Juhani Suomi 16.3.2026
Ydinasepelotteen turvallisuusharha
Suomen hallitus kertoi 5. maaliskuuta puolustusministeri Antti Häkkäsen suulla tulevansa esittämään muutoksia nykyisiin ydinaseita koskeviin rajoituksiin. Käytännössä asia aiotaan toteuttaa poistamalla ydinenergialaista kaikki ydinaseita koskevat rajoitukset ja säätämällä rikoslaissa Suomen sotilaalliseen puolustamiseen liittyvistä poikkeusperusteista, joiden täyttyessä ydinräjähteiden tuominen Suomeen, niiden kuljettaminen tai hallussapito täällä olisi sallittua tarkoituksella puolustaa Suomea sotilaallisesti.
Häkkänen ei suostunut ottamaan kantaa kysymykseen, missä tilanteissa lakimuutokseen voitaisiin turvautua. Ylipäätään hän pyrki vähättelemään otetun askelen merkitystä varoittelemalla dramatisoimasta päätöstä ja kehottamalla suhtautumaan siihen rauhallisesti. Otetun askelen minimoimiseen tähtäsi myös vetoaminen siihen, että ydinenergialakia muuttamalla Suomi saattaisi ydinasepolitiikkansa Naton valtavirran, myös Pohjoismaiden, tasolle. Tämän perustelun onttouden ovat asiantuntijat tosin jo ehtineet paljastaa, sillä useat Pohjoismaat ovat jo pitkään kieltäneet ydinaseiden tuomisen alueilleen rauhan aikana.
Häkkänen kieltäytyi niin ikään ottamasta kantaa kysymykseen, millaisiin ydinaseisiin lakimuutosta voitaisiin soveltaa. Kun hallitus juuri vastikään käänsi korostetusti selkänsä Ranskan presidentti Macronin ehdottamalle uudelle eurooppalaiselle ydinpelotteelle, ei vaihtoehtoja juuri jää: nyt halutaan raivata viimeisetkin esteet amerikkalaisten ydinaseiden maahantuonnilta. Aiemmin pidettiin jo huolta siitä, ettei Nato-jäsenyyttä koskevaan hakemukseen eikä liioin DCA-sopimukseen tullut minkäänlaisia ydinaseita koskevia varaumia, koska korostettiin ydinenergialain tekevän ydinaseiden Suomeen tuomisen mahdottomaksi. Nyt samainen laki halutaan siis kuitenkin vesittää.
Julkisuudessa Häkkänen perusteli lainmuutosta selittämällä sen parantavan Naton ennaltaehkäisevää pelotetta, mikä on tarkoituksenmukaista kaunistelua. Tähän astikin sotilasasiantuntijat ovat lähteneet siitä, että Suomea – kuten muitakin Pohjoismaita – voidaan puolustaa myös ydinaseilla tuomatta niitä näiden valtioiden alueille. Varsinkin kun sellaisen puolustamisen on laskelmoitu tapahtuvan lähinnä pitkän ja keskipitkän kantaman ohjuksilla. Jos taas uuden avauksen taka-ajatuksena on esimerkiksi sallia ydinaseiden läpikulku Suomen ilmatilan kautta tai suoda niitä kuljettaville lentokoneille välilaskumahdollisuus Suomessa, ei sadassa vuodessa ole opittu juuri mitään. Suomen maaperää tarjottiin 1920-luvulla toistuvasti Neuvosto-Venäjää/Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvien sotilaallisten operaatioiden tukialueeksi. Mitään hyötyä siitä ei Suomen turvallisuudelle koitunut, vahinkoa sitäkin enemmän. Nyt halutaan koettaa kepillä jäätä uudelleen.
Kuten aina ennenkin, moisille pyrkimyksille on satanut julkisuudessa ohjailtua tukea sekä valtamediassa että piireistä, jotka olisivat olleet jo ennalta ennustettavissa. Näkyvimmin on lanseerattu jälleen kerran valikoitua ”tutkijatietoa”. Sen tasoa kuvastaa erään tutkijan jyrähdys: rajoitusten poistamisella ja sillä, tuleeko Suomeen ydinaseita ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Toinen asiantuntija korosti, ettei näe viitteitä siitä, että Naton pöydässä edes keskusteltaisiin ydinaseiden tuomisesta Suomeen. Joku voisi kysyä, mihin lainmuutosta sitten ylipäätään tarvitaan.
Tapansa mukaan tasavallan presidentti kulki taas joukon kärjessä korostamalla ”toivovansa valtakunnan päämiehenä, että meillä ei ole minkäännäköisiä rajoitteita meidän ydinasesuunnitteluun”. Tähän asti suunnittelu ja ydinaseita koskevat päätökset ovat yleensä olleet tiukasti harvojen ydinasevaltojen käsissä. Ehkä yllättävin aselippua heiluttaneista on ollut pasifistiksi itseään aiemmin luonnehtinut entinen pääministeri Sanna Marin, jonka mielestä Suomella ei pidä olla ”turhia esteitä” ydinaseille.
Suomen pitkät perinteet ydinaseiden rajoittamispyrkimyksissä
Suomi oli aikanaan yksi ensimmäisistä ydinsulkusopimuksen (NPT) allekirjoittaneista ja ratifioineista valtioista. Sopimus velvoittaa Suomea olemaan hankkimatta ydinaseita ja muun muassa edistää ydinmateriaalin valvontaa. Sopimuksen voimaantulosta vuonna 1970 lähtien Suomi on pitänyt sitä keskeisenä kansainvälisen turvallisuuden tukipilarina ja ydinaseiden leviämisen estäjänä. Paktiin liittyessään Suomi sai muiden ydinaseettomien valtioiden tavoin kaikilta ydinasevalloilta nk. negatiiviset turvallisuustakeet eli lupaukset olla määrätyin ehdoin käyttämättä ydinaseita Suomea vastaan. Ydinsulkusopimukseen ovat sittemmin liittyneet lähes kaikki maailman valtiot. Poikkeuksen muodostavat vain Intia, Pakistan, Israel ja Pohjois-Korea.
Ydinsulkusopimus ei kuitenkaan kiellä ydinasevaltion valvonnassa olevien ydinaseiden sijoittamista toisten valtioiden alueille. Siltä osin Suomen hallitus kuitenkin määritteli kantansa jo hyvissä ajoin ennen ydinsulkusopimuksen syntyä vastatessaan 3.3.1962 YK:n pääsihteerin tiedusteluun. Tuolloin se totesi, että ”Suomi on liittoutuneiden valtojen kanssa v. 1947 solmimassaan rauhansopimuksessa omasta puolestaan sitoutunut olemaan ’pitämättä, valmistamatta tai kokeilematta mitään ydinasetta’. Suomen noudattamasta puolueettomuuspolitiikasta seuraa, ettei se myöskään suostu vastaanottamaan alueellaan ydinaseita enempää kuin muitakaan sotilaallisia laitteita minkään muun valtion lukuun.”
Myöhemmin on näitä kannanottoja täydennetty vielä juridisella esteellä, kun vuonna 1987 voimaan tulleessa ydinenergialaissa todetaan yksiselitteisesti, että kaikkien ydinräjähteiden tuonti Suomen alueelle on kielletty. Tuosta sopimuksen ydinosasta halutaan nyt siis irti, ja aivan varmasti pian ”unohdetaan” aiemmat keskeiset kannanotot ja sopimuksetkin. Sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän esitaistelijana esiintyessään Suomi on samaan aikaan vähä vähältä irtautunut kaikista sittemmin vastenmielisiksi koetuista kansainvälisistä sitoumuksistaan tavalla, joka poikkeaa noissa pakteissa määritellyistä muodoista.
Samaisessa vastauksessaan YK:n pääsihteerille Suomen hallitus otti kantaa myös pääsihteerin esille ottamiin ydinaseettomiin vyöhykkeisiin ja kannatti lämpimästi niiden muodostamista osaratkaisuina, jotka rajoittaisivat ydinaseiden jatkuvaa kehittämistä ja leviämistä: ”… niihin kuuluvat valtiot sitoutuisivat keskinäisin sopimuksin ja yhteisesti hyväksymänsä valvonnan alaisuudessa olemaan valmistamatta, hankkimatta tai vastaanottamatta ydinaseita ja joita koskevia sopimuksia ydinasevallat sitoutuisivat kunnioittamaan. Suomen hallituksen käsityksen mukaan tällaisten ydinaseettomien vyöhykkeiden muodostaminen laajoille alueille vaikuttaisi merkittävällä tavalla kansainvälisen jännityksen lieventämisen hyväksi.”
Tällä tiellä Suomi ei jäänyt odottelemaan, vaan esitti jo 28.5.1963 – siis jo ennen ydinsukusopimusta – presidentti Urho Kekkosen suulla ajatuksen Pohjoismaiden muodostamasta ydinaseettomasta vyöhykkeestä (PYV). Taustalla oli ajatus, että tällainen alueellinen sopimus voisi täydentää mahdollista tulevaa ydinsulkupaktia lisämääräyksillä, jotka voisivat koskea esimerkiksi lentokoneiden ja alusten läpikulkua, valvontaa ja ydinjätteitä.
Kekkosen vyöhykealoite sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton, mutta ydinsulkusopimuksen voimaantulon jälkeen alettiin vähitellen oivaltaa, että perustettu ja toimiva vyöhyke olisi itse asiassa melkoinen hallinnollinen kokonaisuus, joka voisi pitää sisällään moninaisia ristikkäisiä sitoumuksia. Keskeiset suomalaiset diplomaatit kokivatkin vyöhykeidean Suomen kannalta hyödyllisenä tavoitteena, mikä osaltaan selittää sitä, että aloite pysyi hengissä ja jalostui aina vuoden 1992 alkuun asti. Noiden lähes kolmen vuosikymmenen aikana ydinaseettomien vyöhykkeiden sopimuksia ehdittiin solmia Afrikassa, Eteläisen Tyynenmeren alueella, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa.
Tehdessään selkoa aloitteensa taustoista Kekkonen korosti nimenomaan ydinaseiden leviämisen vaaraa. Olivathan viimeksi Kuuban ohjuskriisi ja sen myötä uhannut ydinasekonflikti osoittaneet, että ”jokainen toimenpide, joka voisi johtaa ydinaseiden sijoittamiseen alueille, joilla niitä ei vielä ole tai sellaisten valtojen hallintaan, joilla ei ole tällaisia aseita käytössään, synnyttää mitä suurinta levottomuutta ja jännitystä.” Hän oli vakuuttunut siitä, että Pohjolan julistaminen ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi siirtäisi alueen valtiot kiistattomasti pois niiden spekulaatioiden piiristä, joita ydinasestrategian kehitys on aikaansaanut ja varmistaisi alueen pysymisen kansainvälisen jännityksen ulkopuolella. Tältä linjalta Suomi on nyt vetäytymässä uhmakkaasti valitsemalla toisen turvallisuusstrategian.
Julkisuudessa on myös ehditty spekuloida, miten Venäjä Suomen muuttuneeseen ydinasepolitiikkaan tulee suhtautumaan. Onhan sen turvallisuuspoliittista ajattelua hallinnut jo vuosisatojen ajan lännestä tulevan hyökkäyksen pelko. Suomen suhteissa se tiivistyi tavoitteeksi saada jonkinlainen garantia siitä, ettei Suomi luovuta aluettaan itään suuntautuvan hyökkäyksen tukialueeksi. Se nousi esiin ensin Tarton rauhanneuvotteluissa ja uudelleen 1930-luvun lopulla nk. Jartsev-keskusteluissa, kunnes sodassa hävinnyt Suomi tuon vakuutuksen antoi yya-sopimuksen muodossa vuonna 1948.
Tuskin Venäjän perimmäiset reaktiot paljonkaan tulevat poikkeamaan siitä, minkä maailma ehti kokea jo lokakuussa 1962. Tuolloinhan Yhdysvaltain sotilastiedustelu paljasti Neuvostoliiton olevan kuljettamassa keskikantaman ohjuksia meritse Kuubaan. Presidentti John F. Kennedy julisti välittömästi Kuuban laivastosaartoon ja ilmoitti, että Yhdysvallat tulisi pitämään jokaista Kuubasta laukaistua ydinohjusta Neuvostoliiton hyökkäyksenä ja vastaamaan siihen kostotoimin. Samalla Kennedy määräsi maan asevoimat – mukaan lukien ydiniskuvoimat – taisteluvalmiuteen. Neuvostoliitto vastasi kutsumalla koolle Varsovan liiton johdon, peruuttamalla sotilaiden lomat ja lisäämällä asevoimien valmiutta. Jännityksen kiristyminen näytti johtavan vääjäämättä kohti ydinasesotaa. Ratkaisun odotettiin tapahtuvan vaiheessa, jolloin Kuubaan matkalla olleet neuvostoalukset saapuisivat saartoalueelle ja kohtaisivat amerikkalaiset sota-alukset.
Kuuban ohjuskriisi laukesi vasta, kun pääsihteeri-pääministeri N.S. Hruštšev komensi Neuvostoliiton alukset kotimatkalle ja Yhdysvallat lopetti merisaartonsa sekä vakuutti, ettei Kuubaan tultaisi hyökkäämään. Löytyykö tästä ajasta yhtä realistisia kansansa johtajia, on kysymys, johon nykynäyttöjen perusteella suhtautuu väkisinkin skeptisesti.
Presidentti Kekkonen kuvaili noiden päivien raastavaa jännitystä myöhemmin akateemikko Mika Waltarille seuraavaan tapaan: ”kun… sietämättömän jännityksen valtaamana seurasin Kuuban selkkauksen kehitystä, palasi Johannes Angelos monesti mieleeni.” Näinä päivinä monille saattaa pikemminkin palata mieleen Sinuhe egyptiläisen pessimismi: ”Sillä ihminen on sellainen, että hän ei muutu.”
Heikki Talvitie 1.3.2026
Eurooppalainen hokkus-pokkus-narratiivi ja suurvallat
Yhdysvallat ja Israel ovat aloittaneet ”erityisoperaation” Irania vastaan. Tarkoituksena on vaihtaa Iraniin Yhdysvalloille ja juutalaisvaltiolle myönteisempi hallitus. Toiminta alkoi viie joulukuussa Yhdysvaltojen voimakkailla toimilla Iranin talouden romahduttamiseksi, mistä seurasi pian myös laajoja mielenosoituksia, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti. Samalla ryhdyttiin Lähi-itään kokoamaan merkittävä määrä amerikkalaisten sotilaallista voimaa. Kun Donald Trump on ollut vakuuttunut siitä, että Venäjä tai Kiina eivät tule käyttämään ydinasetta Irania puolustaessaan, niin iskuihin Iranin hallintoa vastaan lähdettiin konventionaalisin voimin.
Tämä taktiikka osana isoa strategiaa periytyy jo Henry Kissingerin ajoilta. Pyritään pitämään ydinaseet ulkopuolella, ja sitten Yhdysvaltojen sotilaallinen ylivoima alueella on selviö. Se, että amerikkalaiset ovat kokeneet jatkuvia pettymyksiä voiman käytössä, ei johdu voiman puutteesta, vaan politiikan heikkouksista. Näin on käynyt Vietnamissa ja Afganistanissa, Libyassa, Irakissa, Georgiassa, Ukrainassa sekä useissa muissa amerikkalaisten masinoimissa konflikteissa. Näistä epäonnistumisista Trump muistutti kampanjapuheissaan mutta on nyt lähtenyt kuitenkin samalle tielle.
Kun Eurooppa on joutunut heikkouksissaan Yhdysvaltain maalitauluksi, niin läntisen Euroopan johtajat hakevat nyt epätoivoisesti narratiivia, joka vielä osoittaisi, että Eurooppa on yhtenäinen ja Eurooppa on voimakas. Uudeksi kertomukseksi on valittu teesi, jonka mukaan Ukraina on voittanut sodan ja Venäjä on sen jo hävinnyt. Argumenttina on, että Venäjä ei ole saavuttanut päämääriään, jotka tässä läntisessä formulassa ovat länsieurooppalaisten käsitys siitä, mihin Venäjä Ukraina-politiikallaan on pyrkinyt. Tuskin on yllättävää, että muut eivät tuollaiseen logiikkaan usko.
Yhdysvaltain iskut Iraniin alkoivat sen jälkeen, kun kävi ilmi, että Kiina ei ollut valmis sotilaallisiin vastatoimiin sen vuoksi. Venäjä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan halunnut voimakkaampaa pelotetta amerikkalaisille mutta tyytyi aikaisempaan politiikkaansa olla puuttumatta asiaan.
Suomalainen analyysi tapahtumista kertautuu myös Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 1.3.2026, jossa on seuraava toteamus: ”Iranin kanssa yhteistyötä tekevä Venäjäkin tuli vedetyksi mukaan peliin. Jälleen kerran sille tehtiin selväksi, että se on enää vain vähäarvoinen tikku pelissä eikä pelaaja.”
Suomalaisten sokea piste on siinä, että ei kyetä näkemään Lähi-idän konfliktia osana suurvaltojen eli Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän kilpailua reviireistä ja sitä, että niillä on myös yhteisiä etuja katsoa, että ydinaseita ei käytetä eikä alueellista sotaa päästetä laajenemaan. Yhdysvallat tekee nyt raakaa työtä ja paaluttaa omaa reviiriään. Tämä pelaa osittain Kiinan pussiin, kun Yhdysvallat on riisunut naamiot länsimaiselta liberalismilta. Venäjän etu taas on se, että Yhdysvallat pakottaa läntisen Euroopan eräänlaiseen modus vivendiin Venäjän kanssa, kävi Ukrainalle miten tahansa.
Yhdysvallat tukee samalla eurooppalaisia populistisia puolueita, jotka ovat myötämielisiä trumpilaiselle ajattelulle. Tämä on todettu myös Yhdysvaltojen viimeisimmissä strategisissa linjauksissa.
Jotta läntisen Euroopan ja Venäjän suhde saatettaisiin sellaiseksi, että Yhdysvaltojen ei tarvitsisi puuttua siihen konfliktin osapuolena, niin Yhdysvaltain ulkoministeri Rubio kävi Münchenin turvallisuuskonferenssin jälkeen vierailulla Unkarissa ja Slovakiassa. Molemmat maathan ovat ulkopoliittisesti kylmän sodan aikaisen suomalaisen politiikan polulla. Niillä on suhteet sekä Yhdysvaltoihin että Venäjään. Ja tähän olotilaan amerikkalaiset haluaisivat koko Euroopan mukaan, ei siis vain Unkarin ja Slovakian. Onkin mielenkiintoista seurata, mitä Unkarin vaaleissa tapahtuu ja mitä seuraamuksia kansan valinnoilla saattaa sitten olla.
Venäjän voimakkuuden ja heikkouden määrän voi lukea Naton laajennuksen historiasta. Itä-Eurooppa, Baltian maat sekä nyt Suomi ja Ruotsi saivat mennä Venäjän pahemmin vastustamatta. Sen sijaan yritys viedä Georgia ja Ukraina Natoon, aiheutti sodan. Sama tilanne tulee olemaan Moldovan kohdalla, jos se kääntyy Naton tielle. Moldova on avain myös sille, että Ukrainalla vielä oleva Mustan meren rannikko tulee olemaan konfliktin osapuoli, jos ja kun pyritään yhdistämään Transnistria Venäjän valloittamiin Ukrainan alueisiin.
Suomen ja Ruotsin geopoliittinen asema on muuttunut erittäin paljon. Suurvaltojen kyky pitää Pohjola niiden osalta tasapainossa heikkeni, kun arktinen alue siirtyi geopoliittisen kilpailun tärkeäksi alueeksi. Pohjolan sijainti keskeisten hyökkäysurien ulkopuolella oli suonut Ruotsille ja sen vanavedessä myös Suomelle liikkumatilaa, joka nyt on täysin menetetty. Ruotsin edullinen geopoliittinen sijainti muuttui sille negatiiviseksi etulinjaan asettumisen myötä, ja Ruotsin voimakas ote Pohjolaan loppui kuin seinään. Konkreettisesti se näkyi Ruotsin Nato-jäsenyydessä. Lohtuna ei voida pitää sitäkään, että Ruotsi koordinoi taas parin vuosisadan tauon jälkeen Pohjois-Suomen puolustusta.
Suomen oma puolustus on hyvällä tolalla, mikäli luotetaan siihen, että ydinasetta ei käytetä eikä aiheuteta provokaatioita, jotka lisäisivät hyökkäyksen uhkaa. Murmanskin sukellusveneet ja Pietarin kaupunki ovat sellaisia Naton tuhoamismaaleja, että konventionaalista rintamalinjaa Pohjolaan tuskin tulee. Jos Suomen Nato-jäsenyys ei ole Venäjälle suuri ongelma, niin minkä takia Suomi haluaisi Nato-politiikkansa olevan Venäjälle ongelma. Ennen kuin saamme tähän vastauksen, niin Yhdysvallat on ryhtynyt säätelemään Suomen Nato-politiikkaa siten, että Pohjolaan saadaan harmoninen yhteiselo Nato-maiden ja Venäjän välillä. Yhdysvallat dominoi aluetta, joka käsittää Kanadan, Grönlannin, Islannin, Ison-Britannian, Pohjolan ja Baltian aina Puolaan asti. Tällä hetkellä dominointi on de facto -tasolla. Onko de jure -tasolle tarvetta mennä, sen määrittelevät alueen valtiot omilla poliittisilla päätöksillään.
Espoossa 1.3.2026
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Pekka Kauppala 8.1.2026
Zelensky saamassa yliotteen Ukrainan valtataistelussa lähentymällä Trumpia
Jo poliittiseen romahdukseen tuomitulta vaikuttanut presidentti Zelensky näyttää reilun kuukauden aikana onnistuneen hämmästyttävästi kääntämään Kiovan sisäisen valtapelin jälleen edukseen. Tammikuun alun tapahtumien jälkeen näyttää häntä nöyryyttänyt ”vallankumouskomitea” vuorostaan olevan romahduksen ja hajoamisen partaalla.
Kun nyt pitkän ja harkitun taitavan päättämättä jättämisen jälkeen Zelensky nimitti uuden kansliapäällikön, valinta kohdistui sotilastiedustelu GUR’in johtajaan Kyrilo Budanoviin, joka ei kuulunut ns. vallankumouskomiteaan. Samalla Zelenskyi määräsi GUR’in uudeksi johtajaksi kenraaliluutnantti Oleg Ivaštšenkon, jota komiteaa lähellä oleva Ukrajinska Pravda on arvioinut ”sataprosenttiseksi [ex-kansliapäällikkö Andry – PK] Jermakin mieheksi” eli komitean puhtaaksi ja aktiiviseksi vastustajaksi. Presidentti on vielä pienen sisäisen taistelun jälkeen 5. tammikuuta pakottanut komitean voimahahmon, hänet ja Jermakin selkeästi pettäneen turvallisuuspalvelu SBU’n johtajan Vasyl Maljuk’in pyytämään eroa.
Paljon muitakin virkamuutoksia on ollut ja tulee seuraamaan Zelenskyn julistamassa perinpohjaisessa henkilöstön rotaatiossa. Siinä on tosiasiassa kysymys uskollisten nostosta korkeammille paikoille ja epäluotettaviksi osoittautuneiden tai epäiltyjen siirrosta hierarkiassa alaspäin.
Zelenskyn ja Jermakin voimannäyte heidän asemansa jouduttua uhanalaiseksi pohjautuu kylmäpäisyyteen ja erinomaiseen pelisilmään hädän hetkellä. Viivyttelyllä hankittu ajanvoitto antoi mahdollisuuden koota sotilaspiireistä siviilikomiteaan kriittisesti suhtautuvat ainekset yhteen ja antaa komitean ajautua keskinäisiin erimielisyyksiin.
Zelenskyllä on nyt paremmat edellytykset saada rauhansopimus hyväksytyksi
Presidentti Zelenskyn hallinnon kriisistä huolimatta täysimittaisesti toteuttamat ulkomaanmatkat ja presidentti Trumpin kanssa onnistuneet neuvottelut ovat pitäneet hänen arvovaltansa yllä sekä osoittaneet suunnan realistisiin rauhanjärjestelyihin. Ne voitaneen toteuttaa toimien yhdessä Trumpin kanssa.
Tätä kautta mahdollisuus toimivan rauhansopimuksen aikaansaamiseen on jälleen kasvanut. Ukrainaan on hahmottumassa jälleen vahva ja toimintakykyinen johto, jolla on nyt vakavasti otettavia mahdollisuuksia ajaa piakkoin ehkä syntyvä rauhansopimus läpi parlamentissa.
Korruptiotutkinta viivästynee
Korruptiopoliisi NABU ”vallankumouskomitean” keihäänkärkenä lienee tämän runsaan kuukauden aikana jäänyt odottelemaan liian kauan ja mennyt siinä Zelenskyn ja Jermakin ansaan. Se ryhtyi uusiin toimiin vasta 26. joulukuuta, melkein kuukauden kuluttua Jermakin kukistamisesta, tunkeutumalla parlamenttiin tarkoituksella saada syytteeseen viisi zelenskyläistä kansan palvelija -puolueen edustajaa.
NABUn operaatiota hidasti merkittävästi valtion vartiointipalvelu UDO, joka oli myös kuluttanut NABUn aikaa Jermakin vastaisessa operaatiossa. UDOn johtaja Oleksi Morozov on taustaltaan GURin eversti. Voitetulla ajalla lienee tuhottu tai kuljetettu pois raskauttavia dokumentteja.
Suorana tuloksena NABUn operaatiosta oli vain korruptiotuomioistuimen 27. joulukuuta tekemä päätös syytteestä ja takuusumman vaatimisesta Zelenskylle erityisen läheiseltä kansanedustaja Juri Kisjel’iltä. Presidentin uuden voimistumisen jälkeen herää kysymys, joutuuko NABU uudelleen kohtaamaan yrityksen alistaa se presidentinhallinnolle. Sen on tähän mennessä pelastanut eurooppalaisten valtioiden voimakas painostus.
Läheneminen Trumpiin on todennäköisesti yhdistetty hänen hallintonsa valmiuteen hillitä tai lopettaa tuki NABUlle. Lehdistötietojen 21. joulukuuta mukaan Zelenskyn tärkein kansainvälinen suhteiden rakentaja, Ukrainan turvallisuusneuvoston puheenjohtaja Rüstem Ümerov on käynyt Turkin presidentti Erdoğanin välityksellä neuvotteluja FBIn johtajan Kash Patelin kanssa siitä, että Yhdysvallat lopettaisi tukensa NABUn korruptiotutkimuksille. Patelia pidetään erityisen jyrkkänä ja taisteluvalmiina MAGA-liikkeen edustajana, ja sen kannattajilla on suuri kiinnostus rauhanjärjestelyjen edistämiseen. Vastineeksi Ümerovin kerrotaan luvanneen enemmän suopeutta Trumpin linjauksiin rauhansuunnittelussa.[1]
Trump ja Zelensky lähenivät rauhanehdoissa
Neuvotteluissa Trumpin kanssa 28. joulukuuta Zelensky ensimmäisen kerran onnistui pääsemään oikeaan yhteisymmärrykseen ja erimielisyyksien ratkomiseen. Ukrainan tulevaisuuden kannalta keskeinen kysymys turvatakuista selkeytyi. Ainoaksi merkittävänä aukoksi kerrotaan jääneen pohjoisen Donetskin alueen hallinnan kysymys, joka todellakin on äärimmäisen vaikea.
Yksinkertaisinta rauhanteko olisi rintamalinjan kulun pohjalta. Jos sen sijaan koko Donetskin alue siirtyy Venäjälle – rajoitusten kera – herää joukoittain kysymyksiä: minkälaisia nuo rajoitukset olisivat sekä kuinka ja missä vaiheessa luovutuksen pitää tapahtua? Ja lopulta, saako Ukraina tärkeiden linnoitusalueidensa luovutuksesta jotain vastamyönnytyksiä? Sellainen olisi esimerkiksi länsivaltojen 20 kohdan ohjelmaan ilmestynyt kohta, jonka mukaan Dnjeprin suulla Venäjän hallussa oleva, asumaton mutta strategisesti merkittävä Kinburgin kynnäs demilitarisoitaisiin.
Zelenskyn myötäily Trumpia kohtaan on otettu eurooppalaisten johtajien parissa vastaan epäluulolla ja neuvoilla varovaisuuteen. Suoraan tuomitsevuuteen ylti Yhdysvaltain entisen varapresidentin Kamala Harrisin turvallisuusneuvonantaja Philip Gordon vaatimalla Zelenskyä hylkäämään minkä tahansa Trumpin hahmotteleman rauhansuunnitelman[2]. Noissa piireissä ei ylipäänsä toivota Trumpin rauhansuunnitelmien toteutumista, vaan pyritään toistaiseksi jatkamaan epämääräisen ajan kulutussotaa, kun odotetaan Venäjän talouden heikentyvän sotarasitusten alla.
Ukrainan intressien kannalta kulutussodan jatkaminen olisi uhkarohkea tie. Ukraina pystyisi melko todennäköisesti vielä useampia vuosia kestämään sotilaallisesti. Uhkaavampi on näköala valtiota ylläpitävän ”henkisen liiman” pettämisestä, kuten kävi neljä vuotta kestäneessä ensimmäisessä maailmansodassa kolmelle suurvallalle. Ukrainan nyt väliaikaisesti helpottunut valtakriisi on jo osoittanut vaaran merkkejä.
Sotaväsymyksen uhka koskee myös Venäjää[3], mutta sosiologis-politologinen analyysi osoittaa, että rakenteellinen (etninen, uskonnollinen, kulttuurillinen ja maailmankatsomuksellinen) heterogeenisyys on Ukrainassa vielä suurempaa kuin Venäjällä. Jo yli kaksi vuotta on sota myös sujunut turhauttavasti jatkuvien vaikkakin mittakaavaltaan pienten perääntymisten merkeissä, eikä niille ole loppua näköpiirissä. Ja turhautumat juuri luovat edellytyksiä yhteistunteen eroosiolle. Siinä mielessä Zelenskyn toiminta, jossa yhdistyy valmius rauhaan raskainkin ehdoin ja valtionhallinnon yhtenäisyyden palauttaminen, pohjautuu noiden ilmiöiden uhan torjumiselle.
Aktuaali valtatilanne Ukrainassa: Jermakin kulissientakainen paluu
Vielä paljon Zelenskyäkin huonommalta näyttivät hänen eronneen kansliapäällikkönsä Andry Jermakin poliittiset näköalat marraskuun lopulla. Jermak on nyt kuitenkin palannut Zelenskyn ”harmaana eminenssinä”. Hän näyttää voittaneen aiemmat kiistansa uuden kansliapäällikön Budanovin kanssa ja samalla pystyneen estämään tuon erittäin kunnianhimoisen ja korostetun itsenäisen sotilastiedustelijan nousun liian vaaralliseksi haastajaksi presidentille. Zelenskyn ja Jermakin yhdistää jo näytelmämaailmasta peräisin oleva vanha taiteilijan ja managerin symbioosi, joka on osoittautunut kriisinkestäväksi.
Uusimmassa hallintorakennelmassa Zelenskyn ja Jermakin duon tärkeimpänä tukijana on nähtävä Budanovin seuraaja GUR’n johtajana Oleg Ivaštšenko. Pitkän tien sotilastiedustelija ja kenraaliluutnantti on toiminut viimeksi ulkomaantiedustelu SZRUn johtajana. Ukrajinska Pravdan mukaan hän on ollut voimahenkilö, jonka piirissä Jermak on liikkunut ja toiminut ”karkotusaikanaan” joulukuussa ja on itse ”sataprosenttinen jermakilainen”. Zelenskyn päiväkirjatyyppistä Telegram-blogia seuratessa kiinnittyy huomio siihen, että tämän vuoden puolella Ivaštšenko on saanut komeimmat valokuvaraamit vierailukertomukselle. Ukrainan lipun ja vaakunan kera ne ovat selvästi näyttävämmät kuin Budanoville myönnetyt.[4]
GUR’in uusi johtaja Oleg Ivaštšenko vierailulla Zelenskyn luona hänen virkahuoneessaan 2.1.2026
Peukutus Ivaštšenkolle Katse johtajaan
Arvioidaan, että Ivaštšenko, jonka suhteet Budanoviin eivät ole läheiset, uudessa asemassaan samalla valtapoliittisesti eristää Budanovin ”kotikentästään”.
Suurin voitto Zelenskylle ja Jermakille oli Maljukin pakottaminen eroon julkisesta skandaalista huolimatta. Maljuk oli vielä 4. tammikuuta kieltäytynyt eroamasta ja oli pikapikaa hankkinut useiden näyttävien sotilashenkilöiden tukikirjeet. Korkea-arvoisin niistä tuli armeijan yhteisjoukkojen komentajalta, kenraalimajuri Myhailo Drapatyltä.
Tuollaiset tukikirjeet ylipäällikön tahtoa vastaan ovat ennennäkemättömiä eivätkä ole kovin kaukana kapinoinnista. Niiden epäonnistuminen ei lupaa hyvää protestoijien sotilasuralle, kun rotaatio leviää asevoimiinkin. Kirjeisiin Zelensky oli vastannut toteuttavansa silti suunnitellut henkilövaihdokset.
Budanovin puhuttelun jälkeen Maljuk suostui lopulta eroamaan saatuaan hyväksynnän sille, että ei joudu suunnitellusti ulkomaatiedustelu SZRUn tai kansallisen turvallisuusneuvoston johtajaksi vaan saa jatkaa turvallisuuspalvelu SBUn sisällä erikoisalallaan Venäjää vastaan tehtyjen erikoisoperaatioiden parissa ja keskittyen vain niihin. Tämä rajoitus, joka sulkee pois sisäpoliittisen vaikuttamisen, korostaa alennuksen painavuutta,
Uudeksi SBUn virkaatekeväksi johtajaksi Zelensky nimitti sen Alfa-erikoisjoukkojen komentajan Jevgeni Hmaran. Hän ei ole osoittanut kiinnostusta sisäpolitiikkaan, vaan hänen uskotaan pysyvän virassaan sodanjohtotoimien parissa. Sisäpolitiikka sen sijaan joutunee paikalleen jääneen kenraalimajuri Oleksandr Poklad’in haltuun, joka kesällä suunnitteli läntiseen vastarintaan kaatuneen operaation NABUa vastaan. Näin Jermak pääsee verkostonsa kautta jälleen hyvin vaikutusvaltaiseen asemaan tiedustelupalvelujen sisäpolitiikan suunnitteluun.
Näin ollen voidaan haudata puheet Zelenskyn joutumisesta laskevaan kierteeseen todennäköisen seuraajan Budanovin eduksi. Budanov on kyllä voimistunut ja käynyt Zelenskylle korvaamattomaksi, mutta Budanov on samalla omaperäisenä ja omapäisenä henkilönä vailla omaa valtaverkostoa, eikä hän vielä ole kansansuosioltaankaan Zelenskyn tai kenraali Zalužnyn veroinen. Hänen päätehtäväkseen ei Zelensky toivokaan sisäpolitiikkaa vaan rauhanneuvottelujen käymisen. Siinä hän on huippuasiantuntija ja käynyt jo neuvotteluja venäläisten kollegoiden kanssa. Sisäpolitiikan voimahahmoksi on palannut Andry Jermak. Zelenskyn lupaus presidenttikautensa alusta, että hän ja Jermak työskentelevät tai kaatuvat yhdessä, on siis saanut vahvistuksen.
Entä Putin ja Zelensky?
Suunnatessaan kohti rauhaa on Zelensky nyt päässyt tai pääsemässä sopimukseen Trumpin kanssa. Mutta rauhan tekoon tarvitaan vielä ainakin Putin. Sekä Putin että Trump tarvitsevat toisiaan, eikä heillä ole keskinäisiä ongelmia rasitteenaan: ”diili” on vain asiakysymys.
Mutta Zelenskyn sopimus Putinin kanssa ei ole niin yksinkertainen asia. Molemmat ovat sodan aikana maalanneet toisistaan Belsebub-kuvia, joita he ovat levittäneet maailmalle niin paljon kuin vaikutusverkot ovat sallineet. Siksi kummallekin merkitsee enemmän tai vähemmän uskottavuusongelmaa neuvotella ja sopia toistensa kanssa. Vähemmän kuitenkin Zelenskylle, koska Ukraina ei voi kokea itseään suurvallaksi vaan uhanalaiseksi normaalivaltioksi.
Zelenskyn noin puoli vuotta sitten ohjelmaksi valittu vaatimus suorista neuvotteluista Putinin kanssa ei siksi vaikuta häpeälliseltä nöyrtymiseltä vaan valtiomiesviisaudelta vaikealla hetkellä. Putinille on sen sijaan sodan ydinkysymyksiä päästä vaikuttamaan mahtavalta ja ”säätytietoiselta” suurvaltajohtajalta. Siksi hänelle maistuisi kovin kitkerältä suostua julkisesti hoitelemaan asioita ”sietämättömän pikkupirun” kanssa. Mikäli Trump hänet tähän pakottaa, ei Putin varmasti tee tästä kynnyskysymystä, johon rahan säästämisen vuoksi Venäjällekin yhä välttämättömämpi rauhanhanke saattaisi kaatua.
Mutta jos Trump ei voimakkaasti pakota myöntymään, tulee Putin epäilemättä pyrkimään Zelenskyn vaihtamiseen johonkin hänelle ”säädyllisemmältä” näyttävään hahmoon sekä koettamaan saada Trumpin suostumaan siihen. Ei tosin Ukrainan politiikan muutoksen mielessä, sillä lähinnä länsiukrainalaispohjaiset ”ikuisen sodan” puoltajat, kuten Zelenskyn pääkilpailija Zalužny, olisivat Putinille tosiasiassa ikävämpiä vastapelureita. Keski- ja itäukrainalaispainotteiset zelenskyläiset ovat keskimäärin pragmaattisempia, ja heissä on lisäksi huomattavan paljon venäjänkielisiä sekä Ukrainan kansallisten vähemmistöjen edustajia – itse juutalaisesta presidentti Zelenskystä alkaen.
Mutta rajujen ja väkivaltaisten poliittisten perinteiden Ukrainassa johtajan on hallittava suoraan ja avoimesti. Lisäksi ammattikoomikko Zelenskyn voima on nimenomaan julkisissa esiintymisissä. ”Zelenskyn linjaa” tuskin voisi jatkaa ilman Zelenskyä.
Mitä yleistilanteen kehitys vaikuttaa?
Zelenskyn rotaatioiskun aikana ei mitään merkittävää ole tapahtunut rauhanneuvottelujen rintamalla, mutta on tapahtunut jotain, joka voi vaikuttaa Ukrainan rauhanneuvotteluihin merkittävästi. Hyökkäys Venezuelaan sekä Trumpin ja hänen lähipiirinsä julistukset pian tapahtuvasta Grönlannin valloituksesta ovat äkkiä pakottaneet eurooppalaiset arvioimaan uudelleen suhteitaan Yhdysvaltoihin. Keskusteluun noussut mahdollisuus Naton ja sitä kautta läntisen Venäjän-vastaisen yhteisrintaman romahtamisesta saattaa muuttaa myös Euroopan ja Venäjän pelisuunnitelmia Ukrainan suhteen.
Mutta Ukrainaan, jonka rahoitus ainakin tälle vuodelle on jo taattu ja armeija edelleen suhteellisen hyvin motivoitu (kuten Venäjänkin) ja jonka sisäinen kriisi lienee laantumassa, yleistilanteen kehitys ei tule lyhyellä tähtäimellä vaikuttamaan. Pidemmän aikavälin vaikutukset riippuvat kokonaan siitä, minkälaisia mahdolliset muutokset Euroopassa tulevat olemaan.
8.1.2026
Pekka Kauppala, dosentti, Dr. phil.
[1] https://strana.news/ukr/news/496965-pomerov-prosiv-direktora-fbr-kesha-patelja-vplinuti-na-nabu-u-rozsliduvanni-spravi-mindicha.html.
[2] https://www.nytimes.com/2026/01/01/opinion/trump-zelensky-putin-ukraine-russia-war-us.html .
[3] Venäjällä samankaltaisena huonona enteenä voi nähdä vuoden 2023 kesäkuun Prigožinin kapinan. Se kuitenkin poistui tämän murhan jälkeen odottamattomankin nopeasti näkymättömyyteen.
[4] https://t.me/s/V_Zelenskiy_official/17527. 2.1.2025 kello 17.05.
Heikki Talvitie 28.1.2026
Voimapolitiikan varjossa
Suvereenisuus uudessa maailmanjärjestyksessä
Ennen kuin uusi maailmanjärjestys syntyy, pyritään voimapolitiikalla vaikuttamaan muiden valtioiden suvereenisuuteen. Tässä mielessä näemme sotilaallisia interventioita, tavanomaisia sotia ja taloudellisilla keinoilla käytäviä sotia.
Demokratia ei liity suoranaisesti mitenkään tähän tapahtumaketjuun. Sitä on kuitenkin käytetty demokraattisten valtioiden painostuskeinona autoritaaristen valtioiden suvereenisuuteen puuttumisessa.
Helsingin yliopistossa järjestettiin YK:n toimivuutta koskeva seminaari 15.1.2026. Seminaarissa totesin, että YK:n toimivuutta voitaisiin kehittää esimerkiksi lisäämällä turvallisuusneuvoston jäsenistöä yhdellä jäsenellä Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta ja antamalla näille veto-oikeus. Turvallisuusneuvostossa olisi siten viisi pysyvää jäsentä veto-oikeudella, kolme vaihtuvaa jäsentä veto-oikeudella, ja loput olisivat vaihtuvia jäseniä ilman veto-oikeutta. Kun tämänkaltaisia muutoksia on vaikea saada aikaan YK:n organisaatiossa, niin kaikkein tärkeintä olisi nykyisen voimapolitiikan aikana, että jäsenmaat olisivat mahdollisimman suvereeneja. Tämä vähentäisi voimapolitiikan käyttöä lähes kaikkiin konfliktitilanteisiin. Demokratia ja autoritäärisyys ovat hallintomalleja, eikä niillä tulisi olla mitään painostuselementtejä YK-järjestelmässä.
Demokratioiden rauhanomaisuus on kyseenalaistettu
Neuvostoliiton kaaduttua vuoden 1991 lopussa Suomessa arvioitiin naivisti, että nyt ovat sodat loppuneet. Kaikista tulisi demokraatteja ja uusia demokraattisia valtioita syntyisi, eivätkä demokraattiset valtiot kävisi sotia. Aika nopeasti tämä illuusio kärsi haaksirikon, kun demokraattiset valtiot alkoivat käydä sotia autoritäärisesti hallittuja valtioita vastaan tarkoituksella muuttaa niiden hallintomallit demokraattisiksi. Nyttemmin voidaan tästä harhaluulosta viedä loputkin kaatopaikalle. On osoittanut, että demokraattiset valtiot voivat käydä sotia, joko aseellisia tai taloudellisia, myös toisia demokraattisia valtioita vastaan.
Lännen asearsenaalissa on pitkään ollut talouspakotteet autokraattisesti hallittuja valtioita vastaan. Tämä on ollut mahdollista dollarin avulla. Dollarin vahva asema maailman valuuttana tekee kaikki muut maat haavoittuviksi amerikkalaisten pakotteiden kautta. Amerikkalaiset pyrkivät pakotteilla kaatamaan vastustajan valuutan. Sitä seuraa pankkijärjestelmän tuhoaminen. Tässä vaiheessa tuonti vaikeutuu ja ihmiset saadaan kaduille mielenosoitukseen. Finaalissa vastustajan hallinto kaatuu ja amerikkalaiset vaihtavat hallituksen mieleisekseen.
Euroopan ongelma
Läntisellä Euroopalla ei ole itsellään tuollaisia voimakeinoja, mutta eurooppalaisten pakotteet ovat taloudellisen sodankäynnin muoto, koska ne ovat vaikuttavia amerikkalaisten pakotteiden kylkiäisinä. Nyt kun amerikkalaiset ovat alkaneet soveltaa pakotteita myös läntisen Euroopan valtioihin, niin Euroopalta häviää pakotteiden destruktiivinen voima. Yhdessä tämä tosiasia eurooppalaisten valtioiden heikon suvereenisuuden ohella saa aikaan heikon Euroopan.
Ensin investoidaan kaikki päätäntävalta Yhdysvalloille, ja kun kumartelukaan ei auta, niin nyt jonotetaan Kiinan pääkaupunkiin, jotta sieltä saataisiin jotakin tasapainoa amerikkalaisten uhittelulle. Läntisellä Euroopalla, lukuun ottamatta joitakin omia etujaan ajaneita valtioita, ei ole edes poliittisia suhteita Venäjään, ja kauhuskenaariona esitetään, että Venäjä valloittaa koko Euroopan. Siten Eurooppa on päättänyt, että Euroopan mielestä voimapolitiikkaa harjoittavan Venäjän kautta ei ole saatavissa mitään tasapainoelementtiä maailmanpolitiikassa. Syypäitä tähän Euroopan heikkouteen eivät ole venäläiset, kiinalaiset eivätkä edes amerikkalaiset.
Eurooppalaiset valtiojohtajat voisivat katsoa peiliin todetakseen, miten itse luodut uhkakuvat toimivat tehokkaasti näitä maita vastaan. Itsensä pelotelleet eurooppalaiset ovat altistuneet Yhdysvaltojen painostukselle ja yrittävät nyt rimpuilla irti tuosta otteesta.
Mistä Eurooppa sitten saisi voimaa. Auttaa tietenkin, jos Euroopan unioni kykenee neuvottelemaan hyviä kauppasopimuksia. Hyvä kauppasopimus ei kuitenkaan ole sellainen, jonka johdosta EU-maat maksavat tulleja ja vastapuoli ei maksa mitään tulleja. Tämän formulan ymmärtämiseen ei tarvita valtiomiestaitoja. Talonpoikaisjärkikin sen jo sanoo. Vakava puute on eurooppalaisten valtioiden heikko suvereenisuus varsinkin Yhdysvaltoihin nähden.
Euroopan unioni ei ole suvereeni valtio eikä sille voida suoda suvereenisuutta. Sille voidaan kuitenkin rakentaa auktoriteetti. Euroopan valtioiden pyrkimys saada aikaan läntinen, demokraattisten valtioiden hegemonia yhdessä Yhdysvaltain kanssa, on tuottanut Euroopassa sen vaikutuksen, jota on haettu, kun on painostettu autoritäärisesti hallittuja valtioita. Taloudellinen ja aseellinen osallistuminen suurten välienselvittelyyn on tuottanut Euroopassa taloudellisia vaikeuksia ja nostanut ns. populistisia puolueita puolustamaan kansalaisten etuja. Parlamentit ovat sotajalalla hallituksia vastaan, ja samalla Euroopan valtioiden sisäinen koheesio on alkanut murtua. Yrittäessään eristää Venäjä ja Kiina maailmantaloudesta Eurooppa on itse joutunut sivuraiteille ja Euroopan maiden teollinen pohja ja taloudellinen tilanne on heikkenemässä hyvää vauhtia. Velkataakka roikkuu monen valtion päällä eikä parannuskeinoja ole näkyvissä.
Demokraattisten valtioiden aggressiivinen politiikka Kiinaa ja Venäjää vastaan on muuttanut niiden hallintomalleja autoritäärisempään suuntaan. Läntisten demokratioiden oma sisäinen tilanne ei ole ollut vaikuttamatta myös näiden maiden demokraattisiin systeemeihin. Melkein kaikissa Euroopan maissa, puhumattakaan Yhdysvalloista, on näkyvissä hallitusten pyrkimys hakea toimintavapautta autoritääristen keinojen avulla. Suomessakin on esitetty yksimielisyyden aikaansaamiseksi lainsäädännöllisiä keinoja.
Suvereenisuus on tärkeä asia
Niin kuin totesin Yhdistyneiden kansakuntien osalta, niin jäsenvaltioiden suvereenisuus on avain vahvempaan YK:hon. Sama pätee Euroopan unioniin. Euroopan unioni on vahva, jos sen jäsenvaltiot ovat suvereeneja siinä määrin, että ne voivat puolustaa omia intressejään ensinnäkin Euroopan unionin sisällä ja sitten Euroopan unionin ulkosuhteissa. Euroopan valtioiden eikä myöskään Euroopan unionin intresseissä ei ole maailmanvalloitus vaan kohtuullisen aseman saaminen uudessa maailmanjärjestyksessä niin sivistyksellisesti, taloudellisesti, poliittisesti kuin myös sotilaallisesti. Se ei voi onnistua ilman omasta päätösvallasta kiinnipitämistä.
Mikäli Euroopan unionin jäsenvaltiot kykenisivät vahvistamaan omaehtoista eikä toisten takuilla keikkuvaa suvereenisuutta, se edellyttäisi suurvaltasuhteiden harmonisointia. Tämän toteutuessa Eurooppa voisi alkaa avata lukkiutuneita suhteitaan suurvaltakokonaisuuteen. Suurvaltasuhteiden harmonisointi tapahtuu vain ja ainoastaan siten, että suurvallat alkavat keskustella keskenään, ja se taas on mahdollista, jos kansainväliselle diplomatialle annetaan uusi mahdollisuus. Valtion päämiesten keskinäiset ja parhaimmillaankin vahvasti improvisoidut kohtaamiset ja tekstiviestien varassa toimiminen on johtanut valtiotason suhteiden täydelliseen epävakauteen.
Siten suurvaltain oma suvereenisuus ja mahdollisen tajuaminen niin politiikan kuin aseellisen toiminnan piirissä edellyttää diplomatian uuskäyttöä. Samaa voisi sanoa muillekin maille ja varsinkin Euroopan unionin jäsenmaille. Länsi-Euroopan mailla on paljolti erilaisia intressejä verrattuna itäisen Euroopan maihin. Kaikkien intressejä tulisi kuunnella ja ne tulisi kompromisseissa ottaa huomioon. Nythän Itä-Eurooppaa painostetaan hyväksymään läntisen Euroopan edut. Ja jos näin ei käy, niin itäisen Euroopan valtiot jätetään sivuun päätöksiä tehtäessä.
