Pekka Visuri                                                

Puhe Sastamalan kaupungin itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2017  

SUOMEN ITSENÄISYYDEN PITKÄ LINJA

Suomessa on vietetty itsenäisyyden 100-vuotisjuhlia monissa erilaisissa, yleensä hyvin iloisissa tilaisuuksissa, ja muistelu jatkuu ensi vuonna dramaattisten kriisivaiheiden arvioinnilla. Itsenäisyyden alkuvaihe ei suinkaan ollut sopuisaa aikaa.

Pyrin tarkastelemaan satavuotiasta itsenäisyyttä lähinnä poliittisen historian kannalta ja hieman pidemmässä perspektiivissä.

Tänä vuonna on muisteltu myös Euroopan ja Suomen historian kannalta merkittävän reformaation eli uskonpuhdistuksen alkamista 500 vuotta sitten. On aiheellisesti korostettu, kuinka syvästi luterilaisuus on vaikuttanut pohjoismaiden ja Itämeren piirin yhteiskuntakehitykseen. Samalla on syytä todeta, että 1600-luvun alkupuoliskolla jouduttiin kokemaan erittäin tuhoisa ”eurooppalainen sisällissota”, 30-vuotinen sota, joka oli kovaa uskontokuntien ja valtioiden välistä valtakamppailua. Sen päättyessä Westfalenin rauhaan vuonna 1648 hyväksyttiin periaate valtioiden suvereniteetista ja tasa-arvoisuudesta. Näin syntyi eurooppalaisen valtiojärjestelmän perusta.

Suomen alue kuului pitkän ajan Ruotsin valtakuntaan, jolloin suomalaiset saivat nauttia läntisten lakien suojasta mutta toisaalta kärsivät suurvalta-asemastaan kamppailleen emämaansa sodista. Niistä päästiin vihdoin eroon vuonna 1809, kun Suomi liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana osaksi Venäjän keisarikuntaa mutta säilyttäen ruotsalaisperäiset lait ja luterilaisen uskonnon. Samalla Suomi sai omat valtiolliset rakenteensa ja hallinnon, joka oli yhdistelmä ruotsalaisesta ja venäläisestä perinteestä.

Suomalainen yhteiskunta ja valtiorakenne muotoutuivat 1700- ja 1800-lukujen kuluessa sellaiseksi, että itsenäistyminen vuonna 1917 ei merkinnyt kovinkaan suurta hyppäystä uuteen aikaan. Sata vuotta sitten vallinneet ulkoiset olosuhteet antoivat Suomelle tilaisuuden itsenäistymiseen, mutta sisäiset edellytykset sille olivat jo olemassa.

Tuolla en tarkoita, että pitäisi hyväksyä kansallisromanttinen tapa tarkastella Suomen historiaa ikään kuin johdonmukaisena kehityskertomuksena, joka aikanaan vääjäämättä johti itsenäistymiseen ja sitten menestymiseen Euroopan ja maailman kansakuntien joukossa. Suomenkin kohtalot ovat määräytyneet paljolti kansainvälisen yleistilanteen käänteistä, ja siinä mikään ei ole ollut kovin hyvin ennalta nähtävää tai itsestään selvää.

Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 tuli mahdolliseksi Venäjän vallankumouksen myötä mutta vaarantui heti seuraavan vuoden alussa sisällissodan vuoksi. Saksa teki siihen huhtikuussa intervention sovittuaan ensin Neuvosto-Venäjän kanssa Brest-Litovskin rauhansopimuksessa, että venäläiset sotilaat poistuvat Suomesta vastarintaa tekemättä. Saksalaiset tulivat sotavoimillaan Etelä-Suomeen ja Ahvenanmaalle kuten myös Baltian maihin, Valko-Venäjälle ja Ukrainaan muodostaakseen itäimperiumin Venäjän keisarikunnan romahduksen jättämään valtatyhjiöön.

