Heikki Talvitie: Arvopohjan erilaisuus ja sen seuraukset

Suomalaisilla historiapäivillä julkistetaan edellisen vuoden historiateos. Tämän vuoden historiapäivillä 5-6.2. vuoden 2015 historiateokseksi valittiin Jukka Korpelan teos: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla - Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn (Gaudeamus 2015). Kansilehden sisäsivulla Korpela vielä täsmentää teemaa toteamalla, että historia on johtanut myös toisenlaisiin yhteiskuntiin kuin länsimaisuuteen, eikä niiden länsimaistaminen ole aina perusteltua tai edes hyväksyttävää.

Tätä teemaa olen itsekin pohtinut lähinnä Risto Revon kirjoittamassa haastatteluteoksessa: Heikki Talvitie, Itsenäisyyden ilmansuunnat (Auditorium 2015). Siinä yritän ymmärtää ilmansuuntia, kansakunnan ja valtion asemoimista sellaiseen geopoliittiseen ja henkiseen ympäristöön, joka on ajan saatossa muuttanut muotoaan. Muu on ulkoista, oma on kansallista omaa, lähes aina jostakin tuotua, mutta omaksi muotoiltua. Se mitä koetan tähdentää on, ettei suomalaista arvomaailmaa ja meidän henkistä ympäristöämme, elintilaamme, jäännöksettä voi perustaa mihinkään yhteen tekijään.

Edustin vuosina 2003-2006 Euroopan unionia Etelä-Kaukasiassa. Silloin Euroopan Unionilla meni hyvin. Kaikki halusivat liittyä Euroopan unioniin, niin myös Georgia ja Armenia, molemmat köyhiä klaanivaltioita. Azerbaidzan, sekin klaanivaltio, empi, koska sillä oli öljyä ja kaasua. Jo silloin oli selvää, että Euroopan unioniin ne rahat olisivat hävinneet, azerit valitsivat mieluummin Norjan tien. Kuitenkin tehtäväni oli edistää länsimaisten arvojen edistymistä Etelä-Kaukasiassa. Avainsanoja olivat demokratia, markkinatalous ja oikeusvaltio. Näiden arvojen vieminen klaaniyhteiskuntaan aiheuttaa tavattoman hämmennyksen. Aletaan puhua termeillä, joita ei edes ymmärretä saati sitten että ne olisi sisäistetty. Näin on käynyt myös Etelä-Kaukasiassa. Sanotaan, että Georgia on demokraattinen, koska se kuuluu amerikkalaisten leiriin. Armenia ei ole demokraattinen, koska se on kallellaan Venäjään päin. Azerbaidzan on näistä eniten klaaniyhteiskunta, mutta se on säilyttänyt liikkumatilansa Yhdysvaltain ja Venäjän välissä.

Arvoilla ei ole paljoakaan merkitystä tuossa geopoliittisessa pelissä. Joku voisi nyt kysyä, missä se Euroopan unioni on nyt Etelä-Kaukasiassa. EU vartioi Georgian rajoja Abhasiaan ja Etelä-Osetiaan, jottei Georgia järjestäisi uutta provokaatiota niin kuin vuonna 2008. Lisäksi EU maksaa ” korruptoituneiden ” klaaniyhteiskuntien pyrkimyksistä kohti länsimaisia arvoja.

Korpela pohtii kirjassaan sitä, miksi länsimaat liikkuivat kohti yksilökeskeistä yhteiskuntaa kun taas idässä jäätiin yhteisökeskeisen yhteiskunnan piiriin. Korpelan mukaan idän ihmiset käsittävät aidosti ”oikean” ja ”väärän” toisella tavalla kuin lännessä eli yhteisöllisesti, ei yksilöllisesti.

Korpelan mukaan viimeisen vuosisadan aikana idässäkin valtarakenne muotoiltiin läntiseen tapaan, myös puheet ihmisoikeuksista ja demokratiasta tulivat osaksi arkipäivän politiikkaa ja oikeusargumentaatio sai länttäkin puhdasoppisempia muotoja. Orastava kansalaisjärjestötoiminta ja monipuoluejärjestelmä on kuitenkin alistettu ”johtajalle” ja hänen edustamalleen totuudelle. Kulttuurinen ja sosiaalinen rakenne edellyttävät tätä, koska yhteiskunnan perusteita ohjaa loogisen argumentaation sijaan fundamentalistinen mystiikka.

Ei Korpelakaan väitä, että kaikki idän yhteiskunnat olisivat samanlaisia. Päinvastoin, eroja on jokaisen kohdalla paljonkin.

Meitä suomalaisia askarruttaa nyt niin kuten niin usein viimeisten tuhannen vuoden aikana suuri naapurimme Venäjä. Meidän tulisi ymmärtää, että Venäjänkin perimä on yhteisöllinen. Siihen liittyy tiettyjä vahvuuksia ja heikkouksia niin kuin lännen yksilöpohjaiseen perimään. Kun erilaisuus ja suuruus pelottaa, niin näemme Venäjän usein sellaisten tapahtumien aiheuttajana, joihin ovat vaikuttaneet suurvaltain vastakkaiset intressit.

Suomessa on tullut tavaksi väittää, että jos yrittää ymmärtää Venäjää, niin hyväksyy Venäjän teot. Suomesta on pitkälti hävinnyt kyky ymmärtää erilaisia yhteiskuntia ja niiden tavoitteita, kun kuuluminen länteen on asettanut suomalaisten silmille ideologiset silmälasit. Niiden kautta ei myöskään osata arvioida ystävien toimia realistisesti, joka olisi Suomen oman politiikan harjoittamisen kannalta välttämätön edellytys.

Heikki Talvitie

Espoo maaliskuussa 2016