Arto Nokkala 14.6.2018: Uusi klassinen geopolitiikka?

Phil Kelly, Classical Geopolitics. A New Analytical Model. Stanford University Press 2016.

Onko klassinen geopolitiikka tutkimusalana jämähtänyt menneisyyteen? Oliko geopolitiikka syypää totalitarististen valtioiden kuten kansallissosialistisen Saksan nousuun? Harjoittaako vain Venäjä maailmanpoliittisesti merkittävää geopolitiikkaa nykyisin? Mitä keskeisiä käsitteitä ja teorioita geopolitiikan tutkimuksessa kannattaa käyttää? Mikä erottaa geopolitiikan valtakeskeisestä realismin mallista? Miten klassinen geopolitiikka eroaa kriittisestä? Entä poliittisesta maantieteestä?

Phil Kelly (Emporia State University, Kansas, Yhdysvallat) pyrkii kirjassaan vapauttamaan geopolitiikan ja sen tutkimuksen ennakkoluuloista ja yksisilmäisyydestä, joita on viime aikoina näkynyt niin päivänpolitiikan julkisessa keskustelussa kuin tieteellisissäkin yhteyksissä. Kelly on valtio-opin professori, joka on julkaissut varsin paljon 1970-luvulta lähtien.

Kellyn määrittelyn mukaan geopolitiikassa tutkitaan “maantieteellisten piirteiden kuten alueiden, valtioiden ja voimavarojen aseman ja sijainnin ja lisäksi topografian, ilmaston, etäisyyden, väestötekijöiden sekä valtioiden muodon ja koon vaikutusta, koska ne voivat ehdollistaa valtioiden ulkopolitiikkaa ja toimia valtiotaidon apuna”. Kellyn teoksen tavoitteena on "vakuuttaa lukija siitä, että geopolitiikka ansaitsisi enemmän arvonantoa ja käyttökelpoisuutta kansainvälisten suhteiden teorian ja politiikan alalla". Tässä tarkoituksessa hän pyrkii konstruoimaan klassisen geopolitiikan mallin ja osoittamaan sen avulla tuon geopolitiikan pääsuuntauksen hyödyn ja hyväksyttävyyden kansainvälisten suhteiden teoriassa ja käytännössä. Kelly paikallistaa malliin kuuluvat teoriat ja antaa ohjeita niiden soveltamiseksi kansainvälisen ympäristön ilmiöiden tulkintaan.

Mallilla Kelly tarkoittaa “teorioiden säiliötä" eli oikeastaan tutkimusohjelmaa, joka edustaa koko klassisen geopolitiikan alaa. Mallilla ei tulkita tai selitetä mitään, toisin kuin siihen sisällytetyillä teorioilla. Geopolitiikan malliin sopivia teorioita ja käsitteitä Kelly löytää noin 60. Lukija pääsee tutustumaan esimerkiksi shakkilautoihin, strategisiin solmukohtiin, tartuntailmiöön, ympäröitynä oloon, jokien maantieteen vaikutuksiin, puskuri-, “sokka-“ ja “kamanavaltioihin”, vaikutuspiireihin murtumavyöhykkeisiin ja tilatietoisuuteen. Suuri osa käsitteistä ja teorioista on tuttuja klassisen geopolitiikan tuntijoille, mutta Kelly kokoaa ne hyvin yhteen ja havainnollistaa esimerkein.  Niitä varten hän ryhmittelee teoriat viiteen kategoriaan, jotka ovat 1) keskusta-periferia ja muut dikotomiat, 2) keskeiset geopoliittiset alueet ja paikat, 3) rajat ja rajamaat, 4) tilat sekä 5) muut geopoliittiset käsitteet ja teoriat kuten esimerkiksi maan muoto ja koko, luonnonvarat ja energia, ympäristökatastrofit, haaste ja vastaus, ilmastoteoriat ja asevaltiot.

Kelly arvioi kirjassaan neljää koulukuntaa ja geopolitiikan ymmärrystä niiden avulla. Kolme ensimmäistä asetetaan kontrastiin neljännen kanssa. Kelly pyrkii ikään kuin vapauttamaan klassisen geopolitiikan yhä käyttökelpoisen ytimen sivujuonista, joita siihen on tullut ja jotka usein ovat tuottaneet väärinymmärrystä. Näitä sivupolkuja liittyy kenraali Karl Haushoferiin yhdistettyyn 1920- ja 1930-lukujen Geopolitik-traditioon, kylmän sodan patoamiskoulukuntaan ja 1900-luvun lopun kriittiseen geopolitiikkaan. Kelly haluaa esimerkiksi irrottaa geopolitiikan realismista. Kumpikin pitäisi tunnustaa toisistaan erillisenä lähestymistapana: ”Valta määrittää realismia, tilallinen asema geopolitiikkaa”. Kelly täsmentää siis klassisen geopolitiikan mallia ja tuo esille, mitä teorioita kannattaisi harkita käytettäväksi kahdeksassa eri tapauksessa. Muutamista niistä hän on jo kirjoittanut aikaisemmin. Huomion saavat niin muinainen Kreikka kuin Roomakin, Etelä-Amerikka, Yhdysvallat, Ukraina, Itä-Eurooppa ja Balkan. Kellyn erikoistuminen Etelä-Amerikan valtioiden politiikkaan ja maanosan geopolitiikkaan näkyy kirjassa, mutta ei heikennä sen luettavuutta oppikirjamaisena geopolitiikan yleisesityksenä.