Suomi olisi jäänyt Saksan valtapiiriin reunavaltioksi jonkinasteisena vasallina, ellei länsirintaman romahdus olisi pakottanut saksalaiset suostumaan aselepoon 11. marraskuuta 1918. Saksan antautuminen merkitsi myös Suomelle mahdollisuutta todellisen itsenäisyyden säilyttämiseen.

Maailmansodan loppuvaihe ja sen jälkeiset vuodet olivat Euroopassa hyvin epävakaata aikaa. Oli vallankumouksia ja sisäisiä taisteluja varsinkin romahtaneiden keisarikuntien alueilla.

Samaan aikaan Suomen kanssa pyrki Venäjän vallankumouksesta ja bolshevikkihallinnon vaikutuspiiristä eroon myös Ukraina. Sekä Suomi että Ukraina olivat tulleet 1700-luvun kuluessa voimistuneen Venäjän imperiumin rajamaiksi, kun Ruotsi ja Puola joutuivat vetäytymään noilta alueilta.

Saksalaiset nimittivät keväällä 1918 valtaamansa Ukrainan johtoon oman suosikkinsa, hetmanin arvonimeä käyttäneen Pavel Skoropadskin, joka oli Mannerheimin palvelustoveri Pietarin ajoilta. Pian kuitenkin kahden entisen Venäjän rajamaan tiet erosivat.

Ukraina koki viime vuosisadalla kovia. Saksan hävittyä sodan Ukraina joutui kohta bolshevikkien valtaan ja liitettiin sisällissodasta pahasti kärsineenä alueena Neuvostoliittoon, kun taas itsenäinen Suomi pääsi verraten nopeasti kehityksen tielle.

Uudelleenmuodostettu Puolan valtio onnistui liittämään alueisiinsa idästä myös entisiä Saksan, Venäjän ja Itävalta-Unkarin maita, joita jälleen voimistuneet suurvallat 1930-luvun lopulla vaativat palautettaviksi. Saksa hyökkäsi syyskuun 1939 alussa Puolaan, ja kohta myös Neuvostoliitto omalta puoleltaan kaappasi siltä alueita, joilla asui ukrainalaista ja valkovenäläistä väestöä.

Neuvostoliitto lähti marraskuun lopussa Suomea valloittamaan, ja alkoi talvisota. Silloin itsenäisyyspäivänä ei juhlittu, vaan tilanne koettiin hyvin synkkänä. Pelättyä rintamien romahdusta ei kuitenkaan tullut. Myös kaukaa Ukrainasta, Kiovan sotilaspiiristä, tuli Suomussalmelle taistelemaan 44. Divisioona, joka tuhoutui Raatteen tiellä tammikuun pakkasissa.

Talvisodan päättyessä Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle alueita Karjalasta ja Sallasta. Sodasta seurasi katkeruutta, mikä osaltaan selittää sen, että Suomi kesällä 1941 liittyi Saksan hyökkäykseen kohti itää. Syksyllä suomalaiset kuitenkin huomasivat joutuneensa sotaan laajaa liittokuntaa vastaan, joka muodostettiin Saksaa kukistamaan. Se otti nimekseen Yhdistyneet Kansakunnat.

Jalkaväenkenraali Erik Heinrichs kertoi kirjassaan Mannerheim Suomen kohtaloissa itsenäisyyspäivästä 1941 todeten aluksi: ”Uutinen Karhumäen valtauksesta ilmoitettiin samanaikaisesti kuin tieto Englannin Suomelle esittämästä sodanjulistuksesta tuli sille juhlayleisölle, joka oli kerääntynyt viettämään itsenäisyyspäivää Helsingin messuhalliin.” Heinrichs jatkoi: ”Tämä joulukuun 6. päivä 1941 ei kuvastele minään ilo- tai juhlapäivänä, ei ainakaan Mannerheimin ajatusmaailmassa. Toivo sodan pikaisesta päättymisestä oli haudattu jo aikaisemmin. Sen lopputulos alkoi nyt näyttää epäilyttävältä.”