Halukkaiden koalitio on esimerkki siitä, että diplomatialle ei ole annettu tilaisuutta Euroopan unionin käytännöissä. Tuloksena on hajonnut yhteisö, jonka auktoriteetti on osittain mennyt. Onkin nähty, että halukkaiden koalitio on pakonomainen siksi, että Englanti saataisiin osaksi EU:n päätöksentekoa. Jos näin on meneteltävä, niin hajaannus tulee jatkumaan ja EU:n jäsenvaltioiden suvereenisuus tulee kärsimään. Diplomatialla voitaisiin hoitaa myös EU:n ja brittien väliset suhteet siten, että hajaannusta ei syntyisi.
Läntinen Eurooppa hakee uutta alkua Kiina-suhteilleen. Vielä tärkeämpää on avata vähitellen suhteet Venäjään. Suomen ja Venäjän raja on kiinni, eikä maiden välillä ole poliittisia suhteita. Siitä kärsivät molemmat maat mutta ennen kaikkea Suomi, jonka omaehtoinen suvereniteetti on erittäin heikko. Suomen turvallisuus on rakennettu Yhdysvaltojen varaan. Kun se ei toimi täysimääräisesti, olisi nyt diplomatian vuoro myös Suomen ja Venäjän keskinäisissä suhteissa. Suomen suvereniteetti tarvitsee harmoniaa ympäröivään maailmaan ja sitähän myös Yhdysvaltain uusi strategia peräänkuuluttaa.
Espoossa 28.1.2026
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Heikki Talvitie 22.12.2025
Sotarauha ja reviiriajattelu II osa:
Kylmän sodan ajasta uuteen maailmanjärjestykseen
Kylmän sodan katsotaan alkaneen vuonna 1947 allekirjoitetun Pariisin rauhansopimuksen jälkeen. Winston Churchill oli jo edellisenä vuonna todennut, että Eurooppaa jakoi rautaesirippu ”Stettinistä Itämeren rannalta Triesteen Adrianmerellä”. Vuonna 1949 perustettiin Pohjois-Atlantin liitto eli Nato, ja vuonna 1955 sen vastapuoleksi Varsovan liitto. Lisäksi Neuvostoliitto teki kahdenväliset sopimukset kaikkien etupiirissään olevien valtioiden kanssa.
Ydinaseet kylmän sodan symboleina
Yhdysvalloilla oli ensimmäisenä atomiase, jollaisen myös Neuvostoliitto kehitti pikavauhtia. Ranska ja Englanti hankkivat myös ydinaseet 1960-luvulla. Kun Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin kansainvälisen turvallisuuden takaajaksi, niin turvallisuusneuvoston pysyviksi jäseniksi kutsuttiin mainitut neljä valtiota ja Kiina. Maon johtamien kommunistien voitettua sisällissodan Kiinan edustus siirtyi eräiden välivaiheiden jälkeen Pekingissä valtaa pitäneelle kansantasavallalle. Kiinakin kehitti ydinaseen mutta ei vielä pitkään aikaan rakentanut merkittävää ydinasevoimaa.
Ydinaseista tuli tavallaan kylmän sodan ajan symboli. Monet valtiot ryhtyivät niitä kehittämään turvallisuuspolitiikkansa tueksi, mutta monet myös luopuivat noista hankkeista. Ruotsillakin oli 1950-luvulla ydinaseohjelma. Se olisi voinut rakentaa oman ydinaseen mutta luopui ajatuksesta todettuaan, että ydinaseiden omistaminen lisäisi vaaraa joutua ensi-iskun kohteeksi. Ruotsissa kehitettiin sitten rauhanomaista ydinvoimateknologiaa, jonka olemassaolon katsottiin mahdollistavan myöhemmin ydinaseen kehittämisen, mikäli se tulisi tarpeelliseksi. Kun ydinvoimaan liittyvän teknologian ja sen kehittämisen vaarat nousivat esille, Ruotsi alkoi luopua ydinenergiasta kokonaan.
Suomi tuki voimakkaasti ydinsulkusopimuksen laajentamista maailmanlaajuiseksi siinä vaiheessa, kun Suomi katsoi olevansa puolueeton ja myöhemmin sotilaallisesti liittoutumaton. Nyt Suomen ja Ruotsin liityttyä sotilasliitto Naton jäseniksi ja tehtyä DCA-sopimukset amerikkalaisten tukikohdista valtioidensa alueille, Suomi ei ole YK-äänestyksessä tukenut ydinasekieltosopimusta. Samoin Suomi ei halua tehdä mitään konkreettista edistääkseen ydinsulkusopimukseen perustuvia keskusteluja IAEA:n kanssa ydinpolttojätteen loppusijoittamiseksi.
Suhtautumisessa ydinaseisiin osoittautui Kuuban kriisi vuonna 1962 ratkaisevaksi. Neuvostoliitto oli ollut ydinasekehityksessä aluksi jäljessä Yhdysvaltoihin verrattaessa. Vähitellen se kuroi umpeen Yhdysvaltojen etumatkaa, ja kilpailu näytti olevan varsin tasaväkistä. Neuvostoliiton etuna oli toisaalta etumatka avaruuden valloittamisessa.
Yhdysvaltojen sijoitettua ydinaseistettuja ohjuksia Turkkiin sekä toisaalta Yhdysvaltojen ja Kuuban välisten suhteiden ajauduttua kriisiin Neuvostoliitolle tarjoutui mahdollisuus sijoittaa ydinaseita Kuubaan eli aivan Yhdysvaltojen rajapinnalle. Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hrushtshov tapasi keväällä 1961 Yhdysvaltojen uuden presidentin John F. Kennedyn Wienissä ja katsoi Kennedyn olevan varsin epävarma ja kokematon johtaja. Tämäkin arvio oli sitten myötävaikuttamassa Neuvostoliiton politiikkaan. Neuvostoliiton tuomia ohjuksia oli jo Kuubassa, kun Yhdysvaltojen hallitus lokakuussa 1962 julisti merisaarron Kuuban ympärille ja päätti, että Neuvostoliiton ydinaseet tuli saada pois Kuubasta tavalla tai toisella.
Jännittävien vaiheiden kautta supervaltojen dialogi johti siihen, että Neuvostoliitto luovutti mutta tietyin ehdoin. Sovittiin, että Neuvostoliitto vetää ohjuksensa pois Kuubasta ja Yhdysvallat poistaa myös omansa Turkista. Julkisuuteen ei kuitenkaan kerrottu amerikkalaisten ohjusten poistoa Turkista. Sopimus oli voitto presidentti Kennedylle, sillä katastrofin uhka oli todellinen, kun maan asevoimien johto oli kovasti painostanut aloittamaan hyökkäyksen Kuubaan. Kriisinhallinta siis onnistui ja on siitä lähtien ollut kompromissiin pyrkivän toimintamallin esimerkkinä.
Neuvostoliitossa katsottiin Hrushtshovin hävinneen. Hänet korvasi parin vuoden päästä troikka, jonka piirissä arvioitiin Hrushtshovin politiikan olleen liian riskialtista. Kuubaa ei liitetty Yhdysvaltojen reviiriin, mutta Kuuban liikkumatila kansainvälisesti rajoittui huomattavasti. Sen toiminta-alueeksi tuli sitten lounainen Afrikka, erityisesti Angola.
Suurvaltasuhteiden liennytys ja kylmän sodan päätös
Suurvaltasuhteita Kuuban kriisin jälkeen alkoi leimata liennytys. Silloin myös Suomen puolueettomuuspolitiikka sai ansaitsemansa kruunun, kun kylmän sodan rintamalinjoja alettiin 1960-luvun lopulta alkaen purkaa ETYK-prosessin kautta. Ratkaisevaa Suomen aloitteen kannalta oli amerikkalaisten kiinnostus päästä irti Vietnamista, ja se edellytti suhdeparannusta eri voimakeskusten ja niiden liittolaisten kesken. ETYK:in loppuasiakirjan allekirjoitus tapahtui Helsingissä kesällä 1975, ja sitä muistellaan maailmalla yhä merkittävänä saavutuksena.
Reviirejä ei vielä purettu, mutta rajaviivat pehmenivät. ETYK:in loppuasiakirjan kolmanteen koriin kirjattiin muun muassa ihmisoikeudet. Kun lännessä katsotaan varsin yleisesti, että ETYK:in kolmannella korilla oli merkittävä vaikutus Neuvostoliiton uudistuspolitiikkaan ja siten Neuvostoliiton hajoamiseen, niin on selvää, että humaanit kysymykset ovat ilmenneet jatkuvasti hyvin tuntuvalla tavalla läntisen Euroopan valtioiden ulko- ja turvallisuuspoliittisissa pyrkimyksissä.
Muutama vuosi Helsingin kokouksen jälkeen suurvaltojen välille kehittyi jälleen vakavia ristiriitoja, mutta 1980-luvun puolessavälissä Neuvostoliitossa vaihtui valta. Vanha bolsevikkihallinto antoi periksi, kun pääsihteeri Leonid Brezhnevin jälkeen valtaan tullut Juri Andropov kuoli yllättäen pian kautensa alussa. Seuraavaksi pääsihteeriksi valittiin Konstantin Tshernenko, joka jo valintatilanteessa oli kuolemansairas. Tämän jälkeen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroo käänsi kurssia ja valitsi pääsihteeriksi aikaisempia vallanpitäjiä selvästi nuoremman Mihail Gorbatshovin. Voidaan sanoa, että vanha ulko- ja turvallisuuspolitiikan eliitti piti vallan kahvoja käsissään siihen asti, kun rahkeet repesivät. Se aiheutti Neuvostoliitossa maanvyörymän kaltaisen sisäpoliittisen käymistilan. Reviiri oli räjähtämässä sisältäpäin.
Mihail Gorbatshovin toimesta Neuvostoliiton hallintomallia lähdettiin voimakkaasti uudistamaan. Edellytys tälle oli kansainvälisissä suhteissa vallinneen vastakkainasettelun lieventäminen. Gorbatshovin uudistusten edellytys oli myös läntisen maailman pääomien käyttäminen Neuvostoliiton kehityksen moottorina.
Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan oli aluksi varovainen mutta lähti sitten mukaan Gorbatshovin ehdotuksiin varsinkin aseriisunnan alueella. Isot muutokset odottivat myös kahtiajaetun Euroopan reviirejä. Vuonna 1989 Berliinin muuri sortui ja Neuvostoliitto salli Itä-Euroopassa Varsovan liiton jäsenille oman liikkumatilan. Neuvottelut Saksojen yhdistymisestä alkoivat.
Naton roolia hiottiin Saksan yhdistymisen myötä. Alkuasetelmana oli, että Nato ei laajentuisi Itä-Eurooppaan, mutta hyvin nopeasti tämä skenaario muuttui Neuvostoliiton sisäisen hajoamisprosessin nopeutuessa. Konservatiivisten voimien vallankaappausyritys Moskovassa elokuussa 1991 epäonnistui, minkä jälkeen Neuvostoliiton hajoaminen kiihtyi.
Neuvostoliiton reviiristä sukeutui esille Venäjä omana reviirinään, ja sen presidentiksi valittu Boris Jeltsin otti yhä näkyvämmän roolin neuvostoajan päättämisen politiikassa. Venäjä oli pidetty toistaiseksi Neuvostoliiton johdolle alisteisena siten, että Venäjän neuvostotasavallalle ei sallittu omaa kommunistista puoluetta muiden neuvostotasavaltojen tapaan. Jeltsin kuitenkin kielsi kommunistipuolueen toiminnan Venäjällä, mikä merkitsi ratkaisevaa heikennystä Neuvostoliiton hallintoon. Jeltsinin toive olisi ollut Neuvostoliiton osatasavaltojen muodostama löyhä valtioliitto. Baltian maat ja Georgia olivat jo lähdössä erilleen, ja lopulta Ukraina antoi vauhtia Neuvostoliiton hajoamiselle todeten, että se haluaa oman valuutan ja oman armeijan.
Neuvostotasavallat itsenäistyivät omiksi reviireikseen. Neuvostoliiton korkein neuvosto äänesti Neuvostoliiton lakkauttamisen puolesta ja Mihail Gorbatshov erosi Neuvostoliiton presidentin virasta vuoden 1991 lopussa. Silloin luultiin, että tämä maanvyörymän kaltainen muutosprosessi tulisi olemaan rauhanomainen.
Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker vieraili kaikissa neuvostotasavalloissa kysyen, oliko niillä ydinaseita. Jos oli, niin ne oli luovutettava Venäjälle, josta tuli myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen Neuvostoliiton jälkeen. Ydinaseiden luovuttaminen Venäjälle oli ehto sille, että entiset neuvostotasavallat itsenäistyessään saivat taloudellista tukea Yhdysvalloilta. Tästä prosessista tehtiin lopulta joulukuussa 1994 Budapestin memorandum, jolla todettiin ydinasevaltioiden takuut Ukrainan rajoille. Siinä taustaoletuksena oli myös Ukrainan pysyminen puolueettomana. Järjestelyn tosiasiallinen takuu ei riittänyt, kun Yhdysvaltojen ja Kiinan hegemoniataistelu alkoi niiden voimakeskusten laajentamisella ulkoisille reviireille ja aikaisempi yksimielisyys rakoili.
Kylmän sodan voimakkaimman valtion Yhdysvaltojen tunkeutuminen vieraille reviireille puolustaessaan kansainvälistä asemaansa Neuvostoliiton etupiiriajattelulta merkitsi varsin laajaa tukikohtajärjestelmää ja puuttumista vieraiden reviirien hallintoon. Vuosina 1947–1989 Yhdysvalloilla oli 750 sotilastukikohtaa 80 maassa. Lisäksi tulivat useat lentotukialusryhmät, joiden avulla voimaa voitiin suunnata aina haluttuun kohteeseen. Noina kylmän sodan vuosina Yhdysvallat suoritti 64 operaatiota vieraiden reviirien hallitusten vaihtamiseksi.
Kauhun tasapaino kylmän sodan aikana edellytti kuitenkin, että supervaltojen ulkoreviireihin ei toinen osapuoli hevillä puuttunut. Riskit olivat liian suuria. Siten Yhdysvallat ja Nato eivät puuttuneet Neuvostoliiton etupiirissä olleiden maiden sisäisiin levottomuuksiin Neuvostoliiton hallintoa vastaan. Mielenosoitukset Itä-Saksassa, Unkarissa, Tshekkoslovakiassa ja Puolassa hoidettiin Neuvostoliiton toimesta voimalla tai voimalla uhkaamisella.
Bill Clinton aloitti Yhdysvaltain presidenttinä vuoden 1993 alussa, ja puolen vuoden strategisen ajattelun kypsyttelyn kautta hänen administraationsa tuli siihen tulokseen, että Natoa laajennettaisiin Keski- ja Itä-Eurooppaan myös entisillä Neuvostoliiton alueilla sijaitseviin uusiin valtioihin.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen
Venäjän federaatio aloitti toimintansa vuoden 1992 alusta omalla reviirillään vaikeissa oloissa. Neuvostotalouden alasajo ja uudet hallintoelimet myötävaikuttivat yleisesti kaoottisen tilanteen kehittymiseen. Tehdaslaitokset eivät tuottaneet juuri mitään. Logistiikkaketjut olivat poikki, ja uusia pyrittiin avaamaan. Valtion omaisuutta alettiin jakaa kupongeilla, kun kellään ei ollut pääomia omaisuuden ostamiseksi. Kupongeilla ja määrätietoisella manipuloinnilla taitavimmat keräsivät suuria omaisuusmassoja, ja varsinkin energiasektori oli se talouden ala, jonka yksityistäminen tapahtui ilman kunnollista järjestystä ja lainsäädäntöä. Syntyi hyvin nopeasti oligarkkien maailma, jossa myös järjestäytynyt rikollisuus toimi.
Kolhoosit ja sovhoosit tulivat tiensä päähän, ja osittain yksityistäminen maataloudessa tapahtui niiden puitteissa. Tavallinen kansa jäi jyrän alle, mutta Venäjällä yleiset kylien ja talojen pienet viljelypuutarhat lievittivät yleistä hätää elintarvikehuollossa. Hinnat nousivat ja kiinteistömassoja alettiin hoitaa uusien omistajien saadessa pääomaa niiden kunnostamiseen. Pankkeja perustettiin sinne, minne rahaa oli kertynyt tarpeeksi.
Uutta hallintomallia alettiin kutsua demokraattiseksi, vaikka useat demokratian peruselementit puuttuivat. Uuden perustuslain mukaan Venäjällä oli jälleen parlamentti, jonka nimeksi tuli 1900-luvun alussa käytetty parlamentin nimi ”duuma”. Parlamentti oli kaksikamarinen käsittäen duuman ja federaationeuvoston. Parlamenttivaalit olivat aluksi aika avoimet. Lisäksi Venäjä matki amerikkalaista mallia ja kehitti varapresidentti-instituution.
Kun Jeltsin toimi varsin autoritaarisesti, niin hän sai vanhoilliset vastustajikseen. Oppositio muodostui varapresidentin ja duuman puhemiehen johdolla vanhoillisista. Levottomuudet johtivat varapresidentin ja duuman puhemiehen linnoittautumiseen parlamenttiin, joka toimi Moskovan Valkoisessa talossa. Jeltsin määräsi lokakuussa 1993 armeijan häätämään opposition sieltä pois. Tuon kahakan jälkeen Jeltsin teetätti uuden perustuslain, joka oli varsin presidenttikeskeinen. Luopuessaan presidentin tehtävistä vuoden 1999 lopussa Jeltsin pyysi Venäjän kansalta anteeksi sitä, että hän ei ollut kyennyt saattamaan Venäjää rauhanomaisen kehityksen tielle. Demokratia jäi haaveeksi.
Jeltsin pysyi vallassa amerikkalaisten tuella
Koko Jeltsinin presidenttikausi oli heikkouden aikaa, jolloin lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen rooli Venäjällä oli merkittävä. Vuoden 1996 vaalien alla Jeltsinin terveys oli huono ja hänen gallupissa todettu tukensa oli vain muutama prosenttiyksikköä, mikä oli hyvin vähän verrattuna kommunistien johtajan Gennadi Zhuganovin erinomaiseen kannatukseen.
Jeltsinin kampanjapäälliköksi nimitettiin Neuvostoliiton hajottua merkittävää hallinnollista ja poliittista uraa tehnyt Anatoli Tshubais. Hän pyrki siihen, että amerikkalaiset alkaisivat tukea rahallisesti ja taidollisesti Jeltsinin kampanjaa. Yhdysvallat hoiti Jeltsinin vaalikampanjan IMF:n avulla, ja Jeltsinin nimissä ennen vaaleja siirrettiin merkittäviä summia rahaa Venäjän federaation alueille. Lisäksi amerikkalainen vaaliasioiden asiantuntijatiimi saapui Moskovaan kouluttamaan Jeltsinin vaalikoneistoa siihen, miten vaalit voitetaan. Vaaleissa kävi niin, että Jeltsin valittiin uudelle kaudelle siten, että hänen äänimääränsä ylitti selvästi Zjuganovin saamat äänet. Jeltsinin riippuvaisuus Yhdysvaltojen tuesta Venäjän sisäpolitiikassa ja taloudessa johti sellaiseen asetelmaan, että kun Natoa alettiin laajentaa, niin Venäjä kykeni vain heikkoihin vastalauseisiin mutta ei mihinkään aktiiviseen vastustuspolitiikkaan.
Jeltsinin ehdokas seuraavaksi presidentiksi oli Vladimir Putin. Hänellä oli Neuvostoliiton ajalta KGB-tausta, ja sitten hän oli toiminut Pietarissa pormestari Anatoli Sobtshakin johtoryhmässä apulaiskaupunginjohtajana. Hänen lojaalisuutensa Sobtshakia kohtaan kaikissa vaiheissa vaikutti ratkaisevasti Jeltsiniin. Kun seuraavan presidentin ensimmäinen tehtävä tulisi olemaan immuniteetin myöntäminen Jeltsinille ja hänen perheelleen, niin Putinilla oli lojaalisuudesta syvällinen näyttö. Putinilla oli paitsi taustansa niin myös pääministerin virkansa kautta parhaat mahdollisuudet työstää Jeltsinille tämä immuniteetti.
Putinin ensimmäinen kausi 2000–2004 oli eräänlaista toivon aikaa. Putin haki yhteyttä länteen ja erityisesti amerikkalaisiin. Kun vuonna 2001 New Yorkin kaksoistornit tuhottiin al Qaidan iskulla, Putin toimi ripeästi ja kykeni pian avustamaan amerikkalaisia, kun he halusivat tuhota al Qaidan verkostot Afganistanissa. Toisaalta amerikkalaiset olivat todenneet, että Venäjästä ei tarvitse välittää, koska siitä ei enää olisi mitään uhkaa amerikkalaisille. Hegemonian saavuttaminen Keski- ja Itä-Euroopassa ja sitten eräillä entisten neuvostotasavaltojen alueilla näytti olevan tämän ajatuskuvion kautta helppo tehtävä.
Tilanne kiristyi sitten Putinin toisella kaudella 2004–2008. Putin esiintyi Münchenin turvallisuuskonferenssissa varsin jyrkkänä vuonna 2007 esittäen, että nyt riittää lännen sotilaallinen eteneminen Venäjän rajoille. Lännessä katsottiin, että tähän heikon Venäjän johtajan purkaukseen ei tarvinnut ottaa vakavasti kantaa.
Georgian sota
Vuonna 2008 Venäjän presidentiksi tuli Dmitri Medvedev. Putin jäi pääministeriksi ja oli tavallaan tandemin toinen osapuoli. Venäjällä on historiansa aikana ollut ennenkin hallinnollisia järjestelyjä, joissa useat henkilöt ovat yhdessä olleet vallan kahvassa. Pietari I:n eli Pietari Suuren alaikäisyyden aikana oli kaksi poikapuolta ehdolla vallan haltijaksi. Eräässä gravyyrissä heidät on kuvattu saman mittaisiksi ja samalla tavalla puetuiksi, mikä kertoi kansalle tulevan valtajärjestelyn sen hetkisen tilanteen. Muistan myös televisiokuvaa Venäjältä vuosien 2008–2012 ajalta, kun presidentti Medvedev ja pääministeri Putin lähtivät veneillen kalaan. Molemmat olivat samoissa vaatteissa ja molemmilla oli samanlainen moottorivene allaan.
Länsi katsoi, että Medvedevistä se saisi itselleen suosiollisemman Venäjän presidentin kuin mitä Putin oli ollut. Samalla lännessä nähtiin tilaisuus, että Medvedeville pitää näyttää kaapin paikka heti kättelyssä. Niinpä vuonna 2008 osa läntistä maailmaa tunnusti Kosovon itsenäisyyden, Suomi mukaan luettuna. Kosovon itsenäistäminen Yhdysvaltojen tukikohdaksi lopetti myös kahden merkittävän suomalaisen poliitikon kansainvälisen uran. Venäjä ei enää näissä asioissa ottanut Martti Ahtisaarta vastaan, ja myös Harri Holkerin kansainvälinen ura loppui siihen. Amerikkalaiset eivät olleet häneen tyytyväisiä, ja Holkeri sai mennä.
Elokuussa 2008 Georgian presidentti Mikheil Saakashvili hyökkäsi kapinalliseen maakuntaansa Etelä-Ossetiaan olettaessaan, että hänellä olisi tässä projektissa tuki Yhdysvalloilta, joka oli kouluttanut ja aseistanut Georgian armeijan. Saakashvili oli tyytymätön siihen, ettei Naton huippukokous Bukarestissa keväällä 2008 ollut antanut selkeää signaalia Georgian toiveelle päästä Naton jäseneksi.
Presidentti George W. Bushin administraatio oli kuitenkin varoittanut Saakashviliä siitä, että jos hän aloittaa sodan, niin hän taistelee Venäjää vastaan eikä Yhdysvallat ole siinä osallisena. Varapresidentti Dick Cheney oli taas rohkaissut Saakashviliä tähän yritykseen. Venäjä vastasi aseellisella voimalla ja muutamassa päivässä Georgian armeija oli lyöty. Läntinen Eurooppa katsoi, että Georgian alueellinen koskemattomuus tulisi taata, jolloin Yhdysvallat ja Venäjä tekivät diilin, jonka mukaan Venäjä lähti Georgian varsinaiselta valtioalueelta mutta jäi Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan, joiden itsenäisyyden se myöhemmin tunnusti vedoten Kosovon itsenäistämisen esimerkkiin. Saakashvili pilasi Yhdysvaltojen pitkän ajan suunnitelman saada Georgian alue ja erityisesti sen rannikko Mustallamerellä lännen vaikutuspiiriin.
Venäjän punainen viiva kulki siis Georgiassa. Silloin vielä varsin heikkoa Venäjän armeijaa käytettiin lännen suojattia Saakashviliä vastaan ja estettiin Georgian liittyminen Natoon. Nyt näyttää myös Georgian EU-jäsenyys olevan vastatuulessa.
EU:n tilanne onkin noista ajoista muuttunut huomattavasti komission joutuessa tekemään rahoituspäätöksiä EU:n jäsenvaltioiden armeijoiden tarpeisiin, ja halukkuus uusiin aluelaajennuksiin on heikentynyt. Nato on menettänyt merkitystään, kun EU on pantu vastuuseen rahoituksen hankkimisesta Naton jäsenvaltioille. Kesällä tehty päätös tavoitella sotilasmenoihin viiden prosentin bkt-osuutta näyttää vaikealta saavuttaa.
Ukrainan sota reviirikamppailuna
Vuonna 2012 Putin valittiin jälleen presidentiksi ja Medvedev jäi taka-alalle turvallisuusneuvostoon. Yksi vuoden 2011 tapahtuma, joka vielä vaikutti näyttävän Medvedevin heikkoutta länttä kohtaan, oli Medvedevin päättämä Venäjän äänestyskäyttäytyminen YK:n turvallisuusneuvoston äänestyksessä Libyan kriisistä. Päätöslauselma salli lännen intervention Libyaan mutta ei sentään vallanvaihtoa murhauttamalla Gaddafi. Venäjä ja myös Kiina olivat pidättäytyneet äänestyksessä kannanotosta.
Länsimaiden interventio johti tilanteeseen, jossa Gaddafi kuoli ja koko Libyan infrastruktuuri meni sekaisin. Vaikutus Euroopalle oli katastrofaalinen, kun erilaiset Libyan alueella operoineet rikollisjoukot myivät afrikkalaisille matkoja EU:n alueelle. Kaaosmaisessa tilanteessa monet pakolaiset hukkuivat Välimereen. Yhdysvallat osallistui operaatioon Ranskan ja Ison-Britannian ohella ulkoministeri Hillary Clintonin painostaessa siihen varsin skeptistä presidentti Barack Obamaa. Kun kriisin lopussa Yhdysvaltojen suurlähettiläs Libyassa sai surmansa, niin Obama arvosteli päätöstä lähteä Libyaan. Eurooppa sai kiittää Ranskaa ja Englantia ensimmäisestä varsinaisesta pakolaiskriisistä, johon EU ei ollut varautunut millään lailla.
Putinin aloittaessa vuonna 2012 presidenttinä hänelle oli selvää, että länsi tulisi yrittämään reviirinsä laajennusta myös Ukrainaan. Naton huippukokoukset olivat käsitelleet yleisesti Georgiaa ja Ukrainaa samassa nipussa. Georgia oli vuoden 2008 sodan jälkeen ulkona tästä prosessista, mutta amerikkalaiset keskittyivät nyt Ukrainaan.
Ukrainan sisäpolitiikassa valta oli ollut välillä Venäjän näkökohdat huomioon ottaneilla, välillä taas Euroopan unionin, Yhdysvaltojen ja Naton intressejä enemmän kuunnelleilla poliitikoilla. Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh neuvotteli vuonna 2013 EU:n kanssa vapaakauppasopimuksen toteuttamisesta, mikä herätti Putinin vastatoimiin. EU:lla ei ollut tarjota rahaa, mutta Putin lupasi Ukrainalle halvalla energiaa ja 15 miljardin euron lainan, mikäli Ukraina pidättyisi sopimuksesta EU:n kanssa. Janukovitsh luopuikin marraskuussa vapaakauppasopimuksesta, mikä herätti suuttumusta monissa ukrainalaisissa. Kiovaan kerääntyi mielenosoittajia, ja tilanne alkoi kärjistyä. Mielenosoitukset kestivät monen kuukauden ajan, ja niiden piiriin lopulta soluttautui myös länsiukrainalaisia puolisotilaallisia radikaaleja ryhmittymiä.
Suuri muutos tapahtui vuonna 2014, kun Yhdysvaltojen presidenttinä oli Obama ja varapresidenttinä Joe Biden. Bidenin käsiin uskottiin Ukraina-politiikan hoito, ja hänen poikansa toimi liikemiehenä Ukrainassa energia-alalla. Bidenin tiimissä oli erittäin tehokas ja suorasukainen varaulkoministeri Victoria Nuland, joka tuli merkittäväksi taustavaikuttajaksi, kun Ukrainassa ajauduttiin Kiovan Maidanin mielenosoitusten kärjistyessä Yhdysvaltojen tukemaan vallankaappaukseen ja sitten Venäjän miehitykseen Krimin niemimaalla. Donbasin alueella syntyi protestiliikkeitä, jotka vastustivat venäläisten ja venäjän kielen aseman heikentämistä alueella.
Ukrainan uusi presidentti Petro Porosenko aloitti ”terrorismin vastaiset sotatoimet” Donbasin kapinallisia vastaan CIA:n johtajan käytyä Kiovassa. Venäjä katsoi pian etunsa vaativan Donbasin kapinallisten tukemista. Täten voidaan hyvinkin sanoa Ukrainan sodan alkaneen jo vuonna 2014, sillä Itä-Ukrainassa kuoli sitten kaikkiaan 14 000 ihmistä jo ennen vuotta 2022.
Sisällissodan lopettamiseksi syntyivät Minsk I ja Minsk II -prosessit, joissa venäläisten ohella merkittävää roolia esittivät eurooppalaiset Ranska, Saksa ja Englanti. Molemmat Minskin prosessit epäonnistuivat. Myöhemmin eurooppalaisten johtajien taholta on annettu selityksiä, joiden mukaan Minsk-prosessissa ei ollut aikomustakaan saada aikaan pysyvä aselepo ja poliittisesti kestävä rauha. Sen avulla pyrittiin hankkimaan Ukrainalle lisää aikaa armeijansa kouluttamiseen ja aseistamiseen lännen tuella.
Ukrainassa vuonna 2014 valtaan nousseella hallituksella oli Yhdysvaltojen vankka tuki takanaan. Amerikkalaiset myös perustivat Victoria Nulandin toimesta korruption vastaisen instituution NABU:n, joka on ollut siitä lähtien heidän valvonnassaan. Trumpin aikana NABU:a on viimeksi käytetty korruption paljastamisessa, jotta saataisiin presidentti Zelensky myöntymään Trumpin rauhanehtoihin.
Vuodesta 2014 alkaen Yhdysvallat ja sittemmin myös muut Nato-maat ovat olleet kouluttamassa ja aseistamassa Ukrainan armeijaa. Kun ukrainalaiset alkoivat osallistua Naton harjoituksiin, niin Venäjä reagoi voimakkaasti. Presidentit Biden ja Putin tapasivat kesäkuussa 2021, jolloin Venäjä vaati kansainvälisen tilanteen kiristymisen juurisyiden tarkastelua ja Venäjän turvallisuushuolien huomioon ottamista. Tähän Bidenin Yhdysvallat ei ollut valmis.
Venäjän hyökkäys – tai ”sotilaallinen erikoisoperaatio” – hallituksen vaihtamiseksi Kiovassa alkoi helmikuussa 2022. Venäläisellä taholla oli Medvedevin sanojen mukaan odotettu, että Yhdysvallat ottaisi nyt yhteyttä venäläisiin ja sovittaisiin diilistä, jolla ongelma ratkaistaisiin. Venäläisten hämmästykseksi Yhdysvallat ei toiminutkaan nyt niin, kuin se oli toiminut Georgiassa vuonna 2008.
Vasta Donald Trumpin tultua Yhdysvaltain presidentiksi vuoden 2025 alussa, Yhdysvallat otti yhteyttä Venäjään konfliktin ratkaisun hakemiseksi. Sotaa oli kuitenkin käyty jo kolme vuotta. Ukraina ja sen merkitys Venäjälle ja lännelle oli myös aivan toista luokkaa kuin Georgian merkitys. Ukrainan sotaa ei siis voitu ratkaista nopealla aikataululla.
Länsi ei ole de jure ollut sodan osapuoli, mutta de facto se on sitä mitä suurimmassa määrin. Ukraina saa tiedustelutiedot amerikkalaisilta, ja lännen modernit aseet ovat tarvinneet koulutusta ja valvontaa Ukrainassa. Lisäksi eurooppalaiset ovat omien talousvaikeuksiensa keskellä ja kaikkia korruptiohaasteita halveksien rahoittaneet Ukrainaa tarkoituksella pitää Ukraina lännen esitaistelijana Venäjää vastaan.
Suomi ja Ruotsi uudessa asetelmassa
Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuotti tilanteen, joka toimi myös Suomen ja Ruotsin kansainvälisen aseman kannalta ratkaisevalla tavalla. Presidentti Putin viestitti molempien maiden mahdollisen Nato-jäsenyyden osalta varoituksen sanoja. Kun kontakti oli virallinen, niin siihen piti myös vastata. Ei vain niin, että Suomi ja Ruotsi päättäisivät itse siitä, kuuluvatko ne sotilasliittoon vai ei, vaan että yleinen mielipide varsinkin Suomessa mutta myös Ruotsissa alkoi kallistua nopeasti Natoon liittymisen suuntaan.
Suomessa presidentti Sauli Niinistö ja hallitus lähtivät voimakkaasti lobbaamaan Suomen jäsenyysmahdollisuuksia. Vaikka Yhdysvaltojen presidentti Biden oli aluksi varovainen kannanotoissaan, niin varsin nopeasti Bidenin administraatio alkoi kääntyä Suomen ja Ruotsin jäsenyyden puolelle. Suomi lobbasi voimakkaasti myös kongressissa eikä siellä tuntunut olevan suuria ongelmia jäsenyyskysymyksessä. Suomen kannalta Ruotsin tuleminen mukaan oli eräänlainen elinehto. Ilman Ruotsin jäsenyyttä Suomi olisi jäänyt ajelehtimaan kuvaannollisesti Naton saarekkeena myrskyävällä Itämerellä. Naton jäsenmaiden Turkin ja Unkarin interventiot jäsenyyskysymyksessä viivyttivät sekä Suomen että Ruotsin jäsenyyttä ja vaikuttivat siihen, että Suomi liittyi ensin ja sitten myöhemmin vasta Ruotsi.
Ollessani Suomen suurlähettiläänä Ruotsissa vuosina 1996–2002 aloin tutkia Ruotsia siinä mielessä, että pyrin selvittämään, miten ihmeessä Ruotsi oli pysynyt rauhan tilassa vuodesta 1814. Euroopassa oli tuona aikana käyty suuri Itämainen sota 1850-luvulla ja sitten kaksi maailmansotaa, joihin melkein koko Eurooppa ja Yhdysvallat olivat osallistuneet. Selityksiä oli kaksi: suosiollinen geopoliittinen asema ja 200 vuoden ajan eri hallitusten määrätietoinen politiikka pysyä sotien ulkopuolella.
Suureksi ihmetyksekseni mikään yliopisto – ei edes Ruotsista – ollut tutkinut tätä ainutlaatuista sotilaallista, poliittista, taloudellista ja sosiaalista ilmiötä. Lisäksi ruotsalaiset näyttivät häpeävän sitä tosiasiaa, että he eivät olleet puolustaneet toisessa maailmansodassa läntisiä arvoja. Tätä he häpesivät katsoessaan hävitettyä Eurooppaa ja raiskattuja valtioita. Yritin lohduttaa heitä, että totesin ruotsalaisilla olleen vain kaksi vaihtoehtoa: joko tukea Hitleriä tai Stalinia. Kumpikaan ei ollut läntisten liberaalien arvojen puolustajia, niin kuin eivät olleet monet eurooppalaisetkaan valtiotkaan.
Nykyisessä tilanteessa Ruotsi on menettänyt oman liikkumatilansa ja on nyt Naton keskitysalue pohjoisen sotatantereen piirissä. Häpeään ei ole enää mitään syytä. Jos sota syttyy, niin mukana ollaan!
Bidenistä Trumpiin
Bidenin presidenttiyden aikana Ukrainan sota jatkui. Alkuvaiheen tilannekehitys, jossa Ukraina ajoi venäläisiä joukkoja pois valtioalueeltaan, oli vaikuttamassa siihen, että Turkin ja Israelin välittämä rauhansuunnitelma maalis-huhtikuussa 2022 hylättiin ensin Yhdysvaltojen ja Englannin toimesta sekä sitten myös Ukrainan toimesta. Venäjä asettui kuitenkin Donbasin alueella puolustuksellisiin asemiin, joita Ukraina ei kyennyt murtamaan. Siitä lähtien kulutussota on tuonut esille Venäjän suuremmat resurssit Ukrainaan nähden, vaikka lasketaan mukaan myös Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten avustukset Ukrainalle.
Suuri käänne konfliktissa koettiin, kun presidentti Biden joutui vanhuuden merkkien ilmenemisen jälkeen luopumaan jatkoajan hakemisesta presidentin virkaan. Demokraatit tipahtivat pelistä ja Donald Trump valittiin uudelleen Yhdysvaltojen presidentiksi. Hän on liikemies, jolla myös valtiollisessa politiikassa on liikemiehen otteet. Hän pelaa kovilla panoksilla, mutta on sitten valmis diiliin vähemmällä panostuksella. Trumpin näkemys Ukrainan sodasta oli kahtalainen. Ensinnäkin sota pitää saada pian loppumaan, sillä sota ei ole hyväksi kaupallisille toimille. Myös Yhdysvaltojen sitoutuminen toisarvoiseen konfliktiin, kun iso kala on Kiina, harmitti Trumpia. Lisäksi Ukrainan sisäinen korruptio oli amerikkalaisten tiedossa NABU:n kautta eikä sen suhteen ollut tehty mitään Bidenin aikana. Trumpin vähän liioiteltu toteamus julkisuuteen oli, että korruptio oli vienyt puolet amerikkalaisten avusta Ukrainalle.
Vaikka ukrainalaiset ovat varmaan täysin kyllästyneitä Ukrainassa perinteisesti riehuvaan korruptioon ja he ovat vaatinet mielenosoituksissa, että korruptiota pitäisi vähentää, niin Ukrainan todellisuudessa korruptio oli ollut Yhdysvaltain suojeluksessa koko Bidenin administraation ajan. Trumpkaan ei osannut tehdä sille mitään, ennen kuin hän vauhdittaakseen Ukrainan valmiuksia neuvotteluihin, antoi NABU:lle ja FBI:lle mahdollisuuden julkistaa sopivin osin tietoja Ukrainassa riehuvasta korruptiosta. Pari ministeriä joutui eroamaan, pari henkilöä päästettiin pakenemaan ja Zelenskyn kansliapäällikkö pakotettiin eroamaan.
Tuo tapahtumaketju ei vielä saanut liian dramaattisia seurauksia mutta osoitti presidentti Zelenskylle sen, että Yhdysvallat haluaa ihan todella rauhan Ukrainaan. Seuraava uhri korruption vastaisessa taistelussa olisi presidentti itse ja hänen vaimonsa säätiö. Tähän Yhdysvallat ei varmaankaan hevillä lähde, vaan katsoo Zelenskyn jossain vaiheessa luovuttavan ja hyväksyvän amerikkalaisten asettamat rauhan ehdot.
Nämä kaikki elementit ovat olleet Trumpin ensimmäisen vuoden ohjelmassa. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että Trump myöntää Ukrainan sodan lopettamisen olevan pitkäaikaisen neuvotteluprosessin takana. Hän on aloittanut suorat keskustelut presidentti Putinin kanssa. Esillä on myös Yhdysvaltojen ja Venäjän keskinäiset suhteet laajemminkin sekä niiden kaupalliset mahdollisuudet tulevaisuudessa. Toisaalta hän on ainakin toistaiseksi yrittänyt ottaa huomioon joitakin Ukrainalle tärkeitä näkökohtia, ja eurooppalaiset kuiskaajat ovat saaneet sanansa kuulumaan Trumpin korvaan mutta vähemmän hänen huomiotaan osakseen todellisia päätöksiä ajatellen.
Ukrainan presidentillä ja eurooppalaisilla valtiojohtajilla ei ole suoria kontakteja presidentti Putiniin, mikä on jättänyt heidät todellisten neuvottelujen ulkopuolelle. Putinin ärtymys Euroopalle näkyi joulukuun 2. päivänä, ennen kuin hän alkoi neuvottelut amerikkalaisten kanssa Moskovassa. Putinin ensimmäinen huomio oli, että eurooppalaisten esitykset ovat Venäjälle mahdottomia hyväksyä. Toinen huomautus oli, että Venäjä ei halua sotaa Eurooppaa vastaan, mutta jos Eurooppa haluaa sotaa Venäjää vastaan, niin Venäjä on siihen heti valmis. Lausumassa oli paljon myös neuvotteluihin liittyvää taktiikkaa, mutta olisi toivottavaa, että eurooppalaisetkin johtajat jossain vaiheissa alkaisivat pelata samaa peliä kuin suurvallat. Se on ainoa tie vaikuttamiseen.
Lähi-itä
Todellista reviiritaistelua käydään Lähi-Idässä, ja on käyty jo kolme vuosituhatta. Jerusalem ja sen temppeli tuhottiin Assyrian, Babylonin ja lopulta Rooman toimesta, minkä jälkeen juutalaisilta meni reviiri kokonaan.
Toisen maailmansodan jälkeen Ison-Britannian maailmanvalta alkoi pahasti rakoilla. Britit olivat hallinneet palestiinalaisten alueita kansainvälisin sopimuksin, mutta tilanteen käytyä monimutkaiseksi he jättivät Palestiinan juutalaisille ja palestiinalaisille. Juutalaisia virtasi eri puolilta maailmaa luvattuun maahan ja Israelin valtio sai syntynsä. Juutalaisilla oli nyt reviiri, mutta se oli istutettu palestiinalaisten alueelle ja laajennettu sotilaallisella voimalla.
Kansainvälinen yhteisö pyrkii pitämään yllä kahden valtion mallia, mutta Netanjahun Israel käyttää brutaalia voimaa palestiinalaisia kohtaan. Palestiinalaisilla ei ole tällä hetkellä omaa reviiriä.
Yhdysvallat suojaa Israelin toimenpiteitä. Kun Kansainvälinen rikostuomioistuin julisti Netanjahun sotarikoksiin syylliseksi, niin Yhdysvaltojen presidentti kohdisti muutamaan tuomioistuimen tuomariin taloudellisia pakotteita, joiden takia tuomarien arkipäivästä on tullut selviytymistaistelu. Myöskään Kansainvälisen rikostuomioistuimen reviiri ei siis ole koskematon.
Lähi-idän taistelut varmaankin jatkuvat, mutta Yhdysvallat pyrkii sieltä jo irtautumaan. Presidentti Trumpin uudessa strategiapaperissa tämä todetaan melko suoraan.
Myös Suomen ja Ruotsin tilanne elää
Lopuksi muutama sana Suomesta ja Ruotsista. Molemmat ovat nyt Naton jäseniä ja solmineet Yhdysvaltojen kanssa DCA-sopimukset, joiden mukaan amerikkalaiset hallitsevat molempien maiden alueita sovittujen tukikohtien kautta. Suomen alueelle on mahdollista perustaa 15 asevarikkoa tai tukikohtaa, joissa amerikkalainen lainsäädäntö on käypää. Samoin Yhdysvallat voi niin halutessaan ajaa niiden kautta omia poliittisia ja sotilaallisia päämääriään ilman, että Suomella on siihen sananvaltaa.
Venäläisten kannalta tilanteessa ei ole paljon uutta. Keskusteluissa vuoden 1939 syksyllä Neuvostoliitto toi esille, että se ei pelkää Suomea, mutta sen on otettava huomioon, että Suomen alueen kautta Neuvostoliittoon kohdistuu uhka, joka on sille vaarallinen. Tämä tilanne on nyt toistunut sikäli, että Yhdysvaltojen läsnäolo tuntuu jo Suomessa ja B 52-ydinpommittajia lentää Suomen ilmatilassa. Venäläiset ovat antaneet ymmärtää, että Suomi tullaan eliminoimaan ohjuksilla, jos tilanne sitä vaatii.
En väitä, ettei Suomen tulisi varustautua tavanomaiseen sodankäyntiin. Toisaalta meidän ei tarvitse olla ylimilitaristinen tilanteessa, jossa se herättää vastapuolen aggressioita eikä auta Suomen asemaa mitenkään.
Onneksi Yhdysvaltojen dominanssi Suomen alueella voi myös olla tilannetta vakauttava. Suomen ylimitoitetut toimenpiteet kansainvälisillä meriteillä eivät ole amerikkalaisten etujen mukaisia, ainakaan nykytilanteessa. Monessa itäisen Euroopan maassa varaudutaan myös parhaillaan jo siihen, että Yhdysvallat vetää asevoimiaan yhä enemmän pois Venäjän läheisyydestä.
Suomen oma toiminta on ollut varsin voimakkaasti Venäjää kritisoivaa. Suomi on pakotepolitiikan alalla huippumaita. Suomi on omasta vaikeasta taloustilanteestaan välittämättä suhteellisesti yksi suurimpia Ukrainan tukijoita yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa. Suomi on sulkenut Venäjän vastaisen rajan jo pari vuotta sitten. Suomella ei ole poliittisia suhteita Venäjään. Diplomaattiset suhteet on pidetty vain välttämättömiin käytännön tehtäviin liittyen. Maiden välinen, käytäntöihin suuntautuva sopimuspohja on selvästi rapautumassa.
Ulkoministeri Valtonen ilmoitti 29.11.2025 YLE:n ykkösaamussa, että Suomi suunnittelee yhdessä eurooppalaisten kanssa sotarikostuomioistuimen perustamista tuomitsemaan Venäjän sotarikoksiin syyllistyneitä. Samalla hän viittasi siihen, että kyseessä on toisen maailmansodan loppunäytöksen, Nürnbergin kansainvälisen sotarikostuomioistuimen kaltainen instituutio. Toisaalta myös Venäjä on tuonut esille, että se tulee perustamaan Nürnbergin kaltaisen tuomioistuimen natsismin kitkemiseksi Ukrainasta. Rikostuomioistuimet siis näyttävät yleistyvän tilanteessa, jossa toisen reviirin alueelta löytyy poliittisia ja todellisia rikollisia, joiden pitäisi saada syytteitä, vaikka tuomioita ei aina voidakaan fyysisesti toteuttaa. Samalla on hyvä todeta, että afrikkalaiset ovat arvostelleet voimakkaasti Haagissa toimivaa kansainvälistä rikostuomioistuinta siitä, että se valikoi rikollisiksi kaikkia muita paitsi ei läntisiä johtajia.
Vaikka Ruotsin puolueettomuuden aikainen poliittinen ja sotilaallinen liikkumatila on loppunut Nato-jäsenyyden myötä, Ruotsin perinteet 200 vuoden takaa ovat kuitenkin edelleen olemassa ja tässäkin ajassa Ruotsi voi vakauttaa Suomen toimia omalla politiikallaan. Kun niin sanottu 28 kohdan rauhansuunnitelma Ukrainan sodan lopettamiseksi tuli julkisuuteen, siinä todettiin, että Naton 5. artiklan tapaiset turvatakuut Ukrainalle antaa Ranska, Englanti, Saksa, Puola ja Suomi. Tämä ei johtanut mihinkään Suomen hallituksen ulostuloon, joten aika yleisesti Suomessa lähdettiin siitä, että se on Suomen oma kanta.
Ruotsin pääministerin Ulf Kristerssonin vierailu Suomeen 2. joulukuuta herätti vihdoin pääministeri Orpon antamaan selityksen asiaan. Hänen mukaansa suomalaisilla ei ole mitään tietoa siitä, miten Suomi on tullut mainituksi tuossa rauhansuunnitelmassa. Samalla Orpo totesi pääministeri Kristerssonin seisoessa vieressä, että Suomi ei ole valmis antamaan Ukrainalle mainittuja turvallisuustakuita. Orpon mukaan turvatakuut ovat vakava asia. Sen sijaan Suomi on valmis antamaan Ukrainalle turvajärjestelyitä, mikäli niitä tarvitaan.
Suomalaiset on vallannut pelko. Pelkoja on monia. On ollut pandemia, kansainvälinen hegemoniataistelu pelottaa ja ydinaseita koskevat avaukset pelottavat. Venäjän ja presidentti Putinin hahmon demonisoiminen Suomen viranomaisten ja median toimesta pelottaa. Läntisen maailman hyvyyteen ja muun maailman pahuuteen uskoo melkein koko Suomen kansa mutta myös pelkää, ettei se ole koko totuus.
Pelkojen skaala on laaja. Ilmastonmuutos on kaikkien huulilla mutta erityisesti niiden, jotka haluavat muuttaa asiat hetkessä. Se vain vaikeuttaa muutostaistelua ja välillä mennään takapakkia. Sote ja lääkintähuollon sekamelska pelottavat. Julkisella puolella kontakti lääkäriin on työn takana, mutta lääkärin tavoittaa yksityisellä puolella rahalla. Nuoret varsinkin pelkäävät, ja mielentila järkkyy. Samalla on tullut selväksi, että psykiatrian alalla diagnostiikka on hukassa. Psykiatrikunta maailman mitassa ei enää luota viimeiseen diagnostiikan lähdekirjaansa. Suomen psykiatrisesta hoidosta puuttuvat resurssit: ei ole rahaa eikä myöskään ammatillista osaamista. Vakavammin sairastuneet eivät enää saa tarvitsemaansa hoitoa.
Tähän on siis tultu. Jos vielä on jokin suomalainen reviiri olemassa, niin siitä olisi syytä viimeistään nyt pitää huolta. Muuten Suomi joutuu yhä enemmän tuuliajolle maailman valtasuhteiden muutoksessa.
Espoo 22.12.2025
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs