Arto Nokkala                                            

ITÄMEREN PIIRI JA SODAN PELIT (OSA I)

 

Epätodennäköisen ja ei-toivottavan mutta silti mahdollisen konfliktikehityksen kuvaaminen on strategisen ja geopoliittisen analyysin päätyökaluja. Esimerkkejä sotilaallisten konfliktien kuvaamisesta ovat sotapelit sekä asiantuntija-arviot, jotka perustuvat vaihtelevasti tutkimukseen.  Salatut esitykset palvelevat erityisesti suunnittelua, koulutusta ja pienen piirin päätöksentekoa. Sen sijaan arvioiden täydelliseen tai valikoivaan julkistamiseen liittyy aina harkintaa siitä, mille laajemmalle yleisölle se suunnataan ja mitä vaikutusta sillä tavoitellaan. Lisäksi julkiset arviot asettuvat – sisällöstään riippuen - politisoinnin välineiksi myös sellaisten toimijoiden keskuudessa, joita ei ole edes ajateltu ensisijaisena kohdeyleisönä. Monipuolisen ja reaaliaikaisen median aikana voidaan lähes mikä tahansa julkinen sotakuvaus, joka saattaa koskettaa suurta yleisöä tarpeeksi läheltä, kehystää yhteyteen, jossa siitä tulee poliittisen vaikuttamisen keino. Arviot taipuvat eri ryhmien lobbauksen ja mielikuvamarkkinoinnin mutta myös muunlaisen informaatiovaikuttamisen välineiksi. Näin niillä vaikutetaan osaltaan myös kansainvälisiin konflikteihin, joskin kovin vaihtelevalla painoarvolla ja esittäjästään riippuen.  

Pekka Visuri on esitellyt näillä Suomen Geopoliittisen Seuran verkkosivuilla kolme Baltian maiden puolustusta käsittelevää ajankohtaista arviota, joihin liittyen on Suomessa ja Ruotsissa virinnyt keskustelua. Seuraavassa käsittelen kahta näistä arvioista eli alkuvuodesta 2016 julkaistuja RAND-raporttia sekä Viron tiedusteluviraston TEABEAMET:in  raporttia International Security and Estonia.  

Raportit eroavat toisistaan siinä, että RAND-raportti esittelee sotapelin tuloksia, kun taas virolainen raportti on laajempi turvallisuusarvio, jossa yhtenä osana käsitellään Venäjän Virolle tuottamaa uhkaa. Viron tiedusteluviraston johtajan Mikk Marranin mukaan arvio perustuu analysoituun julkiseen tiedusteluaineistoon. Raportti on laitoksen ensimmäinen julkinen. Se ei myöskään ole salaisen arvion valikoiva julkistus vaan uusi arvio, joka on laajalle suunnattu. Raportit ovat kuitenkin sotilaallisesti vertailukelpoisia. Kummassakin käsitellään Venäjän asevoimien hyökkäyskykyä, RAND-raportissa lisäksi Naton kykyä vastatoimiin.

Uhka- ja sotakuvaukset ja -analyysit saadaan julkistettuina näyttämään ajankohtaisilta ja nykyisen mediavaatimuksen mukaisesti kiehtovilta, jopa jännittäviltä. Niissä esitetään suuren yleisön kannalta dramaattista tarinaa. Se napsahtaa helposti mukaan suomalaiseen kestoaiheeseen eli Nato-keskusteluun, koska ajatus siirtyy äkkiä Suomen puolustamiseen ja myös Naton ja Yhdysvaltain rooliin sen yhteydessä. Lisäksi raporteissa viitataan suoraan Ruotsin ja Suomen asemaan ja mahdolliseen osuuteen näissä sodankäyntiskenaarioissa.

