Heikki Talvitie 1.3.2026

Eurooppalainen hokkus-pokkus-narratiivi ja suurvallat

Yhdysvallat ja Israel ovat aloittaneet ”erityisoperaation” Irania vastaan. Tarkoituksena on vaihtaa Iraniin Yhdysvalloille ja juutalaisvaltiolle myönteisempi hallitus. Toiminta alkoi viie joulukuussa Yhdysvaltojen voimakkailla toimilla Iranin talouden romahduttamiseksi, mistä seurasi pian myös laajoja mielenosoituksia, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti. Samalla ryhdyttiin Lähi-itään kokoamaan merkittävä määrä amerikkalaisten sotilaallista voimaa. Kun Donald Trump on ollut vakuuttunut siitä, että Venäjä tai Kiina eivät tule käyttämään ydinasetta Irania puolustaessaan, niin iskuihin Iranin hallintoa vastaan lähdettiin konventionaalisin voimin.

Tämä taktiikka osana isoa strategiaa periytyy jo Henry Kissingerin ajoilta. Pyritään pitämään ydinaseet ulkopuolella, ja sitten Yhdysvaltojen sotilaallinen ylivoima alueella on selviö. Se, että amerikkalaiset ovat kokeneet jatkuvia pettymyksiä voiman käytössä, ei johdu voiman puutteesta, vaan politiikan heikkouksista. Näin on käynyt Vietnamissa ja Afganistanissa, Libyassa, Irakissa, Georgiassa, Ukrainassa sekä useissa muissa amerikkalaisten masinoimissa konflikteissa. Näistä epäonnistumisista Trump muistutti kampanjapuheissaan mutta on nyt lähtenyt kuitenkin samalle tielle.

Kun Eurooppa on joutunut heikkouksissaan Yhdysvaltain maalitauluksi, niin läntisen Euroopan johtajat hakevat nyt epätoivoisesti narratiivia, joka vielä osoittaisi, että Eurooppa on yhtenäinen ja Eurooppa on voimakas. Uudeksi kertomukseksi on valittu teesi, jonka mukaan Ukraina on voittanut sodan ja Venäjä on sen jo hävinnyt. Argumenttina on, että Venäjä ei ole saavuttanut päämääriään, jotka tässä läntisessä formulassa ovat länsieurooppalaisten käsitys siitä, mihin Venäjä Ukraina-politiikallaan on pyrkinyt. Tuskin on yllättävää, että muut eivät tuollaiseen logiikkaan usko.

Yhdysvaltain iskut Iraniin alkoivat sen jälkeen, kun kävi ilmi, että Kiina ei ollut valmis sotilaallisiin vastatoimiin sen vuoksi. Venäjä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan halunnut voimakkaampaa pelotetta amerikkalaisille mutta tyytyi aikaisempaan politiikkaansa olla puuttumatta asiaan.

Suomalainen analyysi tapahtumista kertautuu myös Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 1.3.2026, jossa on seuraava toteamus: ”Iranin kanssa yhteistyötä tekevä Venäjäkin tuli vedetyksi mukaan peliin. Jälleen kerran sille tehtiin selväksi, että se on enää vain vähäarvoinen tikku pelissä eikä pelaaja.”

Suomalaisten sokea piste on siinä, että ei kyetä näkemään Lähi-idän konfliktia osana suurvaltojen eli Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän kilpailua reviireistä ja sitä, että niillä on myös yhteisiä etuja katsoa, että ydinaseita ei käytetä eikä alueellista sotaa päästetä laajenemaan. Yhdysvallat tekee nyt raakaa työtä ja paaluttaa omaa reviiriään. Tämä pelaa osittain Kiinan pussiin, kun Yhdysvallat on riisunut naamiot länsimaiselta liberalismilta. Venäjän etu taas on se, että Yhdysvallat pakottaa läntisen Euroopan eräänlaiseen modus vivendiin Venäjän kanssa, kävi Ukrainalle miten tahansa.

Yhdysvallat tukee samalla eurooppalaisia populistisia puolueita, jotka ovat myötämielisiä trumpilaiselle ajattelulle. Tämä on todettu myös Yhdysvaltojen viimeisimmissä strategisissa linjauksissa.

Jotta läntisen Euroopan ja Venäjän suhde saatettaisiin sellaiseksi, että Yhdysvaltojen ei tarvitsisi puuttua siihen konfliktin osapuolena, niin Yhdysvaltain ulkoministeri Rubio kävi Münchenin turvallisuuskonferenssin jälkeen vierailulla Unkarissa ja Slovakiassa. Molemmat maathan ovat ulkopoliittisesti kylmän sodan aikaisen suomalaisen politiikan polulla. Niillä on suhteet sekä Yhdysvaltoihin että Venäjään. Ja tähän olotilaan amerikkalaiset haluaisivat koko Euroopan mukaan, ei siis vain Unkarin ja Slovakian. Onkin mielenkiintoista seurata, mitä Unkarin vaaleissa tapahtuu ja mitä seuraamuksia kansan valinnoilla saattaa sitten olla.

Venäjän voimakkuuden ja heikkouden määrän voi lukea Naton laajennuksen historiasta. Itä-Eurooppa, Baltian maat sekä nyt Suomi ja Ruotsi saivat mennä Venäjän pahemmin vastustamatta. Sen sijaan yritys viedä Georgia ja Ukraina Natoon, aiheutti sodan. Sama tilanne tulee olemaan Moldovan kohdalla, jos se kääntyy Naton tielle. Moldova on avain myös sille, että Ukrainalla vielä oleva Mustan meren rannikko tulee olemaan konfliktin osapuoli, jos ja kun pyritään yhdistämään Transnistria Venäjän valloittamiin Ukrainan alueisiin.

Suomen ja Ruotsin geopoliittinen asema on muuttunut erittäin paljon. Suurvaltojen kyky pitää Pohjola niiden osalta tasapainossa heikkeni, kun arktinen alue siirtyi geopoliittisen kilpailun tärkeäksi alueeksi. Pohjolan sijainti keskeisten hyökkäysurien ulkopuolella oli suonut Ruotsille ja sen vanavedessä myös Suomelle liikkumatilaa, joka nyt on täysin menetetty. Ruotsin edullinen geopoliittinen sijainti muuttui sille negatiiviseksi etulinjaan asettumisen myötä, ja Ruotsin voimakas ote Pohjolaan loppui kuin seinään. Konkreettisesti se näkyi Ruotsin Nato-jäsenyydessä. Lohtuna ei voida pitää sitäkään, että Ruotsi koordinoi taas parin vuosisadan tauon jälkeen Pohjois-Suomen puolustusta.

Suomen oma puolustus on hyvällä tolalla, mikäli luotetaan siihen, että ydinasetta ei käytetä eikä aiheuteta provokaatioita, jotka lisäisivät hyökkäyksen uhkaa. Murmanskin sukellusveneet ja Pietarin kaupunki ovat sellaisia Naton tuhoamismaaleja, että konventionaalista rintamalinjaa Pohjolaan tuskin tulee. Jos Suomen Nato-jäsenyys ei ole Venäjälle suuri ongelma, niin minkä takia Suomi haluaisi Nato-politiikkansa olevan Venäjälle ongelma. Ennen kuin saamme tähän vastauksen, niin Yhdysvallat on ryhtynyt säätelemään Suomen Nato-politiikkaa siten, että Pohjolaan saadaan harmoninen yhteiselo Nato-maiden ja Venäjän välillä. Yhdysvallat dominoi aluetta, joka käsittää Kanadan, Grönlannin, Islannin, Ison-Britannian, Pohjolan ja Baltian aina Puolaan asti. Tällä hetkellä dominointi on de facto -tasolla. Onko de jure -tasolle tarvetta mennä, sen määrittelevät alueen valtiot omilla poliittisilla päätöksillään.

Espoossa 1.3.2026 

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs