5.  Louhisaari-seminaari Joensuussa ja retki Ilomantsiin 16.–17.9.2021

Suomen Geopoliittisen Seuran 5. Louhisaari-seminaari pidettiin Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella 16.9.2021 yhteistoiminnassa Karjalan tutkimuslaitoksen kanssa. Teema oli ”Itärajan geopolitiikkaa”. Seminaariin osallistui 35 henkilöä. Mukana oli SGS:n ja Kansallismuseon Ystävät ry:n jäseniä läheisineen sekä paikallisten tahojen kutsuttuja edustajia.

SEMINAARIN OHJELMA

13.15 ‒ 13.25   Seminaarin avaus. Suomen Geopoliittisen Seuran puheenjohtaja, dosentti Arto Nokkala

13.25 ‒ 13.40   Yliopiston tervehdys. Itä-Suomen yliopiston rehtori, professori Jukka Mönkkönen

13.40 ‒ 14.00   Karjalan tutkimuslaitoksen Venäjä-tutkimus. Karjalan tutkimuslaitoksen varajohtaja,

                             Professori Olga Davydova-Minguet

14.00 ‒ 14.30   Vanha ja uusi naapuruus. Naapuruus ja länsiliittoutuminen kylmän sodan ja EU-ajan     ulkopolitiikan                              kielipeleissä.

                             Professori Ilkka Liikanen, Karjalan tutkimuslaitos.

14.30 ‒ 15.00   Kahvitarjoilu

15.00 ‒ 15.45   Arktinen tilannekuvatoiminta, meriturvallisuus ja Suomen Eurobarents-puheenjohtajuus.

                             VTT Timo Hellenberg

15.45 ‒ 16.15 Paatsjokilaakso ylirajaisena toimintakenttänä.

                             Professori Maria Lähteenmäki, Karjalan tutkimuslaitos.

16.15 ‒ 16.45 Vuoden 1941 tapahtumien geopoliittinen tarkastelu.

                             Professori Pekka Visuri

16.45 ‒ 17.10   Yleiskeskustelu

17.10 ‒ 17.15 Seminaarin päättäminen. Dosentti Arto Nokkala.

SEMINAARIESITYKSET

Rehtori Jukka Mönkkönen antoi tervehdyksessään hyvän yleiskuvan Itä-Suomen yliopiston opetuksesta, tutkimuksesta ja ajankohtaisista haasteista, jotka antoivat ajattelemisen aihetta geopolitiikasta ja sen tutkimuksesta kiinnostuneille. Professori Olga Davydova-Minguet esitteli tämän jälkeen Karjalan tutkimuslaitoksen monipuolista moni- ja poikkitieteistä Venäjä-tutkimusta ja sen kehittymistä.

Professori Ilkka Liikanen tarkasteli Suomen kylmän sodan ajan naapuruutta ja uutta eurooppalaista naapuruutta. Presidentti Kekkosen aikana naapuruus, ystävyys ja luottamus olivat ulkopoliittisen liturgian kuluneimpia iskusanoja. Naapuruus on kuitenkin palannut poliittiseen käsitteistöön Euroopan unionin kansainvälisen toimijuuden rakentamisessa vuodesta 2004 lähtien (European Neighbourhood Policy 2004 eli ENP). Vanhaa ja uutta naapuruutta voi pitää lähtökohtana käsitehistorialliselle tutkimukselle. Tässä näkökulmassa voidaan kysyä, miten naapuruuden käsite on määrittänyt Suomen suhdetta Neuvostoliittoon ja toisaalta ”länteen” sekä mitä naapuruudesta puhumisella tavoiteltiin kylmän sodan kaudella ja miten se liittyy Suomen EU-kauden ulkopoliittisiin tavoitteisiin. Liikanen käsitteli kekkoslaisen ulkopolitiikan lähtökohtaa ja piti naapuruutta vastakäsitteenä suomalaisen politiikan idän-kuvastolle. Naapuruus oli osa Suomen asemointia suhteessa sodanjälkeisiin kansainvälisen politiikan rintamiin. Naapuruus ja ulkosuhteet sidottiin Kekkosen henkilöön. Kylmän sodan aikana naapuruus, luottamus ja ystävyys olivat Neuvostoliitolle keinoja Suomen ohjattavuuden varmistamiseksi, Suomelle naapuruudesta puhuminen puolestaan oli keino pyrkiä vahvistamaan tunnustetun tasavertaisen kansainvälisen toimijan statusta.

Kylmän sodan päätyttyä naapuruus säilyi. Neuvostoliiton hajoaminen mahdollisti irtautumisen YYA-sopimuksesta, tilalle tuli Suomen ja Venäjän sopimus 1992. Lisäksi esille nousi puolenvalinnan logiikka, kun alkoi keskustelu Suomen liittymisestä Natoon. Naapuruuden jatkuva retorinen voima tuli selväksi, kun sopimusta alettiin heti julkisuudessa kutsua Naapuruus-sopimukseksi. Toisaalta naapuruussuhteiden korostaminen leimautui myös uudella tavalla: siitä tuli avoimen puolen valinnan symboli Nato-keskustelun yhteydessä.

EU:n ulkopoliittista toimijuutta on rakennettu hitaasti. Eurooppalainen naapuruus -retoriikka on ollut poliittinen innovaatio: uusi politiikka ja politiikan kenttä. Venäjän jättäytyminen ENP:n ulkopuolelle on tehnyt alusta alkaen kyseenalaiseksi sen, mikä oli naapuruuspolitiikan vaikutus itä-länsi-jakoon. Suomi sitoutui kuitenkin vahvasti ENP-käsitteistöön 2000-luvulla. Eurooppalainen naapuruus osana Suomen ulkopolitiikkaa on ilmennyt mm. pohjoisen ulottuvuuden yhteydessä, EU:n ulkosuhdetoiminnan vahvistamisessa Suomen puheenjohtajakaudella 2006, Laajemman Euroopan aloitteessa sekä määritettäessä Globaalia Naapuruutta ja EU:n globaalia turvallisuusstrategiaa. Tunnusomaista Suomelle on ollut naapuruuspolitiikan liittäminen vähintäänkin epäsuorasti Venäjä-suhteiden yhteyteen.  

Liikasen mukaan voidaan kuitenkin esittää kysymyksiä uudenlaisesta länsi-puheesta Ukrainan kriisin jälkeen. Onko Suomi tehnyt irtioton sekä kylmän sodan ajan että EU-ajan naapuruusretoriikasta? Sisältyykö Suomen läntisen aseman ja läntisen tradition korostukseen sitoutuminen vai haaste perinteisille tulkinnoille lännestä kylmän sodan tai sivilisaatioiden taistelun leirinä? Mitä on ylipäätään kylmän sodan jälkeinen länsi? Miten Euroopan ääni liittyy yhä voimassa olevaan Eurooppalaiseen naapuruuspolitiikkaan? Voivatko länsi-puhe ja naapuruusretoriikka vielä yhdistyä Suomen ulkopolitiikassa?

Valtiotieteiden tohtori Timo Hellenberg otti esityksensä lähtökohdaksi arktisten alueiden luonnonolojen muutokset sekä uudenlaisen infrastruktuurin tarpeen. Pelastus- ja sairaanhoitopalvelujen saanti alueelle edellyttää vahvaa panostusta arktisilta mailta ja Euroopan unionilta. Merenkulun turvallisuus Jäämerellä on nopeasti kasvava huolenaihe. Yhteisen meripelastusyhteistyöalueen aikaansaamisessa on vielä paljon tehtävää. Tilannetiedon jakaminen eri maiden viranomaisten välillä on vaivalloista. Vaikka tiedonjako EU:n jäsenvaltioiden välillä on hieman helpompaa, vaikeuksia on muun muassa siksi, että viranomaisilla on eri tehtävät ja valtuudet kussakin maassa, ja viranomaisille on erilaiset raportointivaatimukset. Eri rekistereihin tallennetut tiedot eivät välttämättä sovi yhteen eikä lainsäädännön vuoksi kaikkia tietoja voi jakaa muihin maihin, vaikka olisikin tarve.

Hellenberg käsitteli erityisesti Yhdysvaltain ja Venäjän arktista politiikkaa ja esillä olevia ratkaisuja. Yhdysvalloissa uusi hallinto painottaa moniulotteista lähestymistapaa arktiseen. Puolustusministeriö on perustamassa kuudennen alueellisen keskuksen keskittymään arktiseen alueeseen. Uusi keskus pyrkii tukemaan Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategista ohjausta ja torjumaan esimerkiksi ilmaston muutosta. Yhdysvallat on viestittänyt myös olevansa valmis tiivistämään yhteistyötä ja koordinaatiota Venäjän kanssa. Yhdysvaltain arktisessa linjassa on paljon jatkuvuutta, mutta muutosta on sen geopolitiikassa, jonka rinnalle palaa vahva painotus ilmastonmuutokseen.

