Pekka Visuri 22.12.2017

Analyysilaitosten tilannearvioita

Lontoossa toimiva Kansainvälinen strategisen tutkimuksen instituutti (The International Institute for Strategic Studies, IISS) julkaisee vuosittain kevätalvella sotilaspolitiikkaa ja asevoimien kehitystä käsittelevän vuosikirjan The Military Balance ja syyskaudella geopoliittisen katsauksen, tänä vuonna nimeltään Strategic Survey 2017 – The Annual Assessment of Geopolitics (Routledge). Instituutti tuottaa myös neljännesvuosittain artikkelijulkaisun Survival – Global Politics and Strategy sekä useita erillisiä raportteja.

Otan tässä tarkasteluun IISS:n syyskauden 2017 tuotannon ohella myös Yhdysvalloissa toimivan Stratforin tiiviin vuosikatsauksen ja Saksasta Friedrich Ebert Stiftungin julkaisun artikkelin.

Strategic Survey 2017

IISS Survey2017compIISS:n katsauksessa käsiteltiin maailmantapahtumia kesästä 2016 kesään 2017. Heti alkukappaleessa todetaan: ”Vuoden aikana kesään 2017 mennessä koettiin dramaattista rakoilua liittokunnissa ja strategisissa suhdeverkoissa, joita oli jo totuttu pitämään turvallisen vakaina. Vuonna 2018 ja siitä eteenpäin vaaditaan tuntuvia ponnistuksia noiden vaurioiden korjaamiseksi.”

Merkittävimpiä ovat olleet Naton merkitykseen ja tulevaisuuteen kohdistuneet epäilykset ja varoitukset, joita on kuultu Yhdysvalloista. Amerikkalaiset ovat uhanneet vähentää tukeaan liiton eurooppalaisille jäsenmaille, elleivät ne selkeästi ryhdy lisäämään omia panostuksiaan. Tähän epävarmuuteen ovat liittyneet presidentti Trumpin eriävät näkemykset suhteesta Venäjään sekä voimistuneet epäilykset Turkin luotettavuudesta ja halusta pysyä lännen rintamassa. Samalla ovat läntiset taloudelliset ja poliittiset liittosuhteet Tyynenmeren suunnalla joutuneet epävakaaseen tilaan. Kiinan ja muiden BRICS-maiden haaste on selvästi voimistumassa, puhumattakaan tarpeesta ottaa kantaa Pohjois-Korean ydinaseistuksen muodostamaan uhkaan.

IISS:n vuosikatsauksessa kiinnitettiin huomiota myös Euroopan unionin hajaantumisilmiöihin, joita esiintyy varsinkin itäisessä Euroopassa ja Brittein saarilla. Olennainen piirre läntisen liittojärjestelmän ongelmissa on sisäisten jännitteiden kasvu, ei niinkään ulkoinen uhka. Yhdysvalloilla ja monilla muillakin voimakkailla valtioilla on yhä selvemmin havaittava taipumus hoitaa suhteita kahdenvälisesti ja tilanteen mukaan improvisoiden, mikä heikentää liittokuntien pienten jäsenmaiden asemaa.

Kaikki nuo ongelmat ovat näkyneet myös ”lännen” suhtautumisessa Venäjään. Vuodesta 2014 jatkunut asetelma on Euroopassa pääpiirteissään lukkiutunut, mutta liittokuntien jäsenmaat pyrkivät omilla toimillaan parantelemaan asemiaan ja kiertämään sanktiopolitiikan vaikutuksia. Epäselvän tilanteen kehittymiseen on myötävaikuttanut Yhdysvaltojen sisäinen valtakamppailu, joka heikentää merkittävästi sen mahdollisuuksia toimia tehokkaasti läntisen ryhmittymän johtajana. Vuoden 2017 puolivälissä ei tähän ongelmaan ollut näkyvillä mitään ratkaisua, joten on syytä varautua epävarmuuden jatkumiseen.

