Pekka Visuri                                              22.6.2016     

 

Vaikutelmia Kultarannasta 2016

 

 

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli valinnut tämän vuoden Kultaranta-keskustelujen (19.-20.6.) pääteemaksi Itämeren ja Pohjois-Euroopan turvallisuuden sekä siihen liittyen erityisesti Suomen ja Ruotsin välisen turvallisuus- ja puolustusyhteistyön. Myös Euroopan unionin näkymät saivat osakseen laajan käsittelyn.

Viime vuonna keskusteluissa olivat esillä suurvaltasuhteet ja vielä Venäjä erikseen. Silloin puhuivat otsikolla ”The World Disorder?”  kansainvälisen tason ekspertit Strobe Talbott Yhdysvaltojen Brookings-instituutista, Aleksei Kudrin Venäjän talouspolitiikan vaikuttajahahmo Moskovasta ja Wolfgang Ischinger, saksalainen pitkän linjan diplomaatti ja Münchenin kansainvälisen turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja. Suurvaltasuhteet olivat Ukrainan kriisin johdosta pahasti kiristyneet, mutta silti keskusteluja käytiin varsin avomielisesti ja korrektisti.

Nyt oli aika kohdistaa huomiota Suomen lähialueille, erityisesti Itämeren alueen ja Pohjois-Euroopan kehitykseen sekä yhteistyöhön länsinaapurin kanssa. Ruotsin pääministeri Stefan Löfven esiintyi jo ennakolta lehdistötilaisuudessa ja sitten avausistunnon pääpuhujana. Puhe kokonaisuudessaan on julkaistu internetissä: http://www.presidentti.fi/Public/default.aspx?contentid=348124&nodeid=47193&culture=fi-FI

Puheen teksti oli taitavasti kirjoitettu ja Löfven esitti asiansa selvästi. Laajahkon yleistilanteen kehityksen kuvauksen jälkeen hän painotti Ruotsin perinteistä roolia Itämeren vakauden ylläpitäjänä eikä nähnyt ajankohtaisesti vakavia uhkia maansa turvallisuudelle:

”Även om läget i Östersjöområdet försämrats upplever vi i Sverige inget direkt militärt hot mot vårt land. Också framöver ser vi ett enskilt militärt väpnat angrepp mot Sverige som osannolikt. Men kriser eller incidenter kan uppstå, och militära angreppshot kan aldrig uteslutas.”

Siitä oli hyvä jatkaa Ruotsin turvallisuuspoliittisen doktriinin esittelyllä, jota jo yli 200 vuoden ajan on leimannut pysyttely puolueettomana ja sotien ulkopuolella. Tuosta menestyksellisestä linjasta ei ole tarkoitus luopua, vaikka keskustelu käykin kiivaana:

”Den svenska regeringen håller fast vid Sveriges säkerhetspolitiska linje. Den är tydlig, välkänd och respekterad. Vår militära alliansfrihet tjänar oss väl, och den bidrar till stabilitet och säkerhet i norra Europa.”

Ruotsin solidaarisuudellakin on selkeät rajansa, eikä päätösvaltaa sotilaspolitiikassa anneta muille. Ruotsi ei aio asettua suurvaltapolitiikan ”ajopuuksi” vaan korostaa vakauden säilyttämistä:

”Att hålla fast vid den militära alliansfriheten är för oss i grunden en defensiv militärpolitisk hållning. Syftet är att minska spänningarna i vårt närområde. Vi ska inte göra några tvära kast, i utrikes-, försvars- eller säkerhetspolitiken. Vi vill inte bidra till att skärpa det militärstrategiska läget eller skapa motiv för andra att ta till oberäkneliga och hastiga ageranden. Vi vill inte behöva delta i militära operationer som beslutas av andra än oss själva. Och vi tar avstånd från att ha kärnvapen som en del av försvarsförmågan.”

Siis monipuolista yhteistyötä kyllä, mutta sotilasliittoihin menolle ei, toisti Ruotsin pääministeri useaan otteeseen. Hän muistutti myös maansa pitkästä perinteestä tukea ”yhteisen turvallisuuden” politiikkaa, joka ottaa huomioon eri osapuolten näkemykset ja pyrkii sovittelemaan niitä:

Som militärt alliansfria är vi starka förespråkare för gemensam säkerhet. Säkerhet byggs i samarbete med andra, inte i konfrontation. Sverige fördjupar därför sina bilaterala och multilaterala relationer med länder och organisationer i vårt närområde.”