Venäjä on korostanut paikallistoimijoiden vastuuta ja toisaalta alleviivannut turvallisuusseikkoja kuten terrorismin torjuntaa ja elintärkeiden resurssien turvaamista. Arktisten alueiden infrastruktuurin alikehittynyt tila nostaa esiin Venäjän omia kompetensseja. Kreml on vahvistanut arktista kykyään modernisoimalla Kuolan alueella olevia sotilaallisia rakenteita ja pohjoisessa olevia Neuvostoliiton aikaisia tukikohtia. Venäjä haluaa myös tarvittaessa varmistaa omaa vapaata liikkumistaan ja kontrolloida muitten kauttakulkua arktisella alueella. Se on myös pitkään esittänyt Arktisen pelastuspalvelukeskusten verkoston perustamista. Myös Venäjä on herännyt ilmastonmuutoksen vaikutuksiin arktisella alueella.

Suomi on Barentsin euroarktisen neuvoston puheenjohtaja lokakuusta 2021 alkaen. Suomen kaudella arktisen omistajuus halutaan vahvasti alueille ja puheenjohtajuutta toteutetaan etenkin projektien kautta, joita alueet toteuttavat ja jotka toteutetaan alueilla. Puheenjohtajuuden kattaviksi teemoiksi on valittu kestävä kehitys, ihmisten väliset yhteydet sekä liikenne- ja yhteyspolitiikka.

Lopuksi Hellenberg käsitteli vielä tekoälyn mahdollisuuksia arktisella alueella eli Laurea-ammattikorkeakoulun johtamaa monikansallista Artificial Intelligence based Virtual Control Room for the Arctic -hanketta (AI-ARC), joka tarjoaa tehokkaan tilannetietoisuuden arktisille merenkulkualan toimijoille ja jalkauttaa yhteistyörakenteita siviiliturvallisuuden meripelastustoiminnan puolelle. Suomi voi näyttää suuntaa tekoälyn ja uusien teknologiaratkaisujen tuomisessa meriturvallisuuden tueksi.

Professori Maria Lähteenmäki käsitteli arktista geopolitiikkaa Paatsjokilaakson näkökulmasta. Paatsjoen Norjalle kuuluvalla länsirannalla oli vanhaa suomalaisasutusta, ja laakson itäosa kuului Suomelle 1920 – 1944. Suomi pyrki Jäämerelle jo ennen Tarton rauhaa 1800-luvun nationalistisen eetoksen, heimointressin ja myös vuoden läpi auki olevan valtamerisataman tuoman kaupallisen intressin myötä. Petsamon aluetta tarjosivat ”Suomen sosialistiselle tasavallalle” Lenin, Stalin ja Trotski jo 1.3.1918. Suomesta käsin tehtiin myös kaksi vapaaehtoisten sotilaallista valloitusyritystä: kolmen kuukauden Petsamon retki keväällä ‒ kesällä 1918 sekä neljän kuukauden retki 1919−1920. Petsamon tultua Suomelle Tarton rauhassa syksyllä 1920 Paatsjokilaaksoon kohdistuvina erityisinä taloudellisina intresseinä Suomella olivat sataman lisäksi tukinuitto, kalastus, metallin etsintä ja kaivoshankkeet sekä jälkimmäisiin liittyen myös vesivoiman rakentaminen. Norja antoi myös esimerkkiä alueen luonnonvarojen hyödyntämisestä.

Vuonna 1921 tehtiin merkittävä nikkelilöytö. Kolosjoen nikkelikaivosta rakennettiin 1935 alkaen. Vesivoiman rakentamissuunnitelmia tehtiin jo vuodesta 1920 lähtien ja 1935 alkaneilla rakennustöillä oli merkittävä työllistävä vaikutus. Jäniskosken valjastus tuotti sähköä kaivokselle. Saksalla oli Petsamon nikkeliin erityinen intressi. Talvisodan aikana Neuvostoliitto miehitti Petsamon, mutta luovutti sen takaisin sodan jälkeen, jolloin vain Kalastajasaarennon länsiosa jäi Neuvostoliitolle. Paatsjokilaakso oli saksalaisten hallussa 1940‒1944. Kevättalvella 1941 nikkelin hyödyntämisestä syntyi kriisi, jonka yhteydessä Paasikivi oli valmis antamaan Petsamon pois vapaaehtoisesti. Jatkosodan päättyessä Neuvostoliitto vaati alueen luovuttamista itselleen, mikä toteutuikin.

Nykytilanteessa Paatsjokilaaksoa luonnehtivat ylirajainen luonnonsuojeluyhteistyö, luonnon- ja kansallispuistot sekä Nikelin kaupungin saastunut ympäristö. Olennainen kehitys 150 vuodessa on ollut puheen pohjoisesta aluelaajennuksesta muuttuminen ”yhteisen Arktiksen” kannanotoiksi.

Professori Pekka Visuri tarkasteli esityksessään vuoden 1941 tapahtumia geopoliittisessa kehyksessä. Suomen lähtö Saksan rinnalla hyökkäykseen Neuvostoliittoon liittyi toisen maailmansodan yleistilanteeseen sekä Saksan ja Neuvostoliiton ajautumiseen yhteistyöstä konfliktiin ja sotaan. Saksan hyökkäys ja Suomen tukeutuminen Saksaan pohjautuivat kehitykseen vuonna 1940.

Suomen rauhansopimus 13.3.1940 oli ankara ja tehtiin Mannerheimin sanoin ”viime hetkellä”. Rintamamiesten uhraukset ja yhteiskunnan kestävyys pelastivat Suomen. Läntisten suurvaltojen avuntarjoukset olivat heikolla pohjalla ja tähtäsivät omiin päämääriin.

Syksyllä 1940 Hitler pyrki jatkamaan yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa ja kutsui sen edustajan neuvotteluun. Stalin antoi Molotoville ohjeet 9.11.1940 Berliinin matkaa varten. Tavoitteena oli selvittää, mitä Saksa tarkoittaa uusilla suunnitelmillaan neljän vallan sopimuksesta. Piti myös selventää muun muassa Suomen asemaa sekä siihen liittyen vaatia saksalaisten poisvetämistä Suomesta ja Neuvostoliittoa vahingoittavien mielenilmausten lopettamista. Neuvottelu Hitlerin luona pidettiin 12.–13.11.

Stalin ilmoitti vastauksessaan Hitlerille 25.11.1940 olevansa valmis liittymään Saksan, Italian ja Japanin kolmen vallan sopimukseen neljäntenä osapuolena mm. sillä edellytyksellä, että Saksan joukot poistetaan välittömästi Suomesta, joka vuoden 1939 sopimuksen mukaisesti kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Siinä tapauksessa Neuvostoliitto sitoutuisi ylläpitämään ystävällisiä suhteita Suomeen ja sallisi Saksan vaalia siellä taloudellisia etujaan, joihin kuului puutavaran ja nikkelin saanti. Tätä saksalaiset eivät kuitenkaan kertoneet Suomen hallitukselle vaan väittivät Molotovin vaatineen Suomen ”likvidoimista” ja että Hitler pelasti Suomen.

Epäröityään vielä pari viikkoa Hitler päätti pyrkiä yllätyshyökkäyksellä estämään Neuvostoliiton liittymisen merkittävänä tekijänä Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen muodostamaan rintamaan sekä hankkimaan idästä sodan jatkamiseen tarvittavia raaka-aineita ja voimavaroja. Hitler tiesi, että yritykseen sisältyi suuria riskejä, mutta hän päätti käyttää tilaisuutta hyväksi, ennen kuin Yhdysvallat vahvistuu ratkaisevaksi tekijäksi.

Suomen tukeutuminen Saksaan tapahtui 1940/1941 useassa vaiheessa. Kenraalimajuri Talvela pääsi valtakunnanmarsalkka Göringin luo 18.12.1940, samana päivänä kun Hitler antoi käskyn Barbarossa-suunnitelman valmisteluista. Talvela tarjosi Suomea Saksan liittolaiseksi, ja keskusteltiin myös Petsamon puolustuksesta ja yleisesikuntien yhteisistä valmisteluista. Marsalkka Mannerheim lähetti 7.1.1941 Göringille kirjeen, jossa hän toivoi joukkojen kauttakulusta ja asehankinnoista alkaneen yhteydenpidon jatkuvan. Kenraaliluutnantti Heinrichs kävi keskusteluja Saksan yleisesikunnan päällikön, kenraalieversti Halderin kanssa 30.1.1941 ja esitti, että sodan sattuessa Saksa miehittäisi Ahvenanmaan ja ottaisi rintamavastuun Lapissa.

Hitler määritteli sodanpäämääriä Wehrmachtin johdolle 30.3.1941 ja sen yhteydessä totesi muun muassa Pohjois-Venäjän kuuluvan ”tulevassa jaossa” Suomelle. Suomalaiset saivat tiedot Saksan suunnitelluista operaatioista ja niiden valmisteluista Heinrichsin käydessä Salzburgissa 25.5.1941. Pohjois-Suomessa toimivat suomalaisjoukot tulisivat saksalaisten ohella kenraalieversti von Falkenhorstin komentoon, kun taas Oulujoen eteläpuoliset voimat toimisivat sotamarsalkka Mannerheimin alaisina. Suomen kaakkoisrintamalla oli tarkoitus aloittaa hyökkäys siinä vaiheessa, kun Saksan pohjoisen armeijaryhmän hyökkäys kohti Leningradia olisi jo pakottanut puna-armeijan vetämään siltä suunnalta pois joukkojaan.

Hallituksen ”laajennettu sisärengas” kokoontui presidentti Rytin luona 30.5. muotoilemaan Saksalle esitettäviä poliittisia toivomuksia, joihin kuuluivat turvallisuustakuut, rajatoivomukset, elintarvikeapu ja oikeudet Petsamon nikkeliin. Saksan yhteyskenraali Erfurth saapui Suomeen 13.6.1941. Päämajan käskyllä 15.6.1941 koko Pohjois-Suomi määrättiin Saksan komentoon.

Saksan hyökkäyksen alkaessa 22.6.1941 Hitler julisti päiväkäskyssään itärintaman sotilaille muun muassa: ”Liitossa suomalaisten divisioonien kanssa seisovat toverimme Narvikin voittajan kera Pohjoisen jäämeren äärellä. Saksalaiset sotilaat Norjan valloittajan komennossa kuten myös suomalaiset vapaussankarit marsalkkansa alaisina suojaavat Suomea.” Se oli yllätys Suomen hallitukselle, koska oli sovittu, että Suomi liittyy sotaan vasta viikon päästä. Suomessa julistettiin sotatila 25.6.1941.

Saksan hyökkäysten hidastuessa kenraali Erfurth merkitsi 18.8.1941 päiväkirjaansa, että Mannerheim ei ollut tyytyväinen Neuvostoliittoa vastaan käydyn sodan kulkuun. Mannerheim pohti 30.8. Erfurthin kanssa Leningradin saartoa ja kysyi saksalaisten aikeista Pietarin suhteen. Erfurth ilmoitti Saksan sodanjohdon päämääränä olevan sen tuhoaminen maan tasalle. Saksalaisten kanssa jatkuivat viikon ajan keskustelut mahdollisuuksista tiivistää Leningradin saartoa yhteisin toimin. Erfurth totesi päiväkirjassaan, että suomalaiset valittavat suuria tappioita, talouden ongelmia, sotarasituksia ja vasemmisto-opposition tiukentuvaa asennetta. Erfurthin kuvauksen mukaan Mannerheim näytti masentuneelta ja jännittyneeltä, mutta yhteisymmärrykseen sotatoimien jatkamisesta vielä päästiin. Suomalaiset joukot jäivät Leningradin edustalle Karjalan kannaksella ja Syvärille valmiina kohtaamaan etelästä hyökänneet saksalaiset. Puna-armeija kuitenkin esti sen, ja Suomen rintamilla alkoi pitkä asemasota.

RETKI ILOMANTSIIN

Liittyen seminaariin tehtiin 17.9. koko päivän retki Ilomantsiin, jolloin tutustuttiin karjalaiseen kulttuuriin sekä osaltaan aikansa geopolitiikan seuraamuksiin eli sotahistoriaan. Parppeinvaaralla museonjohtaja Ulla Vartiainen esitteli Runokylää ja yliopistonlehtori, dosentti Pasi Tuunainen Rajakenraalin majaa. Tämän jälkeen perehdyttiin Tuunaisen opastamana Oinassalmella talvisodan taisteluihin, Möhkön kylään sekä Öykkösenvaarassa Ilomantsin taisteluun heinä-elokuussa 1944, joka päättyi suomalaisten merkittävään voittoon. Retkellä oli mukana 19 henkilöä.

Dosentti Pasi Tuunainen selosti Ilomantsin taisteluja talvi- ja jatkosodassa. Tässä kuvassa Oinassalmella.