Teknologian kehitys on omalta osaltaan tuottanut epävarmuutta. Informaation kulku näyttää yhä vaikeammin hallittavalta ja erilaiset kyberuhat pahenevat. Näissä oloissa myös Venäjä voi toimia tehokkaasti hajottaakseen lännen yhtenäisyyttä. On syntynyt ”kyberaktiivisuuden noidan kattila ja informaatiosodan kenttä”, jossa muuten selvästi voimakkaamman lännen vanhat strategiset menetelmät eivät tunnu toimivan.

IISS:n vuosikatsauksen suuri osa käsittelee Aasian ja Lähi-idän kehitystä. Kiinan voimistuminen monilla aloilla haastaa länttä yhä selvemmin. Strategista muutosta käsitellään lisäksi alueittain useista näkökulmista ja pyrkien saamaan se tilastoilla mitattavaksi. Voimasuhteiden kehityksen arvioissa tilastot tukevat yleisesti tehtyä havaintoa ns. lännen johtoaseman vähittäisestä heikentymisestä ja kyvyttömyydestä vaikuttaa entiseen tapaan maailmanpolitiikan kehitykseen.

Survival, October-November 2017: Michael O’Hanlon, ”The End of NATO expansion?”

OHanlon Nato Survivaloct2017 001Teksti on myös internetissä: http://www.iiss.org/en/publications/survival/sections/2017-579b/survival--global-politics-and-strategy-october-november-2017-7ccd/59-5-02-ohanlon-deb4

IISS:n neljännesvuosijulkaisun kansikuva-artikkelina on Brookings-instituutin johtavan tutkijan Michael O’Hanlonin kirjoitus otsikolla ”NATO’s Limits: A New Security Architechture for Eastern Europe”. Hän aloittaa lauseella: ”Läntiset suhteet Venäjään ovat vaarallisessa tilassa.” Yhdysvalloissa on kongressin piirissä levinnyt käsitys, että Venäjä vaikutti vaaleihin vuonna 2016. Presidentti Trumpin ilmaisema pyrkimys parantaa suhteita Venäjään ja presidentti Putiniin ei edisty, koska presidentin ja tiedusteluorganisaatioiden välillä vallitsee kuilu, joka estää asioiden hoitoa.

Kuitenkin O’Hanlonin mukaan suhteiden parantaminen on päämääränä tärkeä. Samoin ajattelivat Trumpin edeltäjät, mutta epäonnistuivat. Syitä on ollut molemmin puolin, eivätkä ne poistu helpolla. ”Mutta täytyy olla mahdollista vähentää kilpailun ja konfliktin riskejä keskittymällä Putinin kannalta perustavaan tekijään, joka on Naton laajentaminen.”

Hän ehdottaa, että länsivaltojen on nyt aika hahmotella ja saattaa neuvottelujen kohteeksi uusi turvallisuusarkkitehtuuri, joka sisältäisi itäisen Euroopan puolueettomat, sotilasliittoihin tällä hetkellä kuulumattomat maat. Kyseessä on maaryhmä, joka sijaitsee vyöhykkeenä Euroopan jakolinjalla alkaen pohjoisesta ja päätyen Kaukasiaan. Siihen kuuluvat ensinnäkin Suomi ja Ruotsi, etelämpänä Ukraina, Moldova ja Valko-Venäjä sekä kauempana idässä Georgia, Armenia ja Azerbaidzhan sekä etelässä Kypros, Serbia ja muita Balkanin maita. Näiden maiden suhde Natoon ei suinkaan ole samanlainen, mutta niiden asemassa ja suhteessa Venäjään ja Natoon on yhtäläisiä piirteitä.

