Pekka Visuri                                 5.7.2016

Venäjän joukkoja vedettiin Suomen lähialueilta

Presidentti Putinin Kultarannassa 1. heinäkuuta ilmoittamasta joukkojen vetämisestä Suomen lähialueilta syntyi mediakohu, jossa on kummallisia piirteitä.

Putin mainitsi, että venäläisjoukot vedettiin Suomen rajoilta 1 500 kilometrin päähän. Kyseessä saattoi olla käsite- tai muistivirhe, tai hän käytti laajan vastauksen osana epätarkkoja ilmaisuja, mutta toisaalta se oli aika lailla todenmukainen ilmoitus. Riippuu paljolti laskutavasta, mitä joukkojen “vetämisellä” tarkoitetaan ja koska se olisi tapahtunut. Yleensä tarkoitetaan lähinnä maavoimien vakinaisten joukkojen sijoituksia eli varuskuntia, ja ne voidaan nykyisin paikantaa erittäin tarkasti.

Kerrattakoon ensin, mitä sanottiin. YLE:n uutisen 2.7. mukaan: ”Putin vastasi Ylen toimittaja Marja Mannisen kysymykseen Venäjän sotilaallisesta läsnäolosta. Vastauksen osa, jossa käydään läpi sotajoukkojen etäisyyttä Suomen rajasta on tarkasti käännettynä seuraava:

– Olemme vieneet sotajoukkomme pois Suomen ja Venäjän rajan etäisyydeltä 1500 kilometrin etäisyydelle. Emme ole muuttaneet mitään tähän päivään mennessä. Näin se on. Mutta meidän Baltian rajoillamme Naton joukot sen kun kasvavat. Mitä meidän pitäisi tehdä?”

Noita sanoja voi siis tulkita monellakin tapaa, ja YLE itse voisi vielä tarkentaa omaa käännöstään, mutta toisaalta joukkojen vahvuuksista ja sijoituspaikoista on koko ajan ollut verraten tarkkaa konkreettista tietoa. Voidaan siis jäljittää ajankohta ja tilanne, jota presidentti Putin lienee tarkoittanut. Se on 1990-luvun puoliväli.

Vähennykset kylmän sodan jälkeen

Kylmän sodan lopulla vuonna 1990 Suomen lähialueilla oli Neuvostoliiton maavoimia sekä Leningradin että Baltian sotilaspiireissä, kummassakin noin kymmenen divisioonaa. Ne eivät olleet välttämättä täydessä vahvuudessa eivätkä taisteluvalmiina, mutta divisioonan vahvuuden voi pyöristäen sanoa olleen noin 10 000 sotilasta. Prikaatissa on noin 4 000 sotilasta.

Lontoon strategisen instituutin (IISS) luotettavana pidetty vuosikirja The Military Balance vuodelta 1990 (MB1990) ilmoitti seuraavat luvut: Leningradin sotilaspiirissä 11 moottoroitua jalkaväkidivisioonaa, joista kaksi vain kaaderirunkoja, sekä yksi maahanlaskudivisioona. Niillä oli silloin mm. 1 200 taistelupanssarivaunua. Baltian sotilaspiirissä 3 panssari- ja 7 moottoroitua jalkaväkidivisioonaa sekä 2 maahanlaskudivisioonaa.

Baltian maiden itsenäistyttyä Neuvostoliiton joukot poistuivat sieltä vuoteen 1995 mennessä, jolloin Leningradin sotilaspiirissä oli MB1995:n mukaan 76 000 sotilasta. Sotatoimiyhtymiä oli sotilaspiirissä 6 moottoroitua jalkaväkidivisioonaa ja yksi maahanlaskudivisioona.

Presidentti Jeltsin lupasi 1990-luvun lopulla, että Venäjä poistaa joukkonsa Suomen rajan takaisilta alueilta, ja niin myös tapahtui. Ei ole helppoa määritellä, mitä Suomen rajan takaisilla tai lähialueiden joukoilla kulloinkin tarkoitetaan, mutta Leningradin sotilaspiiriin tuo määrittely sopi.  On kuitenkin huomattava, että sen alue ulottui Narvajoelta aina Kuolan niemimaalle ja Uralille, joita on enää vaikea pitää Suomen lähialueina.

Leningradin sotilaspiiriin jäi maavoimien joukkoja 2000-luvun alussa 10-20 prosenttia kylmän sodan ajan joukkojen (10 divisioonan) tasosta. Se oli siis suhteellisesti suurempi joukkojen supistaminen kuin Suomessa samoihin aikoihin tapahtui. Suomen varuskuntien määrä ei juuri pienentynyt, ja sodanajan joukkojen määräkin väheni kylmän sodan jälkeen vain noin 20 prosenttia.

Vuonna 2001 Leningradin sotilaspiirissä oli enää 38 000 sotilasta, joukkoina yksi maahanlaskudivisioona (Pskov/Pihkova) ja 2 erillistä prikaatia. Niistä toinen oli ja on edelleen Karjalan kannaksella Kamenkassa (Perkjärvellä) ja toinen Petsamossa Norjan rajalla. Kaikki maavoimien varuskunnat Karjalan kannaksen ja Petsamon väliltä lakkautettiin.

Vuonna 2016 tilanne on pysynyt pääpiirtein samana huolimatta Venäjän sotilasreformiin sisältyneestä Leningradin sotilaspiirin liittämisestä selvästi vahvempaan Moskovan sotilaspiiriin, jolloin niiden yhdistelmä nimettiin Läntiseksi sotilaspiiriksi. Sen joukkojen painopistesuunta on Pietarista etelään aina Ukrainan rajoille ulottuva alue.

Suomessa synnytettiin outo keskustelu

Kuten myös Putinin lausuntoa seuranneesta venäläisten virkamiesten tarkennuksesta kuultiin, Leningradin alueen ja Murmanskin alueiden välillä (siis Laatokasta Petsamoon) ei ole edelleenkään Venäjän maavoimia. Se pitää paikkansa. Koko Suomen itärajan takamaasto aina Arkangeliin asti noin 1000 kilometrin matkalla on ollut noin 15 vuotta tyhjä maavoimien vakinaisista varuskunnista. Joukkoja on vain Pietarin ympäristössä ja Pohjoisen jäämeren rannoilla. Ei ole siis mitenkään virheellistä sanoa, että kauaksi (1 500 km?) vedetyt tai lakkautetut joukot eivät ole palanneet Suomen suunnalle. Sanoista voi tietysti saivarrella, mutta kokonaiskuva on aivan selvä.

Välillä tyhjillään ollut Alakurtin varuskunta, johon vuonna 2015 perustettiin arktinen prikaati, ei ole vielä ollut täysin operatiivisessa valmiudessa. Sen joukkojen on määrä tukea Jäämeren rannikoilla toimivaa Pohjoista laivastoa, joten niiden toimintasuuntana ei ole Suomi.

 On siis samantekevää, tarkoitetaanko Putinin mainitsemalla 1 500 kilometrillä syvyyttä vai leveyttä, kyseessä on erittäin laaja alue ilman vakinaisia maavoimien joukkojen varuskuntia.

Sitä valaisee myös Kadettikunnan tuottamassa Turvallisuuspolitiikan tietopankissa oleva kartta ja siihen liittyvä selitys osoitteessa:

http://www.turpopankki.fi/fi/index.php/venajan-asevoimat/asevoimat-suomen-lahialueella

Kartan ja muiden tietojen lähteenä on ollut IISS:n vuosikirja MB2015. Siksi on erikoista, että noin selvästä asiasta saadaan syntymään suuri kohu.

Itämerelläkin asevoimat supistuivat voimakkaasti

Myöskään Itämeren alueella ei (ainakaan toistaiseksi) ole tapahtunut mitään merkittäviä uusien joukkojen keskityksiä, vaan asevoimien vahvuudet ovat yhä huomattavasti alle kylmän sodan ajan tason. Esimerkiksi Venäjän Itämeren laivastolla oli Neuvostoliiton hajotessa noin 40 sukellusvenettä; nyt niitä on 1-2 operatiivisessa käytössä. Naton ja Ruotsin laivastovoimat Itämeren alueella ovat ylivoimaiset Venäjään verrattuna. Pohjoinen laivasto on sen sijaan jälleen vahvistunut merkittävästi, mutta se liittyy Venäjän suurvaltastrategisiin tavoitteisiin eikä suinkaan Suomeen.

Uusinta kehitystä on Venäjän voimien keskitys Ukrainan rajoille, kun uudet divisioonat (3 kpl) ovat perusteilla Smolenskiin, Voronezhiin ja Donin Rostoviin. Niille rakennetaan sinne vakinaisia varuskuntia. Tämä kertoo selvästä painopisteen muodostamisesta etelään.

Vielä lienee syytä mainita, että Suomen puolustusvoimien sodanajan joukkojen kokonaisvahvuus on noin 230 000 sotilasta.  Se on sattumalta aivan sama kuin Venäjän maavoimien vahvuus, joka on 230 000 sotilasta. Venäjän asevoimien kokonaisvahvuus on 770 000 sotilasta, joten varsinaisten maavoimien osuus on todella pieni ottaen huomioon laajat vastuualueet alkaen Murmanskista sekä ulottuen Kaukasiaan ja Vladivostokiin Tyynen meren rannikolle. Venäjän reservit ovat nykyisin erittäin pienet ja niiden saaminen taisteluvalmiiksi kestää kauan.

Ei noista joukoista ainakaan Suomen suunnalle paljon riittäisi, mutta silti suomalaisten kannattaa kaikin keinoin välttää sotaan joutumista. Ei myöskään ole edullista synnyttää Pohjois-Eurooppaan uutta kilpavarustelukierrettä.

Tähän liittyy toivomus, että julkisessa keskustelussa ja mediassa tehtäisiin kunnollisia, faktoihin ja päteviin tulkintoihin perustuvia analyyseja asevoimista ja pidättäydyttäisiin ihmisten jatkuvasta pelottelusta kauhukuvilla.