Vaikka Löfven ei sitä nimenomaan nimeltä maininnut, yhteisen turvallisuuden käsite tuli tunnetuksi kylmän sodan uudessa kireässä vaiheessa 1980-luvun alussa ns. Palme-komission työskentelystä, jolloin merkittävät poliitikot ja tutkijat sekä idästä että lännestä pohtivat yhdessä keinoja vastakohtaisuuksien tasoittamiseksi. Sitten Gorbatshov ja Reagan tarttuivat tilaisuuteen ja aloittivat aseidenriisunnan sekä luottamusta ja turvallisuutta lisäävien toimien prosessin, joka jo vuonna 1987 johti sopimukseen maalle sijoitettujen keskikantaman ydinaseiden poistamisesta ja antoi vauhtia Wienin neuvotteluille tavanomaisten aseiden vähentämisestä. Tuossa vaiheessa Ruotsi ja Suomi myötävaikuttivat kokoaan selvästi suuremmalla panoksella kylmän sodan päättymiseen. Tuli Löfveniä kuunnellessa mieleen, että nyt olisi aiheellista kaivaa esille noista kokemuksista kertova aineisto.

Ruotsin pääministerin mainitsemalta pohjalta lähtee myös halukkuus yhteistyöhön Suomen kanssa, joten on paikallaan esittää siitä pidempi sitaatti:

”Med det försämrade säkerhetspolitiska läget i vårt närområde har det strategiska utrikes- och säkerhetspolitiska samarbetet mellan Sverige och Finland blivit särskilt betydelsefullt. Vi har båda en lång tradition av militär alliansfrihet och en likartad syn på internationell säkerhet. Det skapar goda förutsättningar för ett ännu närmare samarbete. Vi har också påbörjat en operativ planering för situationer bortom fredstida förhållanden. Det är ett viktigt komplement till respektive lands enskilda nationella planering. För att våra länder ska agera tillsammans behöver naturligtvis nödvändiga politiska beslut fortfarande fattas nationellt, och det fördjupade samarbetet innebär inte en svenskfinländsk försvarsallians.”

Annetuista rajauksista huolimatta Löfven vakuutti kannattavansa naapurimaiden läheistä yhteistyötä, joka tähtää rauhan vahvistamiseen lähialueilla:

”Låt mig avsluta där jag började. När Sverige och Finland samarbetar gör vi det inte bara som nära grannar. Vi har en gemensam historia och vi har en gemensam värdegrund, med ett brett folkligt och politiskt stöd. Vi har en gemensam historia – och vi har också en gemensam framtid, där jag vet att vi tillsammans kommer fortsätta skapa avspänning och säkerhet i Östersjön och i Nordeuropa.

Tuollainen selkokieli sai jotkut innokkaimmista sotilaallisen liittoutumisen kannattajista haukkomaan henkeään. Paikalla olleet ruotsalaiset oikeisto-opposition edustajat kiirehtivätkin seuraavana päivänä esittämään siihen omia varauksiaan, mutta mielikuvaksi jäi, ettei kannata odottaa Ruotsin helposti sitoutuvan mihinkään liittoon, ei Naton tai Yhdysvaltojen eikä myöskään Suomen kanssa.

Keskustelut Itämeren alueen ja Euroopan unionin tulevaisuudesta saivat siis vankan pohjan Löfvenin puheesta. Aika lailla sekaannusta aiheutui kuitenkin siitä, että paikalle jääneet ruotsalaiset esittivät varsin voimallisesti opposition kantoja, eikä hallituksen maltillisen linjan puolustajia enää juuri kuultu – lukuun ottamatta entisen Helsingin-suurlähettilään Mats Bergquistin esittämiä realistisia, rauhoittavia näkemyksiä. Media tarttui heti tilaisuuteen ja nosti kritiikin näyttävästi esille. Esimerkiksi HBL käytti koko aukeaman keskustelujen selostamiseen ainoastaan otsikolla: ”Svensk kritik mot finsk ryssvänlighet”. Siihen aihe löytyi ruotsalaista kokoomuspuoluetta edustavan entisen puolustusministerin Karin Enströmin lyhyestä kommentista, jossa hän arvosteli presidentti Putinin kutsumista vierailulle Suomeen.

Sanottakoon kuitenkin, että median ulottumattomissa pidetyssä workshopissa Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä käytettiin hyvin asiallisia ja rakentavia puheenvuoroja. Ehkä sinne olisi kannattanut kutsua myös lehdistöä, jotta vinoutunut uutisointi olisi korjaantunut.