Sotilaan ja strategian tutkijan silmin raportit ovat kuitenkin tavanomaista tylsähkön asiallista perusmateriaalia, jolla on suunnilleen sama tutkimuksellinen arvo kuin jo aikaisemmin julkaistuilla vastaavilla julkisilla analyyseillä. Eroa lähtökohdiltaan poliittisempiin analyyseihin on se, että kumpikaan ei vaikuta jonkin merkittävän kompromissin tulokselta. Sellaisia ovat väistämättä olleet esimerkiksi valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot Suomessa.

Raportit ovat huolellista työtä, mutta tuskin tuovat alan asiantuntijoille kovin merkittävää uutta strategista tietoa. Kumpikaan raportti ei kerro mitään mullistavaa uutta Venäjän sotilaallisen voiman käyttömahdollisuuksista, jos kriittisellä arvioijalla on perustiedot ja hän voi pitäytyä julkisiin lähteisiin. Tällaisten arvioiden erityisyys onkin siinä, mihin ja miten niillä voidaan vaikuttaa keskusteluun ja sen kautta politiikkaan. Arviot uutisoidaan nykytilanteessa helposti alarmistisesti, ja niitä on monien vaikea suhteuttaa ajankohtaiseen tapahtumatodellisuuteen muilta osin paitsi liittämällä ne lisääntyneeseen sotilaalliseen toimeliaisuuteen Itämeren piirissä. Seurauksena tästä on, että ne näyttävät turhan painavilta ajatellen sitä, mitä Venäjä – tai Nato – on todennäköisesti tekemässä, jos niiden koko ulko-, turvallisuus- ja sotilaspolitiikkaa tarkastellaan. Arviot painottavat kapasiteettien käyttömahdollisuuksia. Jotta niiden käyttöön todella johtavia päätöksiä syntyisi, pitäisi olla selkeitä aikeita, poliittista toimintatahtoa. Skenaariot pitävät tavallisesti lähtökohtanaan sitä, että tahtoa on syntynyt.  

RAND-raportti

RAND:in sotapelin (http://www.rand.org/pubs/research_reports/RR1253.html ) mukaan Baltian maiden hyökkäystä estävä pelote ja puolustuskyky eivät ole riittäviä. Sotapelin keskeinen tulos on se, että Venäjä saattaisi voimillaan saavuttaa Tallinnan ja Riian 1,5 ‒ 2,5 vuorokaudessa. Tuolloin Natolle jäisi rajallinen määrä huonoja vaihtoehtoja: verinen vastahyökkäys Baltian vapauttamiseksi, koko konfliktin eskalointi tai tyytyminen tilapäiseen tappioon. Varoitusaika hyökkäysuhasta olisi ollut viikon mittainen. Kuitenkin jos Nato ryhmittäisi (pelissä käytettävissä olleiden lisäksi) ennakolta Baltian maihin seitsemän prikaatia, niistä kolme panssariprikaatia, se voisi riittää ehkäisemään maiden nopean valtauksen. Alueiden riittävää puolustusta se ei vielä tekijöiden mukaan takaisi. Kustannuksia tuolle Naton lisäpelotteelle tulisi noin Suomen puolustusbudjetin verran vuodessa.

Yleistilanne, jossa hyökkäys tapahtuisi, ei ole raportissa kovinkaan selvästi määritelty. Kuitenkin todetaan, että Venäjällä olisi suunnilleen sama määrä voimia sitoutunut Ukrainan suunnalle, kuten  sillä oli kesällä 2014. Venäjä suuntaisi hyökkäykseen Baltiaan noin 22 pataljoonaa, kolme pataljoonaa sitoutuisi Kaliningradiin. Hyökkäyksen painopiste olisi Riian suunnassa.  Natolla olisi sitä torjumassa 17 – 20 pataljoonaa, mutta niistä ”manööveripataljoonia” olisi vain 12. Seitsemän pataljoonaa olisi Viron ja Latvian varsin kevyitä joukkoja, joille ei panna paljon painoa hyökkäyksen torjunnassa panssaroiduille ja moottoroiduille yhtymille edullisessa maastossa. Venäjällä olisi käytettävissään 27 ja Natolla 18,5 laivuetta ilmavoimia, joista 4,5 amerikkalaista ja yksi norjalainen laivue tukeutuisivat Ruotsiin ja yksi amerikkalainen lentotukialustaisteluosastoon, joka arvattavasti toimisi Tanskan rannikoiden tuntumassa.

Sotapeliin otettujen joukkojen määrä ja laatu on täytynyt määritellä niin, että sellaiset voimat olisivat käytännössä vähintään todennäköisiä. Olen itse aiemmin arvioinut, että Venäjällä olisi verraten nopeasti käytettävissään koko Läntisessä sotilaspiirissään 17 prikaatia. Sotapelin perusteissa lähtökohtana näyttää olleen, että kustakin prikaatista muodostuu vain yksi operointikykyinen pataljoonan taisteluosasto. Siksi laskelmissa on käytetty pataljoonien lukumääriä. Uusimman Military Balancen (IISS 2016) mukaan Venäjällä on Läntisessä sotilaspiirissä (Kaliningrad mukaan luettuna) ilman reservejä vajaa 12 prikaatia ja 4,5 prikaatin verran maahanlasku- ja ilmarynnäkköjoukkoja. Keskisestä sotilaspiiristä olisi saatavissa ilman reservejä 10,5 prikaatin verran joukkoja. Parhaimmillaan Venäjällä olisi siis keskitettävissä taisteluihin 27 prikaatia (pataljoonan taisteluosastoa).

Tuo määrä edellyttäisi kuitenkin, ettei Venäjän tarvitsisi sitoa voimiaan muualle kuin Baltian suuntaan. Tämä olisi kuitenkinhyvin epätodennäköistä tilanteessa, jossa Venäjä joutuisi varautumaan Naton kanssa yhä laajempaan sotilaalliseen yhteenottoon. Arktiselta alueelta ja Suomen suunnalta Venäjä tuskin voisi irrottaa maavoimia ja merijalkaväkeä mihinkään Baltian suunnan manööveriin. Myös Puolan, Valko-Venäjän ja Ukrainan suunta saattaisi vaatia Läntisestä ja Keskisestä sotilaspiiristä (ks. kuva) kotoisin olevia yhtymiä. Jälkimmäisen voimia tarvittaisiin todennäköisesti myös idässä tai pohjoisessa. Näin Venäjä voisi todennäköisesti laittaa Baltian suuntaan jonkin verran vähemmän prikaateja kuin RAND:in pelissä on käytetty. Jotta se voisi sen tehdä, Naton ennakkovaroitusaika olisi pitempi kuin se yksi viikko, joka on oletettu. Tuolloin olisi jo toteutettu vähintään osittaisia liikekannallepanoja, mikä lisäisi myös Nato-puolen Venäjälle tuottamaa vastauhkaa.

Sotapelin tulos on kuitenkin sotilaallisesti uskottava yhtenä Natolle hankalana skenaariona. Uhka olisi merkittävä käytetyllä varoitusajalla ja Naton nykykapasiteeteilla, vaikka hyökkääjän voimat olisivat muutamia prikaateja pienemmätkin. Jää kuitenkin avoimeksi se, miten tilanne jatkossa kehittyisi ja miten sellainen näkymä lisäisi hyökkääjän alkuperäistä riskiä ja siten koko yrityksen kannattamattomuutta. Myös voi kyseenalaistaa sen, riittäisikö Venäjän joukkojen eteneminen Tallinnan ja Riian alueille asettamaan Naton todella kaikkien raportissa esiteltyjen ”epämiellyttävien” vastatoimien eteen.  Niihin kuuluisi jopa vaihtoehto ydinaseiskuista puolin ja toisin. RAND:in pelissä Liettuan – Puolan – Kaliningradin suunta saa myös aika vaatimattoman käsittelyn, vaikka voidaan perustellusti olettaa, että sitä koskevat laskelmat olisivat Venäjälle ensisijaisia kaikissa Nato‒Venäjä -konfliktin sotilaallisissa vaihtoehdoissa Baltiassa, joissa liikuteltaisiin suuria joukkoja tai olisi mittavia tuli-iskuja.  Ongelma hyökkääjälle syntyisikin sitten, kun sen pitäisi miettiä suurta vaihetta kaksi: miten jatkettaisiin ”alkumenestyksen” jälkeen, jota kuvattu eteneminen Tallinnan ja Riian liepeille kuitenkin olisi suuremmissa puitteissa? 

