Heikki Talvitie 22.12.2025
Sotarauha ja reviiriajattelu II osa:
Kylmän sodan ajasta uuteen maailmanjärjestykseen
Kylmän sodan katsotaan alkaneen vuonna 1947 allekirjoitetun Pariisin rauhansopimuksen jälkeen. Winston Churchill oli jo edellisenä vuonna todennut, että Eurooppaa jakoi rautaesirippu ”Stettinistä Itämeren rannalta Triesteen Adrianmerellä”. Vuonna 1949 perustettiin Pohjois-Atlantin liitto eli Nato, ja vuonna 1955 sen vastapuoleksi Varsovan liitto. Lisäksi Neuvostoliitto teki kahdenväliset sopimukset kaikkien etupiirissään olevien valtioiden kanssa.
Ydinaseet kylmän sodan symboleina
Yhdysvalloilla oli ensimmäisenä atomiase, jollaisen myös Neuvostoliitto kehitti pikavauhtia. Ranska ja Englanti hankkivat myös ydinaseet 1960-luvulla. Kun Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin kansainvälisen turvallisuuden takaajaksi, niin turvallisuusneuvoston pysyviksi jäseniksi kutsuttiin mainitut neljä valtiota ja Kiina. Maon johtamien kommunistien voitettua sisällissodan Kiinan edustus siirtyi eräiden välivaiheiden jälkeen Pekingissä valtaa pitäneelle kansantasavallalle. Kiinakin kehitti ydinaseen mutta ei vielä pitkään aikaan rakentanut merkittävää ydinasevoimaa.
Ydinaseista tuli tavallaan kylmän sodan ajan symboli. Monet valtiot ryhtyivät niitä kehittämään turvallisuuspolitiikkansa tueksi, mutta monet myös luopuivat noista hankkeista. Ruotsillakin oli 1950-luvulla ydinaseohjelma. Se olisi voinut rakentaa oman ydinaseen mutta luopui ajatuksesta todettuaan, että ydinaseiden omistaminen lisäisi vaaraa joutua ensi-iskun kohteeksi. Ruotsissa kehitettiin sitten rauhanomaista ydinvoimateknologiaa, jonka olemassaolon katsottiin mahdollistavan myöhemmin ydinaseen kehittämisen, mikäli se tulisi tarpeelliseksi. Kun ydinvoimaan liittyvän teknologian ja sen kehittämisen vaarat nousivat esille, Ruotsi alkoi luopua ydinenergiasta kokonaan.
Suomi tuki voimakkaasti ydinsulkusopimuksen laajentamista maailmanlaajuiseksi siinä vaiheessa, kun Suomi katsoi olevansa puolueeton ja myöhemmin sotilaallisesti liittoutumaton. Nyt Suomen ja Ruotsin liityttyä sotilasliitto Naton jäseniksi ja tehtyä DCA-sopimukset amerikkalaisten tukikohdista valtioidensa alueille, Suomi ei ole YK-äänestyksessä tukenut ydinasekieltosopimusta. Samoin Suomi ei halua tehdä mitään konkreettista edistääkseen ydinsulkusopimukseen perustuvia keskusteluja IAEA:n kanssa ydinpolttojätteen loppusijoittamiseksi.
Suhtautumisessa ydinaseisiin osoittautui Kuuban kriisi vuonna 1962 ratkaisevaksi. Neuvostoliitto oli ollut ydinasekehityksessä aluksi jäljessä Yhdysvaltoihin verrattaessa. Vähitellen se kuroi umpeen Yhdysvaltojen etumatkaa, ja kilpailu näytti olevan varsin tasaväkistä. Neuvostoliiton etuna oli toisaalta etumatka avaruuden valloittamisessa.
Yhdysvaltojen sijoitettua ydinaseistettuja ohjuksia Turkkiin sekä toisaalta Yhdysvaltojen ja Kuuban välisten suhteiden ajauduttua kriisiin Neuvostoliitolle tarjoutui mahdollisuus sijoittaa ydinaseita Kuubaan eli aivan Yhdysvaltojen rajapinnalle. Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hrushtshov tapasi keväällä 1961 Yhdysvaltojen uuden presidentin John F. Kennedyn Wienissä ja katsoi Kennedyn olevan varsin epävarma ja kokematon johtaja. Tämäkin arvio oli sitten myötävaikuttamassa Neuvostoliiton politiikkaan. Neuvostoliiton tuomia ohjuksia oli jo Kuubassa, kun Yhdysvaltojen hallitus lokakuussa 1962 julisti merisaarron Kuuban ympärille ja päätti, että Neuvostoliiton ydinaseet tuli saada pois Kuubasta tavalla tai toisella.
Jännittävien vaiheiden kautta supervaltojen dialogi johti siihen, että Neuvostoliitto luovutti mutta tietyin ehdoin. Sovittiin, että Neuvostoliitto vetää ohjuksensa pois Kuubasta ja Yhdysvallat poistaa myös omansa Turkista. Julkisuuteen ei kuitenkaan kerrottu amerikkalaisten ohjusten poistoa Turkista. Sopimus oli voitto presidentti Kennedylle, sillä katastrofin uhka oli todellinen, kun maan asevoimien johto oli kovasti painostanut aloittamaan hyökkäyksen Kuubaan. Kriisinhallinta siis onnistui ja on siitä lähtien ollut kompromissiin pyrkivän toimintamallin esimerkkinä.
Neuvostoliitossa katsottiin Hrushtshovin hävinneen. Hänet korvasi parin vuoden päästä troikka, jonka piirissä arvioitiin Hrushtshovin politiikan olleen liian riskialtista. Kuubaa ei liitetty Yhdysvaltojen reviiriin, mutta Kuuban liikkumatila kansainvälisesti rajoittui huomattavasti. Sen toiminta-alueeksi tuli sitten lounainen Afrikka, erityisesti Angola.
Suurvaltasuhteiden liennytys ja kylmän sodan päätös
Suurvaltasuhteita Kuuban kriisin jälkeen alkoi leimata liennytys. Silloin myös Suomen puolueettomuuspolitiikka sai ansaitsemansa kruunun, kun kylmän sodan rintamalinjoja alettiin 1960-luvun lopulta alkaen purkaa ETYK-prosessin kautta. Ratkaisevaa Suomen aloitteen kannalta oli amerikkalaisten kiinnostus päästä irti Vietnamista, ja se edellytti suhdeparannusta eri voimakeskusten ja niiden liittolaisten kesken. ETYK:in loppuasiakirjan allekirjoitus tapahtui Helsingissä kesällä 1975, ja sitä muistellaan maailmalla yhä merkittävänä saavutuksena.
Reviirejä ei vielä purettu, mutta rajaviivat pehmenivät. ETYK:in loppuasiakirjan kolmanteen koriin kirjattiin muun muassa ihmisoikeudet. Kun lännessä katsotaan varsin yleisesti, että ETYK:in kolmannella korilla oli merkittävä vaikutus Neuvostoliiton uudistuspolitiikkaan ja siten Neuvostoliiton hajoamiseen, niin on selvää, että humaanit kysymykset ovat ilmenneet jatkuvasti hyvin tuntuvalla tavalla läntisen Euroopan valtioiden ulko- ja turvallisuuspoliittisissa pyrkimyksissä.
Muutama vuosi Helsingin kokouksen jälkeen suurvaltojen välille kehittyi jälleen vakavia ristiriitoja, mutta 1980-luvun puolessavälissä Neuvostoliitossa vaihtui valta. Vanha bolsevikkihallinto antoi periksi, kun pääsihteeri Leonid Brezhnevin jälkeen valtaan tullut Juri Andropov kuoli yllättäen pian kautensa alussa. Seuraavaksi pääsihteeriksi valittiin Konstantin Tshernenko, joka jo valintatilanteessa oli kuolemansairas. Tämän jälkeen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroo käänsi kurssia ja valitsi pääsihteeriksi aikaisempia vallanpitäjiä selvästi nuoremman Mihail Gorbatshovin. Voidaan sanoa, että vanha ulko- ja turvallisuuspolitiikan eliitti piti vallan kahvoja käsissään siihen asti, kun rahkeet repesivät. Se aiheutti Neuvostoliitossa maanvyörymän kaltaisen sisäpoliittisen käymistilan. Reviiri oli räjähtämässä sisältäpäin.
Mihail Gorbatshovin toimesta Neuvostoliiton hallintomallia lähdettiin voimakkaasti uudistamaan. Edellytys tälle oli kansainvälisissä suhteissa vallinneen vastakkainasettelun lieventäminen. Gorbatshovin uudistusten edellytys oli myös läntisen maailman pääomien käyttäminen Neuvostoliiton kehityksen moottorina.
Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan oli aluksi varovainen mutta lähti sitten mukaan Gorbatshovin ehdotuksiin varsinkin aseriisunnan alueella. Isot muutokset odottivat myös kahtiajaetun Euroopan reviirejä. Vuonna 1989 Berliinin muuri sortui ja Neuvostoliitto salli Itä-Euroopassa Varsovan liiton jäsenille oman liikkumatilan. Neuvottelut Saksojen yhdistymisestä alkoivat.
Naton roolia hiottiin Saksan yhdistymisen myötä. Alkuasetelmana oli, että Nato ei laajentuisi Itä-Eurooppaan, mutta hyvin nopeasti tämä skenaario muuttui Neuvostoliiton sisäisen hajoamisprosessin nopeutuessa. Konservatiivisten voimien vallankaappausyritys Moskovassa elokuussa 1991 epäonnistui, minkä jälkeen Neuvostoliiton hajoaminen kiihtyi.
Neuvostoliiton reviiristä sukeutui esille Venäjä omana reviirinään, ja sen presidentiksi valittu Boris Jeltsin otti yhä näkyvämmän roolin neuvostoajan päättämisen politiikassa. Venäjä oli pidetty toistaiseksi Neuvostoliiton johdolle alisteisena siten, että Venäjän neuvostotasavallalle ei sallittu omaa kommunistista puoluetta muiden neuvostotasavaltojen tapaan. Jeltsin kuitenkin kielsi kommunistipuolueen toiminnan Venäjällä, mikä merkitsi ratkaisevaa heikennystä Neuvostoliiton hallintoon. Jeltsinin toive olisi ollut Neuvostoliiton osatasavaltojen muodostama löyhä valtioliitto. Baltian maat ja Georgia olivat jo lähdössä erilleen, ja lopulta Ukraina antoi vauhtia Neuvostoliiton hajoamiselle todeten, että se haluaa oman valuutan ja oman armeijan.
Neuvostotasavallat itsenäistyivät omiksi reviireikseen. Neuvostoliiton korkein neuvosto äänesti Neuvostoliiton lakkauttamisen puolesta ja Mihail Gorbatshov erosi Neuvostoliiton presidentin virasta vuoden 1991 lopussa. Silloin luultiin, että tämä maanvyörymän kaltainen muutosprosessi tulisi olemaan rauhanomainen.
Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker vieraili kaikissa neuvostotasavalloissa kysyen, oliko niillä ydinaseita. Jos oli, niin ne oli luovutettava Venäjälle, josta tuli myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen Neuvostoliiton jälkeen. Ydinaseiden luovuttaminen Venäjälle oli ehto sille, että entiset neuvostotasavallat itsenäistyessään saivat taloudellista tukea Yhdysvalloilta. Tästä prosessista tehtiin lopulta joulukuussa 1994 Budapestin memorandum, jolla todettiin ydinasevaltioiden takuut Ukrainan rajoille. Siinä taustaoletuksena oli myös Ukrainan pysyminen puolueettomana. Järjestelyn tosiasiallinen takuu ei riittänyt, kun Yhdysvaltojen ja Kiinan hegemoniataistelu alkoi niiden voimakeskusten laajentamisella ulkoisille reviireille ja aikaisempi yksimielisyys rakoili.
Kylmän sodan voimakkaimman valtion Yhdysvaltojen tunkeutuminen vieraille reviireille puolustaessaan kansainvälistä asemaansa Neuvostoliiton etupiiriajattelulta merkitsi varsin laajaa tukikohtajärjestelmää ja puuttumista vieraiden reviirien hallintoon. Vuosina 1947–1989 Yhdysvalloilla oli 750 sotilastukikohtaa 80 maassa. Lisäksi tulivat useat lentotukialusryhmät, joiden avulla voimaa voitiin suunnata aina haluttuun kohteeseen. Noina kylmän sodan vuosina Yhdysvallat suoritti 64 operaatiota vieraiden reviirien hallitusten vaihtamiseksi.
Kauhun tasapaino kylmän sodan aikana edellytti kuitenkin, että supervaltojen ulkoreviireihin ei toinen osapuoli hevillä puuttunut. Riskit olivat liian suuria. Siten Yhdysvallat ja Nato eivät puuttuneet Neuvostoliiton etupiirissä olleiden maiden sisäisiin levottomuuksiin Neuvostoliiton hallintoa vastaan. Mielenosoitukset Itä-Saksassa, Unkarissa, Tshekkoslovakiassa ja Puolassa hoidettiin Neuvostoliiton toimesta voimalla tai voimalla uhkaamisella.
Bill Clinton aloitti Yhdysvaltain presidenttinä vuoden 1993 alussa, ja puolen vuoden strategisen ajattelun kypsyttelyn kautta hänen administraationsa tuli siihen tulokseen, että Natoa laajennettaisiin Keski- ja Itä-Eurooppaan myös entisillä Neuvostoliiton alueilla sijaitseviin uusiin valtioihin.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen
Venäjän federaatio aloitti toimintansa vuoden 1992 alusta omalla reviirillään vaikeissa oloissa. Neuvostotalouden alasajo ja uudet hallintoelimet myötävaikuttivat yleisesti kaoottisen tilanteen kehittymiseen. Tehdaslaitokset eivät tuottaneet juuri mitään. Logistiikkaketjut olivat poikki, ja uusia pyrittiin avaamaan. Valtion omaisuutta alettiin jakaa kupongeilla, kun kellään ei ollut pääomia omaisuuden ostamiseksi. Kupongeilla ja määrätietoisella manipuloinnilla taitavimmat keräsivät suuria omaisuusmassoja, ja varsinkin energiasektori oli se talouden ala, jonka yksityistäminen tapahtui ilman kunnollista järjestystä ja lainsäädäntöä. Syntyi hyvin nopeasti oligarkkien maailma, jossa myös järjestäytynyt rikollisuus toimi.
Kolhoosit ja sovhoosit tulivat tiensä päähän, ja osittain yksityistäminen maataloudessa tapahtui niiden puitteissa. Tavallinen kansa jäi jyrän alle, mutta Venäjällä yleiset kylien ja talojen pienet viljelypuutarhat lievittivät yleistä hätää elintarvikehuollossa. Hinnat nousivat ja kiinteistömassoja alettiin hoitaa uusien omistajien saadessa pääomaa niiden kunnostamiseen. Pankkeja perustettiin sinne, minne rahaa oli kertynyt tarpeeksi.
Uutta hallintomallia alettiin kutsua demokraattiseksi, vaikka useat demokratian peruselementit puuttuivat. Uuden perustuslain mukaan Venäjällä oli jälleen parlamentti, jonka nimeksi tuli 1900-luvun alussa käytetty parlamentin nimi ”duuma”. Parlamentti oli kaksikamarinen käsittäen duuman ja federaationeuvoston. Parlamenttivaalit olivat aluksi aika avoimet. Lisäksi Venäjä matki amerikkalaista mallia ja kehitti varapresidentti-instituution.
Kun Jeltsin toimi varsin autoritaarisesti, niin hän sai vanhoilliset vastustajikseen. Oppositio muodostui varapresidentin ja duuman puhemiehen johdolla vanhoillisista. Levottomuudet johtivat varapresidentin ja duuman puhemiehen linnoittautumiseen parlamenttiin, joka toimi Moskovan Valkoisessa talossa. Jeltsin määräsi lokakuussa 1993 armeijan häätämään opposition sieltä pois. Tuon kahakan jälkeen Jeltsin teetätti uuden perustuslain, joka oli varsin presidenttikeskeinen. Luopuessaan presidentin tehtävistä vuoden 1999 lopussa Jeltsin pyysi Venäjän kansalta anteeksi sitä, että hän ei ollut kyennyt saattamaan Venäjää rauhanomaisen kehityksen tielle. Demokratia jäi haaveeksi.
Jeltsin pysyi vallassa amerikkalaisten tuella
Koko Jeltsinin presidenttikausi oli heikkouden aikaa, jolloin lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen rooli Venäjällä oli merkittävä. Vuoden 1996 vaalien alla Jeltsinin terveys oli huono ja hänen gallupissa todettu tukensa oli vain muutama prosenttiyksikköä, mikä oli hyvin vähän verrattuna kommunistien johtajan Gennadi Zhuganovin erinomaiseen kannatukseen.
Jeltsinin kampanjapäälliköksi nimitettiin Neuvostoliiton hajottua merkittävää hallinnollista ja poliittista uraa tehnyt Anatoli Tshubais. Hän pyrki siihen, että amerikkalaiset alkaisivat tukea rahallisesti ja taidollisesti Jeltsinin kampanjaa. Yhdysvallat hoiti Jeltsinin vaalikampanjan IMF:n avulla, ja Jeltsinin nimissä ennen vaaleja siirrettiin merkittäviä summia rahaa Venäjän federaation alueille. Lisäksi amerikkalainen vaaliasioiden asiantuntijatiimi saapui Moskovaan kouluttamaan Jeltsinin vaalikoneistoa siihen, miten vaalit voitetaan. Vaaleissa kävi niin, että Jeltsin valittiin uudelle kaudelle siten, että hänen äänimääränsä ylitti selvästi Zjuganovin saamat äänet. Jeltsinin riippuvaisuus Yhdysvaltojen tuesta Venäjän sisäpolitiikassa ja taloudessa johti sellaiseen asetelmaan, että kun Natoa alettiin laajentaa, niin Venäjä kykeni vain heikkoihin vastalauseisiin mutta ei mihinkään aktiiviseen vastustuspolitiikkaan.
Jeltsinin ehdokas seuraavaksi presidentiksi oli Vladimir Putin. Hänellä oli Neuvostoliiton ajalta KGB-tausta, ja sitten hän oli toiminut Pietarissa pormestari Anatoli Sobtshakin johtoryhmässä apulaiskaupunginjohtajana. Hänen lojaalisuutensa Sobtshakia kohtaan kaikissa vaiheissa vaikutti ratkaisevasti Jeltsiniin. Kun seuraavan presidentin ensimmäinen tehtävä tulisi olemaan immuniteetin myöntäminen Jeltsinille ja hänen perheelleen, niin Putinilla oli lojaalisuudesta syvällinen näyttö. Putinilla oli paitsi taustansa niin myös pääministerin virkansa kautta parhaat mahdollisuudet työstää Jeltsinille tämä immuniteetti.
Putinin ensimmäinen kausi 2000–2004 oli eräänlaista toivon aikaa. Putin haki yhteyttä länteen ja erityisesti amerikkalaisiin. Kun vuonna 2001 New Yorkin kaksoistornit tuhottiin al Qaidan iskulla, Putin toimi ripeästi ja kykeni pian avustamaan amerikkalaisia, kun he halusivat tuhota al Qaidan verkostot Afganistanissa. Toisaalta amerikkalaiset olivat todenneet, että Venäjästä ei tarvitse välittää, koska siitä ei enää olisi mitään uhkaa amerikkalaisille. Hegemonian saavuttaminen Keski- ja Itä-Euroopassa ja sitten eräillä entisten neuvostotasavaltojen alueilla näytti olevan tämän ajatuskuvion kautta helppo tehtävä.
Tilanne kiristyi sitten Putinin toisella kaudella 2004–2008. Putin esiintyi Münchenin turvallisuuskonferenssissa varsin jyrkkänä vuonna 2007 esittäen, että nyt riittää lännen sotilaallinen eteneminen Venäjän rajoille. Lännessä katsottiin, että tähän heikon Venäjän johtajan purkaukseen ei tarvinnut ottaa vakavasti kantaa.
Georgian sota
Vuonna 2008 Venäjän presidentiksi tuli Dmitri Medvedev. Putin jäi pääministeriksi ja oli tavallaan tandemin toinen osapuoli. Venäjällä on historiansa aikana ollut ennenkin hallinnollisia järjestelyjä, joissa useat henkilöt ovat yhdessä olleet vallan kahvassa. Pietari I:n eli Pietari Suuren alaikäisyyden aikana oli kaksi poikapuolta ehdolla vallan haltijaksi. Eräässä gravyyrissä heidät on kuvattu saman mittaisiksi ja samalla tavalla puetuiksi, mikä kertoi kansalle tulevan valtajärjestelyn sen hetkisen tilanteen. Muistan myös televisiokuvaa Venäjältä vuosien 2008–2012 ajalta, kun presidentti Medvedev ja pääministeri Putin lähtivät veneillen kalaan. Molemmat olivat samoissa vaatteissa ja molemmilla oli samanlainen moottorivene allaan.
Länsi katsoi, että Medvedevistä se saisi itselleen suosiollisemman Venäjän presidentin kuin mitä Putin oli ollut. Samalla lännessä nähtiin tilaisuus, että Medvedeville pitää näyttää kaapin paikka heti kättelyssä. Niinpä vuonna 2008 osa läntistä maailmaa tunnusti Kosovon itsenäisyyden, Suomi mukaan luettuna. Kosovon itsenäistäminen Yhdysvaltojen tukikohdaksi lopetti myös kahden merkittävän suomalaisen poliitikon kansainvälisen uran. Venäjä ei enää näissä asioissa ottanut Martti Ahtisaarta vastaan, ja myös Harri Holkerin kansainvälinen ura loppui siihen. Amerikkalaiset eivät olleet häneen tyytyväisiä, ja Holkeri sai mennä.
Elokuussa 2008 Georgian presidentti Mikheil Saakashvili hyökkäsi kapinalliseen maakuntaansa Etelä-Ossetiaan olettaessaan, että hänellä olisi tässä projektissa tuki Yhdysvalloilta, joka oli kouluttanut ja aseistanut Georgian armeijan. Saakashvili oli tyytymätön siihen, ettei Naton huippukokous Bukarestissa keväällä 2008 ollut antanut selkeää signaalia Georgian toiveelle päästä Naton jäseneksi.
Presidentti George W. Bushin administraatio oli kuitenkin varoittanut Saakashviliä siitä, että jos hän aloittaa sodan, niin hän taistelee Venäjää vastaan eikä Yhdysvallat ole siinä osallisena. Varapresidentti Dick Cheney oli taas rohkaissut Saakashviliä tähän yritykseen. Venäjä vastasi aseellisella voimalla ja muutamassa päivässä Georgian armeija oli lyöty. Läntinen Eurooppa katsoi, että Georgian alueellinen koskemattomuus tulisi taata, jolloin Yhdysvallat ja Venäjä tekivät diilin, jonka mukaan Venäjä lähti Georgian varsinaiselta valtioalueelta mutta jäi Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan, joiden itsenäisyyden se myöhemmin tunnusti vedoten Kosovon itsenäistämisen esimerkkiin. Saakashvili pilasi Yhdysvaltojen pitkän ajan suunnitelman saada Georgian alue ja erityisesti sen rannikko Mustallamerellä lännen vaikutuspiiriin.
Venäjän punainen viiva kulki siis Georgiassa. Silloin vielä varsin heikkoa Venäjän armeijaa käytettiin lännen suojattia Saakashviliä vastaan ja estettiin Georgian liittyminen Natoon. Nyt näyttää myös Georgian EU-jäsenyys olevan vastatuulessa.
EU:n tilanne onkin noista ajoista muuttunut huomattavasti komission joutuessa tekemään rahoituspäätöksiä EU:n jäsenvaltioiden armeijoiden tarpeisiin, ja halukkuus uusiin aluelaajennuksiin on heikentynyt. Nato on menettänyt merkitystään, kun EU on pantu vastuuseen rahoituksen hankkimisesta Naton jäsenvaltioille. Kesällä tehty päätös tavoitella sotilasmenoihin viiden prosentin bkt-osuutta näyttää vaikealta saavuttaa.
Ukrainan sota reviirikamppailuna
Vuonna 2012 Putin valittiin jälleen presidentiksi ja Medvedev jäi taka-alalle turvallisuusneuvostoon. Yksi vuoden 2011 tapahtuma, joka vielä vaikutti näyttävän Medvedevin heikkoutta länttä kohtaan, oli Medvedevin päättämä Venäjän äänestyskäyttäytyminen YK:n turvallisuusneuvoston äänestyksessä Libyan kriisistä. Päätöslauselma salli lännen intervention Libyaan mutta ei sentään vallanvaihtoa murhauttamalla Gaddafi. Venäjä ja myös Kiina olivat pidättäytyneet äänestyksessä kannanotosta.
Länsimaiden interventio johti tilanteeseen, jossa Gaddafi kuoli ja koko Libyan infrastruktuuri meni sekaisin. Vaikutus Euroopalle oli katastrofaalinen, kun erilaiset Libyan alueella operoineet rikollisjoukot myivät afrikkalaisille matkoja EU:n alueelle. Kaaosmaisessa tilanteessa monet pakolaiset hukkuivat Välimereen. Yhdysvallat osallistui operaatioon Ranskan ja Ison-Britannian ohella ulkoministeri Hillary Clintonin painostaessa siihen varsin skeptistä presidentti Barack Obamaa. Kun kriisin lopussa Yhdysvaltojen suurlähettiläs Libyassa sai surmansa, niin Obama arvosteli päätöstä lähteä Libyaan. Eurooppa sai kiittää Ranskaa ja Englantia ensimmäisestä varsinaisesta pakolaiskriisistä, johon EU ei ollut varautunut millään lailla.
Putinin aloittaessa vuonna 2012 presidenttinä hänelle oli selvää, että länsi tulisi yrittämään reviirinsä laajennusta myös Ukrainaan. Naton huippukokoukset olivat käsitelleet yleisesti Georgiaa ja Ukrainaa samassa nipussa. Georgia oli vuoden 2008 sodan jälkeen ulkona tästä prosessista, mutta amerikkalaiset keskittyivät nyt Ukrainaan.
Ukrainan sisäpolitiikassa valta oli ollut välillä Venäjän näkökohdat huomioon ottaneilla, välillä taas Euroopan unionin, Yhdysvaltojen ja Naton intressejä enemmän kuunnelleilla poliitikoilla. Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh neuvotteli vuonna 2013 EU:n kanssa vapaakauppasopimuksen toteuttamisesta, mikä herätti Putinin vastatoimiin. EU:lla ei ollut tarjota rahaa, mutta Putin lupasi Ukrainalle halvalla energiaa ja 15 miljardin euron lainan, mikäli Ukraina pidättyisi sopimuksesta EU:n kanssa. Janukovitsh luopuikin marraskuussa vapaakauppasopimuksesta, mikä herätti suuttumusta monissa ukrainalaisissa. Kiovaan kerääntyi mielenosoittajia, ja tilanne alkoi kärjistyä. Mielenosoitukset kestivät monen kuukauden ajan, ja niiden piiriin lopulta soluttautui myös länsiukrainalaisia puolisotilaallisia radikaaleja ryhmittymiä.
Suuri muutos tapahtui vuonna 2014, kun Yhdysvaltojen presidenttinä oli Obama ja varapresidenttinä Joe Biden. Bidenin käsiin uskottiin Ukraina-politiikan hoito, ja hänen poikansa toimi liikemiehenä Ukrainassa energia-alalla. Bidenin tiimissä oli erittäin tehokas ja suorasukainen varaulkoministeri Victoria Nuland, joka tuli merkittäväksi taustavaikuttajaksi, kun Ukrainassa ajauduttiin Kiovan Maidanin mielenosoitusten kärjistyessä Yhdysvaltojen tukemaan vallankaappaukseen ja sitten Venäjän miehitykseen Krimin niemimaalla. Donbasin alueella syntyi protestiliikkeitä, jotka vastustivat venäläisten ja venäjän kielen aseman heikentämistä alueella.
Ukrainan uusi presidentti Petro Porosenko aloitti ”terrorismin vastaiset sotatoimet” Donbasin kapinallisia vastaan CIA:n johtajan käytyä Kiovassa. Venäjä katsoi pian etunsa vaativan Donbasin kapinallisten tukemista. Täten voidaan hyvinkin sanoa Ukrainan sodan alkaneen jo vuonna 2014, sillä Itä-Ukrainassa kuoli sitten kaikkiaan 14 000 ihmistä jo ennen vuotta 2022.
Sisällissodan lopettamiseksi syntyivät Minsk I ja Minsk II -prosessit, joissa venäläisten ohella merkittävää roolia esittivät eurooppalaiset Ranska, Saksa ja Englanti. Molemmat Minskin prosessit epäonnistuivat. Myöhemmin eurooppalaisten johtajien taholta on annettu selityksiä, joiden mukaan Minsk-prosessissa ei ollut aikomustakaan saada aikaan pysyvä aselepo ja poliittisesti kestävä rauha. Sen avulla pyrittiin hankkimaan Ukrainalle lisää aikaa armeijansa kouluttamiseen ja aseistamiseen lännen tuella.
Ukrainassa vuonna 2014 valtaan nousseella hallituksella oli Yhdysvaltojen vankka tuki takanaan. Amerikkalaiset myös perustivat Victoria Nulandin toimesta korruption vastaisen instituution NABU:n, joka on ollut siitä lähtien heidän valvonnassaan. Trumpin aikana NABU:a on viimeksi käytetty korruption paljastamisessa, jotta saataisiin presidentti Zelensky myöntymään Trumpin rauhanehtoihin.
Vuodesta 2014 alkaen Yhdysvallat ja sittemmin myös muut Nato-maat ovat olleet kouluttamassa ja aseistamassa Ukrainan armeijaa. Kun ukrainalaiset alkoivat osallistua Naton harjoituksiin, niin Venäjä reagoi voimakkaasti. Presidentit Biden ja Putin tapasivat kesäkuussa 2021, jolloin Venäjä vaati kansainvälisen tilanteen kiristymisen juurisyiden tarkastelua ja Venäjän turvallisuushuolien huomioon ottamista. Tähän Bidenin Yhdysvallat ei ollut valmis.
Venäjän hyökkäys – tai ”sotilaallinen erikoisoperaatio” – hallituksen vaihtamiseksi Kiovassa alkoi helmikuussa 2022. Venäläisellä taholla oli Medvedevin sanojen mukaan odotettu, että Yhdysvallat ottaisi nyt yhteyttä venäläisiin ja sovittaisiin diilistä, jolla ongelma ratkaistaisiin. Venäläisten hämmästykseksi Yhdysvallat ei toiminutkaan nyt niin, kuin se oli toiminut Georgiassa vuonna 2008.
Vasta Donald Trumpin tultua Yhdysvaltain presidentiksi vuoden 2025 alussa, Yhdysvallat otti yhteyttä Venäjään konfliktin ratkaisun hakemiseksi. Sotaa oli kuitenkin käyty jo kolme vuotta. Ukraina ja sen merkitys Venäjälle ja lännelle oli myös aivan toista luokkaa kuin Georgian merkitys. Ukrainan sotaa ei siis voitu ratkaista nopealla aikataululla.
Länsi ei ole de jure ollut sodan osapuoli, mutta de facto se on sitä mitä suurimmassa määrin. Ukraina saa tiedustelutiedot amerikkalaisilta, ja lännen modernit aseet ovat tarvinneet koulutusta ja valvontaa Ukrainassa. Lisäksi eurooppalaiset ovat omien talousvaikeuksiensa keskellä ja kaikkia korruptiohaasteita halveksien rahoittaneet Ukrainaa tarkoituksella pitää Ukraina lännen esitaistelijana Venäjää vastaan.
Suomi ja Ruotsi uudessa asetelmassa
Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuotti tilanteen, joka toimi myös Suomen ja Ruotsin kansainvälisen aseman kannalta ratkaisevalla tavalla. Presidentti Putin viestitti molempien maiden mahdollisen Nato-jäsenyyden osalta varoituksen sanoja. Kun kontakti oli virallinen, niin siihen piti myös vastata. Ei vain niin, että Suomi ja Ruotsi päättäisivät itse siitä, kuuluvatko ne sotilasliittoon vai ei, vaan että yleinen mielipide varsinkin Suomessa mutta myös Ruotsissa alkoi kallistua nopeasti Natoon liittymisen suuntaan.
Suomessa presidentti Sauli Niinistö ja hallitus lähtivät voimakkaasti lobbaamaan Suomen jäsenyysmahdollisuuksia. Vaikka Yhdysvaltojen presidentti Biden oli aluksi varovainen kannanotoissaan, niin varsin nopeasti Bidenin administraatio alkoi kääntyä Suomen ja Ruotsin jäsenyyden puolelle. Suomi lobbasi voimakkaasti myös kongressissa eikä siellä tuntunut olevan suuria ongelmia jäsenyyskysymyksessä. Suomen kannalta Ruotsin tuleminen mukaan oli eräänlainen elinehto. Ilman Ruotsin jäsenyyttä Suomi olisi jäänyt ajelehtimaan kuvaannollisesti Naton saarekkeena myrskyävällä Itämerellä. Naton jäsenmaiden Turkin ja Unkarin interventiot jäsenyyskysymyksessä viivyttivät sekä Suomen että Ruotsin jäsenyyttä ja vaikuttivat siihen, että Suomi liittyi ensin ja sitten myöhemmin vasta Ruotsi.
Ollessani Suomen suurlähettiläänä Ruotsissa vuosina 1996–2002 aloin tutkia Ruotsia siinä mielessä, että pyrin selvittämään, miten ihmeessä Ruotsi oli pysynyt rauhan tilassa vuodesta 1814. Euroopassa oli tuona aikana käyty suuri Itämainen sota 1850-luvulla ja sitten kaksi maailmansotaa, joihin melkein koko Eurooppa ja Yhdysvallat olivat osallistuneet. Selityksiä oli kaksi: suosiollinen geopoliittinen asema ja 200 vuoden ajan eri hallitusten määrätietoinen politiikka pysyä sotien ulkopuolella.
Suureksi ihmetyksekseni mikään yliopisto – ei edes Ruotsista – ollut tutkinut tätä ainutlaatuista sotilaallista, poliittista, taloudellista ja sosiaalista ilmiötä. Lisäksi ruotsalaiset näyttivät häpeävän sitä tosiasiaa, että he eivät olleet puolustaneet toisessa maailmansodassa läntisiä arvoja. Tätä he häpesivät katsoessaan hävitettyä Eurooppaa ja raiskattuja valtioita. Yritin lohduttaa heitä, että totesin ruotsalaisilla olleen vain kaksi vaihtoehtoa: joko tukea Hitleriä tai Stalinia. Kumpikaan ei ollut läntisten liberaalien arvojen puolustajia, niin kuin eivät olleet monet eurooppalaisetkaan valtiotkaan.
Nykyisessä tilanteessa Ruotsi on menettänyt oman liikkumatilansa ja on nyt Naton keskitysalue pohjoisen sotatantereen piirissä. Häpeään ei ole enää mitään syytä. Jos sota syttyy, niin mukana ollaan!
Bidenistä Trumpiin
Bidenin presidenttiyden aikana Ukrainan sota jatkui. Alkuvaiheen tilannekehitys, jossa Ukraina ajoi venäläisiä joukkoja pois valtioalueeltaan, oli vaikuttamassa siihen, että Turkin ja Israelin välittämä rauhansuunnitelma maalis-huhtikuussa 2022 hylättiin ensin Yhdysvaltojen ja Englannin toimesta sekä sitten myös Ukrainan toimesta. Venäjä asettui kuitenkin Donbasin alueella puolustuksellisiin asemiin, joita Ukraina ei kyennyt murtamaan. Siitä lähtien kulutussota on tuonut esille Venäjän suuremmat resurssit Ukrainaan nähden, vaikka lasketaan mukaan myös Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten avustukset Ukrainalle.
Suuri käänne konfliktissa koettiin, kun presidentti Biden joutui vanhuuden merkkien ilmenemisen jälkeen luopumaan jatkoajan hakemisesta presidentin virkaan. Demokraatit tipahtivat pelistä ja Donald Trump valittiin uudelleen Yhdysvaltojen presidentiksi. Hän on liikemies, jolla myös valtiollisessa politiikassa on liikemiehen otteet. Hän pelaa kovilla panoksilla, mutta on sitten valmis diiliin vähemmällä panostuksella. Trumpin näkemys Ukrainan sodasta oli kahtalainen. Ensinnäkin sota pitää saada pian loppumaan, sillä sota ei ole hyväksi kaupallisille toimille. Myös Yhdysvaltojen sitoutuminen toisarvoiseen konfliktiin, kun iso kala on Kiina, harmitti Trumpia. Lisäksi Ukrainan sisäinen korruptio oli amerikkalaisten tiedossa NABU:n kautta eikä sen suhteen ollut tehty mitään Bidenin aikana. Trumpin vähän liioiteltu toteamus julkisuuteen oli, että korruptio oli vienyt puolet amerikkalaisten avusta Ukrainalle.
Vaikka ukrainalaiset ovat varmaan täysin kyllästyneitä Ukrainassa perinteisesti riehuvaan korruptioon ja he ovat vaatinet mielenosoituksissa, että korruptiota pitäisi vähentää, niin Ukrainan todellisuudessa korruptio oli ollut Yhdysvaltain suojeluksessa koko Bidenin administraation ajan. Trumpkaan ei osannut tehdä sille mitään, ennen kuin hän vauhdittaakseen Ukrainan valmiuksia neuvotteluihin, antoi NABU:lle ja FBI:lle mahdollisuuden julkistaa sopivin osin tietoja Ukrainassa riehuvasta korruptiosta. Pari ministeriä joutui eroamaan, pari henkilöä päästettiin pakenemaan ja Zelenskyn kansliapäällikkö pakotettiin eroamaan.
Tuo tapahtumaketju ei vielä saanut liian dramaattisia seurauksia mutta osoitti presidentti Zelenskylle sen, että Yhdysvallat haluaa ihan todella rauhan Ukrainaan. Seuraava uhri korruption vastaisessa taistelussa olisi presidentti itse ja hänen vaimonsa säätiö. Tähän Yhdysvallat ei varmaankaan hevillä lähde, vaan katsoo Zelenskyn jossain vaiheessa luovuttavan ja hyväksyvän amerikkalaisten asettamat rauhan ehdot.
Nämä kaikki elementit ovat olleet Trumpin ensimmäisen vuoden ohjelmassa. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että Trump myöntää Ukrainan sodan lopettamisen olevan pitkäaikaisen neuvotteluprosessin takana. Hän on aloittanut suorat keskustelut presidentti Putinin kanssa. Esillä on myös Yhdysvaltojen ja Venäjän keskinäiset suhteet laajemminkin sekä niiden kaupalliset mahdollisuudet tulevaisuudessa. Toisaalta hän on ainakin toistaiseksi yrittänyt ottaa huomioon joitakin Ukrainalle tärkeitä näkökohtia, ja eurooppalaiset kuiskaajat ovat saaneet sanansa kuulumaan Trumpin korvaan mutta vähemmän hänen huomiotaan osakseen todellisia päätöksiä ajatellen.
Ukrainan presidentillä ja eurooppalaisilla valtiojohtajilla ei ole suoria kontakteja presidentti Putiniin, mikä on jättänyt heidät todellisten neuvottelujen ulkopuolelle. Putinin ärtymys Euroopalle näkyi joulukuun 2. päivänä, ennen kuin hän alkoi neuvottelut amerikkalaisten kanssa Moskovassa. Putinin ensimmäinen huomio oli, että eurooppalaisten esitykset ovat Venäjälle mahdottomia hyväksyä. Toinen huomautus oli, että Venäjä ei halua sotaa Eurooppaa vastaan, mutta jos Eurooppa haluaa sotaa Venäjää vastaan, niin Venäjä on siihen heti valmis. Lausumassa oli paljon myös neuvotteluihin liittyvää taktiikkaa, mutta olisi toivottavaa, että eurooppalaisetkin johtajat jossain vaiheissa alkaisivat pelata samaa peliä kuin suurvallat. Se on ainoa tie vaikuttamiseen.
Lähi-itä
Todellista reviiritaistelua käydään Lähi-Idässä, ja on käyty jo kolme vuosituhatta. Jerusalem ja sen temppeli tuhottiin Assyrian, Babylonin ja lopulta Rooman toimesta, minkä jälkeen juutalaisilta meni reviiri kokonaan.
Toisen maailmansodan jälkeen Ison-Britannian maailmanvalta alkoi pahasti rakoilla. Britit olivat hallinneet palestiinalaisten alueita kansainvälisin sopimuksin, mutta tilanteen käytyä monimutkaiseksi he jättivät Palestiinan juutalaisille ja palestiinalaisille. Juutalaisia virtasi eri puolilta maailmaa luvattuun maahan ja Israelin valtio sai syntynsä. Juutalaisilla oli nyt reviiri, mutta se oli istutettu palestiinalaisten alueelle ja laajennettu sotilaallisella voimalla.
Kansainvälinen yhteisö pyrkii pitämään yllä kahden valtion mallia, mutta Netanjahun Israel käyttää brutaalia voimaa palestiinalaisia kohtaan. Palestiinalaisilla ei ole tällä hetkellä omaa reviiriä.
Yhdysvallat suojaa Israelin toimenpiteitä. Kun Kansainvälinen rikostuomioistuin julisti Netanjahun sotarikoksiin syylliseksi, niin Yhdysvaltojen presidentti kohdisti muutamaan tuomioistuimen tuomariin taloudellisia pakotteita, joiden takia tuomarien arkipäivästä on tullut selviytymistaistelu. Myöskään Kansainvälisen rikostuomioistuimen reviiri ei siis ole koskematon.
Lähi-idän taistelut varmaankin jatkuvat, mutta Yhdysvallat pyrkii sieltä jo irtautumaan. Presidentti Trumpin uudessa strategiapaperissa tämä todetaan melko suoraan.
Myös Suomen ja Ruotsin tilanne elää
Lopuksi muutama sana Suomesta ja Ruotsista. Molemmat ovat nyt Naton jäseniä ja solmineet Yhdysvaltojen kanssa DCA-sopimukset, joiden mukaan amerikkalaiset hallitsevat molempien maiden alueita sovittujen tukikohtien kautta. Suomen alueelle on mahdollista perustaa 15 asevarikkoa tai tukikohtaa, joissa amerikkalainen lainsäädäntö on käypää. Samoin Yhdysvallat voi niin halutessaan ajaa niiden kautta omia poliittisia ja sotilaallisia päämääriään ilman, että Suomella on siihen sananvaltaa.
Venäläisten kannalta tilanteessa ei ole paljon uutta. Keskusteluissa vuoden 1939 syksyllä Neuvostoliitto toi esille, että se ei pelkää Suomea, mutta sen on otettava huomioon, että Suomen alueen kautta Neuvostoliittoon kohdistuu uhka, joka on sille vaarallinen. Tämä tilanne on nyt toistunut sikäli, että Yhdysvaltojen läsnäolo tuntuu jo Suomessa ja B 52-ydinpommittajia lentää Suomen ilmatilassa. Venäläiset ovat antaneet ymmärtää, että Suomi tullaan eliminoimaan ohjuksilla, jos tilanne sitä vaatii.
En väitä, ettei Suomen tulisi varustautua tavanomaiseen sodankäyntiin. Toisaalta meidän ei tarvitse olla ylimilitaristinen tilanteessa, jossa se herättää vastapuolen aggressioita eikä auta Suomen asemaa mitenkään.
Onneksi Yhdysvaltojen dominanssi Suomen alueella voi myös olla tilannetta vakauttava. Suomen ylimitoitetut toimenpiteet kansainvälisillä meriteillä eivät ole amerikkalaisten etujen mukaisia, ainakaan nykytilanteessa. Monessa itäisen Euroopan maassa varaudutaan myös parhaillaan jo siihen, että Yhdysvallat vetää asevoimiaan yhä enemmän pois Venäjän läheisyydestä.
Suomen oma toiminta on ollut varsin voimakkaasti Venäjää kritisoivaa. Suomi on pakotepolitiikan alalla huippumaita. Suomi on omasta vaikeasta taloustilanteestaan välittämättä suhteellisesti yksi suurimpia Ukrainan tukijoita yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa. Suomi on sulkenut Venäjän vastaisen rajan jo pari vuotta sitten. Suomella ei ole poliittisia suhteita Venäjään. Diplomaattiset suhteet on pidetty vain välttämättömiin käytännön tehtäviin liittyen. Maiden välinen, käytäntöihin suuntautuva sopimuspohja on selvästi rapautumassa.
Ulkoministeri Valtonen ilmoitti 29.11.2025 YLE:n ykkösaamussa, että Suomi suunnittelee yhdessä eurooppalaisten kanssa sotarikostuomioistuimen perustamista tuomitsemaan Venäjän sotarikoksiin syyllistyneitä. Samalla hän viittasi siihen, että kyseessä on toisen maailmansodan loppunäytöksen, Nürnbergin kansainvälisen sotarikostuomioistuimen kaltainen instituutio. Toisaalta myös Venäjä on tuonut esille, että se tulee perustamaan Nürnbergin kaltaisen tuomioistuimen natsismin kitkemiseksi Ukrainasta. Rikostuomioistuimet siis näyttävät yleistyvän tilanteessa, jossa toisen reviirin alueelta löytyy poliittisia ja todellisia rikollisia, joiden pitäisi saada syytteitä, vaikka tuomioita ei aina voidakaan fyysisesti toteuttaa. Samalla on hyvä todeta, että afrikkalaiset ovat arvostelleet voimakkaasti Haagissa toimivaa kansainvälistä rikostuomioistuinta siitä, että se valikoi rikollisiksi kaikkia muita paitsi ei läntisiä johtajia.
Vaikka Ruotsin puolueettomuuden aikainen poliittinen ja sotilaallinen liikkumatila on loppunut Nato-jäsenyyden myötä, Ruotsin perinteet 200 vuoden takaa ovat kuitenkin edelleen olemassa ja tässäkin ajassa Ruotsi voi vakauttaa Suomen toimia omalla politiikallaan. Kun niin sanottu 28 kohdan rauhansuunnitelma Ukrainan sodan lopettamiseksi tuli julkisuuteen, siinä todettiin, että Naton 5. artiklan tapaiset turvatakuut Ukrainalle antaa Ranska, Englanti, Saksa, Puola ja Suomi. Tämä ei johtanut mihinkään Suomen hallituksen ulostuloon, joten aika yleisesti Suomessa lähdettiin siitä, että se on Suomen oma kanta.
Ruotsin pääministerin Ulf Kristerssonin vierailu Suomeen 2. joulukuuta herätti vihdoin pääministeri Orpon antamaan selityksen asiaan. Hänen mukaansa suomalaisilla ei ole mitään tietoa siitä, miten Suomi on tullut mainituksi tuossa rauhansuunnitelmassa. Samalla Orpo totesi pääministeri Kristerssonin seisoessa vieressä, että Suomi ei ole valmis antamaan Ukrainalle mainittuja turvallisuustakuita. Orpon mukaan turvatakuut ovat vakava asia. Sen sijaan Suomi on valmis antamaan Ukrainalle turvajärjestelyitä, mikäli niitä tarvitaan.
Suomalaiset on vallannut pelko. Pelkoja on monia. On ollut pandemia, kansainvälinen hegemoniataistelu pelottaa ja ydinaseita koskevat avaukset pelottavat. Venäjän ja presidentti Putinin hahmon demonisoiminen Suomen viranomaisten ja median toimesta pelottaa. Läntisen maailman hyvyyteen ja muun maailman pahuuteen uskoo melkein koko Suomen kansa mutta myös pelkää, ettei se ole koko totuus.
Pelkojen skaala on laaja. Ilmastonmuutos on kaikkien huulilla mutta erityisesti niiden, jotka haluavat muuttaa asiat hetkessä. Se vain vaikeuttaa muutostaistelua ja välillä mennään takapakkia. Sote ja lääkintähuollon sekamelska pelottavat. Julkisella puolella kontakti lääkäriin on työn takana, mutta lääkärin tavoittaa yksityisellä puolella rahalla. Nuoret varsinkin pelkäävät, ja mielentila järkkyy. Samalla on tullut selväksi, että psykiatrian alalla diagnostiikka on hukassa. Psykiatrikunta maailman mitassa ei enää luota viimeiseen diagnostiikan lähdekirjaansa. Suomen psykiatrisesta hoidosta puuttuvat resurssit: ei ole rahaa eikä myöskään ammatillista osaamista. Vakavammin sairastuneet eivät enää saa tarvitsemaansa hoitoa.
Tähän on siis tultu. Jos vielä on jokin suomalainen reviiri olemassa, niin siitä olisi syytä viimeistään nyt pitää huolta. Muuten Suomi joutuu yhä enemmän tuuliajolle maailman valtasuhteiden muutoksessa.
Espoo 22.12.2025
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Heikki Talvitie 17.12.2025
Sotarauha ja reviiriajattelu
I osa: Reviirit toisen maailmansodan päätökseen asti
Viime aikoina on eri yhteyksissä viitattu venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin teokseen SOTA JA RAUHA. Olen myös itse korostanut sitä, että tuossa teoksessa sekä sota että rauha ovat jotenkin koko ajan läsnä. Siis ei pidä lähteä siitä, että sota ja rauha ovat kaksi eri asiaa, vaan se missä toinen alkaa ja toinen loppuu, on aina kuin veteen piirretty viiva. Teoksen otsikko on myös mielenkiintoinen. Siinä SOTA on ensin ja sitten tulee RAUHA. Ehkä on kielellisesti mutkattomampi sanoa sota ensin ja sitten rauha. Toisaalta, korostaako Tolstoi sodan ensisijaisuutta?
Näitä asioita on ehkä hyvä miettiä nyt, kun Suomenkin johto ilmoittaa, että Suomi ei ole rauhassa mutta ei myöskään sodassa. Olemmeko siis jossain sodan ja rauhan välimaastossa? Tämäkin olotila vaikuttaa syvällisesti kansakunnan elämään ja yksilöiden mahdollisuuksiin toteuttaa itseään. Johdolta vaaditaan enemmän, ja johto vaatii kansalta kuuliaisuutta ja yksimielisyyttä jopa lainsäädännöllä, jos ei muuten. Hallituksen taholta lähdettiinkin jo siitä, että tämä kuuliaisuus johtoa kohtaan pitäisi kirjata lakiin, mutta varsinkin tiedeyhteisön vakava vastarinta sai hallituksen toteamaan, että eduskunta voi muuttaa lakia, jos niin haluaa.
Miten reviirit muodostuivat ja toimivat?
Valtaa on pidetty reviireillä aina saman kaavan mukaan. Jos leijonauros tai urokset ajetaan reviiriltään pois vahvempien urosten tieltä, niin nämä uudet urokset tappavat kaikki vanhojen urosten aikaansaamat leijonapennut, jottei niistä olisi jatkossa uhkaa. Hyvin pitkään vanhoissa imperiumissa ja sittemmin valtioissa vanhan kuninkaan kuollessa vallasta kamppailtiin eri sukujen kesken. Yleensä se suku, joka pääsi niskan päälle, mestautti toisten sukujen edustajat ja jälkeläiset. Shakespearen luoma Richard III on päässyt esille henkilönä, jonka tarvitsi toimeenpanna useita liittolaistensa murhia saadakseen kruunun. Hänen suhteensa on usein todettu, että jos kruununtavoittelija on syntynyt kauaksi kruunusta, niin sitä enemmän hänen pitää vastustajiaan surmata päästäkseen kruunuun kiinni. Stalinilla oli myös kova urakka, kun hänen piti tuhota koko vanhojen bolsevikkien klaani vakiinnuttaakseen valtansa Neuvostoliitossa. Ruotsissa Kustaa Vaasa jakoi pojilleen reviirit, mutta pojat eivät tyytyneet siihen vaan aloittivat taistelun kruunusta ja yhtenäisestä reviiristä.
Nyttemmin demokratia on tullut jossain määrin vallanvaihdossa avuksi. Valta vaihtuu sopimuspohjalta ja äänestystuloksen kautta. Kun valta vaihtuu, uudet vallanpitäjät pitävät huolta siitä, että vanhoja vallankäyttäjiä tai heidän tukijoitaan ei sitten juuri nähdä valtaa jakamassa. Tässä mallissa kilpailuun ottaa osaa yleensä vain kaksi puoluetta. Monissa suhteellisen vaalitavan maissa kokoomahallitukset merkitsevät usein vain vallan osittaista vaihtumista. Presidenttivaltaisissa demokratioissa vallan vaihtumista rajoittaa presidentin kyky hallita yli parlamentissa istuvien puolueiden.
Demokratian ongelmana usein on jonkin suuren puolueen boikotointi muiden puolueiden taholta. Mitä suurempi boikotin kohteena oleva puolue on, sitä vähemmän demokratiaa systeemi sisältää. Demokratioissa, jotka kuuluvat suurempiin epädemokraattisiin yhteisöihin, ongelmana on, että äänestäjät saattavat yhteisön intressien suhteen äänestää väärin. Esimerkiksi Euroopan unionin ”väärin äänestäneissä” maissa on järjestetty uudet vaalit, jotta saataisiin yhteisön kannalta oikea tulos. Myös yhteisöjen kandidaattijäsenten osalta uusintavaalit ovat mahdollisia väärän tuloksen takia. Ja vaaleja voidaan myös väärentää, jotta haluttu tulos saavutettaisiin. Tällöin demokraattiset järjestelmät alkavat muistuttaa autoritaarisia hallintomalleja.
Nykyinen sotarauha-tilanne on jakamassa maailmaa kahteen valtablokkiin, joskin siinä saattaa olla useita itsenäisesti toimivia napoja. Läntinen blokki, joka on pitänyt hegemoniaa maapallolla teollisen vallankumouksen jälkeen, on katsonut, että sen valta yli kaikkien muiden on johtunut valkoisen ihmisen ylivertaisuudesta verrattuna muihin ihmisiin. Valkoisilla ihmisillä oli tähän käytökseen myös resurssit, joten valkoinen ylivalta vallitsi pitkään.
Suuret sodat on myös käyty valkoisen ihmisen toimesta. Muiden ihmisten rooli niissä on ollut tukea jotakin nimenomaista valtaryhmittymää ja kuolla sen puolesta tai parhaimmillaan pysytellä koko taistelun ulkopuolella. Alkuperäiskansat ovat yleensä tuhoutuneet valkoisen miehen pyyteiden alle.
Toisen maailmansodan jälkeen useat siirtomaat itsenäistyivät ja niistä tuli uusia reviirejä. Silti niiden resurssit ovat olleet pitkään läntisten suurvaltojen ja niiden hallitsemien kansainvälisten yritysten omistuksessa ja hallinnassa. Esimerkiksi koko Afrikan bruttokansantuote vastaa tällä hetkellä noin kolmea prosenttia maailman tuotannosta. Läntisten siirtomaavaltojen rajanvedot eli reviirit uusien valtioiden osalta ovat usein aiheuttaneet sisäisiä heimosotia, joiden raakuus ja väkivaltaisuus on ollut silmiinpistävää. Globaali Etelä kipuilee nyt näiden perintötekijöiden parissa. Eräs entinen Euroopan unionin korkea edustaja loihe lausumaan, että ”länsi on puutarha ja muu maailma on viidakkoa”. Että sillai!
Noiden periaatteiden pohjalta pyrin aluksi tarkastelemaan, miten ihmisten ja valtioiden keskinäiset suhteet ovat järjestytyneet ensimmäisen maailmansodan alla ja sen tuloksena sekä toisen maailmansodan aattona ja aikana. Kirjoituksen toisessa osassa tarkastellaan kylmän sodan aikaa ja tapahtumia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Lopuksi otan esille Georgian sodan vuonna 2008 ja Ukrainan sodan vuodesta 2014 alkaen. Nuo kaksi sotaa alkoivat Yhdysvaltojen ja lännen pyrkiessä liittämään Keski- ja Itä-Euroopan alueita reviiriinsä ja Venäjän aloittaessa vastatoimet säilyttääkseen Georgian ja Ukrainan Naton alueen ulkopuolella sekä myös ylläpitääkseen Mustalla merellä jonkinasteisen tasapainon Naton valtapiirin kanssa. Myös Lähi-itä on tarkastelussa. Se taas kuvastaa kansoja ilman reviirejä, jos mikä.
Tarkastelun työkaluksi olen ottanut laajemminkin reviiriajattelun, joka on yleinen kaikilla elollisilla olioilla. Reviiriajattelu pätee myös eläimiin, joihin ihminenkin lukeutuu. Ihmisten kertoman tarinan mukaan jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mistä syystä ihmisellä on jokin erikoinen paikka maapallolla ja maailmankaikkeudessa. Tiede on tätä asiaa tutkinut kriittisesti, mutta kun emme tiedä, niin sitten uskomme, ja tänäkin päivänä uskomme enemmän kuin tiedämme.
Stephen Hawking on todennut, että luonnontiede muuttui 1800- ja 1900-luvuilla filosofeille liian tekniseksi ja matemaattiseksi; sitä ymmärsivät enää harvat oman alansa asiantuntijat. Filosofeille jäi tehtäväksi ainoastaan kielen analysoiminen. Tässä esityksessä tyydytään aistihavaintojen, lukemisen, ajattelun ja kokemuksen antamaan tietoisuuteen.
Historia käsittelee hyvin pitkälle valtioiden välisiä reviiritaisteluja, koska niiden kautta ihmiskunnan suuret muutokset ovat aina saaneet alkunsa. Milloin reviirit ovat kylläiset, taisteluja ei käydä, eikä historia käsittele näitä kausia merkittävinä muutostekijöinä. Silti kylläisissä reviireissä on jatkuvaa muutosta, joka sitten joskus kehittyy ulospäin suuntautuvaksi paineen purkautumiseksi, ja reviirin sisällä tai sen ulkopuolella tapahtuvalle taistelulle syntyy olosuhteet.
Jos valtio ei enää ole rauhantilassa, niin se ei ole reviirinsä suhteen kylläinen, vaan tilanne on konfliktihakuinen. Karhu käyttäytyy siten, että se ei tule lähelle ihmisasuntoa, jottei sen aggressiotaso nousisi. Ihminen näyttäisi luonnostaan hakeutuvan tilanteisiin, joissa aggressiotaso ylittää rauhallisen käyttäytymisen mitat. Nykyinen kansainvälinen tilanne antaa tästä mallista useita esimerkkejä.
Eurooppa ennen maailmansotaa
Eurooppaan syntyi 1800-luvun loppupuolella kaksi uutta reviiriä, kun Italia ja Saksa yhdistyivät. Wienin kongressissa 1815 vakiintunut valtioiden järjestelmä joutui koetukselle.
Italian kehitys kohti yhtenäisvaltiota kävi vaiheittain Napoleonin sotien jälkeisessä Euroopassa. Itävalta sai ensiksi merkittävän määräysvallan Italian asioihin, mutta pitkälti Garibaldin taistelujen ansiosta Viktor Emanuel otti Italian kuninkaan tittelin vuonna 1861. Silti vasta Saksan ja Ranskan sota vuonna 1870 teki Italian yhtenäisyyden mahdolliseksi.
Italialla oli merkittäviä siirtomaahankkeita, eli reviiriä ryhdyttiin hankkimaan oman valtioalueen ulkopuolelta vakiintuneiden siirtomaavaltojen kustannuksella. Kun nämä eivät hevillä taipuneet Italian tavoitteisiin, Italia solmi kolmikantaliiton Saksan ja Itävallan kanssa vuonna 1882. Italian aluevaatimukset kohdistuivat Balkanille ja siirtomaahaaveet Afrikan itäosaan, josta vuonna 1890 muodostettiin Eritrea. Italian resurssit eivät kuitenkaan riittäneet, joten aluelaajennuksista oli luovuttava.
Saksalaisella alueella Preussista tuli moottori, jonka ympärille Saksan yhtenäisyys vähitellen rakennettiin. Vuonna 1866 Preussi laajensi alueitaan, ja sen alaisena syntyi Pohjois-Saksan liitto. Saksan ja Ranskan välillä käytiin sota vuosina 1870–1871. Tässä sodassa Etelä-Saksan hajanaiset valtiot liittyivät syksystä 1870 Preussiin ja sotaan Ranskaa vastaan. Ranskan hävittyä sodan Napoleon III luopui vallasta, ja toukokuussa 1871 tehtiin rauhansopimus. Ranska luovutti Saksalle Elsassin ja osan Lothringenia ja joutui myös maksamaan sotakorvauksia.
Tammikuussa 1871 Preussin kuningas Vilhelm I huudettiin Versaillesin palatsissa Saksan keisariksi. Valtakunnan ulkopuolelle jäi kuitenkin vielä Itävallan saksalaisalueita. Siihen vaikutti politiikka, jota Saksan yhdistymisen vahva mies, valtakunnankansleriksi nimitetty Otto von Bismarck noudatti. Kun Ranska oli aloittanut sodan Saksaa vastaan pelätessään yhdistyneen Saksan voimistuvan liian vahvaksi, niin Bismarck puolestaan lähti reviiriajattelussa siitä, että Saksan pelotevaikutusta tuli säädellä. Siksi hän ei lämmennyt Suur-Saksan (Gross-Deutschland) idealle, joka olisi tarkoittanut myös Itävallan liittämistä Saksaan. Politiikaksi tuli ”piensaksalaisuus”, jonka mukaisesti Itävalta jätettiin Saksan valtakunnan ulkopuolelle.
Saksalla oli myös kiinnostusta siirtomaihin. Niitä hankittiin eräänlaisessa yhteisymmärryksessä Englannin kanssa, ja sitten niitä otettiin Kiinalta sekä ostettiin muun muassa Espanjalta. Myöhemmin lisäksi Ranskan kanssa tehtiin siirtomaakauppaa, ja reviiriä haluttiin laajentaa myös yhdistyneen Saksan ulkopuolelle. Ranska oli sodan hävinnyt, mutta brittien huoli liittyi nyt Saksan tahtoon rakentaa voimakas laivasto, jonka vuoksi Ison-Britannian yhteydet siirtomaihinsa saattaisivat tulla uhatuiksi.
Venäjällä huoli lähti siitä, että Saksan vaateet saattaisivat uhata paitsi keisarikunnan läntisiä raja-alueita myös Kaukasiaa ja Keski-Aasiaa. Saksan pelosta Venäjä ja Iso-Britannia sopivat vuonna 1907 kiistansa Etelä-Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa anglo-venäläisellä sopimuksella ja jakoivat keskenään vaikutusalueet. Keskeiset alueet olivat Persia ja Afganistan. Venäjän huoli Saksan reviirin kasvamisen mahdollisuudesta kohdistui myös Suomeen, jonka autonomiaa Venäjän keisarikunnassa ryhdyttiin rajoittamaan valtakunnan yhtenäisyyden vahvistamiseksi.
Saksan kohdalla muutos tapahtui Vilhelm II:n noustessa keisariksi. Bismarckin vaikutusvalta väheni ja hän sai lähtöpassit vuonna 1890. Vilhelm II tähtäsi Saksan vaikutusvallan laajentamiseen Euroopassa. Hän tukeutui armeijaan, ja sotilaiden vaikutus poliittisessa päätöksenteossa nousi vähitellen saavuttaen maailmansodan alkaessa määräävän aseman.
Ensimmäisen maailmansodan edellä kaksi uutta reviiriä, yhdistyneet Italia ja Saksa, olivat aiheuttaneet mullistuksen Euroopan politiikassa. Alustavia sotia oli käyty, mutta sitten tuli se sytyke eli provokaatio, joka kärjisti yleisen vastakkainasettelun ympärysvaltojen ja keskusvaltojen välillä. Itävalta-Unkarin kruununperillinen, arkkiherttua Franz Ferdinand murhattiin Sarajevossa serbinationalistin toimesta kesäkuussa 1914.
Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle. Tukeakseen slaavikansa Serbiaa Venäjä julisti sodan Itävalta-Unkarille, ja tukeakseen vahvasti saksalaista Itävalta-Unkaria Saksa puolestaan julisti sodan Venäjälle. Lopulta tukeakseen Venäjää Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Kun isoja sotia ei ollut pitkään aikaan käyty, ihmiset eivät osanneet sellaisia pelätä, vaan kaikki armeijat lähtivät keskitysalueilleen laulaen ja laajojen saattojoukkojen hurratessa. Maailmansodan ensimmäiset viikot pian osoittivat, että sodasta tuli varsin raaka asemasota, jossa miestappiot molemmin puolin olivat odottamattoman suuret. Sodan kova todellisuus tappoi viikossa propagandan luomat haavekuvat ylväästä isänmaallisesta taistelusta. Tuhoamissodassa ei ollut sankareita, oli vain mutaa, kylmää ja kuolemaa.
Ensimmäinen maailmansota ja sen tulokset
Alkaneen suursodan suhteen Italia julistautui aluksi puolueettomaksi. Kun sitten ympärysvaltojen tilanne näytti lupaavammalta, Italia julisti vuonna 1915 sodan Itävallalle ja vuonna 1916 Saksalle. Maailmansodan lopputulemaksi Italian osalta tuli, että Itävalta joutui luovuttamaan sille alueita. Italia siis laajensi reviiriään valitsemalla puolensa sodan myöhemmässä vaiheessa.
Saksa oli merkittävin keskusvalta, mutta sen hyökkäykset lännessä juuttuivat pian asemasodaksi. Vuodesta 1917 Yhdysvallat liittyi sotaan ympärysvaltojen puolelle. Idässä Venäjän vallankumous avasi Saksan armeijalle mahdollisuuden, jota se käyttikin hyväkseen. Saksalle edullinen rauha solmittiin Neuvosto-Venäjän kanssa maaliskuussa 1918 Brest-Litovskissa. Sen avulla syntyi lyhyeksi ajaksi Saksan Itäimperiumi, jonka osiksi tulivat itsenäisyyttään hakevat Suomi, Baltian maat, Valko-Venäjä ja Ukraina. Kaikki nämä entiset keisarillisen Venäjän osa-alueet olivat Saksan miehittämiä.
Saksan menestys idässä romahti, kun Saksa pyysi länsivalloilta aselepoa ja rauhanneuvotteluja. Keisari luopui vallasta ja pakeni Alankomaihin. Saksa myöntyi ympärysvaltojen ankariin aselepoehtoihin marraskuun 11. päivänä 1918, ja Saksa julistettiin tasavallaksi.
Rauhansopimus allekirjoitettiin 28. kesäkuuta 1919 Versaillesin peilisalissa. Saksa joutui luovuttamaan alueita Ranskalle ja Puolalle. Lisäksi Danzig määrättiin vapaakaupungiksi ja Memel joutui ympärysvalloille. Eräät muut alueet jäivät odottamaan väestön äänestystä siitä, haluavatko ne jäädä Saksan osaksi vai ei. Ympärysvallat ottivat huostaansa kaikki Saksan siirtomaat, ja sen oikeudet Kiinassa kumottiin. Hiilikaivokset Saarissa annettiin Ranskalle, ja Kansainliitto tuli hallinnoimaan niitä 15 vuodeksi. Sen jälkeen alueesta järjestettiin kansanäänestys. Reininmaa jäi Ranskan miehittämäksi 15 vuoden ajaksi. Sotakorvauksista tuli päättää myöhemmin, ja tämä kysymys vaikutti ratkaisevasti Saksan kykyyn hallita valtakunnan sisäistä vakautta. Ääriliikkeet nousivat niin vasemmalta kuin oikealta, ja Weimarin tasavalta kukistui Hitlerin valtaantuloon kanslerina vuonna 1933. Versaillesin rauha ja Saksan täydellinen nöyryyttäminen rauhansopimusta toteutettaessa on sittemmin nähty osasyynä toisen maailmansodan syttymiseen.
Suomen itsenäistyminen
Saksan menestys itärintamalla auttoi Suomea siinä, että Leninin komissariaatti tunnusti Saksan painostaessa Suomen itsenäisyyden. Kohta sen jälkeen Saksa, Ruotsi ja Ranska tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuoden 1918 tammikuun alussa. Suomen sisällissodassa Saksan interventio takasi valkoisten voiton koko Etelä-Suomessa ja Saksa vapautti myös Helsingin punaisista. Neuvosto-Venäjä ei myöskään voinut enää auttaa Suomen punaisia Brest-Litovskissa allekirjoitetun rauhansopimuksen jälkeen, siis maaliskuun 1918 alusta alkaen. Saksan Itämeren-divisioonan komentaja kenraali von der Goltz piteli naruja käsissään Suomessa mutta salli Mannerheimin pitää juhlavan marssin talonpoikaisarmeijansa kanssa Helsingin Pohjois-Esplanadilla. Suomi oli siis Saksan hallinnassa aina siihen asti, kun Saksa pyysi aselepoa länsirintamalla marraskuussa 1918. Silloin Suomen monarkistit, Svinhufvud ja Paasikivi, erosivat maan johdosta eikä Suomen Saksasta hankkima kuningas ottanut tehtävää vastaan. Mannerheim kutsuttiin valtionhoitajaksi.
Suomesta tuli tasavalta sen jälkeen, kun poliittiset puolueet olivat ilmoittaneet Mannerheimille, että ne eivät tue Mannerheimin pyrkimystä miehittää Pietarin kaupunki (silloinen Petrograd) valkoisen kenraalin Nikolai Judenitsin apurina. Mannerheim tyytyi allekirjoittamaan uuden perustuslain, jossa presidentillä ei ollut valtaa yksin päättää sodasta ja rauhasta.
Amerikan Yhdysvallat ja Iso-Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuonna 1919 Versaillesin rauhankonferenssin viimeisenä päivänä erillisessä ulkoministerikokouksessa. Suomi syntyi täten Venäjän, keskeisten eurooppalaisten valtioiden ja Yhdysvaltojen tunnustusten kautta omaksi reviirikseen. Saksa oli lyöty ja Neuvosto-Venäjä sisällissodan pyörteissä, joten Itämereltä oli hävinnyt valtakeskus. Siitä alkoi Suomen vaappuva, itsenäinen polku.
Toisen maailmansodan aatto ja alkuvaiheet
Kehitys kohti uutta suursotaa alkoi Versaillesin rauhansopimuksesta. Tässä ei ole tarkoitus käydä koko ajanjaksoa yksityiskohtaisesti läpi. Riittää, kun otamme eräitä esimerkkejä.
Neuvosto-Venäjä oli solminut rauhansopimuksen keisarillisen Saksan kanssa keväällä 1918. Mutta kun Saksa antautui lännessä marraskuussa, Neuvosto-Venäjä sanoi irti rauhansopimuksen. Sisällissodan tuloksena keisarilliseen Venäjään kuuluneet itäiset maat sekä Valko-Venäjä ja Ukraina liittyivät Neuvosto-Venäjään, ja ne yhdistyivät Neuvostoliitoksi vuonna 1922. Suomi ja Baltian maat jäivät itsenäisiksi, ja niiden kanssa Neuvosto-Venäjä teki rauhansopimukset vuonna 1920. Suomi sai suuriruhtinaskunnan rajat ja lisäksi Petsamon.
Suomen reviirihaaveet
Ennen rauhansopimusta Suomessa haviteltiin reviirin laajentamista Venäjän Karjalaan. Kyseessä oli lähinnä alueita Vienasta ja Aunuksesta. Tarton neuvotteluissa keskusteltiin enää Repolasta ja Porajärvestä, jotka Suomi oli miehittänyt. Ne jäivät Neuvosto-Venäjälle. Rajalla oli rauhatonta vielä Tarton rauhansopimuksen jälkeenkin. Vuonna 1922 tehtiin rajarauhaa koskeva sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Kun suomalaiset havittelivat heimoalueita idästä, niin Edvard Gyllingin johtamat suomalaiset kommunistit pitivät valtaa Petroskoissa Karjalan autonomisessa neuvostotasavallassa. Sieltä käsin heidän ohjelmansa kattoi koko Skandinavian muuttamisen osaksi neuvostosysteemiä. Nuo haihattelut päättyivät, kun vuonna 1935 Suomessa ollut Neuvostoliiton lähettiläs ilmoitti Suomen hallitukselle, että mikäli suursota syttyy Euroopassa, niin Neuvostoliiton on pakko miehittää eräitä osia Suomen valtioalueesta. Neuvostoliitto oli siis tulossa Suomen reviirille.
Läntiset suurvallat Ranska ja Iso-Britannia neuvottelivat keväästä 1939 alkaen Neuvostoliiton kanssa siitä, miten Hitlerin aggressiiviseen politiikkaan voitaisiin vastata voimakeinoin. Kun noista neuvotteluista ei lopulta tullut tulosta, Hitler ja Stalin tekivät elokuussa sopimuksen, jonka pohjalta ne jakoivat keskinäiset reviirinsä Euroopassa. Neuvostoliiton intressipiiriin tuli kuulumaan itäinen osa Puolaa, Suomi ja Baltian maat.
Eurooppalaisen sodan alettua syyskuussa 1939 Saksan hyökkäyksellä Puolaan käytiin kohta Neuvostoliiton aloitteesta rajaneuvotteluja Suomen kanssa. Neuvostoliitto vaati aluksi Karjalan kannaksen eteläosasta aluetta, joka olisi alkanut Koivistolta. Kun Suomi ei tähän suostunut, Stalinin viimeinen esitys supisti aluetta niin, että Suomen armeijan miehittämä pääpuolustuslinja jäisi selvästi koskemattomaksi. Kun Suomelta ei saatu tähän ehdotukseen myönteistä kantaa ja kiista Suomenlahden suulle perustettavasta tukikohdasta jäi myös ratkaisematta, Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan marraskuun viimeisenä päivänä 1939.
Marsalkka Mannerheim, jolla ei kuitenkaan ollut tarpeellista arvovaltaa vielä vuonna 1939, oli esittänyt hallitukselle, että Stalinin viimeiseen ehdotukseen piti vastata myönteisesti. Tässä on hyvä tarkentaa, että jos olisi suostuttu Stalinin viimeiseen esitykseen, olisi Mannerheimin kannan mukaisesti Neuvostoliitolle luovutettu osa Karjalan kannasta ja vältytty sodalta siinä vaiheessa. Kun vastattiin kielteisesti ja valittiin sota, kysymykseen tuli koko Suomen itsenäisyyden asettaminen vaakalaudalle. Pantiin koko reviiri peliin.
Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta hyökättyään Suomeen. Suomessa olisi kuitenkin mielellään nähty Neuvostoliitto edelleen Kansainliiton jäsenenä, koska se olisi luonut luonnollisen kontaktipinnan Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välille. Uudessa tilanteessa kontaktipinta hävisi kokonaan ja Suomi joutui hakemaan muiden välitysapua, jolloin välitysapua antavien omat päämäärät tulivat mukaan peliin.
Suomi puolusti menestykkäästi alueitaan aina helmikuun lopulle 1940, mutta sitten alkoi puna-armeijan kehittämä ylivoima tuntua. Maaliskuun alussa taisteltiin Viipurista, ja puna-armeija oli saanut sillanpääaseman jo Viipurin länsipuolelta. Stalin pelätessään Ranskan ja Iso-Britannian tuovan sodan Skandinaviaan oli valmis tekemään rauhan Pietari Suuren aikaisilla Uudenkaupungin rauhan 1721 rajoilla. Suomi menetti Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan mutta säilytti itsenäisyyden ja armeijansa.
Ruotsi ei julistautunut puolueettomaksi Suomen sodan suhteen vaan katsoi olevansa ”ei-sotaakäyvä valtio”. Tämä mahdollisti Ruotsin avun Suomelle. Se käsitti humanitaarisia toimenpiteitä, aseapua ja vapaaehtoisjoukkoja. Kontaktit Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välillä kulkivat Ruotsin kautta.
Suurvaltapeli
Toisaalta on hyvä katsoa, miten ennen suursodan alkamista länsivallat suhtautuivat tilanteeseen. Ne neuvottelivat Neuvostoliiton kanssa siitä, miten Hitler voitaisiin pysäyttää ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Ongelmaksi varsinkin briteille tuli se, että mikäli Tshekkoslovakialle annetut takuut pantaisiin toimeen, niin Neuvostoliiton armeijan pitäisi kulkea koko Itä-Euroopan läpi päästäkseen toteuttamaan takuita. Pääministeri Neville Chamberlain mietti, että jos Neuvostoliitto miehittää koko Itä-Euroopan tullakseen takaamaan Tshekkoslovakian suvereenisuutta yhdessä Ranskan ja Ison-Britannian kanssa, niin miten sitten Neuvostoliitto saataisiin vetäytymään takaisin rajoilleen, kun takuusopimus oli tehnyt tehtävänsä. Kun Chamberlain ei löytänyt tähän kysymykseen vastausta, hän sopi Hitlerin kanssa tapaamisen Münchenissä syksyllä 1938. Läsnä oli Ranskan ja Iso-Britannian ohella myös Italia. Sen sijaan Tshekkoslovakian takuisiin osallistunutta Neuvostoliittoa ei kutsuttu Müncheniin. Tämä herätti Stalinin epäilykset länsimaiden politiikasta ja sysäsi Neuvostoliiton kilpailuun Hitlerin suosiosta.
Niin kuin tiedämme, Chamberlain liittolaisineen sopi Hitlerin kanssa Tshekkoslovakian pilkkomisesta ja vakuutti koko maailmalle Münchenistä palatessaan, että hän oli saanut aikaan ”rauhan meidän ajaksemme”. Sitten Saksa miehitti sudeettialueet ja kohta koko maan sekä hyökkäsi sitten Puolaan 1.9.1939 aloittaen siten toisen maailmansodan Euroopassa. Asiaa analysoidessaan ranskalaiset ja britit näyttivät oivaltavan, että he olivat tehneet Münchenissä ison virheen. Syyskuussa ne lunastivat Puolalle antamansa takuut julistamalla sodan Saksalle.
Toisen maailmansodan aattona Mussolinin Italia havitteli itselleen reviirin laajennusta siirtomaan hankkimisen kautta. Mussolini ei kunnioittanut vuonna 1928 tehtyä ystävyyssopimusta Italian ja Etiopian kesken vaan hyökkäsi Etiopiaan vuonna 1935. Italialaiset valloittivat pääkaupungin Addis Abeban toukokuussa 1936. Uusi valloitus yhdistettiin Eritrean ja Italian Somalimaan kanssa Italian Itä-Afrikaksi. Tässä näkyi siirtomaavaltioiden reviirin rakentelu. Monista reviireistä rakennetaan yksi reviiri, jonka siirtomaavallan hallinto kykenee hoitamaan. Kun sellainen alue sitten itsenäistyy, niin alueen sisäiset ristiriidat aiheuttavat jatkuvia konflikteja ja sotia.
Toisen maailmansodan aika
Suomen talvisodan lopulla Saksa valmisteli jo Tanskan ja Norjan valtaamista. Sen tarkoituksena oli estää brittien ja ranskalaisten saapuminen Narvikiin ja Ruotsin rautamalmialueelle. Niin myös tapahtui. Ruotsi noudatti Saksan ohjeita koskien laivastonsa liikkeitä Tanskan ja Norjan operaation alettua. Samoin Ruotsi salli Saksan armeijan kauttakulun alueensa kautta Narvikin rintamalle norjalaisten vielä taistellessa siellä saksalaisia vastaan.
Saksan hyökkäys lännessä keväällä 1940 eteni ripeästi. Benelux-maat olivat helppoja kohteita eikä Ranskakaan kyennyt vahvaan vastarintaan. Pariisi kukistui ja Ranska antautui. Saksalaiset jakoivat Ranskan alueen erilaisiin vyöhykkeisiin. Osassa oli miehitys, osaa hallitsi ranskalainen Vichy`n hallitus, joka tunnusti Saksan ylivallan alueella.
Englanti taisteli menestyksellisesti laivastonsa ja ilmavoimiensa avulla, eikä Hitler yrittänyt maihinnousua Brittein saarille vaan kääntyi kevätkaudella 1941 kohti Neuvostoliittoa.
Hitlerin Barbarossa-suunnitelman nimellä kulkenut tuhoamissota Neuvostoliittoa vastaan alkoi 22. kesäkuuta 1941. Saksalla oli itärintamalla mukanaan joitakin Itä-Euroopan maita, mutta Itämeren alueen ja Leningradin kaupungin osalta merkittävä liittolainen oli Suomi. Suomalaiset olivat jo vuoden 1941 alussa käyneet alustavia keskusteluja osallistumisesta Barbarossa-hyökkäykseen. Pitkään Suomi oli vielä kuulolla johtuen siitä, että saksalaiset eivät vahvistaneet Barbarossan alkuvaiheen ajoitusta vaan pyrkivät yllätykseen.
Juuri ennen Saksan hyökkäyksen alkua varhain 22. kesäkuuta suomalaiset miinoittivat yhdessä saksalaisten kanssa Suomenlahtea ja sen etelärantoja. Suomi tuki myös saksalaisten pommikoneiden hyökkäyksiä Etelä-Suomen kautta Leningradin alueelle. Sen havaittuaan Neuvostoliitto pommitti suomalaisia kohteita 25. kesäkuuta, ja Suomen hallitus sai aiheen todeta, että Neuvostoliitto oli aloittanut sodan.
Yhteinen hyökkäyssuunnitelma lähti siitä, että Saksan ja Suomen armeijat kohtaisivat Laatokan takana Syvärillä. Sinne Suomi hyökkäsi sitten yhtenä pääkohteenaan. Toiset tavoitteet olivat Karjalan kannas sekä Petroskoi ja Äänisen alue.
Pohjoisessa Saksan armeija pyrki vahvistettuna kahdella suomalaisella divisioonalla valtaamaan Murmanskin ja Kuolan sekä katkaisemaan Muurmannin radan. Saksalaisten sotatoimet eivät pohjoisessa kuitenkaan edistyneet hyvin, joten Murmansk ja Kuola jäivät valloittamatta.
Suomi sai vallattua Karjalan kannaksen, jossa Neuvostoliiton puolustusta oli jo heikennetty saksalaisten edetessä Suomenlahden eteläpuolella. Suomalaiset pääsivät myös Syvärille ja Ääniselle sekä miehittivät Petroskoin kaupungin. Saksa ei saanut Leningradin piiritystä pitäväksi, koska ”käden ojennus Syvärillä” ei onnistunut.
Viimeistään Pauluksen armeijan antauduttua Stalingradissa helmikuun 1943 alussa oli selvää, että Saksan armeijan resurssit eivät riittäisi lopulliseen voittoon.
Tätä ennen oli jo tapahtunut ratkaiseva käänne maailmansodassa. Japanin ilmavoimat hyökkäsivät Yhdysvaltojen Havaijilla olevaan Pearl Harborin tukikohtaan joulukuussa 1941 ja aiheuttivat laajoja tuhoja siellä olevalle amerikkalaiselle laivastolle. Presidentti Roosevelt sai siitä syyn liittyä sotaan. Rooseveltin kolme päämäärää olivat: tuhota Hitlerin Saksa ja keisarillinen Japani sekä lopettaa Brittien maailmanvalta. Yhdysvalloista tulisi maailman voimakkain valtio. Sen liittyminen sotaan vahvisti liittoutuneiden koalition, jossa tulivat toimimaan Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia. Saksa myös julisti sodan Yhdysvalloille.
Saksan ja Italian voimien hiipuessa liittoutuneiden johtajat tapasivat Teheranissa loppuvuonna 1943 ja päättivät alustavasti, miten voitettua Saksaa ja sen kanssa sotivia valtioita tullaan kohtelemaan. Yhdysvallat ja Iso-Britannia lupasivat tehdä maihinnousun vuoden 1944 aikana ja avata siten toisen rintaman Länsi-Eurooppaan. Neuvostoliitto eteni sitten kesällä 1944 Varsovan porteille, ja oli sovittu, että Saksa tulisi jaettavaksi liittoutuneiden kesken ja Berliiniin perustettaisiin miehityssektorit voittaneille valtioille.
Saksan ja Berliinin jako ja se tosiasia, että Berliinin valloitus annettiin neuvostoarmeijalle, ratkaisi ongelman, joka oli vaivannut pääministeri Chamberlainia vuonna 1938. Rooseveltille oli selvää, että Hitlerin kukistaminen vaati Neuvostoliiton mukanaoloa loppuun asti. Se myös merkitsi, että puna-armeija miehitti koko Itä-Euroopan edetessään kohti Berliiniä. Lisäksi Rooseveltin kanta oli, että Neuvostoliitto voisi avustaa Yhdysvaltoja Japanin kukistamisessa.
Stalin sai Teheranissa valtuudet ratkaista Suomen ja Baltian maiden kohtalot. Stalinin kannan mukaan Suomi sai pitää itsenäisyytensä, mutta Baltian maat kuuluivat Neuvostoliittoon. Suomi haluttiin pitää toimintakykyisenä, jotta se voisi itse ajaa saksalaiset maasta ja suojaisi Keski-Euroopassa hyökkäävän neuvostoarmeijan sivustan. Rajakysymyksen Stalin ratkaisi siten, että Moskovan rauhan 1940 rajat pidettiin, minkä lisäksi Suomi menetti Petsamon alueen. Neuvostoliitto sai lisäksi sotilastukikohdan Porkkalaan lähelle Helsinkiä, ja Suomi velvoitettiin sotakorvauksiin.
Mannerheimiin ei koskettu, koska Stalin tarvitsi hänen arvovaltaansa Suomen pitämiseksi toimintakykyisenä, aluksi tukialueena Saksaa vastaan, sekä sitten toimittamaan sotakorvauksia Neuvostoliitolle, jonka länsiosat olivat pahasti tuhoutuneet. Liittoutuneiden valvontakomissio, jonka tehtävänä oli varmistaa välirauhan ehtojen täyttäminen, tuli Suomeen syksyllä 1944 ja poistui Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan vuonna 1947. Valvontakomissiossa valta oli Neuvostoliitolla, ja Iso-Britannia lähinnä valvoi omia etujansa. Suomen armeijan miesmäärää ja aseistusta koskevat määräykset tulivatkin brittien taholta. Siellä katsottiin Suomi Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi, ja siksi Suomen armeijan vahvuutta tuli rauhansopimuksessa rajoittaa.
Japanin yritys imperiumin rakentamiseksi
Japani miehitti vuonna 1931 Mantshurian ja muodosti siitä vuonna 1932 Mantshukuon keisarikunnan. Japanin herrakansan pyyteet Aasian valloittamiseksi alkoivat siis jo 1930-luvulla Kiinassa. Nykyisin yleisesti katsotaan, että nuo olivat myös toisen maailmansodan alkamisvuodet.
Japanin liittouduttua Hitlerin Saksan ja Mussolinin Italian kanssa sen hegemoniasuunnitelmat Aasian osalta alkoivat realisoitua. Tyynen meren Aasian puoleisella osalla Japani alisti useita valtioita ja kansoja osaksi valta-aluettaan. Siirtomaavallat Iso-Britannia ja Ranska olivat kyvyttömiä suojelemaan alueella sijainneita reviirejään. Uhkaksi Japanin suunnitelmalle tuli Yhdysvallat ja sen asevoimien läsnäolo Tyynellä merellä. Siksi Yhdysvaltojen aseellinen läsnäolo alueella piti eliminoida, ja niin Japani hyökkäsi Pearl Harboriin.
Kun Japanin kukistaminen olisi tullut äärimmäisen kalliiksi Yhdysvaltain armeijalle ja sen miesvoimalle, Japanin kohtalo sinetöitiin pudottamalla kaksi atomipommia, toinen Hiroshimaan ja toinen Nagasakiin. Yhdysvallat miehitti Japanin mutta jätti keisarin valtaistuimelleen. Häneen ei koskettu, koska Yhdysvallat tarvitsi keisarin auktoriteettia rakentaessaan Japanille amerikkalaisten suhteen myönteistä tulevaisuutta.
Japanin raa´at miehitysotteet Kiinassa ja Indo-Pasifisella alueella ovat osa alueen kansojen historiamuistia. Japanin öykkärimäinen politiikka ei koskaan ollut mikään ongelma Japanissa, ja kun atomipommit pudotettiin Japanin kahteen kaupunkiin, niin Japanissa katsotaan, että he ovat olleet ainoat atomiaseen sijaiskärsijät.
Lännessä Japania alettiin kohta pitää liberaalin demokratian tukipylväänä Aasiassa. Toisen maailmansodan perintö jäikin siellä Korean sodan tuottaman tilanteen alle, ja se tulee jatkumaan Yhdysvaltain ja Japanin yhteistyöllä reagoitaessa Kiinan nousevaan poliittiseen, kaupalliseen ja sotilaalliseen voimaan. Sen sijaan Kiinalle päänsärkyä tuo yhä Japanin politiikka toisessa maailmansodassa ja sen aikaisen miehityksen raakuuden vähättely Japanissa sekä toisaalta Yhdysvaltain antama suoja Taiwanin erikoisasemalle. Yhdysvalloille ja Japanille lisäongelmaa tuo ydinasemahti Pohjois-Korea, jonka reviiriä Yhdysvallat ei ole ainakaan toistaiseksi kyennyt horjuttamaan.
Espoossa 17.12.2025
Erikoislähettiläs Heikki Talvitie
Heikki Talvitie 18.5.2025
Quo vadis Europa?
Valtiollisen yhteydenpidon ja tiedottamisen murros
Kansainvälinen politiikka on murroksessa, ja jokaisella maalla on oma narratiivinsa. Ei ole mitään suurta kertomusta eli asioiden yhteistä kuvausta, jossa haettaisiin jonkin näköistä totuutta, mitä se sitten tarkoittaakaan. Kun kansainvälisen järjestelmän mannerlaatat liikkuvat, niin hegemoniataistelussa ovat kaikki keinot käytössä. Siksi on myös aivan turhaa syytellä joitakin valtioita ja kiitellä toisten osuutta kokonaisuudessa, jossa kaikki on liikkeessä. Valtioiden johtajat ja hallitukset ovat kovassa paineessa ja toimivat varsin vajavaisin tiedoin siitä, mihin suuntaan uudet tuulet tulevat puhaltamaan.
Valtioiden johtajat tapaavat toisiaan koko ajan. Puhelinkin on kovassa käytössä. Saavutus on jo se, että saa puhelunsa tai lyhytviestinsä läpi ja otsikon mediaan, mutta kuka enää edes erottaa tärkeitä asioita yleisestä hälystä?
Tämä kehitys lähti liikkeelle jo ennen ”some-aikaa” ja uusien teknologioiden käyttöönottoa, ja kaiken kaikkiaan se kuvastaa hyvin valtionjohtajien nykyisin yhteydenpidon luonnetta. Myös kielenkäyttö seuraa some-mallia kaikkine kielteisine elementteineen. Päätöksenteon taustalla ei ole juurikaan valmistelua ennen päämiesten tapaamista tai yhteydenpitoa, ja siitä seuraava epävarmuus siirretään hetkessä kaikkein korkeimmalle tasolle ilman, että olisi mitään mihin jatkossa tarttua, jos tarkoituksena olisi asteittain etenevä kriisien ratkaisupyrkimys.
Hegemoniataistelua uusin muodoin
Maailmassa on monia konflikteja, jotka ovat yhteydessä toisiinsa siitä syystä, että samat valtiot ja samat valtioiden johtajat ovat niitä ratkomassa. Yhdysvaltojen Ukraina-politiikalla ja Lähi-idän politiikalla on keskinäinen riippuvuus siinä, että presidentti Trump on pannut henkilökohtaisesti arvovaltansa molempien ratkaisuun. Kuitenkin on tiedossa, että varsinkin Lähi-idän konflikti on vaivannut jo pitkää sarjaa Yhdysvaltain presidenttejä, joiden pyrkimykset rauhan aikaansaamiseksi ovat lopulta valuneet hiekkaan.
Ukrainan kriisi ei ole pelkästään Euroopan kriisi, koska Länsi-Eurooppa ei loppupeleissä ole tasavertainen tekijä ydinasesupervalta Venäjälle tai globaalimahti Yhdysvalloille. Eurooppalaisilta puuttuu myös tärkein elementti konfliktien tai kriisien ratkaisemiseen eli yhteydet kaikkiin osapuoliin. Yhdysvaltojen panosta tarvitaan, jotta ratkaisun hakeminen konkretisoituu.
Hegemoniataistelua käydään nyt Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä. Ollaan tullisodassa ja pakotepolitiikassa. Yhteyksiä on, mutta kilpailu on raakaa ja molemmat ovat haalimassa kumppaneita näihin karkeloihin. Kiinalla on tukenaan Venäjä ja monet BRICS-maat. ”Globaalista etelästä” ja sen sieluista käydään sitten kovaa kamppailua. Entiset siirtomaavallat ovat kovalla koetuksella, koska toisen maailmansodan jälkeen ja kylmän sodan oloissa itsenäistyneet ”kolmannen maailman” valtiot haluaisivat itselleen tasavertaisen aseman teollistuneiden valtioiden kanssa ja ennen kaikkea haluaisivat, että heidän luonnonvarojaan ei enää ryöstettäisi kaupallisesti ja sotilaallisesti voimakkaiden valtioiden taholta. Uudessa maailmanjärjestyksessä ei pitäisi olla enää valkoisen miehen yliherruutta.
”Globaalin etelän” nousu uudeksi tekijäksi
Lännen virheenä voidaan nähdä se, että ei ymmärretä, miksi kolmannen maailman maat kääntyvät Kiinan tai Venäjän puoleen. Omassa erinomaisuudessaan valkoinen mies ei näe, että kolmas maailma tekee sitä niin kauan, kunnes lännessä ymmärretään, että ratkaisuna tulee olla lännen ja kolmannen maailman välisten suhteiden tasavertaistaminen taloudessa ja politiikassa.
Yhdysvalloilla on koko maailman kattava sotilastukikohtien verkosto ja voimakkaat lentotukialusten muodostamat laivastoyksiköt, joiden siirtely eri kriisialueille on johtanut geopoliittisesti amerikkalaisten etuja suosiviin järjestelyihin. Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 Yhdysvallat jäi yksin hallitsemaan geopoliittista monopoliasemaansa. Samalla Yhdysvaltain presidenttien administraatioissa syntyi ainakin viimeistään Bill Clintonin aikana tarve siirtää entiset Varsovan liiton maat omaan valtapiiriinsä osana Naton organisaatiota.
Myös entisen Neuvostoliiton tasavallat tulivat uusjärjestelyjen osaksi. Baltian maat liitettiin Natoon ja tarkoituksena oli tehdä samoin Georgian ja Ukrainan osalta. Heikko Venäjä katseli tätä aluksi sivusta vastalauseita esittäen, mutta sitten Georgian ja Ukrainan Nato-haaveiden suhteen Venäjä oli valmis tarttumaan aseisiin, jos sitä provosoitaisiin. Presidentti Saakashvilin hyökkäys Etelä-Ossetiaan 7.8.2008 sai aikaan vastaiskun ja lyhyen Georgian sodan. Ukrainan ja Naton yhteisharjoitukset saivat Venäjän lopulta reagoimaan vuonna 2022 siten, että paikallisen Itä-Ukrainassa jo käydyn sodan jatkoksi Venäjä hyökkäsi laajalti Ukrainaan tarkoituksella eristää Kiova ja vallata Itä-Ukrainasta Krimin niemimaan pohjoispuoliset sekä Luhanskin ja Donetskin alueet. Poliittisissa puheissa jo aikaisemmin esitetty ”punainen viiva” ylittyi molemmin puolin, ja oltiin nopeasti eskaloituvassa sodassa.
Läntisen Euroopan valtiot ovat olleet toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen liittolaisia ja sen etupiirissä. Tämä on ollut vallitseva tilanne senkin jälkeen, kun Euroopan yhteisöt näkivät päivänvalon ja kun sen laajentuneen jäsenistön perustalle kehitettiin 1990-luvun alussa Euroopan unioni. Eurooppalaiset ovat myös katsoneet, että heillä on sotilaallisena suojanaan paitsi Yhdysvaltojen hallitsema Nato niin myös Yhdysvaltain antama ydinasesuoja. Tätä ydinasesuojaa tarvitaan Venäjän ydinaseita vastaan, sillä Venäjällä on Yhdysvaltojen kanssa pariteetti ydinaseiden määrissä. Ranskalla ja Isolla-Britannialla on myös ydinasevaltion status, mutta yleisesti katsotaan, että niiden potentiaali riittää vain oman alueen puolustamiseen mutta ei laajemmin ydinasesotaan Venäjää vastaan. Yksi aikaisemmasta poikkeava skenaario onkin se, että Yhdysvallat sen enempää kuin Venäjäkään eivät halua käydä keskinäistä ydinsotaa Euroopassa, ja sillä on vaikutusta koko läntisen Euroopan ydinasesuojaa koskevaan kysymykseen.
Kiinalla ja monella muulla valtiolla on ydinaseita, mutta Kiinaa lukuun ottamatta muiden ydinaseistus riittää lähinnä omaan puolustukseen. Kiina on nopeasti kehittymässä globaaliksi vaikuttajaksi myös ydinaseistuksen osalta.
Yhdysvaltojen dilemma laajassa Lähi-idässä
Kiinan taloudellinen ja sotilaallinen vaikutusvalta on saanut Yhdysvallat näkemään Kiinan merkittävimmäksi vastustajakseen. Jotta amerikkalaiset voisivat keskittyä Kiinan nostamaan haasteeseen, tulisi muita konflikteja saada pois päiväjärjestyksestä. Tämä on yksi syy, jonka vuoksi Yhdysvallat jätti presidentti Bidenin päätöksellä Afganistanin. Sen seurauksena Yhdysvaltojen liittolaiset, muun muassa Suomi, jäivät tukalaan tilaan. Ilman Yhdysvaltoja ei ollut mitään syytä jatkaa operaatioita Afganistanissa, sillä tarkoitus oli lähinnä ollut lojaalisuuden osoittaminen Yhdysvalloille ja sen pyrkimyksille. Kun Yhdysvallat katsoi tilanteen toivottomaksi, niin lähtökäsky tuli nopeasti. Voimavaroiltaan varsin heikko talibaanien liike kykeni lyömään alueellaan koko länsimaailman ja sen uudenaikaisen sotakoneiston.
Eurooppalaiset olivat tuossa interventiossa vielä halukkaasti mukana, koskihan se al Qaidan murskaamista. Toisaalta Saksa ei lähtenyt enää Irakin ja Libyan sotiin. Ranska taas jäi pois Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian muodostamasta ”halukkaiden koalitiosta”, joka hyökkäsi Irakiin väitettyään Irakilla olevan joukkotuhoaseita. Se oli uusi tilanne ja pettymys amerikkalaisille. Liittolaiset tekivät silloin päätöksiä, joissa korostui heidän omat etunsa eikä siis Yhdysvaltojen edut. Pääministeri Tony Blair maksoi kovan hinnan osallisuudestaan Irak-seikkailuun, joka päättyi lopulta tappioon. Kävi kaikkiaan ilmi, etteivät Yhdysvaltojen voimat riitä Pohjois-Afrikasta Keski-aasiaan ulottuvat ”laajan Lähi-idän” hallitsemiseen.
Ukrainan sodan ongelma läntisen Euroopan kannalta
Yhdysvaltain nykyinen presidentti Donald Trump haluaisi lopettaa Ukrainan sodan. Hänellä on siihen monia syitä. Yksi on se, että hän ei näe enää Yhdysvalloille etua sodan pitkittämisestä. Aiempi päämäärä saada Georgia ja Ukraina Naton jäseniksi on ainakin tällä erää karannut käsistä, ja toinen syy on Ukrainan sodan kalleus. Trump haluaa jopa saada osan Ukrainalle annetuista avustuksista takaisin väittäen, että puolet Ukrainalle osoitetusta raha-avusta on hävinnyt. EU:n taholta Ukrainan korruptiota on kylläkin käsitelty, mutta sille ei ole voitu mitään. Eurooppalaisilla hallituksilla on ollut tässä kuitenkin kansojensa ja veronmaksajiensa vankka tuki. Ukrainaa avustetaan, maksoi mitä maksoi.
Ukrainan sodan huolestuttava piirre läntiselle Euroopalle on kuitenkin se, että sota on hajottamassa koko Unionin. Samalla Unionin vaikutusvalta on todella alhaalla. Von der Leyenin uuden komission kokoonpano kansainvälisesti katsottuna ja nykyhetkeen projisoituna on ollut vanhahtava. Aika oli juossut jo sen ohi. Euroopan unionia pitäisi nyt valtapolitiikan kammareissa edustaa von der Leyen ja Kaja Kallas, mutta heitä ei paljon kuunnella.
Aikaisemmin kuvaamani valtioiden johtajien koordinoimaton ja paljolti improvisoitu yhteydenpito on nopeatempoista liikkumista. Unionin päätöksenteko taas on byrokraattista ja hidasta. Siksi nykyisin aika yleisesti katsotaan, että EU ja sen komissio ovat ulkona valtapolitiikasta. Samalla on kuitenkin otettava huomioon, että komissio edustaa varsin jäykkää kantaa maailman muutoksiin ja suosii viholliskuvan korostamista – varsinkin Venäjää kohtaan. Kiinalle on avautunut väylä komission suosioon nyt, kun presidentti Trump ahdistaa samanaikaisesti sekä Kiinaa että Euroopan unionia. Länsieurooppalaiset valtiot ovat muodostaneet nopean reaktion organisaation, ns. halukkaiden koalition. Senkin ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vanhan maailmanjärjestyksen varassa, mutta päätöksiä voidaan tehdä liukuhihnalla ja jopa useita yhden päivän aikana. Näihin päätöksiin ei ole tarvittu EU:n neuvostoa eikä niitä EU-maita, joiden etuna olisi ja on yhteydenpito Venäjän kanssa. Halukkaiden koalition johto on nyt Ranskan, Englannin, Saksan ja Puolan käsissä. Lisäksi Ukrainan presidentti Zelensky on läsnä tämän johtoryhmän kokouksissa ja se on hän, joka suurelta osalta joko hyväksyy tai hylkää johtoryhmän toimenpiteet Ukrainan osalta.
Sitten on Ison-Britannian vetämä JEF-ryhmä. Se perustettiin aikoinaan siksi, että saataisiin Brexitin jälkeen Iso-Britannia yhteistyöhön EU-maiden kanssa Euroopan turvallisuuskysymyksissä. Kun Iso-Britannia on halukkaiden koalition johtoryhmässä, niin JEF-yhteistyö repii eurooppalaisia edelleen erilaisiin ryhmittymiin. JEF-yhteistyössä myös pienten maiden edustajat voivat kylläkin tapailla toisiaan ja loistaa perhosten tavoin valokeilassa.
Läntisen Euroopan valtioiden ajama substanssi on oma kysymyksensä, joka on laadultaan periaatteellista, aatteellista ja ideologista. Nämä periaatteet perustuvat esimerkiksi YK:n peruskirjaan, ETYKin päätösasiakirjaan 1975 ja Pariisin julistukseen vuodelta 1990. Niiden osalta voisi sanoa, että kaikki kansainvälisten järjestöjen päätökset ovat suosituksia, jotka pannaan täytäntöön joko sitten, kun asiassa on yksimielisyys, tai sitten, kun riittävä määrä allekirjoituksia on tullut johonkin yhteisesti laadittuun sopimusluonnokseen. YK:n turvallisuusneuvoston päätökset ovat jäsenvaltioita sitovia, mutta juuri siksi pysyvillä jäsenillä on näihin päätöksiin veto-oikeus.
Noiden järjestöjen periaatteet ovat hyviä, mutta niiden täysimääräinen toteuttaminen kaikkina aikoina on vaikeaa, jos ei mahdotonta. Kansainvälisiä päätöksiä noudatetaan yleensä niin kauan, kun ne ovat päätökset laatineiden valtioiden intresseissä. Suuret muutokset kansainvälisessä kentässä, jolloin muutettaisiin valtioiden välisiä suhteita ja liittokuntia ja siten koeteltaisiin valtioiden sitoutumista järjestöjen periaatteisiin, ovat vaikeasti toteutettavissa järjestöjen puitteissa.
Kansainväliset järjestöt juuttuneet vanhoihin asetelmiin
Jos voimasuhteet ovat kovasti muuttuneet siitä, kun järjestelmä luotiin ja periaatteet laadittiin, tarvittaisiin luonnollisesti muutoksia järjestelmään. YK-järjestelmään ja sen peruskirjaan kohdistuu valtavia paineita, koska maailma vuonna 2025 on tyystin erilainen kuin maailma toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvulla. Vastaavasti ETYK:in periaatteet luotiin, kun järjestelmä eli kahden eurooppalaisen sotilasliiton vastakkaisuuden varassa. Sittemmin uudessa konstellaatiossa Varsovan liitto on hajotettu ja Nato on nielaissut suuren osan Varsovan liiton entisiä jäsenmaita. Nyt ETY-järjestö toimii suurin piirtein konseptilla, jossa muut jäsenet ovat Venäjää vastaan. Päätökset, jotka vaativat yksimielisyyttä, kumotaan Venäjän vastustuksen kautta. Tällä konseptilla toimiva ETYJ on osittain halvaantunut järjestö.
Sitten, kun uusi maailmanjärjestys on muodostunut ja vakiintunut, niin yleismaailmalliset periaatteet, joista useimmat ovat pysyviä arvoja, kirjataan ylös uudelleen. Niitä sitten noudatetaan niin kauan, kun kansainvälinen tilanne on vakiintunut. Jos se muuttuu jyrkästi, niin ollaan taas uuden kriisin piirissä ja vanha järjestelmä kyseenalaistetaan uudelleen. Laajojen kriisien, konfliktien ja sotien aikakaudella yleismaailmalliset arvot ja periaatteet joutuvat yleensä väistymään tilanteen vaatimien toimien tieltä.
Millä ja kenen ehdoilla rauha Ukrainaan?
Euroopan unioni, halukkaiden koalitio ja JEF-ryhmä haluavat Ukrainaan oikeudenmukaisen rauhan. Ne katsovat sen tarkoittavan, että Venäjän on palautettava kaikki miehittämänsä Ukrainan alueet takaisin, Venäjän sotarikolliset tulisi viedä tuomittaviksi Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen ja Venäjän olisi rahoitettava Ukrainan jälleenrakennus. Vaikka läntinen Eurooppa puhuu rauhasta näillä ehdoilla, niin tosiasia on, että sellaiset ehdot eristävät Länsi-Euroopan muiden pyrkimyksistä Ukrainan sodan lopettamiseksi. Tuntuu siltä, että läntisen Euroopan tilannetaju on kadonnut ja amerikkalaiset hoitavat rauhanpyrkimyksiä Venäjän kanssa. Molemmat tarvitsevat luonnollisesti Ukrainan osallistumista, mutta molemmat ovat panneet rajat Zelenskyin näyttelijänlahjoille. Hän ei enää johda Yhdysvaltojen ja Venäjän välisiä neuvotteluja ja hänen läsnäolonsa Venäjän ja Ukrainan välisissä neuvotteluissa riippuu Venäjän osallistumisen tasosta.
Jos kysytään, että pitäisikö olla Euroopasta huolissaan, niin sanoisin, että olisi jo vähitellen aika Euroopassa ottaa uusi asenne. Läntisen Euroopan periaatteet ovat tiukat, koska edelleen uskotaan, että Euroopan avulla Venäjää voidaan heikentää niin paljon, että Ukraina voittaa sodan. Ongelmana kuitenkin on, kykeneekö eurooppalainen ryhmittymä sanelemaan ehtoja.
Otetaan esimerkki: Georgian sodassa vuonna 2008 läntinen Eurooppa kääntyi sodan hävinneen Saakashvilin puoleen ja kysyi, millä ehdoilla Saakashvili voisi suostua tulitaukoon. Amerikkalaiset sen sijaan ottivat yhteyttä suoraan venäläisiin, ja maat tekivät diilin, jonka viemiseen Moskovaan ja Tbilisiin ne rekrytoivat EU:n puheenjohtajamaan Ranskan presidentin Sarkozyn. Päätöksessä ei mainittu alueellista koskemattomuutta, joka oli eurooppalaisille rauhan ennakkoehto. Sen sijaan tehtiin kompromissi, jolla sota saatiin päättymään aselepoon. Sen mukaisesti venäläiset vetäytyivät pääosasta Georgian valtion aluetta, mutta Etelä-Ossetia ja Abhaasia jäivät venäläismielisten kapinallisten hallintaan.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli yritys saada Yhdysvallat samalla tavalla sopimaan Ukrainasta, kuin oli sovittu Georgiasta. Medvedev paljasti, että kun amerikkalaiset eivät ottaneetkaan yhteyttä Venäjän hyökkäyksen alettua, niin se oli kova pettymys venäläisille. Kolme vuotta sodittuaan amerikkalaiset kuitenkin ottivat Trumpin virkakauden alkaessa yhteyttä, ja niin kuin nyt näyttää, Ukrainan sota tullaan päättämään suurin piirtein samoin edellytyksin kuin Georgian sota. Silloin ei tunnustettu mitään pysyviä rajaratkaisuja, ja se voi olla myös käypä vaihtoehto Ukrainankin osalta. Tarkoittaisi sitä, että rintamatilanne jäädytetään siihen asti, kun Venäjä ja Ukraina voivat alkaa neuvottelut yleisemmin tunnustetun kokonaisratkaisun puitteissa.
Venäjän johto viittaa nyt kokemuksiinsa aikaisemmista aselevon yrityksistä. Kun Venäjä aloitti hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022, niin Minskin neuvotteluissa Saksa ja Ranska esittivät, että aselepo tulisi heti, kun Venäjä olisi poistanut joukkonsa Kiovan ympäriltä. Venäjä suostui tähän, mutta kun venäläiset lähtivät, niin länsi ilmoitti Englannin pääministerin Boris Johnsonin suulla Zelenskyille, että ”katkaise neuvottelut, koska Venäjää ei vielä ole tarpeeksi heikennetty”.
Tuo tapahtumien kulun tulkinta on osaksi kiistetty lännen taholta, mutta pääpiirteet ovat yleisesti tiedossa. Neuvotteluissa Istanbulissa oli keväällä 2022 jo saavutettu yksimielisyys sopimusluonnoksesta, mutta sen toimeenpano raukesi ja sota jatkui. Myöhemmin sekä presidentti Macron että silloinen Saksan liittokansleri Angela Merkel ovat kertoneet, että heillä ei ollut aikaisemman ”Minskin prosessin” aikana edes vakavasti esillä aselevon aikaansaaminen vaan lähinnä ajan pelaaminen Ukrainan hyväksi, jotta maan varustaminen ja lännen tukemat vastahyökkäykset saataisiin liikkeelle.
Nyt ollaan siinä vaiheessa, että kokoontumiselle Istanbuliin suositeltiin sopimuksen pohjaksi luonnosta, joka jo kertaalleen epäonnistui keväällä 2022. Yhdysvallat on myötäillyt Venäjän näkemystä, että silloin käytettyä neuvottelujen pohjaa voitaisiin käyttää edelleen, luonnollisesti tilanteen edellyttämin muutoksin. Katsotaan siis, voisiko Istanbul 2 onnistua paremmin kuin Istanbul 1. Tilanne joka tapauksessa on elänyt niin, että Ukrainan mahdollisuudet toteuttaa silloista lännen suunnitelmaa ovat selvästi heikentyneet. Presidentti Trump on sen ilmoittanut myös Ukrainalle.
Venäjää Istanbulissa edustivat presidentti Putinin neuvonantaja Vladimir Medincki, varaulkoministeri Mihail Galuzin, varapuolustusministeri Aleksandr Fomin ja GRU:n (sotilastiedustelun) johtaja Igor Kostjukov. Tämä on pitkälti sama ryhmä, joka edusti Venäjää jo Istanbulissa vuoden 2022 neuvotteluissa. Venäjä korostaa näin sitä, että nyt aloitettavat neuvottelut ovat elimellinen osa ja jatkoa vuoden 2022 neuvotteluille. Medinckistä voisi sanoa myös sen, että hän on historioitsija, joka on Venäjän uusien historiakäsitysten takana. Hänelle ovat tärkeitä Venäjän suuri menneisyys ja valtakunnan voima ja suuruus.
Lännen ja Euroopan unionin edustajat sekä varsinkin presidentti Zelenskyi vähättelivät Venäjän valtuuskunnan tasoa ja kutsuivat sitä eräänlaiseksi Putinin vilttiketjuksi. On kuitenkin syytä muistaa, että tämä ryhmä on ainoa, joka on saanut aikaan Venäjän ja Ukrainan välisen, parafoidun sopimustekstin. Sen perustalle rauha maiden välillä olisi alkanut rakentua vuoden 2022 keväällä, mutta Zelenskyi ja länsi hylkäsivät kuitenkin sopimusluonnoksen, jossa oli jo myös Ukrainan edustajan hyväksyntä.
Zelenskyi kävi myös Ankarassa ja tapasi Turkin presidentin Erdoganin. Mielestäni Erdogan on ainoa, joka yritti pitää Zelenskyin arvovaltaa yllä järjestämällä neuvotteluille puitteet. Lenteleminen sinne tänne ilman uusia tuloksia tuovia tapaamisia ja neuvotteluja murtaa kovasti Zelenskyin arvostusta. Turkissa olivat myös Naton ulkoministerit koolla, mutta silloin valmisteltiin liiton tulevia kokouksia.
Istanbulissa Venäjän valtuuskunta odotti puoli vuorokautta Ukrainan valtuuskuntaa, joka lopulta saapui seuraavan päivän neuvotteluihin. Valtuuskuntaa johti puolustusministeri Rustem Umjerov. Lisäksi mukana olivat Ukrainan tiedustelupalveluiden varajohtajat, asevoimien esikuntapäällikkö ja varaulkoministeri. Tämäkin valtuuskunta edusti asiantuntijatasoa. Tuloksena lyhyestä neuvottelusta oli hahmotelma jatkon puitteiksi ja hyvin merkittävä sopimus tuhannen sotavangin vaihdosta.
Yhdysvaltojen presidentti Trump, eurooppalaiset valtionjohtajat ja myös Brasilian presidentti Lula toivoivat, että Putin itse olisi tullut Istanbulin neuvotteluihin. Voitonpäivän juhlien yhteydessä Moskovassa 9. toukokuuta myös Kiinan johtaja Xi toivoi Putinin osallistumista neuvotteluihin Ukrainan kanssa. Nämä kaikki ovat olleet yleisluontoisia toivomuksia, jotka eivät vastaa kysymyksiin, mistä asioista ja miten valmisteltuna pitäisi neuvotella. Tuskin monikaan odotti, että sotatoimissa voitolla oleva suurvalta alistuisi heikomman osapuolen uhkavaatimuksiin pikaisesta huippukokouksesta.
Kokonaan oma ongelmansa on saada selvää presidentti Trumpin kannasta, sillä hänen taktiikkaansa kuuluu ristikkäisten ja välillä hyvin jyrkkienkin vaatimusten esittäminen, jotta osapuoliin saataisiin liikettä. Toisaalta Trump on kyllä melko selvästi esittänyt linjauksensa Ukrainan sodan päättämisen perusmalliksi, eikä hän helposti siitä luovu. Hän asettaa etusijalle globaalit suurvaltasuhteet ja niistä odotettavissa olevat taloudelliset hyödyt.
Läntisen Euroopan asema maailmanpolitiikassa
Läntisen Euroopan johtajilla ei ole mitään suhteita Putiniin, ja Suomi on tässä samassa tilassa. Lännestä nähtynä Venäjä on haluttu eristää muusta kansainvälisestä yhteisöstä. Aika laajasti katsotaan, ja varsinkin Suomessa, että Venäjän eristäminen on onnistunut ja että sitä pitää jatkaa. Arvioidaan myös, että Venäjän talous tulee romahtamaan, jos ei suoraan pakotteista johtuen niin ainakin halvan öljyn takia. Toisaalta tätä on kerrottu jo kolme vuotta, eikä mitään merkkejä ole ennusteen toteutumisesta.
Ennusteet ovat hyvin ristiriitaisia. Keväällä 2022 odotettiin lännessä, että Venäjä olisi asevoimin karkotettavissa Ukrainasta. On käynyt kuitenkin päinvastoin, kun venäläiset etenevät tasaisella vauhdilla kohti Ukrainan sisäosia.
On hyvä tuoda esille myös venäläinen näkemys nykytilanteesta. Hiljattain Valdain klubin ohjelmapäällikkö Timofei Bordatshev kirjoitti artikkelin, jonka hän oli otsikoinut Eurooppa kalpenee Venäjän silmissä. Seuraavassa on lyhyt referaatti tekstin keskeisistä kohdista.
Bordatshevin argumenteista ensimmäinen on se, että Euroopan johtajat käyttäytyvät siten, että venäläisillä ei ole mitään syytä kuunnella heitä. Presidentti Putinin näkemys tämän vuoden toukokuussa on silti, että ennemmin tai myöhemmin Venäjän ja eurooppalaisten naapureiden kanssa aloitetaan konstruktiivinen dialogi. Tähän puolestaan Bordatshev toteaa, että menee melko paljon aikaa, jotta suhdedialogi saadaan toimimaan ja siitä tulisi konstruktiivinen. Euroopan valtioiden sisäpoliittiset asetelmat ovat myös sellaiset, että ne eivät suosi suhteiden lämmittämistä Venäjään. Normaalit diplomaattisuhteet tosin ovat olemassa.
Bordatshev mainitsi halukkaiden koalition johtoryhmän käynnin Kiovassa ja totesi, että Ranskan, Englannin, Saksan ja Puolan johtajien puheet olivat irti todellisuudesta. Hän sanoo, ettei missään vaiheessa lähimenneisyydessä ole ollut kyse Länsi-Euroopan asettamasta uhasta Venäjälle. Venäjällä kylläkin koetaan suhteiden katkaiseminen eurooppalaisten toimesta haittana sellaiselle Venäjän kehitykselle, joka olisi kohdistunut nimenomaisesti tasapuoliseen kohteluun suhteissa.
Länsi-Euroopan johtajien Kiovassa esittämät ultimaatumit Venäjälle tarkoittivat Bordatshevin mukaan sitä, että eurooppalaiset kohtelevat venäläisiä vuonna 2025 samalla lailla kuin he kohtelivat venäläisiä 1990-luvun alussa. Bordatshev viittaa siihen, että Venäjän toimesta tehty rauhanaloite ei vielä todista, että todellinen rauhanprosessi lähtisi liikkeelle. Siihen on monia syitä ja hän mainitsee yhtenä syynä Macronin ja Starmerin ilveilyn vakavilla asioilla.
Bordatshev ottaa sitten esille muutaman pienen naapurin, Suomen ja entiset Neuvostoliiton balttilaiset tasavallat. Minkä takia nämä naapurit lähtisivät parantamaan suhteita Venäjään, kun ne rakentavat paraikaa piikkilanka-aitoja Venäjän rajalle?
Lopulta Bordatshev esitti kysymyksen: ”Jos puhutaan vakavasti, niin mitä Venäjä voisi saada Euroopalta?” Uuden teknologian investoinnit Venäjälle olisi voinut olla yhteinen projekti. Nyt näitä investointeja hoidetaan muiden maiden kanssa. Valtionhallinto olisi voinut olla yksi mahdollisuus. Eurooppa on ollut Venäjälle 500 vuoden ajan tärkeä partneri tällä ja monella muullakin alalla. Nyt meidän tulisi hyvinkin miettiä, miksi läntistä Eurooppaa tarvittaisiin Venäjän kehityksen ja venäläisten hyvinvoinnin edistämiseksi?”
Pakotteet ovat tehonneet ja Venäjä kääntynyt itään, mutta mitä sitten?
Yhteenvetona toukokuun 2025 tilanteesta on pakko todeta, että Ukrainan sota jatkuu ja osapuolten kannat ovat pahasti lukkiutuneet. Sen myötä myös ihmistappiot ja muut tuhot yhä kasvavat. Mikään osapuoli ei ole saavuttanut merkittävästi päämääriään, eikä tilanne kovin nopeasti ole muuttumassa.
Yhdysvalloissa ainakin konservatiivipiireissä käytetään yleisesti Ukrainan sodasta termiä ”proxy war” (sijaissota), joka tarkoittaa, että ”länsi” sotii Ukrainassa Venäjää vastaan käyttäen ukrainalaisia apunaan ja kärsimässä tappioita. Ottamatta kantaa nimityksen oikeutukseen, se tuntuu olevan myös presidentti Trumpin kanta, ja hän on syyttänyt suurista tappioista ja kustannuksista sekä tilanteen heikkenemisestä edeltäjäänsä presidentti Bidenia.
Läntiset johtajat uhkasivat keväällä 2022 Venäjää ennennäkemättömillä taloudellisilla ja poliittisilla pakotteilla sekä myös sotilaallisella tappiolla, kun lännen aseapu alkaa vaikuttaa. Pakotteet ovat todella vaikuttaneet mutta eivät välttämättä odotetulla tavalla. Venäjä on joutunut tukeutumaan vahvasti Kiinan taloudellisiin voimavaroihin erityisesti uusimman teknologian alalla. Toisaalta se on suunnannut vientiään Kiinaan ja muihin BRICS-maihin. Samalla tässä kaupassa on irtauduttu paljolti Yhdysvaltojen dollarista.
Venäjän sotilaallinen heikentäminen ei ole onnistunut. Useiden merkittävien analyytikkojen mukaan Venäjä on nyt sotilaallisesti selvästi vahvempi kuin vuoden 2022 alussa. Sen sotatarviketeollisuuden tuotanto on kasvanut ja kalustotappiot korvattu uusimmilla malleilla. Ukrainan armeijan johto ilmoitti 16. toukokuuta, että Venäjällä on rintamilla 640 000 sotilasta, mikä on neljä kertaa suurempi vahvuus kuin millä Venäjä aloitti hyökkäyksen helmikuussa 2022. Ehkä merkittävintä on lopulta Venäjän asevoimien koulutustason ja taistelumenetelmien voimakas kehittyminen. Näillä näkymillä läntisen Euroopan asevoimilla ei ole mitään mahdollisuuksia tukea Ukrainan sotatoimia niin paljon, että Venäjä kärsisi sotilaallisen tappion.
Voidaan siis todeta, että pakotteet ovat todella eristäneet Venäjää länsimaista, mutta samalla Venäjä on vahvistanut asemiaan laajan ”globaalin etelän” ja muiden puolueettomien maiden yhteisön osana. Pakotteet ovat toisaalta heikentäneet monen läntisen Euroopan maan taloutta ja tuottaneet siellä sisäpoliittisia ongelmia. Nato ja EU eivät ole sisäisesti kovinkaan yksimielisiä suhtautumisessa pakotteiden jatkamiseen. Niiden vaikutukset Ukrainan sodan lopputulokseen ovat kyseenalaisia, joten tässä suhteessa pakotteiden tehosta ja hyödystä aikaisemmin eri yhteyksissä saadut kielteiset kokemuksetkin ovat vahvistuneet.
Yhdysvaltojen intressit eroavat nyt tuntuvasti läntisen Euroopan eduista, ja on kyseenalaista, miten niitä jälleen yhteensovitetaan. Samalla Yhdysvaltojen tarve ylläpitää liittolaissuhteita Eurooppaan on tuntuvasti heikentynyt, kun strateginen painopiste on siirtynyt yhä selvemmin Aasian suunalle. Euroopan unionilla ja muilla läntisen Euroopan mailla on edessään pitkä tie strategisen autonomian ja taloudellisen hyvinvoinnin kehittämisessä maailman muiden voimaryhmittymien paineiden alaisina.
Espoossa 18.5.2025
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Heikki Talvitie 7.9.2025
Suomi ja Suomen suojelijat
Minua on jo pidemmän aikaa kiinnostanut pohtia kysymystä niistä ulkovalloista, jotka ovat pyrkineet olemaan Suomen suojelijoita. Mille motiiveilla ne ovat siihen kulloinkin ryhtyneet, ja mitä riskejä sisältyy asettumiseen tai joutumiseen suojeltavan alueen asemaan?
Eräänä taustana aiheeseen on Jyrki Kallion suomentama ja toimittama kirja Xunzi, valtio-oppia muinaisesta Kiinasta (Gaudeamus, 2025). Sen sivulla 49 kerrotaan seuraavaa: ”Xunzi jakoi hallitsijat tosi kuninkaisiin ja ylivaltiaisiin… Jako pohjautui historiaan. Varhaisella Zhou-kaudella (n. 1045–771 eaa) maa jaettiin läänityksiksi Zhoun kuninkaan sukulaisille ja muille tämän yliherruuden tunnustaneille vasalliruhtinaille. Kevättä ja syksyä -kaudella Zhoun yliherruus oli vain nimellistä, ja vahvimpien vasallivaltioiden ruhtinaat kilpailivat asemasta Zhoun kuninkaan suojelijana. Suojelijan asema teki ruhtinaasta samalla kaikkien vasallivaltioiden ylivaltiaan. Sotivien valtioiden kaudella Zhou-keskeisestä järjestelmästä muistutti enää kuninkaan maa, jolla viimeiset Zhoun kuninkaat elivät ilman laajempaa valtapiiriä.”
Ensimmäiset Suomen suojelijoista, Ruotsi ja Venäjä, tulivat Suomen alueelle valloitusten kautta. Ruotsi valloitti Suomen aluetta vähä vähältä käyttäen hyväkseen läntisessä Euroopassa elänyttä ristiretki-ideaa, jonka mukaan pakanakansat tuli alistaa osaksi Rooman paavin johtamaa katolista kirkkoa. Ruotsi oli noin 1150–1709 Venäjää vahvempi, joten rauhansopimusten jatkumona Suomen alue osana Ruotsin valtakuntaa laajeni aina Suomenlahdelta Rajajoesta Laatokan puolelle Käkisalmen lääniin. Tämä laillistettiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617.
Ruotsi 1150–1709
Eerikin kronikka (Ruotsista 1320-luvulta): Ristiretki tavesteja vastaan
”Kuningas Eerik antoi käskyn käydä koko valtakunnassaan sekä ritareille että heidän vertaisilleen, samoin sekä talonpojille että ratsupalveluksessa oleville. Näin herroilla on yhä tapana käskeä miehiään halutessaan ryhtyä sotaan. Niinpä kuningas käski heitä lähtemään pakanamaahan asettaen heidän esimiehekseen lankonsa Birgerin, jota kohtaan hän tunsi suurinta luottamusta. Lanko ryhtyi tehtävään mielellään, sillä myös hän halusi edistää kuninkaan kunniaa.
Riuskat ja rohkeat soturit varustautuivat asein ja sotisovin. Kypärät, rintaraudat ja rintapanssarit olivat tarpeen, ja siksi niitä valmistettiin lisää. Kukin varusti itsensä tykönään noudattaen kernaasti kuninkaan käskyä. Laivoja ja nopeakulkuisia pursia laskettiin vesille. Monta vanhaa isiltä perittyä miekkaa otettiin alas seiniltä, joilla ne olivat kauan roikkuneet. Monta suurta rahanyyttiä avattiin ja niistä jaettiin niille, joiden piti jättää kotinsa epävarmoina paluustaan.
Monen vaimon nähtiin itkevän vuolaasti ja vääntelevän käsiään. Kaikki iloitsivat kuitenkin siitä, että matka tehtiin Jumalan kunniaksi. Miehet saatettiin juhlallisesti rantaan, ja heille toivotettiin kädestä pitäen hyvää matkaa. Silloin suudeltiin monta punaista suuta, joita ei sen jälkeen enää koskaan suudeltu sydämen kyllyydestä. Joitakuita ei näet sen koommin enää nähty – sellaistahan tällaisesta erosta yleensä seuraa. Miesten lähtiessä matkaan puhalsi myötätuuli.
Samaan aikaan myös pakanat varustautuivat. He tiesivät hyvin, että hyökkääjät tulisivat koitumaan heille vahingoksi eivätkä suinkaan hyödyksi. Mitä useampia lukemattomista kullatuista laivankeuloista pakanat saivat näkyviinsä, sitä enemmän heidän ilonsa kääntyi suruksi.
Kristityt laskivat siellä satamaan, ottivat viirinsä ja nousivat maihin. Maihinnousu onnistui hyvin kristittyjen kilpien ja kypärien hohtaessa yli koko sen maan. Kristityt mielivät päästä mittelemään miekkojaan pakanallisten tavestien kanssa – näin oletan heidän myös tehneen – myös kultaa, hopeaa ja suuria karjalaumoja he mielivät. Tavestit pakenivat silloin, pakanat hävisivät, ja kristityt voittivat. Joka halusi antautua, ryhtyä kristityksi ja ottaa vastaan kasteen, sai säilyttää omaisuutensa ja henkensä sekä elää kaikessa rauhassa. Pakana, joka tähän ei alistunut, surmattiin.
Kristityt rakensivat sinne linnoituksen, johon he sijoittivat ystäviään ja sukulaisiaan. Linnan nimi on Hämeen linna, ja se tuottaa pakanoille edelleenkin murhetta, sillä se seisoo siellä vieläkin, niin arvelen. Kristityt asuttivat sen maan kristityillä miehillä, ja siitä samasta maasta tuli kokonaan kristitty. Luulenpa, että venäläisten kuningas menetti sen.”
Tämä tarina on todella pelkistetty analyysi imperialistisesta valloitussodasta, sen motiiveista Jumalan ja kuninkaan kunniaksi ja ryöstösaaliin toivossa. Tavest-nimitys on merkinnyt paitsi hämäläistä, niin suomalaista yleensä. Lopuksi kirjoittaja epäilee, että Venäjän kuningas menetti Hämeen linnan. Näin varmaan kävi, koska Ruotsi eteni nyt voimalla itään. Hämäläiset osallistuivat jo muutaman vuoden jälkeen ruotsalaisten Nevan retkeen.
Suomen alue oli Ruotsin valtakunnan elimellinen osa. Kuitenkin valtapoliittisista syistä Kustaa Vaasa korotti poikansa Juhanan herttuaksi ja Suomen herttuakunnaksi. Tällä pyrittiin saamaan Ruotsin ja Venäjän rauhansopimusten allekirjoitukset Novgorodin käskynhaltijan ja Juhanan välisiksi. Iivana Julma ei katsonut voivansa allekirjoittaa sopimuksia nousukasruhtinaan Kustaa Vaasan kanssa. Samasta syystä Juhana, tullessaan kuninkaaksi, nosti Suomen statuksen suuriruhtinaskunnaksi. Ruotsin vallan ollessa kyseessä suuriruhtinaskunnan status ei tehnyt mitään instituutionaalista eroa Ruotsin keskusvallasta. Linnaläänien aikaan, kun yhteydenpito ei ollut reaaliajassa, esimerkiksi Viipurin linnan johto hoiti Ruotsin idänpolitiikkaa varsin itsenäisesti. Viipurin linnalla oli oma edustus Pähkinäsaaren rauhan neuvotteluissa vuonna 1323. Ruotsin hallinnossa suomalaisia aateliston edustajia oli koko Ruotsin vallan ajan. Useat asettuivat pysyvästi Ruotsin puolelle virkojaan hoitamaan. Kustaa Vaasan uskonpuhdistukselle lojaali papisto muodosti sitten laajoja pappissukuja myös Suomen puolelle. Mikael Agricola paitsi suomensi keskeiset kirkolliset kirjat, osallistui kirkon hallintoon ja kuoli ollessaan palaamassa rauhanneuvotteluista Moskovasta.
Ruotsi 1710–1809
”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun”.
Nämä sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin sanat Suomenlinnan Kuninkaanportin kivitaulussa kuvastavat Ruotsin tilannetta, kun vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhan rajaksi oli tullut niin kutsuttu Pietari Suuren raja (suunnilleen nykyinen Suomen kaakkoisraja) , ja sitten Turun rauhassa 1743 raja siirtyi Kymijokeen.
Turun Akatemia 1700–1800-lukujen vaihteessa
Tohtori Risto Volasen tutkimuksista Turun Akatemiasta valistuksen aikana ja erityisesti 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa käy ilmi se taitekohta, jossa suomalaiset olivat Ruotsin mahdin hiipuessa 1700-luvulla suhteessa Venäjään. Seuraavat sitaatit ovat Gustav Björkstrandin Jacob Tengström -elämäkerrasta, SLS 2012.
Henrik Gabriel Porthan luennoi valtio-opista sopimusteorian pohjalta: ”Niin pian kuin voitetut on otettu vieraaseen maahan, heidän siteensä katkeaa siihen valtioon, jonka kansalaisia he ovat olleet, koska heidän tulee olla sille kuuliainen vain niin kauan kuin se heitä puolustaa… Valloitetut antavat hyväksyntänsä helposti, koska ero ei tulisi kovin suureksi, jos heitä kohdellaan hyvin riippumatta, minkä vallan alaisia he ovat.”
Turun realisteihin kuulunut tuleva piispa Jakob Tengström totesi luennoissaan muun muassa, että ”paras valtiomuoto on se, jonka alaisena voimme elää suurimmassa rauhassa ja hyvinvoinnissa… Epäoikeudenmukaisessa sodassa voittaja ei koskaan saa oikeutta valloittamiinsa… mutta sellainen vallan otto voi tulla oikeudenmukaiseksi, jos voitetut sitten antavat siihen suostumuksensa vapaaehtoisesti.”
Venäjä
Aleksanteri I valloitettuaan Suomen katsoi, että osana Venäjän keisarikunnan käytäntöjä valloitettujen rajamaiden alueilla myös valloitetut kansat osallistuivat jossain määrin rajamaiden hallintoon. Samaan aikaan myös Napoleon Bonaparte oli vallanhimossaan pyrkimässä Euroopan ja maailman valtiaaksi ja tällä tiellä Venäjä oli kompastuskivenä vielä Tilsitin sopimuksen jälkeenkin. Aleksanterin mielestä Suomen tulisi olla lojaali Venäjän keisarille, ja siksi Suomen statusta alettiin muovata suuriruhtinaskunnaksi, jolla olisi laaja autonomia. Hän tapasi Bernadotten, Ruotsin uuden kruununprinssin ja entisen Napoleonin marsalkan, Turussa vuonna 1812. Ruotsi ja Venäjä tekivät eräänlaisen liittosopimuksen, jonka perimmäinen tarkoitus oli estää Napoleonia valloittamasta Venäjää. Samalla Aleksanteri tunnusti Bernadotten oikeudet Ruotsin kruunuun. Myös Norjan saaminen kompensaationa Suomen menetykseen oli keskustelujen kohteena. Suomea Bernadotte, josta tuli Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana, ei halunnut takaisin. Hänen mielestään Suomen ollessa osana Ruotsia oli Suomen alueesta käyty jatkuvia tuloksettomia sotia Venäjän kanssa, ja näistä sodista Kaarle Juhana halusi päästä irti. Tämä oli hänen viestinsä myös Aleksanteri I:lle.
Suomalainen upseeri Georg Magnus Sprengtporten oli esittänyt jo Katariina Suurelle Suomen siirtämistä itsenäiseksi välivaltioksi Ruotsin ja Venäjän rajalle, jolloin johdossa olisi venäläinen prinssi Suomen kuninkaana. Sprengtporten lähti siitä, että Ruotsi ei enää 1700-luvulla ollut kyennyt turvaamaan Suomen aluetta Venäjän nousevan suurvallan taholta tulleita valloitusyrityksiä vastaan. Ruotsi pyrki aktiivisella sodankäynnillä 1700–1721, 1741–1743 ja 1788–1790 saamaan takaisin menetettyjä alueita, mutta Venäjän vastavoima oli jo kehittynyt niin voimakkaaksi, että raja vain siirtyi kohti länttä, ensin Uudenkaupungin rauhassa 1721 Pietari Suuren rajalinjalle ja sitten Turun rauhassa 1743 Kymijoelle.
Toinen suomalainen, entinen Kustaa III:n suosikki Gustaf Mauritz Armfelt, tuli Suomeen jouduttuaan Bernadotten kanssa ristiriitaan ja saavutti heti Aleksanteri I:n luottamuksen. Armfelt oli sitten se henkilö, joka käytännössä toteutti ne institutionaaliset puitteet, jotka Aleksanteri oli Suomelle suomassa. Tähän kuului Sprengportenin alkuperäinen ajatus Venäjään 1700-luvulla liitetyn ”Vanhan Suomen” siirtämiseksi Ruotsilta valloitetun ”Uuden Suomen” yhteyteen. Tämänkin siirron sitten vuonna 1812 toteutti siis käytännössä Armfelt, kun Aleksanteri oli Napoleonia vastassa sotatantereella. Iso asia oli lunastaa ns. lahjusmaat takaisin suuriruhtinaskunnan omistukseen. Armfeltin aika Venäjällä oli varsin lyhyt (1811–1814), mutta sitäkin arvokkaampi autonomisen suuriruhtinaskunnan suhteen vakiinnuttamiseksi Venäjän keisarikuntaan Aleksanteri I:n tekemien päätösten mukaisesti.
Gustaf Mauritz Armfelt oli kuolemaansa asti erityisessä asemassa suuriruhtinaskunnan luomistyössä. Työtä riitti kuitenkin myös muille tahoille: Robert Henrik Rehbinderille, Turun hallituskonseljille ja kenraalikuvernöörille. Armfeltin jälkeen Rehbinderistä tuli Suomen asiain komitean todellinen johtaja ja vuodesta 1821 myös sen virallinen puheenjohtaja.
Muutama vuosikymmen myöhemmin Aleksanteri II laajensi Suomen autonomiaa tilanteessa, jossa Venäjä oli kärsinyt tappion Krimin sodassa (1854–1856). Hän otti Snellmanin käsitykset pohjaksi uusille avauksille autonomian vahvistamiseksi. Sekä Aleksanteri I että Aleksanteri II olivat tärkeitä henkilöitä Suomen nostamisessa kansakuntien joukkoon. Venäjä on kuitenkin niin laaja maa, että mitä tapahtuu yhdellä suunnalla, ei aina ole relevanttia toisella puolella. Siten Aleksanteri II tunnetaan ”valloittaja-tsaarina” Kaukasuksella, siis toisin kuin Suomessa hänet tunnetaan ”hyvänä tsaarina”.
Suomalaiset ovat varsin pitkällä perspektiivillä nähneet Suomen ja Venäjän suhteet kahdenvälisenä asiana, eikä niiden kansainvälispoliittisia syitä ole aina ymmärretty ottaa harkintaan tai sitten niistä on tarkoituksenmukaisesti vaiettu. Suomalaisille ns. sortovuodet ovat olleet pelkästään Venäjän pyrkimys kaventaa Suomen autonomiaa ja varsinkin toisella sortokaudella venäläistää Suomi. Tällöin helposti unohtuu, että Euroopan politiikkaan vaikutti voimakkaasti 1870-luvulla tapahtunut Saksan yhdistyminen Preussin johtamana ja kansleri Otto von Bismarckin suunnittelemilla toimilla.
Hälytyskellot alkoivat soida Pariisissa, Lontoossa kuten myös Pietarissa. Sotilaspuolella Nikolai Bobrikov tutki Pietarissa sitä mahdollisuutta, että Euroopassa syttyisi sota Saksan kanssa. Mihin Saksa tekisi maihinnousun ja mitkä mahdollisuudet Venäjällä olisi estää tämä maihinnousu? Bobrikov lähti siitä, että maihinnousu tapahtuisi Hangossa suuriruhtinaskunnan alueella ja että Venäjä ei kykenisi sitä estämään. Tämä oli taustaa sille, että Bobrikov nimitettiin Suomeen kenraalikuvernööriksi. Bobrikovin ohjelma lähti siitä, että Saksan uhan takia Suomen suuriruhtinaskunta tulisi liittää tiiviimmin muun keisarikunnan piiriin.
Suomen poliittinen puolustautuminen jakautui kahtia: oli myöntyväisyyssuunta ja perustuslailliset. Ehkä Suomelle oli hyvä, että molemmat suunnat olivat merkittävästi edustettuina suomalaisten käsissä olevissa hallintoviroissa. Ensimmäisen sortokauden (1899–1905) ratkaisi Venäjän tappio sodassa Japania vastaan, jolloin lähes koko Venäjän laivasto tuhoutui Aasian vesillä. Tappio aiheutti levottomuuksia niin Pietarissa kuin Helsingissäkin. Toinen tekijä oli Bobrikovin murha vuonna 1904. Levottomuuksien takia Suomeen ei kohdistettu kostotoimenpiteitä, vaan helmikuun manifesti vuodelta 1899 kumottiin vuonna 1905 uudella manifestilla. Venäjä sai duuman ja Suomi yksikamarisen eduskunnan vuonna 1906.
Toinen sortokausi (1908–1917) tuli ensimmäistä vaarallisemmaksi, koska tarkoituksena oli ulottaa Venäjän lainsäädäntö Suomeen ja antaa Venäjän hallitukselle oikeudet puuttua Suomen asioihin, ennen kuin ne esitettiin keisarille. Tämän politiikan takana oli Venäjän uusi pääministeri Pjotr Stolypin. Hänen kanssaan olisi voitu tehdä yhteistyötä, kun hän esitti Suomen senaatille, että senaatti puuttuisi venäläisten terroristien toimintaan suuriruhtinaskunnan alueella. Kun senaatti ei tähän ryhtynyt, niin Stolypin kiristi politiikkaansa. Terroristit sitten murhasivat Stolypinin, joten hänen vaikutuksensa jäi lyhytaikaiseksi. Jälkikäteen voidaan ajatella, että terroristikysymys olisi avannut väylän vaikuttaa Stolypinin kantoihin. Toinen näkökulma on se, että Suomen ei pitäisi sekaantua Venäjän sisäisiin asioihin. Tämä on kuitenkin hurskas toivomus, sillä olemme sekaantuneet Venäjän sisäisiin asioihin koko itsenäisyytemme ajan ja teemme sitä nytkin. Toinen sortokausi laantui siten, että eurooppalainen suursota alkoi lähestyä kaikkien suurvaltojen varustautuessa sellaista varten. Venäjän laivastoa korvaamaan rakennettiin suuriruhtinaskunnan alueelle useita kasarmeja, joita linjalla Hanko–Pietari nousi niin Kouvolaan kuin Lahteenkin.
Keisarillinen Saksa
Saksa ja Neuvosto-Venäjä aloittivat vuoden 1917 joulukuun alussa rauhanneuvottelut Brest-Litovskissa. Suomalaiset pyrkivät mukaan näihin neuvotteluihin, mutta Saksa ei suostunut siihen vaan otti hoitaakseen Suomen asiat itsenäisyysprosessin aikana. Ensinnäkin, kun suomalaiset olivat kykenemättömiä päättämään itsenäistymisestä Venäjästä, Saksa painosti suomalaisia julistautumaan itsenäiseksi, jotta Saksa voisi painostaa Neuvosto-Venäjää Brest-Litovskissa tunnustamaan Suomen itsenäisyyden.
Kun itsenäisyysjulistus sitten 6.12.1917 tehtiin, niin Lev Trotski, joka johti Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa rauhanneuvotteluissa, lupasi Saksalle, että Neuvosto-Venäjä tunnustaa Suomen itsenäisyyden, mikäli suomalaiset sitä tulevat pyytämään. Valtionhoitaja Svinhufvud kuitenkin epäröi. Mitä, jos Neuvosto-Venäjä kukistuisi, niin miten Suomen sitten kävisi? Lisäksi Suomessa oli oikeiston ja vasemmiston välinen juopa kärjistynyt eikä Svinhufvud siksikään luottanut bolsevikkeihin. Kun kuitenkin kävi selväksi, ettei Saksan eikä Ruotsin tunnustusta saataisi, ennen kuin entinen emämaa Venäjä oli tunnustuksen antanut, niin Svinhufvud otti lusikan kauniiseen käteen ja matkusti Pietariin. Siellä Leninin kansankomissariaatti tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä 1917. Tämän jälkeen heti tammikuun alussa Saksa, Ruotsi ja Ranska tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Suomalaisilla ei ollut silloin sellaista kokemusta, joka olisi kertonut emämaan tunnustamisen olevan vahva edellytys muiden maiden tunnustusten saamiseksi. Yhdysvallat ja Iso-Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden vasta vuonna 1919 Versaillesin rauhankonferenssin viimeisenä päivänä erillisessä ulkoministerikokouksessa. Suomen saksalaissuuntaus oli pidättänyt läntisten demokratioiden tunnustusta Suomen itsenäisyydelle.
Suomen itsenäisyyden aikana suomalaiset ovat Venäjän pelosta pyrkineet hankkimaan suojelijavaltioita, jotka takaisivat sen, että Suomen ei tarvitsisi myötäillä politiikassaan Venäjän intressejä Suomen suunnalla. Ensimmäinen suojelijavaltio oli keisarillinen Saksa. Suomesta piti tulla monarkia kuninkaanaan saksalainen prinssi. Suomen ulkosuhteet alistettiin jo keisarilliselle Saksalle talouden, politiikan ja sotilaallisen toiminnan osalta. Suomi kuului syksyllä 1918 kenraali Ludendorffin luomaan Saksan itäimperiumiin, johon sisältyivät Saksan miehittämät alueet Suomi, Baltia, Valko-Venäjä ja Ukraina.
Suomi joutui tai pääsi irtoamaan keisarillisen Saksan suojeluksesta, kun valtakunta antautui marraskuussa 1918 länsirintamalla. Suomi itsenäistyi de facto tilanteessa, jossa Itämeren voimakeskukset olivat hävinneet vaikuttamasta. Saksa oli antautunut ja vallankumoukselliset aatteet levisivät siellä nopeasti. Venäjä oli bolsevikkien vallankaappauksen jälkeen sisällissodassa. Neuvosto-Venäjä valloitti sitten sisällissodassaan kaikki idässä, etelässä ja lännessä olleet keisarillisen Venäjän entiset alueet takaisin. Vain pohjoisessa se ei ryhtynyt aseelliseen toimintaan Suomea ja Baltian maita vastaan. Neuvosto-Venäjän suhteet läntisiin suurvaltoihin alkoivat normalisoitua, mikä vaikutti rauhoittavasti myös rajoille.
Reunavaltiot
1920-luvulla Rudolf Holstin ollessa ulkoministeri virisi Suomessakin keskustelu siitä, että juuri muodostetun Neuvostoliiton vastavoimana voisi olla niin sanottujen reunavaltioiden liitto. Suomi, Baltian maat ja Puola kuuluivat tähän ryhmään. Suomessa tätä hanketta epäiltiin liian heikoksi puolustamaan kyseisiä maita Neuvostoliittoa vastaan. Eduskunta päättikin olla lähtemättä tälle tielle, ja vuosi 1939 osoitti, että ratkaisu oli oikea. Silloin vain Suomi kykeni puolustautumaan Saksan ja Neuvostoliiton muodostamia uhkia vastaan.
Pohjoismaat ja talvisodan aika
Suomessa toiminut Neuvostoliiton lähettiläs Eric Assmus ilmoitti vuonna 1935 Suomen hallitukselle, että mikäli Euroopassa syntyy suursota, Neuvostoliiton on välttämättä miehitettävä joitakin Suomen alueita. Tämän vuoksi Suomi antoi julistuksen, jonka mukaan Suomi tulisi harjoittamaan pohjoismaisen suuntauksen politiikkaa. Eurooppalaisen sodan alettua Saksan hyökkäyksellä syksyllä 1939 pohjoismaiden valtioiden päämiehet kokoontuivat Tukholmaan. Siellä ei yhteiseen politiikkaan päästy, vaan jokainen pohjoismaa katsoi omien etujensa vaativan omaa liikkumatilaa.
Kysymys Moskovan neuvottelujen tarkoituksesta ja kulusta syksyllä 1939 on kiinnostava ja myös ristiriitoja herättänyt. Paasikivi myöhemmin katsoi, että talvisota oli Suomen silloisen ulkoministeri Eljas Erkon sota. Tämä siitä syystä, että Erkko oli vaikutusvaltainen eikä halunnut neuvotella Suomen valtioalueen luovuttamisesta. Siksi Suomi ei vastannut Stalinin viimeiseen rajansiirtoehdotukseen, joka olisi jättänyt Suomen pääpuolustuslinjan Kannaksella koskemattomaksi, ja Suomi oli sen jo vahvasti miehittänyt. Mannerheim Paasikiven ohella suositteli hallitukselle suostumista ehdotukseen. Tohtori Pekka Visuri on uusimpien tietojen pohjalta tutkimuksissaan päätynyt siihen, että Paasikiven (ja Mannerheimin) arvio oli oikea siinä mielessä, että neuvottelutulos olisi voitu saavuttaa ja estää sodan alkaminen ainakin toistaiseksi. Stalin halusi sopimuksen, vaikka varautui hyökkäykseen, jos sopimusta ei synny. Kun sota sitten parin viikon päästä alkoi, taisteltiin jo itsenäisyydestä, kuten myös Mannerheim oli tilannetta arvioinut.
Talvisodan alettua Ruotsi ei julistautunut puolueettomaksi vaan totesi olevansa ”ei sotaa käyvä valtio”. Tämä antoi Ruotsille mahdollisuuden auttaa Suomea taloudellisesti, asetoimituksin ja vapaaehtoisten lähettämisellä Suomen rintamalle. Se saattoi pelastaa Suomen, sillä muuta tuntuvaa apua ei ollut saatavilla.
Hitlerin Saksa kiinnostui Suomesta
Välirauhan aika 1940–1941 oli Suomelle vaikea. Suursota Euroopassa jatkui, ja Neuvostoliiton aikeista liikkui spekulaatioita. Arveltiin, että se pyrki Suomen kohtalon ratkaisemiseen uudella sodalla, eikä Neuvostoliitto näitä huhuja oikonut. Toisaalta Saksa oli varustautumassa sotaan Neuvostoliittoa vastaan ja Suomi haluttiin tähän Barbarossa-suunnitelmaan mukaan. Siksi Saksa välitti Suomeen tietoa siitä, että Molotovin käydessä Berliinissä marraskuussa 1940 Hitler olisi torjunut Suomeen kohdistuneen Neuvostoliiton uhan. Itse asiassa tämä oli Saksan taholta tarkoituksenmukaista pelottelupropagandaa, jotta Suomi saataisiin vedetyksi sotaan Neuvostoliittoa vastaan.
Suomen ja Ruotsin personaaliunionin hanke
Suomen eduskunnan piiristä lähti aloite Ruotsille. Siinä suomalaiset vuoden 1940 syksyllä kaavailivat eräänlaista unionia Suomen ja Ruotsin välille. Ruotsi oli perinteisesti varonut liikkumavapautensa rajoittamista ja sitä varten kehittänyt puolueettomuuspolitiikkansa Bernadotten aloittaman vuoden 1812 politiikan mukaisesti. Nyt kuitenkin Ruotsin uusi ulkoministeri Christian Günther lähti mukaan tähän suomalaisten esitykseen. Hän antoi tehtävän Ruotsin ulkoministeriön lakiasiain asiantuntijalle Östen Undenille. Tämä kopioi vuonna 1905 päättyneen Ruotsin ja Norjan personaaliunionin peruskirjan säännöt ja esitti, että Suomi luopuisi presidentin virasta ja Ruotsin kuninkaasta tulisi maiden yhteinen kuningas. Suomelle annettiin täkynä ajatus siitä, että Mannerheimistä tulisi molempien maiden armeijoiden ylipäällikkö.
Unionihanke alistettiin sekä Suomen että Ruotsin toimesta harkittavaksi Moskovaan ja Berliiniin. Kun molemmat tahot suhtautuivat kielteisesti suunnitelmaan, se raukesi. Neuvostoliitto katsoi Suomen kuuluvan Hitlerin ja Stalinin tekemän sopimuksen mukaan Neuvostoliiton etupiiriin, joten suunniteltu unioni heikentäisi Moskovan otetta Suomesta. Saksa taas oli jo merkinnyt Suomen osanottajaksi Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon eikä Ruotsin kanssa tehty unioni sopinut näihin suunnitelmiin.
Liitossa Saksan kanssa
Jatkosodan alla Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto luotti Saksan armeijan ylivoimaisuuteen varsinkin Neuvostoliiton suhteen. Mannerheim kysyi kenraali Airolta, miten Suomen miehistöresurssit riittäisivät mahdollisessa hyökkäyssodassa. Airon vastaus oli, että pystymme hoitamaan Etelä-Suomen Oulun tasalle asti. Saksalle annettiin operaatiovastuu Pohjois-Suomen suunnalla. Sovittiin myös, että kun Saksa on ohittanut Leningradin kaupungin, Suomen ja Saksan armeijat kohtaavat Laatokan takana Syvärillä.
Suomi valloitti Itä-Karjalaa aina Äänisjärvelle asti. Toisaalta saksalais-suomalaisten voimien hyökkäys Lapista Muurmannin radalle pysähtyi pian puna-armeijan torjuntaan. Saksan hyökkäys koko itärintamalla kulminoitui vuoden 1941 lopulla, eikä Leningradin piiritystäkään saatu aivan pitäväksi. Mannerheimille alkoi selvitä, että myös Suomi tulee sodan häviämään. Suomen johtajista hänen lisäkseen aluksi vain Paasikivi ymmärsi, että liittoutuneet tulevat vaatimaan Suomea vastuuseen hyökkäyksestä Neuvostoliittoon.
Liittoutuneiden kolme johtajaa Roosevelt, Churchill ja Stalin tapasivat Teheranissa vuoden 1943 lopulla ja päättivät suunnitelmista sodan lopun ja tulevien alueellisten järjestelyjen osalta. Roosevelt ja Churchill kysyivät Stalinilta, miten hän näkee Suomen ja Baltian tilanteen. Stalinin vastaus oli, että Suomi saa pitää itsenäisyytensä, mutta Baltian maat kuuluvat Neuvostoliittoon.
Stalin
Stalinin päätös Suomen itsenäisyydestä merkitsi samaa kuin Aleksanteri I:n päätös Suomen nostamiseksi kansakuntien joukkoon ja Leninin tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Kaikki nämä päätökset olivat silloin Venäjälle ja Neuvostoliitolle edullisia. Stalin näki jo vuonna 1943 Saksan ja Suomen armeijoiden vielä ollessa Leningradin porteilla, että kohta hyökkäyskiilat lähtevät kohti Berliiniä. Silloin puna-armeijan sivusta Suomen suunnalla tulee varmistaa ilman, että siihen sitoutuisi enää neuvostodivisioonia. Rauhansopimusta ei syntynyt vielä keväällä 1944, mutta kesän taistelujen jälkeen sivustan varmistaminen annettiin Suomen tehtäväksi. Suomen tuli ajaa saksalaiset Suomesta ja siihen tarvittiin uusi sota, Lapin sota. Samalla Suomelle määrättiin sotakorvaukset, jotka tuolloin olivat Neuvostoliitolle tärkeät maan Euroopan puoleisten alueiden ollessa raunioina. Sotakorvausten suorittamiseksi Suomen talouden tuli olla kunnossa eikä sitä saanut mitenkään vahingoittaa. Tämäkin puolusti Suomen itsenäisyyden säilyttämistä. Taustalla oli myös kokemus Suomen taistelusta itsenäisyyden puolesta talvisodassa. Se oli tehnyt vaikutuksen Staliniin, joka totesi asian myös Rooseveltille ja Churchillille Teheranissa.
Suomi irtaantui sodasta Neuvostoliittoa vastaan, kun Saksan armeija oli perääntynyt jo Varsovan tasalle. Suomeen tuli liittoutuneiden valvontakomissio, jossa oli edustettuna Neuvostoliitto ja Iso-Britannia. Neuvostoliitto johti komissiota kenraalieversti Andrei Zhdanovin ollessa sen puheenjohtaja. Brittien roolina valvontakomissiossa oli myötäillä Neuvostoliiton kantoja.
Pariisin rauhansopimusta valmisteltaessa syksystä 1945 alkaen brittien intressinä oli rajoittaa Suomen armeijan mieslukua ja aseistusta, koska Suomi kuului Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Briteillä oli lisäksi korvausvaatimus Neuvostoliitolle Petsamon osalta, mutta se ei enää koskenut Suomea. Lisäksi brittien intressinä oli saada Suomesta puunjalostusteollisuuden tuotteita.
Vakauttava sopimus
Mannerheim ja Paasikivi katsoivat, että Suomen aseman vakauttamiseksi tulisi saada jonkinlainen sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tässä tarkoituksessa Mannerheim laati vuoden 1945 alussa puolustussopimuksen luonnokseksi kaksi artiklaa, joiden ajatuksen hän esitteli Zhdanoville. Zhdanov vei niistä tiedon Stalinille, joka kuitenkin katsoi, että sodan vielä jatkuessa mitään erillissopimuksia ei tehdä. Asia palasi keskusteluun vuoden 1948 alussa tilanteessa, jossa Suomen suvereniteetti oli palautettu Pariisin rauhansopimuksella edellisenä vuonna ja kylmä sota oli juuri alkamassa. Stalin odotti nyt aloitetta Suomelta, jota ei kuitenkaan kuulunut. Paasikivi epäili, että mikäli Suomi tekisi puolustussopimuksen Neuvostoliiton kanssa, se saattaisi katkaista lännen rahahanat Suomelle.
Aloite jäi siis Stalinille. Neuvostoliitto oli alkanut solmia ns. YYA-sopimuksia miehittämiensä Itä-Euroopan maiden kanssa. Samanlaista sopimusta esitettiin myös Suomelle. Paasikiven vastaus oli, että Suomi on periaatteessa valmis tekemään sopimuksen, mutta esittää, että sopimusta aletaan työstää Suomen luonnoksen pohjalta. Stalin suostui tuntien jo Mannerheimin esittämän ajatuksen siitä, että Suomi on valmis estämään hyökkäykset alueensa kautta itään. Mannerheimin ja Paasikiven hahmottelemat artiklat otettiin keväällä 1948 Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen pääsisällöksi. Muut artiklat käsittelivät kauppaa, taloutta ja kulttuuria.
YYA-sopimuksen perimmäinen tarkoitus oli estää Suomen alueen käyttäminen sotilaalliseen toimintaan Neuvostoliittoa vastaan tai sillä uhkaamiseen. Kun sopimus oli vakiinnuttanut tilanteen Suomen suunnalla ja kun Neuvostoliiton johto Stalinin kuoleman jälkeen toteutti liennytyspolitiikkaa länttä kohtaan, Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdasta vuoden 1956 alussa vastineeksi sille, että Suomi suostui pidentämään YYA-sopimuksen voimassaoloaikaa 20 vuodella. Virkamiestaholla ajateltiin silloin, että YYA-sopimuksen pidentäminen aina vaatisi jonkin myönteisen lisätoimen Neuvostoliiton taholta, mutta vuosien kuluessa sopimuksen arvo myös Suomelle tuli presidentti Kekkoselle ilmeiseksi. Kylmän sodan olosuhteissa sopimus oli Suomen asemaa vakiinnuttava ja edellytys Kekkosen kehittämälle puolueettomuuspolitiikalle.
Puolueettomuus
YYA-sopimuksen johdantoon kirjattiin Suomen pyrkimys pysyä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Paasikivi lähti tästä edellytyksestä koko presidenttikautensa aikana. Suomen tuli siis pysyä erossa suurvaltakiistoista. Sen sijaan Kekkosen aika salli jo laajempaa liikkumatilaa tai ainakin sen hakemista. Tästä pyrkimyksestä syntyi ajatus Suomen puolueettomuudesta ja sen toiminnallisesta työkalusta puolueettomuuspolitiikasta.
Suomen pyrkimys harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaa kohtasi epäluuloja Neuvostoliitossa. Aikooko Suomi vähentää YYA-sopimuksen merkitystä puolueettomuuspolitiikallaan? Siitä oli tietenkin myös kyse. Toisaalta YYA-sopimus, jonka sisällöstä Suomi sai aikanaan vuonna 1948 myös lännen taholta myönteisiä lausuntoja, oli välttämätön työkalu puolueettomalle Suomelle. Kekkonen pyrki laajentamaan Suomen liikkumatilaa varsinkin välitystoimillaan suurvaltasuhteiden myönteistä kehitystä vahvistaen. Vaikka on niin, että vasta Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov tunnusti vuonna 1989 Suomen puolueettomuuden, niin Suomi oli kansainvälisissä järjestöissä de facto puolueeton välittäjä, jonka myös Neuvostoliitto sellaiseksi tunnusti. Presidentti Kekkosen puolueettomuuspolitiikan huippuhetki oli Helsingissä vuonna 1975 pidetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK), johon osallistuivat kaikkien Euroopan maiden sekä Yhdysvaltojen ja Kanadan johtajat. Onnistumisen taustalla oli Yhdysvaltojen pyrkimys päästä pois Vietnamin sodan aiheuttamasta ongelmasta rauhoittamalla Euroopan suuntaa. Suomen aloite kasvoi tästä pyrkimyksestä, mutta se ei vähennä Suomen saamaa, yleistä välittäjärooliamme kohtaan osoitettua arvostusta.
Yhdysvallat
Yritys uudistaa Neuvostoliittoa johti sen hajoamiseen vuoden 1991 lopulla. Sitä ennen jo Varsovan liiton toiminta oli loppunut. Natokin joutui tuuliajolle ja haki epätoivoisesti uutta tehtävää. Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin administraatio löysi Natolle uuden tehtävän. Kauniisti ajateltuna se voitaisiin katsoa sen tyhjiön täyttämiseksi, jonka Varsovan liiton lakkauttaminen ja Neuvostoliiton hajoaminen olivat luoneet. Mutta oliko sotilasliiton laajennus siihen oikea ratkaisu, jouduttiin myöhemmin pohtimaan. Olisiko pitänyt tyytyä siviilimäisempiin keinoihin?
Yhdysvallat oli uuden Venäjän federaation aloittaessa toimintansa kansainvälisen politiikan subjektina ainoa supervalta, jonka toimintakykyä omien etujensa ajamiseksi ei mikään muu maa kyennyt estämään. Venäjän presidentti Boris Jeltsin oli monessa asiassa lännen avustuksen varassa ja Venäjä haki yhteiskuntamuodolleen ja talousjärjestelmälleen uutta alkua osaksi käyttäen lännen termejä mutta niiden syvällisempää merkitystä ymmärtämättä. Naton laajennusohjelmalle Venäjä ei käytännössä voinut mitään ja vielä vuonna 2004 presidentti Vladimir Putinin ensimmäisen kauden lopulla Nato laajeni jo entisiin Neuvostoliiton osiin, Baltian tasavaltoihin.
Nato
Kun Venäjän presidentti Putinin toinen kausi oli lopuillaan, hän käytti voimakkaan puheenvuoron Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 todeten, että nyt riittää. Se tarkoitti Naton laajennusta ja oli suunnattu Nato-maiden johtajille, mutta myös Dmitri Medvedeville, jonka presidenttikausi oli alkamassa vuoden 2008 alusta. Ne lausunnot, joita lännen johtajat Putinin puheesta antoivat, osoittavat, että he eivät ymmärtäneet vielä heikon Venäjän presidentin ajatusta siitä, että mikäli Nato laajenee edelleen Georgiaan ja Ukrainaan, niin se on suora uhka Venäjän olemassaololle.
Nato-maiden huippukokouksessa Bukarestissa keväällä 2008 Yhdysvallat puolsi ja toisaalta Saksa sekä Ranska vastustivat sitä, että Georgia ja Ukraina saisivat lupauksen jäsenyydestä ja ohjelman kohti sen toteuttamista. Kompromissiksi tuli, että molemmille maille luvattiin Nato-jäsenyyden perspektiivi. Tämä ei kelvannut Georgian presidentille Mikheil Saakashvilille, jonka armeija oli amerikkalaisten kouluttama ja aseistama. Se hälytti myös venäläiset, presidentti Medvedevin ja pääministeri Putinin.
Georgia
Georgialla oli kaksi kapinamaakuntaa Abhasia ja Etelä-Ossetia. Molemmissa oli eräänlaiset kansainväliset toimielimet, jotka hoitivat alueiden turvallisuutta ja pyrkivät kehittämään yhteistyötä Georgian ja kapinamaakuntien välillä. Venäjä osallistui myös näihin toimiin. Etelä-Ossetian kohdalla ETYJ koordinoi tarkkailumissiota ja siellä oli rauhanturvajärjestely, jonka osina olivat Georgia, Venäjä, Etelä-Ossetia ja Pohjois-Ossetia. Abhasiaa koordinoi YK.
Saakashvili oli luvannut kansalleen, että hän palauttaa Georgian valtioalueen kokonaisuudessaan ensimmäisen presidenttikautensa aikana. Tästä ei tullut mitään, ja hänen gallup-tuloksensa ennen uusia presidentinvaaleja olivat hyvin alhaiset. Varsin kritisoitu presidentinvaali vuoden 2008 alussa sai Saakashvilin voittajaksi 53 prosentin kannatuksella. Kun hän myös voitti parlamenttivaalit keväällä 2008, hän katsoi aikansa tulleen ja aloitti illalla 7. elokuuta hyökkäyksen Etelä-Ossetiaan pommittamalla Etelä-Ossetian pääkaupunkia Tskhinvalia ja aiheuttamalla tappioita venäläisille rauhanturvajoukoille. Hän hyökkäsi, vaikka Georgian armeijan parhaat joukko-osastot olivat auttamassa amerikkalaisten sotatoimia Afganistanissa ja Irakissa. Muutamassa päivässä Venäjän silloinen heikohko armeija kuitenkin löi georgialaiset joukot Etelä-Ossetiassa ja siellä ollut georgialaisväestö joutui jättämään alueen. Venäläiset ottivat huostaansa myös Abhasian.
ETYJin puheenjohtajamaa Suomen ulkoministeri Alexander Stubb ja EU:n puheenjohtajamaa Ranskan ulkoministeri Bernard Kouchner saapuivat Tbilisiin ja aloittivat keskustelut Saakashvilin kanssa siitä, miten syntynyt kriisi ratkaistaan. Kun me eurooppalaiset neuvottelimme hävinneen osapuolen kanssa ja olimme sitä mieltä, että Georgian alueellinen koskemattomuus tuli säilyttää osana ratkaisua, niin amerikkalaiset soittivat venäläisille ja esittivät diiliä, jonka mukaan venäläiset lähtisivät Georgian varsinaiselta valtioalueelta, mutta jäisivät kapinamaakuntiin Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan. Tämän yhteisymmärryksen toi Moskovaan ja Tbilisiin Ranskan presidentti Nikolas Sarkozy. Suomen ulkoministeri Stubb lensi Moskovaan ja esitti Saakashvilin kanssa käytyjen keskustelujen tulokset Venäjän ulkoministeri Lavroville. Muodollisesti Suomen rooli päättyi siihen, koska kaikille oli jo tiedossa se suurvaltojen välinen yhteisymmärrys, jota presidentti Sarkozy oli tuomassa seuraavana päivänä Moskovaan ja Tbilisiin.
Olen kertonut jo aiemminkin, että presidentti Bushin administraatio oli ollut rehellinen, kun se varoitti Saakashviliä hyökkäämästä Etelä-Ossetiaan. Amerikkalaiset totesivat, että Georgian hyökkäys Etelä-Ossetiaan aiheuttaa sodan Venäjän kanssa, ja siinä sodassa Yhdysvallat ei tule olemaan mukana. Varapresidentti Dick Cheney oli kuitenkin saanut laajat valtuudet presidentti Bushilta ja perustanut oman hallintonsa. Nykyisin tiedetään, että Cheney, jonka tehtäviin liittyi Georgia, olisi antanut Saakashvilille tietoja, jonka mukaan Venäjä bluffaa eikä kykene hyökkäämään. Amerikkalaiset joutuivat kestämään Saakashviliä vielä neljä vuotta, mutta varmistivat sen, että Saakashvili ei kyennyt kahdeksan vuoden jälkeen ottamaan enää valtaa pääministerinä, jolle oli Venäjän mallin mukaan jo siirretty eräitä uusia valtaoikeuksia.
Tämä Georgian tapaus on hyvä tiedostaa nykytilanteessa, vaikka Ukraina ei ole Georgia. Lännen ja Venäjän välisessä kriisissä näyttäisi siltä, että Ukrainan kohtalo tulee seuraamaan pääpiirteissään sitä, mitä tapahtui Georgiassa. Lisäksi on nyt jo selvää, että maailmanmitassa Kiinan nousu on aiheuttanut hegemoniataistelun kahden leirin välillä. Toista johtaa Yhdysvallat, jonka tarkoitus on pitää hegemonia amerikkalaisten käsissä. Toista johtaa Kiina, jonka politiikka tähtää moninapaiseen järjestelyyn, jossa Kiinalla on ainakin yhtä vahva asema kuin Yhdysvalloilla.
Ukraina
Ukrainan kriisi alkaa varsinaisesti Maidanin mielenosoituksista vuosina 2013–2014. Presidentti Viktor Janukovitš oli neuvottelemassa vapaakauppasopimusta EU:n kanssa, kun Venäjän presidentti Putin puuttui asiaan ja esitti erittäin edullista energiasopimusta Ukrainalle, jos se luopuu assosiaatiosopimuksesta EU:n kanssa. Kun Janukovitš myöntyi tuohon ajatukseen ja alkoi perääntyä assosiaatiosopimuksen teosta, syntyi Kiovan Maidanin aukiolle mielenosoituksia. Talven kuluessa ne kärjistyivät väkivaltaiseksi valtakamppailuksi.
Kriisin kärjistymisen vaiheet ja taustatekijät on hyvä Suomessakin tuntea, koska Ukraina ja Suomi ovat Venäjän naapurimaita, joskin myöhemmiltä lähtökohdiltaan hyvin erilaisia.
Läntinen narratiivi on ollut se, että mielenosoitukset olivat spontaaneja, mutta sitten Janukovitsin turvamiehet alkoivat ampua mielenosoittajia, jotka puolestaan uhkasivat pakottaa presidentin eroamaan. Joka tapauksessa presidentti Janukovits lähti maanpakoon Venäjälle.
Venäläiset puolestaan ovat syyttäneet länsimaita ja Ukrainan natsimielisiä ryhmittymiä kriisin kärjistämisestä. He ovat myös julkistaneet puhelinkeskustelun, jonka Maidanin kriisin loppuvaiheessa talvella 2014 kävivät Yhdysvaltain varaulkoministeri Victoria Nuland ja Yhdysvaltain Kiovassa oleva suurlähettiläs. Tämä kaksikko keskusteli ministerivalinnoista Maidanin jälkeiseen Ukrainan hallitukseen. Ukrainaa hoiti presidentti Barak Obaman administraatiossa varapresidentti Joe Biden, ja hänen poikansa toimi energia-alalla Ukrainassa.
Yhdysvalloissa on viime aikoina monelta taholta esitetty näkemys siitä, että amerikkalaiset avustivat Maidanin mielenosoituksia myös maksamalla osallistujille heidän läsnäolostaan. Saman tapainen tilanne oli aikoinaan Georgiassa, kun Saakashvili syrjäytti Edvard Shevardnadzen vallasta vuoden 2003 lopussa. Tämän ovat amerikkalaiset minulle kertoneet.
On yhä paljolti avoin kysymys, ketkä Kiovassa ampuivat ne laukaukset, jotka tappoivat siviilejä ja poliiseja helmikuun 2014 lopulla. Ryhtymättä asiassa tuomariksi on silti aiheellista todeta, että vahva amerikkalaisen administraation ulkopuolelta ja myös Trumpin taustajoukoista tuleva näkemys nykyisin on, että tuhoisimmat laukaukset ammuttiin lähinnä Maidanin aukiolla olleiden talojen katoilta ja ampujina toimivat Länsi-Ukrainasta tulleet ”Oikean sektorin” tai sen liittolaisten taistelijat. Tällä ryhmittymällä on paljon valtaa Ukrainassa ja se pitää esimerkkinään niitä äärioikeistolaisia ukrainalaisia, jotka taistelivat Hitlerin apuna Neuvostoliittoa vastaan.
Lisäksi on tiedossa, että oli amerikkalaisten päätös ottaa Ukrainan Maidanin jälkeiseen hallitukseen kolme ministeriä Oikean sektorin piiristä. Amerikkalaiset lähteet toteavat nykyisin varsin yksioikoisesti sen, että Oikean sektorin ja yleensäkin Ukrainan äärioikeiston esikuvana on Stepan Bandera, joka toimi II maailmansodassa yhdessä Hitlerin joukkojen kanssa ja jota CIA käytti myöhemmin kylmässä sodassa vastarintaliikkeen keulakuvana Ukrainassa taisteltaessa Neuvostoliiton hallintoa vastaan. Amerikkalainen ”deep state” on siis sodista lähtien ollut mukana muokkaamassa ukrainalaista nationalistista ääriliikettä. Tämä ääriliike on myös uhannut presidentti Zelenskyn henkeä, mikäli hän lähtee rauhanneuvotteluissa Venäjän kanssa luovuttamaan Ukrainan valtioaluetta.
Maidanin jälkeen Venäjä miehitti Krimin. Kun ns. vihreät miehet pyrkivät saamaan Ukrainan rannikon Venäjän haltuun, niin venäläismielisten viimeinen tukikohta tuhottiin Odessassa Oikean sektorin taistelijoiden toimesta. Kapinaliike alkoi myös Donbasin alueella. Ukrainan lainsäädäntöön oltiin lisäämässä venäläisiä sortavia elementtejä, ja tästä kapinaliike sai alkunsa. Jälleen epävirallisista amerikkalaislähteistä kerrottuna CIA:n johtaja Brennan kävi Kiovassa vuonna 2014 ja esitti silloiselle Ukrainan presidentille Petro Porosenkolle, että Ukrainan pitäisi hyökätä Donbasin alueelle. Porosenkon armeija alkoi moukaroida Donbasin kaupunkeja ja teollisuuslaitoksia, ja hyvin nopeasti Venäjä puolestaan ryhtyi auttamaan kapinallisia.
Nato, Georgia ja Ukraina
Naton ja Yhdysvaltain levittäytyminen Georgiaan ja Ukrainaan on ollut siis se punainen viiva, jonka yli mentyään länsi on joutunut sijaissotiin niin Georgiassa kuin Ukrainassa. Länsi avustaa ja pyrkii heikentämään Venäjää kaikin tavoin pakotepolitiikalla ja myös aseistamalla ja avustamalla Ukrainaa. Venäjän pyrkimys helmikuussa 2022 oli alun perin vaihtaa Kiovassa hallitus, mutta sen operaation epäonnistuttua Venäjä on pyrkinyt valloittamaan lähinnä Donbasin aluetta.
Naton pyrkimys saada Georgia ja Ukraina jäsenikseen olisi merkinnyt sitä, että näiden maiden rannikot olisivat tulleet Naton kontrolliin. Venäjällä tämän on katsottu merkitsevän maan vaikutusvallan loppua Mustalla merellä ja Välimerellä. Vastavetona Venäjällä on esitetty se ajatus, että mikäli Ukrainassa vielä haikaillaan Naton perään, niin saattaa syntyä Ukraina ilman rannikkoa. Se olisi kuolinisku Ukrainalle valtiona, ja siksi rauhaan pyrkiminen olisi nyt kaikkien osapuolten etujen mukaista. Niin kuin amerikkalaiset toimivat Georgiassa, on presidentti Donald Trump Ukrainan osalta soittanut venäläisille, ja Trump ja Putin ovat tavanneet Alaskassa. Aivan kuin Georgian tapauksessa eurooppalaiset vastustavat kahden suuren diiliä Ukrainasta. Olisiko eurooppalaistenkin syytä tarkastella todellisen sotatilanteen pohjalta realistisia esityksiä rauhan aikaansaamiseksi Ukrainan ja Venäjän välillä?
EU, NATO, DCA-sopimus, JEF-yhteistyö ja halukkaiden koalitio
Lopuksi hieman Suomen tilannetta tänä päivänä. 1990-luvun alussa Suomi oli tehnyt uuden poliittisen sopimuksen Venäjän kanssa samalla, kun YYA-sopimus lakkasi olemasta. Uusi poliittinen sopimus perustui YK:n ja ETYK:n periaatteisiin eikä siinä ollut sotilaallisia velvoitteita. Tältä pohjalta Suomen pitkän tähtäimen toive liittyä läntisiin organisaatioihin saattoi toteutua. Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen ja jopa sen mallioppilas. Suomessa ja Ruotsissa katsottiin, että EU-jäsenyys esti niitä olemasta puolueettomia. Niinpä Suomi ja Ruotsi julistautuivat sotilaallisesti liittoutumattomiksi maiksi. Sen sijaan, kun Itävallasta tuli EU:n jäsen, se ei estänyt itävaltalaisia jatkamasta puolueettomuuden tiellä.
Varsin nopeasti Suomessa syntyi ajatus siitä, että Suomi voisi liittyä kaikkiin keskeisiin läntisiin organisaatioihin, mukaan lukien Nato. Sanottiin, että Suomen pitäisi liittyä kaikkiin lännen ytimiin. Siihen ei kuitenkaan heti lähdetty, vaan tyydyttiin soveltamaan Naton oppeja kumppanimaana. Sanonta oli se, että Suomi on parempi Naton yhteistyökumppani kuin jotkut varsinaiset jäsenet. Suomi tuotti turvallisuutta, kun useat muut maat sitä kuluttivat. Uusia hävittäjiä aikoinaan valitsemalla ilmavoimat päätyivät siihen, että amerikkalainen Hornet oli sopivin. Poliittinen johto lähti tähän mukaan, vaikka oli selvää, että se sitoisi Suomea amerikkalaisten turvallisuuskonseptiin heidän omista eduistaan katsottuna. Sitä silloin haluttiin, ja kun uusi hankinta tuli ajankohtaiseksi, niin yllätyksenä ei tullut, että päädyttiin jälleen amerikkalaiseen koneeseen.
Venäjän poliittinen kanta oli, että Suomella on oikeus liittyä sellaisiin organisaatioihin, joihin se haluaa liittyä. Toisaalta Venäjällä on oikeus ilmaista, miten Suomen liittymispolitiikka vaikuttaa Venäjään. Suomen ja Venäjän suhteita kehitettiin voimallisesti 1990-luvulla ja uuden vuosituhannen alussa. Kaupalliset suhteet kehittyivät firmojen kautta, ja venäläisten ostovoima hyödytti varsinkin Itä-Suomea. Liikennejärjestelyt toivat merkittäviä hyötyjä. Pietariin pääsi Suomesta Allegro-junalla muutamissa tunneissa, ja Finnairin ylilennot Venäjän ilmatilassa toivat sille merkittävää kilpailuetua Aasian markkinoilla.
Naton kannatus pysyi ylimmillään noin 40 prosentissa. Kun Ukrainan sota sitten alkoi ja Venäjä oli esittänyt Suomelle ja Ruotsille negatiivisen asenteensa näiden maiden mahdolliseen Nato-jäsenyyteen, oli Suomen ja Ruotsin pakko reagoida ja todeta, että ne päättävät itse, mihin liittoihin kuuluvat. Samalla alkoi yleinen mielipide kääntyä myönteiseksi Nato-jäsenyydelle. Kun gallupit näyttivät 80 prosenttia Nato-jäsenyyden puolesta, niin oli tasavallan presidentin ja hallituksen tehtävä jotakin. Muuten tilanne olisi aiheuttanut Suomessa vakavan sisäisen kriisin. Siten presidentti, hallitus ja eduskunta kääntyivät Nato-jäsenyyden kannalle ja tasavallan presidentin toimesta jäsenyysprosessi saatiin käyntiin Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin kanssa. Biden soitti Niinistön läsnä ollessa myös Ruotsin pääministerille tilanteesta. Ruotsi lähti tähän prosessiin mukaan, mikä oli tietenkin Suomen oman tilanteen kannalta ratkaisevan tärkeää.
Suomelle tyypilliseen tapaan Nato-sopimukseen ei tehty yhtään varaumaa. Sitten kun tehtiin bilateraalisesti DCA-sopimus Yhdysvaltain kanssa, siihenkään ei lisätty mitään varaumia. Suomi antaa Yhdysvalloille omalta alueeltaan 15 tukikohtaa, joissa sovelletaan amerikkalaista lainsäädäntöä ja joista käsin Yhdysvallat voivat edistää omia etujaan. Lisäksi on tehty Yhdysvaltain kanssa Indo-Pasific sopimus. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomeen ei tulla sijoittamaan pysyvästi amerikkalaisia joukkoja. Ne tulevat Suomeen harjoitusten merkeissä. Suomi on myös ilmeisen tarkoituksellisesti pitänyt auki asenteensa ydinaseisiin. Suomi ei liittynyt ydinaseiden kieltosopimukseen, ja Suomen suhde ydinsulkusopimukseen ja sen alaiseen ydinjätteen loppusijoitukseen on ollut varovaisen odottava.
Ison-Britannian kanssa ollaan JEF-yhteistyössä nopean reagoinnin joukkojen osalta. Britit johtavat myös eurooppalaista halukkaiden koalitiota, jonka tarkoitus on heikentää Venäjää ja sivuuttaa sellaiset eurooppalaiset maat, joiden intressissä on yhteistyö Venäjän kanssa. Pohjois-Suomen osalta Nato-yhteistyötä johtaa Ruotsi.
Nyttemmin Suomella on Venäjän kanssa diplomaattiset suhteet, joita käytetään vain välttämättömään kommunikaatioon. Turussa ollut Venäjän pääkonsulinvirasto on vastavuoroisesti suljettu. Poliittisia suhteita ei ole ollenkaan. Raja on kiinni, ja Suomen puolelle rakennetaan raja-aitaa. Suomi pyrkii heikentämään Venäjää ja presidentti Putinia osallistumalla EU:n piirissä jatkuvasti tehtäviin pakotepäätöksiin, jotka on suunnattu presidentti Putinin lähipiiriin ja Venäjän energiakaupan supistamiseen. Heikentääkseen Venäjän sota- ja poliittista potentiaalia Suomi osallistuu näkyvästi Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyn tukemiseen ja Ukrainan armeijan aseistamiseen.
Suomen poliittinen johto on ilmoittanut, että se ei luota Venäjän poliittiseen johtoon. Turun kaupunki on sanoutunut irti kaikista yhteistyömuodoista Pietarin kaupungin kanssa. Näiden kaupunkien yhteistyöllä on ollut valtakunnallista merkitystä ottaen huomioon sen, että sekä Vladimir Putin että Dmitri Medvedev tulevat Pietarista ja heillä on ollut administraatioissaan useita pietarilaisia korkeissa asemissa. Aikaisemmin Suomen ja Venäjän kulttuuriyhteistyössä merkittävän aseman saanut Suomi-Venäjä-Seura on sanonut irti yhteytensä Venäjän suurlähetystöön Suomessa. Virallinen Suomi katsoo, että Venäjä on eksistentiaalinen uhka ei vain Suomelle vaan koko Euroopalle. Tämä olettamus on antanut sisällön suomalaisten historialliselle narratiiville ja suomalaiselle militarismille.
Suomi on edelleen profiloitunut pohjoismaiden piiriin. Suomi on kuitenkin enenevässä määrin liittynyt Baltian maiden ja Puolan vetämään, Venäjän pelkoon pohjautuvaan liittoumaan. Se muistuttaa pitkälti reunavaltiopolitiikkaa 1920-luvulta. Aikanaan EU:n itäistä kumppanuutta alettiin tehdä Ruotsin ulkoministerin Carl Bildtin ja Puolan ulkoministerin Radoslaw Sikorskin kesken katastrofaalisin tuloksin. Tämän linjan huippu saavutettiin, kun Viron entinen pääministeri Kaja Kallas nimitettiin nykyisen komission korkeaksi edustajaksi eli EU:n ulkoministeriksi. Tilannetaju Euroopassa on heikoissa kantimissa.
Venäjän reaktio Suomen Nato-jäsenyyteen on Suomessa koettu varsin maltilliseksi. Osittain on arveltu, että Suomen Nato-kumppanuus viestitti venäläisille Suomen sijoittumisen itä-länsi akselilla osaksi länttä, joten venäläiselle taholle ei tullut yllätyksenä Suomen Nato-jäsenyys, kun turvallisuustilanne Euroopassa muuttui radikaalisti. Venäjä hyödyntää hybridi-vaikuttamista, mutta se on ollut paljon maltillisempaa, kuin mitä Suomen virallinen propaganda on kansalaisille uskotellut. Suomi on luokiteltu Venäjällä epäystävälliseksi maaksi. Vihollistermiä on pyritty välttämään, mutta joissakin yhteydessä sitäkin on väläytelty. Suomen Pietarissa ollut pääkonsulinvirasto suljettiin. Venäjän Karjala, sen historia sekä Pietarin kaupunki ja sen historia on tullut jälleen ajankohtaiseksi, kun Venäjällä käydään keskusteluja Suomen Itä-Karjalan miehityksestä vuosina 1941–1944 ja Leningradin piirityksestä noina vuosina. Myös Neuvostoliiton sodanjälkeistä politiikkaa Suomea kohtaan on Venäjällä nyt arvosteltu liian myötämieliseksi Suomelle.
Jos Suomi oli II maailmansodassa sivussa pääsotanäyttämöltä ja säilytti itsenäisyytensä pitkälti juuri siitä syystä, niin nyt Suomi on keskellä valtataistelua, jota käydään lännen ja idän välillä Itämerestä ja Arktisesta alueesta. Suomi ei ole tässä kamppailussa viaton uhri, vaan varustautuu sotilaallisesti toimimaan siten, että Venäjän kykyä toimia Itämerellä ja Arktisella alueella heikennetään. Yhdysvalloilla on luonnollisesti omat intressinsä Arktisella alueella, mutta tuskin amerikkalaiset haluavat mitään sotatilaa Venäjän kanssa tuolla alueella, jonka ulkopuolelle jää Kiina.
Amerikkalaista arviota Suomen aseellisesta voimasta osana Eurooppaa kuvaa Foreign Affairs julkaisun heinä-elokuun numerossa Kori Schake, joka on American Enterprise instituutin ulko- ja puolustuspolitiikan tutkimuksen johtaja. Hän oli Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston ja ulkoministeriön jäsen George W. Bushin administraatiossa. Shaken mukaan Washingtonin eurooppalaiset liittolaiset voisivat ilman muuta lyödä Venäjän sotilaallisen voiman konventionaalisessa, ydinaseettomassa sodassa. Suomi yksin voisi luultavasti voittaa Venäjän sellaisessa sodassa, jos sillä olisi turvatakuut ainakin yhdeltä sen ydinaseita omaavalta liittolaiselta, Ranskalta tai Yhdistyneeltä Kuningaskunnalta. Mielestäni tämä arvio alkaa näyttää jälkijättöiseltä talvisodan tematiikalta, eikä kuvasta sitä todellisuutta, jonka pohjalta Yhdysvaltojen johto on tilannetta arvioinut ja edelleen arvioi.
Suomen itsenäisyys on itsenäisyyttä Venäjästä. Kun sitä pyritään varmistamaan, joudutaan luopumaan isosta osasta suvereenisuutta länteen, mutta se on se hinta, joka joudutaan maksamaan. Lisäksi tulee ottaa huomioon Suomen alueen sijoittuminen aivan Muurmannin alueen ja Pietarin kaupungin kupeeseen. Suomen alueen käyttö Venäjän vihollisten toimesta tai myös aikomus käyttää Suomen aluetta, tuottaa Suomelle riskitason, jota tulee jatkossa olemaan varsin tukala hallita.
Suomalaiset katsovat, että arvot ovat tärkeitä. Toisaalta, kun on haettu Suomelle suojelijaa, niin arvoilla ei valinnassa ole ollut mitään osaa. Ruotsilla vuoteen 1809, Venäjän keisarikunnalla, Saksan keisarikunnalla, reunavaltioilla, pohjoismailla, Hitlerin Saksalla, Neuvostoliitolla, EU:lla, Natolla ja Yhdysvalloilla ei ole ollut mitään yhteistä arvopohjaa. Myöskään demokratia ei ole ollut määräävä tekijä. Sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa Suomi oli vastakkainasettelussa useiden demokratioiden kanssa ilman diplomaattisia suhteita niihin. Suojelijaksi kelpasivat autoritaarisesti johdetut Saksan keisarikunta ja natsi-Saksa.
Myös ns. uudessa maailmanjärjestyksessä puhutaan arvoista, mutta suurvaltapolitiikassa niillä tuskin tulee olemaan suurempaa sijaa kuin ennenkään. Suurvallat tunnetusti ovat kiinnostuneita vain intressiensä edistämisestä.
Espoossa 7.9.2025
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Heikki Talvitie, referaatti 10.4.2025
Hal Brandsin arvio Yhdysvaltojen näkymistä
Washingtonissa toimivan Johns Hopkins yliopiston professori Hal Brands kirjoitti Bloombergin sivustolla 31.3.2025 tiukan analyysin otsikolla ”Yhdysvallat on häviämässä kilpailun maailman jakamisesta”. Samalla hän alaotsikossa huomautti, että maailman jakaminen vaikutuspiireihin johtaa todennäköisesti sotaan.
Geopoliittisen seuran sivustolla on seurattu jo pitkään Yhdysvaltojen akateemisten piirien keskustelua maailman kehityksestä. Julkaisemme tässä Heikki Talvitien referaatin Brandsin tekstistä, joka on alkuperäisenä luettavissa osoitteesta: US Is Losing the Contest to Divide the World to Russia, China - Bloomberg
Hal Brands aloitti kuvauksella vaikutuspiirien jaosta toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Muistelmissaan Winston Churchill myönsi tehneensä syksyllä 1944 huonon ehdotuksen Stalinille tarkoituksella jakaa Balkan idän ja lännen etupiireihin. Neuvostoliitto olisi hallinnut Romaniaa ja Bulgariaa sekä britit Kreikkaa. Unkarissa ja Jugoslaviassa jako olisi mennyt puoliksi Ison-Britannian ja Neuvostoliiton kesken.
”Churchill olisi halunnut polttaa tuon asiakirjan, koska se oli varsin skandaalimainen, mutta Stalin totesi, että ’pitäkää se’. Churchill ei näyttänyt paperia Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille, jolle etupiiriajattelu rauhan takeeksi oli ongelmallinen maan sisäisen opposition takia. Kylmän sodan aikana Länsi-Euroopasta tuli sitten Yhdysvaltain vaikutuspiiri, ja Itä-Eurooppaa hallitsi Moskova. Lännen voitto kylmässä sodassa vapautti aikanaan Itä-Euroopan.”
Kylmän sodan jälkeisessä, Yhdysvaltojen hallitsemassa ”yksinapaisessa” maailmassa näytti jo siltä, että vaikutuspiiriajattelu olisi jäänyt historiaan. Nyt kuitenkin suurvallat saattavat jakaa maailman jälleen keskenään.
”Kiina, Venäjä ja vähäisemmät revisionistit ovat havitelleet etupiirejä jo joitakin vuosia. Donald Trumpin aikana näyttää siltä, että Yhdysvaltain presidentti lähtisi tähän mukaan. Varmuuden vuoksi on sanottava, että Trumpin aikomuksia leimaa tietty mystiikka ja on aika vaikea sanoa, missä suhteessa hänen presidenttiytensä jättää jälkeensä uuden luomista vai vanhan hävitystä.
Trumpin epävakaa suhtautuminen Amerikan liittolaisiin, hänen halukkuutensa saada aikaan hyvät suhteet Venäjän presidenttiin Vladimir Putiniin ja Kiinan johtajaan Xi Jinpingiin sopivat kaikki vaikutuspiiriajatteluun. Hän ei välttele tekemästä suurvaltojen kesken diilejä heikompien valtioiden kustannuksella. Siksi on hyvä tutkia vaikutuspiiriajattelua varsinkin siksi, että siitä tulee vaarallisempi kuin sen kannattajat kuvittelevat.”
Suojelua hyötymistarkoituksessa
”Vaikutuspiiriajattelu on järjestely, jossa voimakas valtio sanelee heikomman valtion kohtalon. Joskus vaikutuspiiriajattelu ilmenee imperiumeja luotaessa tai suoranaisena maa-alueen valloittamisena. Toisissa tapauksissa kyseessä voi olla löyhempiä järjestelyjä, jotka kuitenkin antavat mahdollisuuden vaikuttaa jonkin maan politiikkaan.”
Vaikutuspiiriajattelu ei ole ollut viime aikoina hyvässä huudossa, mutta historiallisesti se ei ole tavatonta. Eurooppalaiset valtiot rakensivat itselleen valtavia etupiirejä läntisen imperialismin aikoina.
”Kuten olen kertonut kirjassani The Eurasian Century maailmansodat 20. vuosisadalla olivat taistelua siitä, voivatko aggressiiviset ja autokraattiset maat rakentaa suuria ’vanhan maailman’ imperiumeja. Moskovan armoton hegemonia Itä-Euroopassa oli kylmän sodan ytimessä. Suhteet, jotka perustuvat kontrollointiin ja dominointiin ovat tavanomaisia kurkunleikkaajien maailmassa.”
Vaikutuspiirit ovat yleisiä, koska ne tarjoavat suurvalloille ainakin neljänlaisia etuja:
- suojaa (maantieteellinen puskuri kilpailijaa vastaan)
- tukialuetta voimankäytölle (turvallinen paikka, jolta voi suunnata voimia kauempiin kohteisiin)
- tuottoa (etuoikeutettu pääsy voimavaroihin ja markkinoille)
- arvovaltaa (status-tietoisessa maailmassa).
Jos kaikki vaikutuspiirit ovatkin erilaisia, niin ne yhdessä rajoittavat pienempien valtioiden liikkumavaraa. Yhdysvallat on pitkään ollut epätavanomainen ja vaikeasti määritettävä osallistuja etupiirikilpailuissa, vaikkakin se on hallinnut peliä paremmin kuin muut.
Amerikan salainen imperiumi
Yhdysvallat rakensi massiivisen vaikutuspiirin historiansa ensimmäisten 150 vuoden aikana. Se laajeni Pohjois-Amerikasta ja ajoi sitten pois eurooppalaiset valtiot Latinalaisesta Amerikasta rakentaessaan itselleen omistuksiin perustuvan maanosa-alustan. ”Yhdysvallat on tosiasiassa suvereeni tällä maanosalla, ja sen valtuutus on laki kansalaisille, jotka se sulkee piiriinsä”, ulkoministeri Richard Olney kirjoitti vuonna 1895. Se oli lausunto imperiaalisesta etuoikeudesta.
Yhdysvallat sitoi Latinalaisen Amerikan taloudet omaansa; se puuttui voimakkaasti niiden politiikkaan ja teki tusinan verran sotilaallisia interventioita ajankohtaisia tai potentiaalisia uhkia vastaan. Yhdysvallat aloitti luomalla ensin alueellista etupiiriä ja 20. vuosisadalla teki hankkeesta globaalin.
Kylmän sodan aikana Washington muodosti liittolaisten ryhmiä, jotka kuuluivat avainmaihin Länsi- Euroopassa ja Itä-Aasiassa. Se kehitti kumppanuus-, asiakas- ja edustajasuhteita Afrikassa, Lähi-Idässä ja muilla alueilla. Yhdysvalloilla ei koskaan ollut kovin muodollista, perinteistä imperiumia. Nuo järjestelyt antoivat sille kuitenkin valtavat, riidattomat mahdollisuudet vaikuttaa eri maiden politiikkaan, talouteen ja diplomatiaan.
”Ei siis ole mikään yllätys, että ulkopuoliset tarkkailijat – mukaan lukien myös Churchill – pyörittelivät silmiään, kun Amerikan presidentit luennoivat heille imperialismin kiroista. Mutta nuo presidentit saattoivat käyttää kolmea käypää perustelua sille, miksi Amerikan projekti erosi kaikista muista imperiumeista.
Ainoa supervalta
Ensiksi, se oli vapaaehtoisempaa. Yhdysvallat voi olla kovaotteinen hegemonisti Amerikan mantereella, mutta Euroopassa ja Aasiassa sitä pyydettiin käyttämään voimakasta vaikutusvaltaansa sellaisten valtioiden taholta, jotka pelkäsivät olemassaolonsa puolesta lähellä olevan vihollisen takia. Tutkija Geir Lundestad kirjoitti, että Yhdysvallat rakensi kutsumenettelyyn perustuvan imperiumin. Tähän päivään asti Ukraina ja monet muut rajamaat haluavat epätoivoisesti päästä Yhdysvaltojen vaikutuspiiriin eivätkä halua olla sen ulkopuolella.
Toiseksi, Yhdysvaltojen etupiirin nousu vaikutti paljon väkivaltaisempien imperiumien heikentymiseen. Vaikutusvalta läntisellä pallonpuoliskolla salli Yhdysvalloille osallistua ratkaisevasti molempiin maailmansotiin, koska sillä ei ollut suuria turvallisuusuhkia lähellä. Kylmässä sodassa Yhdysvaltojen liittolaisjärjestelmä patosi ja ylitti Neuvostoliiton voiman tuottaen vapaalle maailmalle voiton, joka vapautti myös Itä-Euroopan.
Lopuksi, jos jotkut vaikutuspiirit ovat brutaaleja ja taloudellisesti tuhoisia, Yhdysvaltojen etupiirit eivät sitä useinkaan olleet. Amerikka ylläpiti eräänlaista globaalia johtajuutta, joka tuotti monille maille ja kansoille menestystä. Washington kunnioitti demokraattisia arvoja vaikutuspiirissään. Se vahvisti globaalia taloutta, joka rikastutti siihen osallistuneita maita. Ilman alueiden valloittamista ja liittämistä itseensä Yhdysvallat työskenteli, jopa taisteli lopettaakseen valloitukset, pahimman muodon imperialismin raakuudesta, ja osoittaen ne menneisyyteen kuuluvaksi tavaksi luoda imperiumeja.
Kylmän sodan jälkeen amerikkalaiset viranomaiset vakuuttivat, että jokainen voisi olla enemmän turvassa yhden valistuneen maailmanvaltiaan alaisena. Säilyttämällä ”voiman, joka ulottuisi haasteiden tuolle puolen” presidentti George W. Bush esitti, että Yhdysvallat voisi välttää ”epävakautta aiheuttavia asevarustelukierteitä” ja ”tuhoisia kansallisia ristiriitoja”. Ehkä maailma, jossa olisi vain yksi vaikutuspiiri, nimittäin Amerikan alainen, olisi kaikkein paras maailma.
Diktaattorit taistelevat vastaan
Toiset olivat eri mieltä. ”Järjestelmä, jossa on vain yksi valtias ja yksi vallankäyttäjä on vaarallinen”, Putin julisti vuonna 2007. ”Yhdysvallat on ylittänyt kansalliset rajansa kaikin tavoin.” Tuon ajattelun mukaan Amerikan hegemonia oli kieltämässä nykyisiltä ja tulevilta imperiumeilta kuten Venäjältä ja Kiinalta geopoliittiset etuoikeudet ja ideologisen turvallisuuden, joita ne pitivät välttämättöminä. Siksi ne halusivat palata takaisin maailmaan, jossa vaikuttaa jako vaikutuspiireihin.
Putinin sota Ukrainassa on huipennus 25-vuotisessa projektissa luoda uudelleen Moskovan yliote alueelle, jota venäläiset kutsuvat ”lähiulkomaiksi”. Xi toteuttaa ”Aasia aasialaisille” -politiikkaa alueella, jota Beijing hallitsee, koska Yhdysvallat on ajettu sieltä ulos. Iran kulutti kaksi vuosikymmentä rakentaakseen itselleen Lähi-idän imperiumin, ennen kuin se törmäsi Israelin sirkkelisahaan viime vuonna. Näennäisdemokraattinen Turkki pyrkii rakentamaan uudelleen ottomaanien vanhan loiston päivät Pohjois-Afrikasta Kaukasukselle ulottuvalle alueelle.
Monien vuosien ajan Yhdysvallat vastusti näitä pyrkimyksiä. ”Emme tunnusta minkään valtion etupiirejä”, sanoi silloin varapresidentti Joe Biden vieraillessaan Ukrainassa 2015. Mutta vastustus tuli voimakkaammaksi voimatasapainon horjuessa. Ja tänään näyttää siltä, että Yhdysvallat ei enää vastustaisi kokonaan etupiirien syntyä.
”Trump on viitannut siihen, että Venäjä voisi, ja jopa sen tulisi, dominoida suurta osaa Ukrainaa. Hän ja useat neuvonantajat ovat ehdottaneet, että Taiwan tulee vääjäämättömästi kiinalaiseksi. Trump on jo kauan ollut irtautumassa amerikkalaisten liittolaisvelvoitteista, jotka estäisivät Beijingin ja Moskovan vaikutusvallan kasvun niiden heikompia naapureita kohtaan. Hän haluaa avoimesti suhteiden parantamista sellaisten autokraattisten johtajien kanssa, jotka pyrkivät hallitsemaan vaikutusalueitaan.”
”Samalla Trumpin tiimi toitottaa Monroen oppia versio 2.0. Se on uhkaamassa sotilaallisesti tai taloudellisesti sellaisia naapureita kuin Kanada, Grönlanti ja Panama. Maailma, jossa suurvallat tekevät säännöt ja pakottavat heikommat valtiot seuraamaan itseään, saattaisi sopia Trumpille varsin hyvin.
On vaikea tietää, mihin tämä johtaa. Ei ole ollenkaan yhtä helppoa jakaa maailma nyt, kuin mitä se oli Churchillin aikana. Mutta likaisten diilien ja etupiirien tuleminen on entistä todennäköisempää. Mitkä voisivat olla niiden rajat ja seuraamukset?”
Antaako Trump periksi?
Brand hahmotteli mallin, joka näyttää nyt mahdolliselta maailman jakautuessa uudelleen vaikutuspiireihin:
”On helpointa ajatella sellaisia järjestelyjä Euroopassa, missä Trump vaikuttaa päättäväiseltä lopettaa Ukrainan sota ja normalisoida suhteet Venäjään melkein millä hinnalla tahansa. Jos Trump pakottaa Kiovan heikkoon ja toimeenpanovaikeuksia sisältävään rauhansopimukseen, Moskova tulee saavuttamaan kontrollin, joko sotilaallisesti tai poliittisesti, suureen osaan Ukrainaa. Ratkaisu saattaisi siis kääntyä siitä, mikä aluksi näytti jo Venäjän kannalta hävityltä hyökkäyssodalta, opetukseksi siitä, millainen kohtalo odottaa myös muita uppiniskaisia entisen neuvostoimperiumin valtioita.
Putin voi varmasti ulottaa vaikutusvaltansa Valko-Venäjälle. Ja mikäli diili Ukrainasta liittyisi amerikkalaisten joukkojen vähennyksiin maanosassa – tai ehkä mahdolliseen Yhdysvaltojen vetäytymiseen Natosta – se aiheuttaisi Itä-Euroopan valtioille raskaan venäläisen pelotuskampanjan. Nyt ei ole Putinin eikä Trumpin vallassa siirtää puolta maanosasta Venäjän vallan alle, mutta suurvaltadiili voisi johtaa pitkälti Venäjän paluuseen voimatekijäksi Itä-Euroopassa.
Vastaava tilanne voi syntyä Kiinan vaikutuspiirin vahvistuessa Aasian rannikkoalueilla. Trump on kaupallisesti haukka mutta turvallisuuspoliittisesti kyyhkynen Kiinan suhteen. Mikäli Beijing hyökkäisi Taiwaniin, hän kerran totesi, niin Yhdysvallat ei voisi tehdä mitään asialle.
Kiinalais-amerikkalainen kaupanteko saattaisi johtaa Taipeille annetun Yhdysvaltain tuen vähenemiseen, antaen Beijingille selvän etenemismahdollisuuden Taiwanin liittämiseksi Kiinaan. Samoin amerikkalaisten vähenevä läsnäolo läntisellä Tyynen meren alueella voisi vakauttaa Kiinan yliotetta Etelä-Kiinan merellä. Ja mikäli Trump tai jokin tuleva presidentti vetäytyisi Yhdysvaltain liittolaissuhteista Indo-Pacific-alueella, niin maat Etelä-Koreasta aina Australiaan asti joutuisivat vastustamaan kiinalaisten voimaa. Jopa silloin, jos Kiina ei haluaisikaan dominoida fyysisesti, se voisi vaatia suurempaa kunnioitusta alueelta.
Yhdysvaltain etupiiri ei häviäisi kuvioista. Se voisi asettua uudelleen läntiselle pallonpuoliskolle. Amerikka pyrkisi kaksinkertaistamaan pyrkimyksensä vähentää Beijingin kaupallista, teknistä ja sotilaallista vaikutusta, pyrkien ehkä saamaan Kiinan luopumaan Uudesta maailmasta hintana sille, että Washington lähtisi Vanhasta maailmasta. Monroe-oppi 2.0 voisi myös sisältää paljon terävämpää painostusta pitääkseen yllä Yhdysvaltain valta-aseman tai vieläpä sen alueellisen laajentamisen – joka, mikäli Kanada tai Grönlanti olisivat kohteet, saattaisi tuhota Naton ja syventää uuden transatlanttisen jakolinjan.
Uudet etupiirit tulisivat rakentumaan suurvaltain diileissä, epäsuorasti tai suorasti lausuttuna. Yhdysvallat vetäytyisi Euraasian strategisilta rajoilta samalla kun se säilyttäisi kontrollinsa läntisellä pallonpuoliskolla. Se voisi muuttaa syvät liittolaisuudet edistyneiden demokraattisten valtioiden kanssa häikäilemättömämpiin liiketoimiin Moskovan ja Beijingin kanssa. Nuo uudet sitoumukset voitaisiin vahvistaa aseriisuntasopimuksilla, sellaisilla, joista Trump on vihjannut, jotka vähentäisivät Yhdysvaltain sotilaallista kulutusta, koska Amerikka ei enää joutuisi puolustamaan tuhansien mailien takana olevia maita.
Tosiaan, tämän lähestymistavan houkutukset ovat ilmiselvät, erityisesti presidentille, joka avoimesti on huolissaan riskeistä, jotka liittyvät kolmanteen maailmansotaan. Etupiiridiilit voisivat rajoittaa lyhyen aikavälin eskalaation vaaraa Ukrainassa ja Taiwanin salmessa. Ne voisivat luoda suurempaa välimatkaa ainakin hetkeksi suurvaltain välille. Ei ole ihme, että ne, jotka suosivat Yhdysvaltain hillittyä käytöstä sekä kansainvälisen suhteiden realistit, pitävät tällaisia järjestelyjä hyvinä. Mutta hinta, sekä ilmeinen että verhottu, tulee olemaan kova.”
Maailman jakaminen on vaarallista
On otettava huomioon, että vaikutuspiirit kuuluvat voimapolitiikkaan, jossa on suuria riskejä:
”Vaikutuspiiri (sphere of influence) on hutera, antiseptinen termi, mutta kun sellaista hallitsee väkivaltainen, liberalismia vastustava tyranni, niin se on vain lieventävä ilmaisutapa valinnanvapaudelle annettavalle kuolettavalle iskulle. Me tiedämme, mitä kauheuksia – kidutusta, joukkosurmia ja pakotettua venäläistämistä – odottaa Ukrainassa, jos se kaatuu Moskovan syliin. Älä oleta Beijingin käyttäytyvän paremmin, jos se saa haltuunsa Taiwanin! Suurvallat yhtäläisesti muovaavat pienempien valtioiden politiikkaa, joten odota demokraattisten arvojen ja vapauksien rapautumista niillä alueilla, joita Venäjä ja Kiina kontrolloivat!
Globaali talous kärsii myös. Jotkut voivat toivoa, että Yhdysvallat kykenisi kauppaamaan tuen Taiwanille vaihdoksi Beijingin lupaukselle antaa saaren korkealaatuisten puolijohteiden kaupan käydä. Mutta kun kunnianhimoiset vallat tulevat hallinnoimaan niiden reunavaltioita, ne välttämättä järjestävät taloutensa uudelleen. Ennemmin tai myöhemmin, Yhdysvallat eristetään kiinalaisten dominoimasta Itä-Aasiasta, kun kauppa ja investoinnit alkavat kulkea Kiinan suuntaan.
Nämä kulut voivat kalveta verrattuna etuihin, jos etupiirit todella luovat suurempaa kansainvälistä vakautta ja vähentävät sodan todennäköisyyttä. Silti tätä argumenttia tulee kyseenalaistaa.
Maailman kaivertaminen esiin on vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa, eikä lopultakaan siksi, että valtioilla, joiden kohtalot on päätetty, on myös oma sanansa sanottavana. Luultavasti Latvia tai Filippiinit eivät voi tehdä paljoakaan välttääkseen suurvaltojen tunkeilun. Mutta Puola ja Japani eivät ole impotentteja pienvaltioita, ja ne eivät tervehdi hyvällä alueita, joita hallitsevat katkerat kilpailijat. Siksi ne saattavat hyvinkin taistella tai turvautua ydinaseisiin ylläpitääkseen turvallisuutensa ja itsenäisyytensä.
Maailma, joka on jaettu suurvaltojen kesken, voi hyvinkin olla sellainen, missä ydinaseiden leviäminen on holtitonta. Myös Washingtonille uhat saattavat olla suurempia kuin miltä ne näyttävät.
Takautuvasti tutkijat nykyisin usein näkevät kylmän sodan ajan vakaana ajanjaksona – kilpailevien Amerikan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirien ansiosta. Tätä se ei kuitenkaan ollut. Vaihtelut sotilaallisissa voimasuhteissa tuottivat korkean asteen kriisejä – Koreassa, Berliinissä, Kuubassa ja muualla – kun supervallat testasivat toistensa päättäväisyyttä puolustaa omaa reviiriään. Tämä historia antaa varoituksen siitä, mitä voi olla edessä.
Etupiiridiilit eivät ole pyhiä. Ne ovat yhtä kestäviä kuin on se voimatasapaino, joka on ne luonut. Jos kaupankäynti Moskovan ja Beijingin kanssa antaa niille yksinkertaisesti vahvemman aseman tärkeillä alueilla nämä diilit voivat merkitä alkua, ei loppua, niiden halulle kumota olemassa oleva järjestelmä.
Mikäli Putin dominoi Ukrainaa, miksi hän ei käyttäisi sitä alustana myöhempiin laajennuksiin? Jos Kiina kontrolloi Taiwania, miksi se ei käyttäisi tätä etua muita haavoittuvia valtioita kohtaan? Ja jos Kiina tulee hallitsemaan maailman dynaamisinta aluetta, niin miksi se ei käyttäisi hyväkseen syntynyttä vahvaa asemaansa haastaakseen Yhdysvallat keskisellä Tyynellä merellä? Mikä saattaisi estää sitä rikkomasta lupaustaan pysyä poissa läntiseltä pallonpuoliskolta?
Yhdysvaltain oma historia paljastaa suurvaltojen kaupankäynnin lyhytaikaisuuden. Kun James Monroe kehitti hänen nimeään kantavan doktriinin, hän vakuutti pysyvänsä pois Euroopasta, mikäli Eurooppa pysyi poissa Amerikoista. Lupaus piti pintansa ainoastaan niin kauan, kuin se oli yhteneväinen Yhdysvaltojen intressien kanssa.
Perimmäinen ongelma on se, että etupiiriajattelu lepää huteralla olettamuksella suurvaltojen käytöksestä. Mikäli Putin ja Xi olisivat vaatimattomia miehiä, keskinkertaisilla ambitiotasoilla, he saattaisivat tyytyä turvallisuusalueisiin rajoillaan. Mutta he, niin kuin monet muutosta haluavien maiden johtajat, ovat hakemassa ideologioista suuruutta ja kunniantavoittelua. Xi aikoo tehdä Kiinasta mahtavan, globaalisti vaikuttavan valtion. Maailman jakamistavoite voi antaa väliaikaisesti vakautta, niin kauan kuin revisionistiset vallat sulattelevat uusia valloituksiaan, mutta vain siksi ajaksi, kuin ne keräävät voimia haastaakseen status quota uudelleen. Tässä tulevaisuudessa vaikutuspiirit eivät ole polku rauhaan vaan tie sotaan.
Tämä kaikki on olettamusta, toistaiseksi. Mutta vaikutuspiireihin nojautuva maailma on tulossa näkyviin selvemmin, kun muutosta haluavat maat puskevat eteenpäin ja Yhdysvaltain sitoutuminen sellaisen maailman estämiseen heikkenee. Onnettomaksi asian tekee se, että tämä ei ole tulevaisuus, jossa amerikkalaiset haluaisivat elää, huolimatta siitä, että miten houkuttelevalta se nyt näyttäytyykään.”
+++
Kommentti geopoliittisen seuran sivuston ylläpitäjältä
Hal Brandsin kirjoitus kuvaa hyvin ongelmaa, jollainen on toistunut usein ennenkin historian kuluessa. Kun voimasuhteet monista erilaisista syistä muuttuvat, pitkään hallinneet imperiumit ja vallankäyttäjät saavat väistämättä uusia haastajia, jotka jossain vaiheessa yrittävät kumota vallitsevan järjestyksen – ja usein siinä onnistuvatkin.
Maailmalla on kansainvälisen politiikan historian yhtenä perusoppikirjana käytetty Thukydideen teosta Peloponnesolaissota. Se on kirjoitettu silminnäkijän kuvauksena peloponnesolaissotien alkuvaiheista (431–411 eKr.). Häntä kiinnosti erityisesti selvittää, miksi Ateena ja Sparta liittokuntineen kilpaillessaan hegemoniasta joutuivat koko kreikkalaisen maailman kannalta kohtalokkaan tuhoisaan sotaan toisiaan vastaan. Toisaalta häntä kiinnosti, mitkä tekijät määräsivät sodan kulun. Monet kansainvälisen politiikan ja strategian nykyiset käsitteet ja teoriat pohjautuvat osaksi noihin kokemuksiin.
Suunnilleen samoihin aikoihin, noin vuonna 500 eKr, syntyi myös toinen alan klassikko Sun Tzun (vanhan tyylin mukaisesti kirjoitettuna) kirjoituskokoelma, joka paljon myöhemmin sai länsimaissa nimen Sotataito. Nykyisinkin pidetään kiinalaisen sotataidon perustana kirjassa esitettyä ajatusta, että keskeistä on voimien tarkoituksenmukainen käyttö valitun päämäärän hyväksi. Paras tulos saavutetaan, jos asevoimaa ei jouduta käyttämään lainkaan, mutta jos sotaan kuitenkin joudutaan, siitä pitäisi selviytyä irti nopeasti. Jos se ei ole mahdollista, käytetään aikaa vihollisen kuluttamiseen, kunnes tulee sopiva hetki ratkaisun hakemiseen. Näihin oppeihin vedotaan jälleen, kun analysoidaan Kiinan roolia kansainvälisessä politiikassa.
Geopoliittisen seuran sivustolla (www.sgseura.fi ) on julkaistu myös monia muita ajankohtaisia artikkeleita ja kirja-arvioita. Kiinnitän huomiota erityisesti Risto Volasen käännöksiin ja referaatteihin Charles Kupchanin tuotannosta, muun muassa kirjoitukset 11.8. ja 29.9.2024, jolloin Yhdysvaltojen vaalikamppailu kävi kuumana.
Kiitän Risto Volasta Hal Brandsin artikkelin löytämisestä ja Heikki Talvitietä sen kääntämisestä.
Keskustelu näistä aiheista varmasti jatkuu.
Pekka Visuri