 

Presidentti Sauli Niinistö isännöi keskusteluja rutinoidulla ja joviaalilla tyylillään. Hänen rooliinsa ei kuulunut pitää linjapuheita, mutta tarvittaessa hän puolusti terävästikin hallituksen kanssa sovittuja ratkaisuja. Pääteeman mukaisesti esille tulivat erityisesti naapurisuhteet, joista presidentti muun muassa totesi:

”Keskinäinen puolustusyhteistyömme on viime aikoina syventynyt olennaisesti. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä ja sen sanonutkin, että puolustus- ja sotilaallinen yhteistyö tarvitsevat rinnalleen myös tiiviimpää ulkopoliittista kumppanuutta Suomen ja Ruotsin välillä. Sillä ulkopolitiikka ja sen keinot ovat meille molemmille kuitenkin tutuimpia.

Venäjän ja lännen välirikko, joka rajusti syventyi Ukrainan konfliktin myötä, mutta jolla oli sitäkin syvemmät alkujuurensa, on suoraan Suomeen ja Ruotsiin vaikuttava seikka. Uskon, ettei tästä tilanteesta ole helppoa tai nopeaa ulospääsyä, mutta samalla kieltäydyn uskomasta, ettei sitä kannattaisi koko ajan etsiä. Tästäkin on kysymys.”

Ruotsalaisten arvosteluun Suomen ”liian hyvistä” Venäjä-suhteista presidentti vastasi toteamalla 1300 kilometri pitkän itärajamme geopoliittisen merkityksen sekä kehottamalla ruotsalaisia kuvittelemaan, että siellä läntisenä naapurina Norjan sijaan olisi Venäjä. Tällöin voisi puheisiinkin tulla hiukan suurempaa varovaisuutta.

Presidentti Niinistö päätti Kultaranta-keskustelut kommentoimalla päivän pääaiheita: Suomen ja Ruotsin yhteistyötä sekä EU:n tulevaisuutta. ”Näyttää siltä, että Suomen ja Ruotsin väliltä löytyy eroja, mutta saman tien joutuu toteamaan, että on aika vaikea sanoa, mitä ne erot ovat… Sekä Suomessa että Ruotsissa kannanotot huomioivat tilanteen ja jättävät riittävästi tilaa myöskin tulevaisuuden ratkaisuille.”

Kiteytin tässä vaikutelmieni esittelyn noihin ulkopolitiikan johtajien puheenvuoroihin, mutta myös televisioidut paneelikeskustelut olivat erittäin hyödyllisiä valaistessaan monipuolisesti eri näkökantoja. Niihin voi tutustua lähemmin internetissä Tasavallan presidentin Kultaranta-sivuilla osoitteessa: http://www.presidentti.fi/public/default.aspx?nodeid=47193&contentlan=1&culture=fi-FI

Noista aineistoista käy hyvin ilmi, että panelistit oli valittu niin, että tilannekuvasta tuli monitahoinen ja eriävätkin mielipiteet pääsivät riittävästi esille. Sama koskee myös muita keskustelupuheenvuoroja. Kyseessä ei ollut tieteellinen seminaari, jossa argumentit olisi pitänyt perustella kovilla faktoilla, eikä esimerkiksi sotilasstrategisia seikkoja käsitelty juuri lainkaan. Niitä varten on järjestettävä muita tilaisuuksia.

Ja lopuksi saattoi taas todeta, että monien vastaavien seminaarien tapaan ehkä Kultarannassakin parasta antia oli tilaisuus tavata kiinnostavia henkilöitä ja keskustella tauoilla monista sellaisista asioista, joista media yleensä vaikenee tyystin. Kultaranta-keskustelut varmasti myös lisäsivät päättäjien kiinnostusta ja paransivat tietämystä turvallisuuspolitiikan kysymyksistä. Jos tarkoituksena ei ollut saavuttaa asioista täyttä konsensusta, niin ainakin erilaisten näkökohtien kuuleminen on omiaan lisäämään keskinäistä arvostusta ja halua tutustua vastakkaisiinkin mielipiteisiin. Se on tärkeä ero julkisuutta aivan liiaksi hallitsevaan, suvaitsemattomuutta uhkuvaan ”somettamiseen” tai siitä vaikutteita saaneeseen mediakulttuuriin. On siis hyviä syitä toivottaa menestyksellistä jatkoa jo vakiintuneen aseman saaneille Kultaranta-keskusteluille.

 



 

Jäsensivut