O’Hanlon huomauttaa, että monissa Naton jäsenmaissa on hyvin vaihtelevia käsityksiä siitä, millaisia velvoitteita kansalaiset olisivat ylipäänsä valmiit vastaanottamaan noiden maiden osalta. Jo siitä seuraa epäilyksiä Naton laajennuksen viisauden ja toteuttamisen suhteen. Vaikeuksista huolimatta Trumpin hallinnon pitäisi hankkia laajaa kannatusta uudelle turvallisuuspoliittiselle hahmotelmalle. Keskustelujen pitäisi alkaa Naton sisällä ja laajeta kyseisten puolueettomien maiden piiriin sekä myös Venäjälle.

Neuvotteluprosessi saattaisi merkitä Naton laajennuksen päättymistä ja sanktioiden lopettamista, jos tuloksena on ratkaisu, jonka puitteissa Venäjä lopettaa rajakiistat naapureidensa kanssa ja vetää joukkonsa niiden alueelta. Vaikeuksia tuollaisen tavoitteen saavuttamiseksi ei tule puuttumaan, eikä menestys ole lainkaan varmaa, mutta mahdollinen tulos, suhteiden vakiinnuttaminen ja tilanteen rauhoittaminen, on tavoittelemisen arvoinen. Ei ole nyt tarpeen ryhtyä luettelemaan kaikkia nykytilanteeseen johtaneita syitä, ja kaavailtuun ratkaisuun sisältyisi lukuisia yksityiskohtia, joiden hoitaminen vaatii aikaa ja lisätutkimuksia. 

Olennaista O’Hanlonin mukaan on siis ensin saada aikaan tavoittelemisen arvoinen hahmotelma uudesta turvallisuusarkkitehtuurista. Sen aineksina voisivat olla ensinnäkin moraalinen ja strateginen periaate, jossa tunnustetaan kaikkien valtioiden suvereniteetti ja oikeus itse päättää omasta poliittisesta hallinnostaan sekä ulko- ja talouspoliittisista suhteistaan. Esimerkkinä olkoon Suomi, joka on pitänyt itseään länsimaana jo vuosikymmenien ajan. Kyseisiltä mailta edellytettävä puolueettomuus koskisi siis vain pidättymistä jäsenyydestä keskinäisen avunannon turvallisuusorganisaatioissa. Muissa suhteissa ei olisi rajoituksia.

Noiden periaatteiden mukaisesti ei tarvitse hyväksyä suurvaltojen oikeutta muodostaa etupiirejä, mutta on tunnustettava kaikkien oikeus turvallisiin ja puolustettaviin rajoihin. Myös Venäjällä on oikeus turvallisuuteen, ja sen on voitava tuntea, ettei siihen kohdistu turvallisuusuhkia.

Valtioilla ei siis ole luontaista oikeutta liittyä mihin organisaatioon tahansa. Sellaisten muodostaminen ei ole ollut Westfalenin rauhasta vuonna 1648 alkaneen Euroopan poliittisen järjestelmän tarkoitus, kuten ei myöskään toisen maailmansodan jälkeisen YK-järjestelmän mukainen ratkaisu. Liittojen tarkoitus on toimia tietyissä tilanteissa jäsentensä turvallisuuden parantamiseksi. Niiden ei kuitenkaan pitäisi uhata muiden turvallisuutta, ja liittojen merkitys vaihtelee tilanteiden kehityksen myötä. O’Hanlonin johtopäätös on: Näillä näkymin Naton laajennuksen jatkaminen tuottaisi enemmän harmia kuin hyötyjä.

Noista aineksista kehittyvä ratkaisu voisi nojata kolmeen asiakirjaan: Etykin Helsingin päätösasiakirja 1975 ja Pariisin sopimus 1990 sekä Naton ja Venäjän suhteiden perussopimus vuodelta 1997. Näistä tärkein on Helsingin asiakirja 1975. Sitäkin arvosteltiin aikoinaan ”tyhjäksi paperiksi”, mutta se osoittautui hyödylliseksi kylmän sodan asetelmien purkamisessa.

Michael O’Hanlonin kirjoitus ei ole ensimmäinen laatuaan, vaan hän on jo parin vuoden ajan esitellyt hieman samankaltaisia ajatuksia joko yksin tai muiden kanssa. Syksyllä 2016 hän kirjoitti yhdessä entisen CIA:n johtajan kenraali David Petraeuksen kanssa artikkelin ”America’s awesome military”, Brookings 30.9.2016 ja Foreign Affairs, September/October 2016). Siinä he totesivat tarpeen ottaa ”realistinen kanta” Putiniin ja Venäjään:

”Putin is no friend of the West, nor of the smaller states near Russia that represent challenges to his drive for regional hegemony. But his moves to date have been select and calibrated. Crimea was historically Russian, is populated by a majority of Russian speakers, and is home to Russia’s only Black Sea naval base. And when Putin moved into Syria last fall, he did so only after having determined that the Obama administration was keeping its own involvement limited. His inter­vention there allowed him to shore up an old ally, flex Russia’s long-range power-projection muscles, retain Russia’s only port on the Mediterranean, and demonstrate Russia’s geopolitical impor­tance. These actions may have been cynical and reprehensible, but they were not completely reckless or random, nor were they particularly brutal by the standards of warfare. And they do not likely portend a direct threat to more central NATO interests.”

Internetissä: https://www.brookings.edu/research/americas-awesome-military/

Vuosi Trumpin vaalivoitosta

Useissa analyyseissa ja mielipidekirjoituksissa on pohdittu, mitä kaikkea odotettiin ja saatiin Donald Trumpin vaalivoiton myötä.

SurvivalDec2017comp

Survival (IISS, December 2017/January 2018) omisti teemanumeron tuolle aiheelle. Hal Brandsin artikkelissa ”The Unexceptional Superpower: American Grand Strategy in the Age of Trump” ikään kuin jo ennakoidaan vuoden lopussa julkistettua Yhdysvaltojen turvallisuusstrategiaa mutta kriittisestä näkökulmasta. Otsikkoon sisältyy sanaleikki, kun adjektiivilla ”unexceptional” pyritään kiistämään tavallisesti Yhdysvalloista kuultu luonnehdinta ”exceptional superpower” (tai indispensable power). Sitä myös Trump usein käyttää pyrkiessään korostamaan maansa asemaa maailman johtajana, mutta vielä tärkeämmällä sijalla hänen retoriikassaan on ”America first”, mikä merkitsee lähinnä sisäänpäin kääntymistä, keskittymistä oman maan tarpeisiin.

Brandsilla on komea titteli ”Henry A. Kissinger Distinguished Professor of Global Affairs at the Johns Hopkins School of Advanced International Studies, and Senior Fellow at the Center for Strategic and Budgetary Assessments”. Hänen esseensä on ote kirjasta American Grand Strategy in the Age of Trump, jonka on määrä ilmestyä Brookingsilta vuoden 2018 puolella. 

Laajan artikkelin sisältöä ei kannata tässä lähteä lähemmin esittelemään. Se löytyy myös internetistä googlaamalla. Keskeisinä johtopäätöksinä voidaan poimia seuraavat: Trumpin kaudella – joko hänen ansiostaan tai hänestä riippumatta - Yhdysvaltojen suurstrategia on todellisessa muutoksen tilassa, ja se merkitsee asettumista ”tavallisten” suurvaltojen tasolle ja käyttämään niiden keinoja. Pitkään jatkunut johtoasema maailmassa joutuu kiistetyksi yhä enemmän. Yritys sanella maailmanpolitiikan säännöt ja toiminnat ei enää onnistu, ja eristäytyminen monista kansainvälisen yhteistyön foorumeista ja organisaatioista kuluttaa Yhdysvaltojen arvovaltaa ja voimavaroja. Liittolaiset ovat jo voimistaneet pyrkimyksiään tulla toimeen ilman amerikkalaisten apua ja yhteistyösuhteita.

Juuri tätä kirjoittaessani luen kommentteja YK:n yleiskokouksen päätökseen kiistää Yhdysvaltojen tuore julistus, jossa tunnustetaan Jerusalem Israelin pääkaupungiksi. Yhdysvallat kärsi raskaan tappion, kun tärkeät liittolaismaat asettuivat amerikkalaisten kantaa vastaan. Sitä tukivat vain Israel, Guatemala, Honduras, Marshall-saaret, Mikronesia, Nauru, Palau ja Togo. Oli suorastaan hämmästyttävää nähdä jo turvallisuusneuvoston kokouksen uutiskuvista, kuinka Ison-Britannian edustaja yksiselitteisesti asettui tuomitsemaan Yhdysvaltojen kannanotot.

Lontoon strategisen instituutin vuonna 2017 julkaisemista raporteista kannattaa mainita myös ydinaseita ja kyber-turvallisuutta käsitelleet julkaisut ja ajankohtaisraportit sekä laajalti kattava tutkimus Ukrainan kriisistä seurauksineen, jota esittelen erikseen kirja-arviossa.

Stratfor: The Year That Was 2017

Strategisista arvioista ja ennusteista tunnetuksi tullut Stratfor julkaisi 20. joulukuuta lyhyen katsauksen vuoden 2017 tapahtumiin vertaamalla niitä omiin ennusteisiinsa. Myös Stratfor joutuu usein myöntämään, ettei vuosiennusteiden tarkkuus ole kovin suuri. Sen vahvuudet ovatkin erilaisten skenaarioiden hahmotuksessa, jolloin painopiste on geopoliittisissa ja geostrategisissa kehitystrendeissä, ei niinkään tapahtumisen ennustamisessa.

Stratforin nimi tulee sanoista ”strategic forecasting”, jolloin on ymmärrettävää, että metodina on geopoliittisten, historiallisten ja voimavaratekijöiden pitäminen analyysien pohjana. Vaikka johtajien henkilökohtaiset ominaisuudet tunnustetaan tärkeiksi politiikan muotoiluun vaikuttaviksi tekijöiksi, niitä ei pidetä ratkaisevina. Siksi Stratfor pyrki myös Trumpin kauden alkaessa etsimään kovan retoriikan takaa selkeää doktriinia. On osoittautunut, ettei myöskään Trump ole pyrkinyt eikä kyennyt paljon vaikuttamaan jo edeltäjiensä aikana alkaneisiin trendeihin. Yhdysvalloissa on ollut tehokkaita keinoja tarvittaessa jarruttaa tai kumota presidentin tekemiä päätöksiä, joten yleensä tasapaino valtakeskuksien välillä on toiminut. Silti myös Stratfor yllättyi Trumpin kohtaaman vastarinnan kovuudesta, mikä näkyi erityisesti Venäjä-suhteiden kireyden jatkumisena.

Euroopan unionia Stratfor on amerikkalaiseen tapaan pitänyt paljolti paperitiikerinä ja ennustanut sille jatkuvia vaikeuksia. Tätä ei ole tarvinnut nytkään katua, mutta Stratfor myöntää, ettei se voinut edes arvata, kuinka Ranskan presidentinvaalit menivät aivan odotusten vastaisesti pääehdokkaan Francois Fillonin kompastuttua omiin skandaaleihinsa. Voittajaksi nousseen Macronin myötä EU:n mahdollisuudet paranivat.

Lähi-idän tilanteen ennusteissa Stratfor onnistui paremmin. Ongelmana kuitenkin on nyt Iranin ydinteknologiasopimus, jonka Yhdysvaltojen hallitus on uhannut kaataa. Stratfor kuului jo vuosia sellaisen sopimuksen kannattajiin, vaikka mahdollisuuksia Yhdysvalloissakin laajalti epäiltiin. Ajankohtaisarvioista on luettavissa pettymys Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikan epäonnistumisten vuoksi. Ne näyttävät nyt jatkuvan.

Odotuksia myönteisempi on ollut tilannekehitys Keski-Aasiassa. Monessa maassa vallanvaihdokset ovat sujuneet verraten kitkattomasti.

Lopuksi Stratfor halusi painottaa Kiinan ja Venäjän yhteistyön kasvun merkitystä. Se ei rajoitu vain näkyville teknologian ja energiahankkeiden aloille vaan on syvällisempää. Ne yhdessä luovat jo merkittävän vastavoiman Yhdysvalloille. Tämä näkyy myös suhtautumisessa Pohjois-Korean muodostamaan ongelmaan.

Friedrich Ebert Stiftung, Saksa

Saksan sosialidemokraatteihin tukeutuva Friedrich Ebert Stiftung julkaisee sivustoa Internationale Politik und Gesellschaft (IPG). Sieltä poimittakoon 4.12. julkaistu artikkeli Rolf Mütznichiltä. Hän kuuluu liittopäivillä SPD:n johtoryhmään erityisalueenaan ulkopolitiikka.

IOG2017bOtsikko ”Ende des Transatlantizismus? Von der Sehnsucht nach einem Leben ohne Donald Trump” (Transatlantismin loppu? Kaipuusta elämään ilman Donald Trumpia) kuvastelee yleisemminkin Saksassa vallitsevia mielialoja. Mütznich muistuttaa mieliin vuoden takaisen yllätyksen ja hämmästyksen Trumpin vaalivoiton johdosta ja toteaa, että aihetta siihen onkin ollut.

Kaikkein uskollisimmatkin atlantistit ovat joutuneet pahasti pettymään. Kriisi ei kuitenkaan koske vain Yhdysvaltojen suhteita eurooppalaisiin liittolaisiinsa vaan on paljon laajempi. Näyttää siltä, että Yhdysvallat ajelehtii nyt ilman kompassia ja ulkopolitiikkaa. Toisaalta mitään kovin äkkinäisiä käännöksiä ei ole sattunut – kiitos checks and balances -järjestelmän. Mutta kun maan ulkoasiainhallinnon voimavaroja on supistettu kolmanneksella, riskit kasvavat suuresti.

Artikkelin mukaan on Saksassa ja läntisessä Euroopassa yleisemminkin pitkään vallinnut kiista ”atlantistien” ja ”gaullistien” välillä nyt ratkennut, koska kukaan ei odota enää vanhan asetelman paluuta. Trump on tehokkaasti murskannut Atlantin sillan jäänteetkin. On pakko sopeutua uusiin käytäntöihin ja muodostelmiin, mutta mitä ne voisivat olla? Eivät myöskään Euroopan unionin fanit näytä tarjoavan vakuuttavia vaihtoehtoja.

Kirjoittaja erittelee sitten vuoden 1989 jälkeisiä kehityskulkuja, jotka ovat vieraannuttaneet eurooppalaisia Amerikasta. Vuosi 2016 oli käänteentekevä kolmesta syystä: Ensin Brexit, sitten Turkin vallankaappausyritys monine seurauksineen ja lopulta Trumpin vaalivoitto.

Riippumatta siitä, kuka on oikeassa tai väärässä puhuttaessa syntyneen tilanteen syistä, on pakko tehdä johtopäätös: ”Euroopan on vihdoin irrottauduttava ison veljen suojeluksesta ja noustava seisomaan omille jaloilleen myös turvallisuuspoliittisesti.”

Oikea tavoite on näkyvillä, kun saksalais-ranskalainen ehdotus rakenteellisesta yhteistyöstä (Permanent Structured Cooperation) etenee ja tähtää Eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustusunionin muodostamiseen. Se ei saa merkitä atlantisten suhteiden purkamista eikä korvaamista vaan realiteettien tunnustamista. On valmistauduttava jo Trumpin jälkeiseen elämään, vaikka paluuta entiseen tilanteeseen ei ole.

Globaalien ongelmien ratkaisuun eivät eurooppalaisten voimat riitä. EU-maat tarvitsevat yhteistyötä Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan kanssa. Siinä asetelmassa Yhdysvallat on edelleen EU-maiden tärkein liittolainen.