Kellyllä geopolitiikan nimeäminen klassiseksi erottaa traditionaalisen geopolitiikan ennen muuta kriittisestä. Tuo varsinkin Gearoid Ó Tuathailiin ja Simon Dalbyyn liitetty suuntaus sai Suomessa huomiota 1990-luvun lopussa Vilho Harlen ja Sami Moision myötä. Christer Pursiainen ja Tuomas Forsberg luonnehtivat kriittistä geopolitiikkaa yhteiskuntatieteen näkökulmasta ”ehkä kaikkein vahvimmaksi suoneksi nykyisessä geopoliittisessa keskustelussa” ja arvioivat sen olevan politiikan tutkimuksen katsannossa ”aitoa yhteiskuntatiedettä” ‒ toisin kuin klassisen geopolitiikan. Kellyn mukaan kriittisellä geopolitiikalla on meriittinsä paljastaessaan “vallan valepukuja”, mutta siinä jätetään käyttämättä klassisen lähestymistavan ilmeiset edut. Niistä yksi on se hänen mielestään selvä tosiasia, että valtioiden, alueiden ja voimavarojen sijainti voi vaikuttaa ulkopolitiikkaan.

Toisaalta Kelly ei tee rajanvetoa klassisen ja uuden geopolitiikan välillä, jota Osmo Tuomi tarkasteli vuonna 1996 julkaistussa väitöstutkimuksessaan. Tuomen mukaan uuden geopolitiikan teoria on ”alueellisen poliittisen jakaantumisen sekä sen syiden ja seurausten tutkimista”. Käytännössä ilmenevä valtion tai muun alueellisen yhteisön geopolitiikka on puolestaan ”taloudelliseen ja poliittiseen asemaan, turvallisuuteen ja kulttuuriin liittyvien tavoitteiden määrittelyä maantieteellisen dimension avulla”. Tuomi totesi, että geopoliittisen ajattelun avulla luodaan malleja ja mielikuvia, joita voidaan käyttää ulkopolitiikan apuvälineinä. Hän piti uutta geopolitiikkaa vähemmän deterministisenä kuin klassista. Toisaalta myös Kelly katsoo, että ympäristö on mahdollinen ehdollistaja ankaran määrääjän sijasta. Kun Tuomi toi geopolitiikkaan mukaan kulttuuria ja diskursiivisuutta, Kelly sivuuttaa nämä pitkälti ja puolustaa geopolitiikan neutraaliutta. Hän uskoo päättäjien rationaalisuuteen ja painottaa metodologian objektiivisuutta. Kelly ilmoittaa seuraavansa modernistista positivistista polkua, jossa ”faktat asettuvat mielipiteiden edelle”.

Pursiainen ja Forsberg pitivät geopolitiikkaa normatiivisempana kuin poliittista maantiedettä ja lisäksi löysivät varsinkin varhaisemmasta geopolitiikasta ideologisuutta ja pyrkimystä oikeuttaa jonkin maan määrättyä politiikkaa. Kellyllä poliittinen maantiede eroaa geopolitiikasta siinä, että se on ”paikallista ja alaltaan valtionsisäistä”, vaikka myöntääkin niille tiettyä päällekkäisyyttä. Lisäksi Kellyn mukaan klassisen geopolitiikan erityinen kontribuutio on tarjota teoria, jonka avulla voidaan tulkita valtioiden (ei niiden rationaalisiksi oletettujen päättäjien) toimia maantieteellisessä asetelmassa. Normatiivisuus, vaikka olisi mahdollistakin, estäisi hänen mukaansa geopolitiikan tämän hyödyn.

Kelly perustelee geopolitiikan mallinsa puolueettomuutta myös sillä, että sen on oltava ”luotettava työväline sekä valtioiden päättäjille että tutkijoille, kun he koettavat saada aikaan järjestystä valtioiden ulkosuhteiden kompleksisuuteen”. Tässä hän kuitenkin ottaa askeleen normatiivisuuden suuntaan tai vähintään uskoo liikaa päättäjistä ja heidän rationaalisuudestaan. Tutkijat ovat toki eri asemassa etenkin silloin, jos he vain pyrkivät jäsentämään päättäjien aikaansaannoksia niitä tulkitakseen ja selittääkseen. Kellyn käsitys näyttää kuitenkin liittyvän myös siihen, että hän painottaa analyysiä ”ylhäältä alaspäin” eli kansainvälisestä järjestelmästä ja valtiosta ihmisten suuntaan. Koska toinen tarina on kuitenkin myös kerrottavissa, vaikka se ei ensin mainitun kanssa yhteen sopisikaan, sitä ei tarvitse jättää geopolitiikan tutkimusalan ulkopuolelle, saatikka pelkästään poliitikkojen ja median kerrottavaksi.

Ehkä objektivistis-positivistisesta painotuksestaan johtuen Kelly ei ole lähtenyt syvällisemmin käsittelemään geopolitiikan tutkimuksen metodologiaa. Itse asiassa jo se, että geopolitiikassa käytetään usein historiantutkimuksen menetelmiä (esimerkiksi Suomessa Alpo Juntunen ja Pekka Visuri), ”uusi analyyttinen malli” olisi hyötynyt epistemologisista ja metodologisista kannanotoista, jotka olisivat käsitelleet konstruktionismia, tulkitsevaa lähestymistapaa ja vaikkapa diskurssianalyysiä. Näitä tuskin kannattaa jättää kriittiselle geopolitiikalle. Klassisen ja kriittisen geopolitiikan väliin jää vielä aukko tai välitila, joka luontevasti olisi lähempänä edellistä kuin jälkimmäistä mallia. Tähän saattaisi johtaa myös se, että usein tutkitaan valtioiden vuorovaikutusta, jossa ne määrittelevät geopoliittista todellisuuttaan. Ehkä se, ettei Kelly tee erityistä rajanvetoa uuden ja klassisen geopolitiikan välillä, vaan lukee edellisen implisiittisesti jälkimmäiseen, on osaltaan aiheuttanut tämän puutteen.

Kelly ilmoittaa, ettei hän pyri muotoilemaan geopolitiikan puolustusta, vaan sen määritelmän selkiyttämistä ja olettamusten, käsitteiden ja teorioiden kokoamista ”yhteiseksi paketiksi”. Tämän hän tekee, mutta paketti olisi voinut olla myös työstetympi. Teoriat ovat jonkin verran ohuita, melkein lähempänä käsitteitä ja niiden määritelmiä. Tämä puute voi olla perusteltukin, jotta kirja soveltuisi hyvin geopolitiikan opintoja aloitteleville. Tyypiltään kirja on tällainen oppikirja. Klassisen geopolitiikan uudistetusta viitekehyksestä on epäilemättä kirjoitettavissa useita perusteellisempiakin esityksiä, oppikirjojakin, ja toivon mukaan lähivuosikymmeninä myös suomeksi. Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan geopoliittinen tarkastelu olisi paikallaan ajatellen sitä, miten usein geopolitiikka-termi heitetään nykyisessä julkisessa keskustelussa esille ja miten mielellään geopolitiikalle halutaan antaa jotenkin kielteinen sävy. Osa tästä keskustelusta juontunee juuri niistä sivupoluista ja painolasteista, joita Kelly geopolitiikan historiasta löytää.

Phil Kellyn kirja on hyödyllistä luettavaa jokaiselle tutkijalle tai geopolitiikan harrastajalle, joka haluaa pitää klassisen geopolitiikan hengissä nykyisenä “vaihtoehtoisten totuuksien” aikana. On luotettava siihen, että maailman fyysiset tekijät todella vaikuttavat harjoitettuun politiikkaan kaikissa valtioissa ja tuosta vaikutuksesta on syytä tietää enemmän. Klassinen-etuliitteen ei ole syytä pelottaa ketään, sillä määrätyt tilaan ja paikkaan liittyvät reunaehdot ovat ihmisen muokattavissa vain rajoitetusti, tai ainakin niistä voidaan saavuttaa riittävä ja merkityksellinen yksimielisyys toimintaympäristöä politisoivan yhteisön piirissä.

Lähteet

Pursiainen, Christer & Forsberg, Tuomas (2015) Ulkopolitiikkaa norsunluutornista. Tampere: Chan Puma House.

Tuomi, Osmo (1996) Uusi geopolitiikka. Geopoliittisen perspektiivin soveltuvuus kansainvälisen politiikan tulkintaan maailman ja ajattelutapojen muuttuessa. Helsinki: Gaudeamus.