Asemasodan jatkuttua kaksi vuotta oltiin itsenäisyyspäivän vietossa 1943. Silloin olivat Saksaa vastaan taistelleen liittokunnan johtajat, niin sanotut ”kolme suurta”, Yhdysvaltojen presidentti Franklin Roosevelt, Englannin pääministeri Winston Churchill ja Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin päättäneet juuri Teheranin konferenssissa, että Suomi pakotettaisiin irtautumaan sodasta Saksan rinnalta ja se tapahtuisi pääpiirtein talvisodan maaliskuussa 1940 päättäneen rauhansopimuksen ehdoilla. Jos suomalaiset eivät noihin ehtoihin suostuisi, liittokunta koventaisi sotatoimiaan.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen kesällä 1944 Suomen oli taivuttava rauhaan liittoutuneiden määräämillä ehdoilla. Aselepo saatiin lopulta aikaan 5. syyskuuta, kun tasavallan presidentiksi nimitetty marsalkka Mannerheim oli vakuuttanut hallitukselle ja eduskunnalle, että Saksa ei Suomea enää kykene tukemaan. Tilanteen epävarmuutta kuvaa Mannerheimin lausunto hallituksen kokouksessa, että kyseessä oli ”hyppy tuntemattomaan”, mutta se oli pakko uskaltaa tehdä.

Syksyllä 1944 kovin monet Suomessa eivät uskoneet tilanteesta selvittävän itsenäisenä valtiona. Kun liittoutuneiden sanelema välirauhansopimus oli allekirjoitettu Moskovassa 19. syyskuuta, Mannerheim kutsui luokseen valtioneuvos J.K. Paasikiven ja sanoi tälle: ”Sopimuksessa ei puhuta ”kapitulaatiosta” eli antautumisesta, mutta välirauhansopimus merkitsee antautumista. Emme voi puolustaa itseämme.” Hän tarkoitti tällöin erityisesti velvoitetta luovuttaa Helsingin kupeesta Porkkalan alue Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi. Tämä näytti niin uhkaavalta, että Mannerheim ehdotti pääkaupungin siirtämistä Tampereelle tai Jyväskylään.

Muutaman viikon kuluessa kuitenkin todettiin välittömän miehitysuhan poistuneen. Paasikivi nimitettiin marraskuussa pääministeriksi, ja Mannerheim luovutti hänelle vastuun käytännön politiikan johtamisesta.

Mannerheim ei enää esiintynyt julkisuudessa, joten Paasikivi sai pitää puheen itsenäisyyspäivän suuressa kansalaisjuhlassa Messuhallissa 6. joulukuuta 1944. Puhe on tullut tunnetuksi siinä käytetystä vertauksesta, kuinka Suomi oli sodan myötä joutunut ”synkän laakson pohjalle”, mutta sieltä voitaisiin sitkeällä työllä päästä aurinkoisille rinteille.

Mannerheim ja Paasikivi totesivat ainoaksi keinoksi selviytyä tukalasta tilanteesta välirauhanehtojen tunnollisen täyttämisen, tinkimättä kuitenkaan itsenäisyydestä ja kansallisista eduista. Ennen kaikkea venäläiset oli saatava vakuuttuneiksi siitä, ettei Suomi uudelleen anna aluettaan käytettäväksi hyökkäykseen itään. Näistä ajatuksista kehittyi Paasikiven linja.

Maailmansota päättyi seuraavana keväänä Saksan antautumiseen, mutta Keski-Euroopassa jatkui kaaos vielä parin vuoden ajan. Satoja tuhansia ihmisiä kuoli sodan päättymistä seuranneissa kostotoimissa ja raunioituneissa kaupungeissa vallinneen elintarvikkeiden ja lämmityksen puutteen vuoksi.

