtina Venäjää vastaan. Oletan, että Suomi ja Ruotsi tulisivat näin tekemään omasta vapaasta tahdostaan. Toisaalta on oletettavaa, että kriisissä amerikkalaiset ovat jo ilmassa, kun ilmoittavat, mitä lentokenttiä tai satamia aikovat käyttää. Tässä on hyvänä vertailukohteena amerikkalaisten tulo juuri Natoon liittyneeseen Unkariin Kosovon sodan alussa keväällä 1999. Toisin sanoen Suomelle ei jätettäisi mitään vaihtoehtoa.

Nato-selvitykset lähtevät siitä, että Venäjä pystyy tavanomaisin voimin miehittämään Baltian maat hyvin nopeasti. Suomen ja Ruotsin osalta on nähtävä, että Venäjän intresseissä on eliminoida amerikkalaiset tukikohdat Suomessa ja Ruotsissa. Mahdollinen vaihtoehto on tuhota ne taktisin ydinasein.

Mutta Suomen ja Ruotsin miehittämisellä ei Venäjän kannalta olisi mitään tarkoituksenmukaisuutta, eikä siihen riittäisi voimiakaan. Jos Suomi halutaan kontrolliin, käytettäisiin muita keinoja, joita kyllä riittää.

Mikä olisi lännen reaktio siihen. En usko, että Yhdysvallat vielä tässäkään vaiheessa lähtisi täysimittaiseen ydinsotaan. Todennäköisin vaihtoehto on taas jäätyneet suhteet ja jonkinasteinen yhteydenpito uuden tilanteen vakauttamiseksi. Baltia jäisi ilman muuta Venäjän miehitykseen. Suomen ja Ruotsin osalta määriteltäisiin uusi etupiirijako, joka kaiken todennäköisyyden mukaan kulkisi Pohjanlahdella.

Tärkeä kysymys nyt kuuluu: Kannattaako Suomen siis lähteä tuollaiselle kilpavarustelun ja sotilaallisten kriisien tielle vai pyrkiä vakauttamaan tilannetta lähialueilla lähinnä luottamusta ja turvallisuutta lisäävillä toimilla?

Espoossa 20.5.2016

Heikki Talvitie