RAND:in raportista välittyy eräänlainen usko siihen, ettei konfliktia eskaloitaisi enempää. Siksi esitetäänkin yhtenä Natolle karvaana vaihtoehtona se, että liitto joutuisi ainakin toistaiseksi tyytymään siihen, että Venäjä olisi miehittänyt osan Baltiaa, mistä seuraisi parhaimmillaan kylmä sota ja huonoimmillaan Naton hajoaminen. Eskalaation jatkuminen tai ainakin varautuminen siihen olisi kuitenkin kuvatussa tilanteessa yhtä painava vaihtoehto, ja Naton kestävyyttäkin olisi ehkä jo aikaisemmin koeteltu. Ilmeisesti RAND:in pyrkimyksenä on kuitenkin ollut vain osoittaa, miten Venäjä voisi jo tuollaisellakin operaatiolla asettaa Naton hankalien jatkovaihtoehtojen eteen. Niihin ei kuitenkaan tarvitsisi turvautua, jos lisäsatsaus olisi kohtalainen, kuten RAND esittää. 

Virossa julkaistu raportti

Virolaisen arvion (http://teabeamet.ee/pdf/2016-en.pdf ) sotilaalliset lähtöoletukset eivät käy ilmi samalla tavalla kuin RAND:in sotapelissä, eikä virolainen raportti käsittele Naton mahdollisuuksia. Venäjän voimien laskentatapa on hieman toisenlainen ja kriittisempi. Itse asiassa yleisarviossa tuodaan esille, että Venäjän asevoimat soveltuvat vain paikalliseen konfliktiin ”pientä, ilman liittolaisia olevaa maata vastaan, kun on vain vähän tai ollenkaan vaaraa konfliktin eskaloitumisesta”. Ukrainankin operaatio oli suoritettu Venäjän ”kapasiteetin äärirajoilla, koska pääosa sen taistelukykyisistä manööveriyksiköistä oli sidottu siihen”. Lisäksi raportin yleiskuva Venäjän ja Naton sotilaallisesta voimasuhteesta on, että Venäjällä on vain rajoitettu kyky käyttää konventionaalisia keinoja pitkäaikaisessa konfliktissa.

Virolaisessa raportissa lasketaan, että Venäjän Läntisellä sotilaspiirillä on käytettävissään kaiken kaikkiaan 30 ”pataljoonan taktista ryhmää” maavoimia, merijalkaväkeä ja maahanlasku- tai ilmarynnäkköjoukkoja, mutta prikaatiekvivalenteiksi muunnettuina puhutaankin vain 10 prikaatista. Virolaisessa raportissa myönnetään selvemmin, ettei lukumäärä ole suuri ja viitataan siihen, että tuolla määrällä katetaan koko Läntinen Sotilaspiiri Murmanskista Voronezhinalueelle. Tämäkään raportti ei tosin käsittele sitä, miten paljon Venäjän olisi pidettävä sotilaspiirin tai naapurisotilaspiirin voimia irti Baltian suunnasta. Raportti tuo kuitenkin esiin sen tärkeän näkökohdan, että sotilaspiirin edustama läntinen strateginen suunta jakautuu kuuteen operatiiviseen suuntaan, joista vain yhdellä kerrallaan Venäjällä olisi kyky operoida pitkäaikaisesti. Viro ei ole Venäjän ensisijainen suunta toisin kuin Kaliningrad, Arktis tai Ukraina. Virolaisen käsityksen mukaan Venäjä uskoo kuitenkin olevansa kykenevä rajoitettuun sotilasoperaatioon Baltiassa ennen Naton tehokkaita vastatoimia niillä joukoilla, jotka ovat lähellä Viron ja Latvian rajoja ja joita vahvennettaisiin yhden panssariarmeijan ja Keskisen Sotilaspiirin joukoilla.