Pari vuotta sodan jälkeen voittoisat liittoutuneet riitaantuivat keskenään, Eurooppa jakaantui itäiseen ja läntiseen blokkiin, ja alkoi ns. kylmän sodan aika. Suomea ei kuitenkaan itäblokkiin liitetty, vaikka monissa läntisissä arvioissa sellaista ennusteltiin.

Kylmän sodan merkkien voimistuessa valtiojohdon oli noudatettava toimissaan suurta varovaisuutta, jotta Suomi ei olisi joutunut suurvaltakiistoihin mukaan. Se onnistui, ja Suomi jäi Eurooppaa halkovan blokkijaon pohjoiselle sivustalle Neuvostoliiton vaikutuspiiriin mutta kuitenkin itsenäisyytensä ja läntiset yhteytensä säilyttäen. Selkeä osoitus Suomen puolueettomuuden ja idänsuhteiden vakiintumisesta saatiin syksyllä 1955, kun Neuvostoliitto ilmoitti presidentti Paasikivelle palauttavansa ennenaikaisesti Porkkalan tukikohdan.

Noiden kriisiaikojen jälkeen Suomi on saanut elää rauhassa seitsemän vuosikymmentä, vaikka kylmän sodan vuosina ajoittain kansainvälinen tilanne olikin kireä ja ydinsodan uhka jatkuvasti leijui ilmassa. Kylmän sodan päättymisen jälkeen Eurooppa on ollut jo neljännesvuosisadan vakaa ja rauhallinen maanosa sekä vaurastunut taloudellisesti. Se on kuitenkin viime vuosina menettänyt suhteellista voimaansa kilpailussa erityisesti Aasian maille. Monissa Euroopan maissa sisäpoliittiset riidat ovat kärjistyneet Lähi-idästä levinneen terrorismin uhan ja pakolaisvyöryjen myötä.

Yksi tärkeimpiä perusteita Suomen selviytymiselle toisen maailmansodan aiheuttamasta kriisistä oli valtiojohdon määrätietoinen toiminta yhteiskunnan eheyttämiseksi. Siihen kuului aluksi kodeistaan pakenemaan joutuneiden asuttaminen ja sotainvalidien huollon järjestäminen sekä myös sosiaaliturvan rakentaminen. Kuulostaa ehkä vanhanaikaiselta, mutta rintamamiesten sanonta ”Veljeä ei jätetä” toteutui käytännössä melko hyvin.

Nykyisin kuulee sanottavan, ettei meillä ole enää varaa ylläpitää niin sanottua hyvinvointiyhteiskuntaa. Se on kuitenkin suurin saavutus, mistä maailmalla Suomea muiden pohjoismaiden ohella todella arvostetaan. Suomen sodanjälkeisten vuosikymmenten yhteiskuntapolitiikan luoman vakauden ja hyvinvoinnin romuttaminen voisi tuoda mukanaan arvaamatonta tuhoa.

Presidentti Urho Kekkonen kysyi aikanaan kirjansa otsikossa, ”Onko maallamme malttia vaurastua?” Nyt on syytä kysyä, onko maallamme malttia estää suurella työllä rakennettujen yhteiskunnan perusrakenteiden rapautuminen? Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaaminen ja sisäpoliittisen vakauden säilyttäminen on paras suoja myös ulkoisia uhkia vastaan.

Esitykseni alkupuolella vertasin toisiinsa kahta entistä Venäjän keisarikunnan rajamaata, Ukrainaa ja Suomea. Niiden yhteiskunnalliset olot kehittyivät vuosisadan kuluessa aivan eri suuntiin. Ukraina pysyi epävakaana alueena ja kriisiytyi pari vuotta sitten jälleen pahasti. Se muistuttaa, kuinka tärkeää on jatkuvasti huolehtia yhteiskunnan vakaudesta, jotta vältettäisiin kansan jakautuminen, sisäiset taistelut ja myös joutuminen ulkoisten hyökkäysten kohteeksi.