Arviossa päätellään, että Venäjä pystyisi pelkillä ohjusiskuilla eristämään Viron liittolaisistaan ja estämään Naton tuen saapumasta. Tällä tavalla raportti tuntuu painottavan sotilaallisena uhkana Venäjän strategiassa tunnettua massiivista tuli-iskua, jota se käyttäisi operatiivisten maahyökkäysten edellä tai joissakin tapauksissa niiden sijasta. 

Virolainen arvio osoittaa jopa RAND:iä vakuuttavammin, ettei hyökkäys olisi rationaalisesti kannattava eikä varsinkaan kovin todennäköinen. Tämä on toki ymmärrettävä myös niin, että arvio on monipuolisempi. RAND:in arviossa on ollut tärkeää saada peli käyntiin, joten parametrejä on ollut vähemmän, tosin niitä on sitten epäilemättä työstetty huolellisesti.  Virolaisarvion joihinkin kohtiin voi kuitenkin liittää muutamia kysymysmerkkejä. Yksi niistä on ohjusiskun (Iskanderit, meri- ja ilmasijoitteiset ohjukset) tehokkuus ja sotilaallinen järkevyys suhteessa siihen kysymykseen, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Toinen on jälleen kysymys siitä, mikä olisi yleistilanne, jossa kuvattu sotilaallisen voiman käytön skenaario toteutuisi. Raportissa viitataan yhtenä esimerkkinä vain siihen, että Venäjä saattaisi käyttää asevoimaa silloin, kun sen asevoimat eivät ole kyenneet pätevästi toimimaan Nato‒Venäjä -konfliktissa jollakin muulla alueella. Uudella operaatiolla Baltiassa Venäjä pyrkisi saavuttamaan vahvemmat neuvotteluasemat aseellisen konfliktin jälkiselvittelyissä.

Tällainen pohdinta viittaa siihen, ettei sotilaallisen konfliktin koko laajuutta ja poliittista luonnetta ole kovin paljon käsitelty. Syynä voi olla, että sitä ei ole tarvinnut käsitellä, koska raportit riittävät jo tällaisinakin palvelemaan sitä päämäärää, että tuetaan poliittista tarvetta lisävarustautumiseen. Jos kuvauksen mukaan on kuitenkin jo oltu tilanteessa, jossa Venäjän voimat ovat jääneet jollakin tärkeällä suunnalla operatiivisesti alakynteen, aikaa olisi kulunut ja Naton yhtenäisyys olisi todennäköisesti tullut jo laajalti testatuksi. Yllätysmomentti olisi heikentynyt merkittävästi ja sotilaallinen lähtöasetelma Baltiassa ja Pohjoismaissa todennäköisimmin jo melkoisesti muuttunut. Sitä paitsi: jos Ukrainan suunta otetaan mukaan näihin ”muihin alueisiin”, Naton olisi täytynyt siellä toimia avoimen sotilaallisesti. Muuten Venäjä tuskin voisi kokea joutuneensa alakynteen. Konflikti Baltiassa tuskin olisi siis enää ”uusi”, vaan kysymys olisi ”uuden rintaman” avaamisesta – vähän siihen tyyliin, kuin Saksa tekitoisessa maailmansodassa. Voimien riittävyys sellaiseen olisi täytynyt puolin ja toisin tiukasti puntaroida, jos uskotaan siihen, että Yhdysvaltain, Naton ja Venäjän sotilaalliset ja poliittiset päättäjät toimisivat edes jossain määrin rationaalisesti. Päätöksiä tehtäisiin sitä paitsi suursodan kynnyksellä ydinaseyhteenoton varjossa.

Virolainen raportti ei oleta Nato-voimien tukeutumista Ruotsiin RAND:in tapaan, mutta toteaa Kremlin ottavan huomioon, että Nato saattaisi käyttää myös Suomessa ja Ruotsissa olevaa infrastruktuuria ja Venäjä olisi siksi valmistautunut hyökkäämään niissä oleviin kohteisiin huolimatta siitä, etteivät ne olisi Naton jäseniä.

Epäilemättä Venäjän ‒ kuten varmaan myös Nato-maiden ‒ olisi täytynyt ottaa kuvatussa konfliktissa Ruotsin ja Suomen Nato-suhde jollakin lailla sotilaallisesti huomioon, vaikka arviossa ei väitetäkään, että maiden infrastruktuuria olisi todella annettu Naton käyttöön. Venäjä on hyvin tietoinen siitä, että Suomi ja Ruotsi ovat tehneet esimerkiksi isäntämaasopimuksen Nato-avun vastaanottamisen varalta, vaikka sen toimeenpano vaatisikin erillisen poliittisen päätöksen. Varautuminen Suomen ja Ruotsin mahdollisiin muutoksiin sopii yhteen sen kanssa, että Venäjä ei voisi ottaa liian suurta riskiä joukkojen suuntaamisessa Baltiaan. Ruotsin ja Suomen valinnoilla on paljonkin merkitystä jokaisessa Baltian maita ja Naton ja Venäjän vakavaa konfliktia koskevassa skenaariossa, mutta myös sille, halutaanko tietoisesti heikentää kriisivakautta sellaisilla siirroilla, joita toinen osapuoli pitää itseään selvästi uhkaavampina kuin toinen. Lehdistökirjoittelussa usein kuitenkin sekoitetaan mahdollisuudet toteutukseen, mikä on sinänsä tärkeä panna merkille, koska siten vaikutetaan mielikuviin.

Tässä yhteydessä olisi myös pohdittava sitä, miten eteentyönnetyiksi ja Venäjän alueelle ulottuviksi rauhan aikana puolustuksellisuuttaan korostavan Naton operaatiot muuttuisivat ‒ ehkä jossakin vaiheessa jopa ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa ‒ Pohjolan ja Baltian operaatiosuunnilla sotilaallisen rationaalisuuden ajamina. RAND:in raportti ei edes kätke tätä viitatessaan tilanteeseen, jossa Nato joutuisi ryhtymään vastahyökkäykseen Baltiassa, mutta kysymys nousee esiin myös pohdittaessa ilma- ja maavoimien yhteistoimintaa ja toimintaa hyökkääjän selustaa vastaan. Nuo toiminnot kuuluivat silloisessa muodossaan jo Yhdysvaltain AirLand Battle -doktriiniin ja Naton FOFA-oppiin (Follow-on-Forces Attack) 1980-luvulla. Nykyinen Naton strateginen paluu alueiden puolustamiseen herättää merkillisesti esiin myös kylmän sodan aikaisen vastakkainolon oppeja uudessa asussaan. Siinä puolustushaarojen yhteisoperaatiot (jointness) ovat painottuneet ja teknologiset edellytykset iskeä syvälle vastapuolen alueelle konventionaalisin keinoin kehittyneet.    

Merkityksettömintä konfliktikehitykselle ei olisi se, että Venäjän maa-, meri- ja ilmayhteydet Kaliningradiin olisivat käsitellyissä skenaarioissa korostuneet jo ehkä pitkän aikaa. Kuka hallitsee Itämerta, jota pitkin tuossa vaiheessa tuskin enää kuljetettaisiinenergiaa Venäjältä länteen? Mitä poliittisia ja sotilaallisia liikkeitä Valko-Venäjä ja ehkä Puola ja Saksa olisivat tehneet meneillään olevassa konfliktin vaiheessa?  Johtopäätös kuitenkin on, että kysymys Ruotsin ja Suomen asemasta ja haavoittuvuudesta sekä toisaalta mahdollisuuksista omilla toimillaan kärjistää tai rauhoittaakonfliktia olisi vahvasti poliittinen. Siihen sisältyisi mittavia riskejä Venäjälle sen Baltian suunnalla kaavailemien mahdollisten siirtojen kannalta. Samalla voi kysyä, tarvitsisiko Nato todella sotilaallisesti Ruotsin ja Suomen aluetta johonkin erityiseen tarkoitukseen ja olisivatko ne siinä suhteessa eri asemassa keskenään. Kriittisessä strategisessa analyysissä saatettaisiin antaa erilaisia vastauksia, kuin mitä tilanteen eteen joutuneilta poliitikoilta tulisi Nato-maissa tai Ruotsissa ja Suomessa. Tämä pitäisi erottaa myös siitä kysymyksestä, tarvitsisivatko Suomi ja Ruotsi Natoa tai mihin tarkoituksiin Nato ehkä tarvitsisi niiden alueita, jolloin joudutaankin jo ajankohtaiseen Nato-keskusteluun. Kuvatut, rajoitetut sotaskenaariot eivät anna siihen paljonkaan vastauksia, koska kysymys olisi laajemmista turvallisuuspoliittisista kokonaisuuksista.

Kaiken kaikkiaan ajallisesti rajoitetut sotapelit ja sotilaallisen toiminnan arviot voivat palvella koulutusta, mutta kattavampaan strategiseen ja geopoliittiseen analyysiin ja vallitsevasta tilanteesta lähtevään julkiseen vaikuttamiseen tarvitaan useampia vaihtoehtoja. Niissä on hyvä myös päätyä kestävämpiin johtopäätöksiin sotilaallisen konfliktikehityksen yllykkeistä ja pidäkkeistä, jotka selventäisivät todennäköisesti ja mahdollisesti käyttökelpoisia politiikkavaihtoehtoja nykytilanteessa. Konfliktikehitystä olisi myös tarkasteltava laajasti ja useiden toimijoiden näkökulmasta. Tutkijoiden varsinkin on aina syytä tuoda esille strategisen tiedon käyttökelpoisuuden ehdollisuutta, mikäli he tekevät suoria politiikkasuosituksia, vaikka se ei julkista keskustelua aina miellyttäisikään.   

Artikkelin toisessa osassa arvioidaan Itämeren aluetta koskevaa strategista keskustelua Ruotsissa ja Suomessa, jolloin on mahdollisuus asettaa sotaskenaariot kontekstiinsa niiden sisältöjen, tarkoitusten ja ”sudenkuoppiensa” osalta.

Lähteet

International Security and Estonia (2016) TEABEAMET, Estonian Information Board:

https://www.teabeamet.ee/pdf/2016-en.pdf

Shlapak, David A. & Johnson, Michael W. (2016) Reinforcing Deterrence on NATO’s Eastern Flank. Wargaming in the Defense of Baltics. Rand Corporation: http://www.rand.org/pubs/research_reports/RR1253.html

The Military Balance 2016. London: Routledge for The International Institute for Strategic Studies.

Venäjänsotilaspiirit2016

Venäjän sotilaspiirit

Kuvan lähde: Kadettikunta, Turvallisuuspolitiikan tietopankki, www.turpopankki.fi

Arto Nokkala on vapaa tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori ja everstiluutnantti evp. Hän toimi Maanpuolustuskorkeakoulun strategian ja turvallisuuspolitiikan dosenttina vuoteen 2015 asti.

Jäsensivut