Heikki Talvitie

Suomen Lappi kansainvälisissä kriiseissä

Seuraavassa on tarkoitus hyvin lyhyesti katsoa, miten Suomen Lappi on itsenäisyyden aikana ollut kansainvälisen mielenkiinnon kohteena ja miten Suomi on Lapin osalta päätöksiä tehnyt.

Vuodet 1918–1919

Suomen sisällissodassa 1918 Mannerheimin johtamat joukot riisuivat Pohjois-Suomessa olevat venäläiset osastot aseista.

Hajanaisia vapaaehtoisjoukkoja kävi Vienan Karjalassa. Heimoaate oli voimakas ja Suomessa toivottiin koko Itä-Karjalan liittämistä itsenäiseen Suomeen. Konkreettinen syy lähettää joukkoja Vienaan oli Pohjois-Suomen punaisten siirtyminen Vienan Karjalaan, jolloin se muodosti jonkinasteisen turvallisuusuhan valkoisten selustassa. Toinen konkreettinen syy oli englantilaisten oleskelu Muurmannin alueella.

Vuosi 1920

Tarton rauha sekä rajakysymys Suomen ja Neuvosto-Venäjän kanssa. Suomalainen osapuoli esitti Tartossa, että Aleksanteri II oli aikoinaan luvannut Petsamon alueen Suomelle. Petsamon suhteen käytiin kuitenkin eräänlaista vaihtokauppaa. Suomalaiset lupasivat mm. räjäyttää Inon linnoituksen, mikäli Suomi saisi Petsamon. Tarton rauhassa Suomen alueeseen liitettiin Petsamo ja Kalastajasaarennon länsi-osa.

Vuodet 1921–1922

Näinä vuosina suomalaiset tekivät edelleen retkiä rajan toiselle puolelle ja lähinnä Aunuksen Karjalaan. Samoin saksalaisten avulla rakennettu tiedustelupalvelu pyrki tekemään sabotaasia myös Pietarin kaupungissa. Vuonna 1922 solmittiin erillinen sopimus rajarauhasta ja tilanne vakiintui vähitellen.

1930-luku

Kanadalais-brittiläinen konsortium International Nickel Company sai oikeudet kaivaa nikkeliä Petsamossa olevalta malmiesiintymältä. Kaivoksen rakennustyöt aloitettiin 30-luvulla, mutta malmin tuotanto pääsi käyntiin vasta joulukuussa 1940.

Talvisota 1939–1940

Suomalaiset puolustautuivat Suomussalmella ja Kemijärvellä. Varsinaisen Lapin alueella oli suomalaisten lisäksi mm. ruotsalaisia vapaaehtoisia. Petsamon aluetta puolusti osasto Pennasen suomalaiset joukot. Neuvostojoukot saivat vallattua Kalastajasaarennon länsiosan ja suuren osan Petsamoa. Neuvostojoukkojen eteneminen syvemmälle Lappiin saatiin estettyä. Neuvostoliiton tarkoitus oli valtaamalla Petsamon alue estää länsiliittoutuneiden tunkeutuminen Petsamon kautta Muurmannin alueelle.

Moskovan rauha 1940

Talvisodan päättäneessä rauhansopimuksessa Petsamon alue jäi Suomelle. Sen sijaan Kalastajasaarennon länsiosa menetettiin ja Neuvostoliitto sai kiilan Maattivuonon perukkaan. Suomi menetti alueita Sallassa.

Syksy 1940 ja kevät 1941

Saksan miehitettyä Tanskan ja Norjan keväällä 1940 Neuvostoliiton kiinnostus Petsamon nikkeliä kohtaan alkoi. Koko välirauhan ajan käytiin kiivasta nikkelidiplomatiaa Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Neuvostoliitto halusi nikkelituotannon itselleen. Suomi vetosi siihen, että nikkelikaivos oli kanadalais-brittiläisen konsortiumin omistama, joten Suomella ei ollut valtaa määrätä nikkelin myyntipolitiikasta. Britannia tuki jo tuossa vaiheessa Neuvostoliiton vaatimuksia, koska sille oli myös ensiarvoisen tärkeätä, että nikkelintuotanto ei joutuisi saksalaisten käsiin. Britit ilmoittivat Stalinille, että ovat valmiit luopumaan oikeuksistaan Neuvostoliiton hyväksi ja kehottivat painostamaan Suomea. Suomalaisten vaatiessa kirjallista todistusta siitä, että konsortium oli valmis luopumaan oikeuksistaan, sellaista ei koskaan suomalaisille toimitettu. Neuvostoliitto puolestaan oli valmis antamaan Saksalle ison osan Petsamon nikkelituotannosta.

Kesä 1941

Koko Pohjois-Suomi Oulunjoki-linjaa myöten luovutettiin Suomen ylipäällikön käskyllä Saksan sotilaskomentoon jo viikkoa ennen sodan alkua, 15. kesäkuuta.

Saksa miehitti Petsamon heti hyökkäyksen alkaessa 22.6. Saksan suunnitelmissa oli ollut jo kesästä 1940 alkaen operaatio Renntier, joka tarkoitti Suomen Petsamon miehitystä ja nikkelituotannon nopeaa haltuunottoa – sanoivat suomalaiset siihen mitä tahansa. Petsamon miehityksellä turvattiin myös Norjan miehitystä ja Ruotsin malmivarojen pysymistä Saksan kontrollissa. Seuraavat operaatiot (mm. ”Napakettu” Sallan suunnalla) tähtäsivät sitten etenemiseen Muurmannin radalle ja Murmanskin valloittamiseen, jolloin Hitlerin tarkoituksena oli estää englantilaisten maihinnousu sinne ensimmäisen maailmansodan malliin. Suomalainen kenraali Siilasvuon komentama armeijakunta avusti saksalaisia hyökkäämällä Suomussalmen – Uhtuan suunnalla kohti Vienanmerta. Suomalaisten toiveissa oli saada haltuunsa Kuolan niemimaa, mutta saksalaiset varasivat sen tässä vaiheessa itselleen.

Sotatoimien alettua Hitler antoi heinäkuun puolivälissä salaisen määräyksen siitä, että hyvin salaisesti tulisi valmistella jo Suomen liittämistä Suur-Saksan yhteyteen. Saksalaiset olivat varanneet tavoitteiden saavuttamisen jälkeen suomalaisille pääasiassa valvontatehtäviä. Suomen tuli huolehtia Jäämeren ja Vienan meren rantojen sekä Suomenlahden – Laatokan alueen (Pietari mukaan luettuna) vartioinnista.

Vuodet 1942–1944

Saksalaiset eivät päässeet juuri lainkaan etenemään Murmanskin suunnalla. Saksan sodanjohdossa rajoitettiin tavoitteita, jolloin myös Kuolan kysymys jäi ilmaan. Edes Muurmannin rataa ei lopulta saavutettu.

Välirauhansopimuksessa syyskuussa 1944 Suomi velvoitettiin poistamaan Saksan sotavoimat Lapin alueelta. Petsamosta ei neuvoteltu, vaan Neuvostoliitto otti sen itselleen.

1950-luku

Paasikiven presidenttikaudella Lapin puolustaminen ei noussut esiin suurena kysymyksenä. Pikemminkin oli niin, että Paasikivi ei halunnut muutoksia Lapin tilanteeseen, jottei olisi herätetty suurvaltain ja varsinkin Neuvostoliiton epäluuloja Suomen aikomuksia kohtaan.

Suomen kannalta Pohjois-Suomen strategista tilannetta helpotti suuresti se, että Norja asetti tiukkoja rajoituksia sotilaalliselle toiminnalle Jäämeren rannikolla Finnmarkin alueella. Norja oli myös julistanut Natoon liittyessään, ettei se salli rauhan aikana ulkomaisia sotilastukikohtia eikä ydinaseita alueelleen.

Kekkosen presidenttikauden alkuun sattui kansainvälisen jännityksen kasvu. Ydinasekilpavarustelun kiihtyminen ja Unkarin kansannousun kukistaminen 1956 kiristivät lännen ja Neuvostoliiton välejä. Suomen ja Neuvostoliiton välillä koettiin 1958 ns. yöpakkaset ja sitten Suomen presidentinvaalien alla Berliinin kriisin kiristyminen laukaisi ns. noottikriisin vuonna 1961.

Pekka Visuri on tutkinut kirjassaan ”Idän ja Lännen välissä – puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella” myös Lapin puolustamiseen liittyviä suomalaisten suunnitelmia. Visuri toteaa, että Naton sotilaallisen toiminnan voimistuminen Norjassa yhdistyneenä kansainvälisen tilanteen kiristymiseen tuotti ongelmia Suomen valtiojohdolle. Presidentti Kekkonen keskusteli vuoden 1956 lopulla puolustusvoimain komentajan, jalkaväenkenraali K.A. Heiskasen ja puolustusministeri Emil Skogin kanssa toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä Lapin puolustuksen vahvistamiseksi. Presidentille kerrottiin, että Norja valmisteli pohjoiseen ilmavoimille tukikohtia sekä joukkojen siirtoja niin, että liikekannallepanon jälkeen Suomen rajan takana olisi yksi prikaati Käsivarren tien kohdalla ja toinen Karigasniemen – Inarin suunnalla. Puolustusvoimain komentaja sai tehtävän valmistella kiireellisesti joukkojen sijoittamista vastaaville suunnille, tarvittaessa jo talvella ”sotaharjoitusten varjolla”. Keväällä 1957 annettavaan lisäbudjettiin presidentti lisäksi kehotti varaamaan miljardi markkaa perushankintoihin. Samalla hän ilmoitti esittävänsä Neuvostoliiton suurlähettiläälle Pariisin rauhansopimuksen vahvuusrajan (41 900 sotilasta) poistamista, koska se esti tehokkaan valmiuden kohottamisen.

Joulukuussa Kekkoselle tiedotettiin yleisestä sodanvaaran kasvusta ja annettiin tarkentavia tietoja Pohjois-Norjan varustamisesta. Vaikka yleistilanteen dramaattista kärjistymistä ei lähiaikoina tapahtunut, presidentti Kekkonen esitti Neuvostoliiton suurlähettiläs Lebedeville tammikuun alussa 1957 jättämässään muistiossa rauhansopimuksen rajoitusten poistamista, koska ne olivat ristiriidassa yya-sopimuksen velvoitteiden kanssa. Lisäksi hän esitti Neuvostoliiton yhteyshenkilönä toimineelle lähetystösihteeri Kotoville Suomen puolueettomuusaseman virallista tunnustamista. Esitykseen tuli tammikuun lopulla kohteliaan kielteinen vastaus viittauksella yya-sopimuksen Pohjois-Euroopan rauhaa vahvistavaan luonteeseen. Kekkonen tiedotti rauhansopimuksen rajoituksen poistamisesityksestä valtioneuvostolle sen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa.

Visuri jatkaa kirjassaan, että näytti siltä, että Neuvostoliitto tulisi kytkemään suostumuksensa rauhansopimuksen lievennyksiin läheisempään yhteistoimintaan yya-sopimuksen puitteissa. Tämä arvelutti tasavallan presidenttiä, hallitusta ja puolustusvoimien johtoa, joten jatkotoimissa oli edettävä varovasti. Kesäkuussa 1957 Kekkonen sai puolustusvalmisteluja ja asehankintoja koskevan raportin. Kyseessä oli valmistautuminen Neuvostoliiton johtajien vierailuun Suomessa. Puolustusvoimain johto suositteli aseiden ostoa Neuvostoliitosta mutta niin, ettei puolueettomuus vaarannu. Puolustusvoimain komentaja kenraali Heiskanen puolsi erityisesti ohjuksien hankintaa.

1960-1970-luvut

Presidentti Kekkonen lanseerasi vuonna 1963 Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä koskevan aloitteen. Sillä oli joitakin aikaisempia esikuvia. Muun muassa Ruotsin ulkoministeri Östen Unden oli ehdottanut vähän vastaavaa järjestelyä. Kekkosen mielessä oli vähentää sitä mahdollisuutta, että Neuvostoliitto saattaisi turvautua yya-sopimukseen tilanteen kärjistyessä alueella. Unden laajensi sitten aloitetta koskemaan myös Itämerta, joka olisi poistanut Itämereltä Neuvostoliiton ydinohjuksia kantavat sukellusveneet.

Samaan sarjaan kuuluu presidentti Kekkosen toinen aloite. Hän ehdotti rajarauhansopimusta Norjan kanssa. Aloite tehtiin vuoden 1965 lopulla. Nämä aloitteet eivät saaneet suurvaltojen tukea, mutta niillä oli kyllä Suomelle taktista arvoa.

Ohjushankintojen osalta on syytä siteerata jälleen Pekka Visurin edellä mainittua teosta ”Idän ja lännen välissä”. Tekstissä käsitellään pitkään Suomen ilmapuolustuksen ongelmaa noottikriisin jälkeen ja ns. ohjustulkintaa 1962.

Valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnassa käsiteltiin 5.1.1962 toimenpiteitä sotamateriaalin hankkimiseksi Neuvostoliitosta. Kekkosen päätös oli, että Neuvostoliitolta tiedustellaan ilmatorjuntaohjuksia ja sen jälkeen tiedusteltaisiin Englannista panssarintorjuntaohjuksia. Kekkonen päätti hankkia myös Englannin suostumuksen ohjuksien ostamiselle Neuvostoliitosta, vaikka ensin oli ollut tarkoitus tehdä kaupat suoralta kädeltä.

Puolustusneuvosto esitti muistiossaan, että vaikka rauhansopimuksen aserajoitusten tulkintakysymystä ei ole toistaiseksi selvitetty loppuun, niin ilmatorjuntaohjukset on sisällytetty Neuvostoliitosta hankittavan sotamateriaalin luetteloon. Esitettyyn suurimpaan määrään, 7 patteriin, oli päädytty suojaamiskohteiden perusteella (Helsinki 2, Turku, Tampere, Jyväskylä ja Oulunjokilaakso). Aikaisemmassa suunnitelmassa syksyllä 1961 oli esitetty ohjusten ryhmittämistä myös Inariin, Kittilään ja Rovaniemelle.

Moskovassa MIDIN skandinaavinen osasto päätti pyytää lakiasiantuntijoilta lausuntoa siitä, mitä tehdä, jos suomalaiset rikkovat rauhansopimuksen 17 artiklaa, joka kielsi ohjukset Suomen puolustusvoimilta. Englannissa epäilyksiä herätti se, että Suomi oli nyt hankkimassa idästä ohjuksia, vaikka vuoden 1961 syyskuussa ulkoministeri Karjalaiselle oli toimitettu kielteinen vastaus esitykseen ohjuskiellon purkamisesta.

Suomen ulkoministeriö lähetti Englannin hallitukselle muistion, jossa esitettiin rauhansopimuksen tulkintaa niin, että puolustukselliset ohjukset sallittaisiin. Perusteluna oli tarve vahvistaa maan puolustuskykyä ja siten myös puolueettomuusasemaa. Englantilaiselta taholta kysyttiin, miksi muutosesitystä ei annettu YK:n ratkaistavaksi? Suomen puolelta todettiin, että asian vieminen YK:hon olisi liian pitkä prosessi ja tulokseltaan epävarma.

Varsinainen ongelma kehittyi Yhdysvaltojen asenteesta. Englannin pyydettyä liittolaiseltaan kannanottoa tuli vastaus Washingtonista 10.3. jyrkän kielteisellä nootilla. Yhdysvaltojen muistiossa perusteltiin kuudella sivulla poliittisia ja sotilaallisia syitä kieltävälle vastaukselle. Poliittisesti ongelmaksi todettiin, että presidentti Kekkonen oli liukunut yhä voimakkaammin Neuvostoliiton vaikutuksen alaiseksi. Sotilaallisesti ohjukset muodostivat vaaran Yhdysvaltojen strategisten ilmavoimien pommikoneille, joiden reitit kulkivat Suomen yli. Neuvostoliitto painostaisi uusilla kaukovalvontatutkilla ja ohjuksilla varustetun Suomen ilmapuolustusjärjestelmän oman puolustuksensa jatkeeksi. Ei ollut mitään syytä antaa Neuvostoliitolle tätä etua sallimalla Suomen hankkia ilmatorjuntaohjuksia. Neuvotteluissa 25.6.1962 ulkoministeri, lordi Homen ja ulkoministeri Dean Ruskin välillä, Rusk totesi, että Suomi käyttäisi ohjuksia vain lännen pommikoneita vastaan. Lordi vastasi, että suomalaiset ovat ilmoittaneet sijoittavansa ohjukset eteläisten kaupunkien suojaksi, jolloin pohjoisempaa reittiä lentävät koneet eivät olisi vaarassa.

Useiden vaiheiden jälkeen presidentti Kekkonen päätti heinäkuussa 1962 luopua ilmatorjuntaohjusten hankinnasta. Ulkoministeri Rusk toisti kantansa vielä ulkoministeri Merikoskelle 7.10.1962 Washingtonissa. Rusk sanoi mm., että miehitettyjä lentokoneita vastaan käytettäväksi tarvittavat ohjusaseet ovat niissä olosuhteissa, jotka Euroopassa vallitsevat, jo nyt käytännöllisesti katsoen vanhentuneita. Jos Euroopassa syttyy sota, sitä käydään ohjuksin eikä miehitetyin lentokonein. Suomen ensisijaisena puolustuksena tällaisessa sodassa olisi välttää joutumasta kohdealueeksi. Kuta vähemmän jollakin alueella on sellaisia kohteita, joita kannattaa ampua, sitä paremmat mahdollisuudet tällä alueella on säilyä koskemattomana. Suomen poliittinen johto ottikin vakavasti Dean Ruskin antaman neuvon, ettei kannata hankkia sellaisia aseita, jotka jokin suurvalta kokee itselleen uhaksi, muuten on vaara joutua maalitauluksi.

Ilmatorjuntaohjuskaupan peruuntuminen kesällä 1962 helpotti rauhansopimuksen tulkinnan saamista vuoden vaihteessa 1962-63, koska panssarintorjuntaohjukset ja lentokoneiden ilmataisteluohjukset eivät muodostaneet vakavaa uhkaa lännelle.                                                                                               

Ilmatorjuntaohjuksia hankittiin Suomeen vasta 1970-luvun lopulla.

+++

Johtuen monesta eri seikasta kylmän sodan rintamalinjojen osalta oltiin Ruotsissa ja Norjassa aika huolestuneita sotilaspoliittisesta tyhjiöstä Suomen Lapissa. Presidentti Urho Kekkosen ratkaisu oli se, että perustettiin varuskunta Sodankylään (1964) ja Lapin lennosto Rovaniemelle (1973). Suomi oli päättänyt puolustaa Lappia omin voimin ja tämä tyydytti Ruotsia ja Norjaa. Neuvostoliitolle näytti riittävän se, että Suomi itse vastasi Lapin puolustuksesta.

Suomen ja erityisesti Lapin alueen strateginen merkitys väheni 1960-luvun puolivälistä alkaen ratkaisevasti, kun suurvaltojen ydinaseistuksen iskuvoima siirtyi pommikoneista mannertenvälisiin ohjuksiin. Tämä todettiin Risto Hyvärisen puolustusneuvostolle laatimassa tutkimuksessa.

Sotilasvierailut Lappiin olivat arkaluontoinen asia. Puolustusvoimain komentajan, kenraali Lauri Sutelan vieraillessa 1970-luvun lopussa Moskovassa, marsalkka Ogarkov huomautti suomalaiselle osapuolelle, että hän ei ole päässyt vierailemaan Suomen Lappiin. Samalla hän totesi, että neuvostotietojen mukaan amerikkalainen kenraali on par’ aikaa vierailulla Lapissa.

1980-luku

”Uuden kylmän sodan ” aikana 1980-luvun alkupuoliskolla strateginen mielenkiinto jälleen heräsi Suomen aluetta kohtaan. Tällöin spekuloitiin risteilyohjusten muodostamalla uhalla. Maalle sijoitetut keskikantaman ohjukset kieltävä sopimus (INF-sopimus) vuonna 1987 poisti tämän ongelman.

1980-luvulla alettiin Suomessa miettiä arktisen alueen logistiikkaa, ja siinä yhteydessä tuli esille myös kysymys Sallan radan kunnostamisesta. Kävin Keijo Korhosen mukana tutkimassa asiaa. Suositukseksi tuli, ettei rataa niissä olosuhteissa kannattanut kunnostaa. Osasyynä oli Ruotsin ja Norjan huolet poikittaisradan uhasta malmialueille, vaikka Ruotsin malmikentillä ei enää ollut läheskään niin suurta strategista merkitystä kuin toisen maailmansodan aikaan. Pohjoisessa arktisen alueen logistiikka on yhä alkutekijöissään ja sille on tätä kirjoitettaessa ilmestynyt taas uusia esteitä, joten silloinen suositus oli paikallaan.

1990-luku ja 2000-luvun alku

Neuvostoliiton hajottua myös sotilaspoliittinen tilanne muuttui. Neuvostojoukot vedettiin pois Keski-Euroopasta. Venäjän federaation alkuaikoina Venäjän armeija, laivasto ja ilmavoimat olivat suorituskyvyltään heikkoja, varsinkin jos niitä verrattiin Neuvostoliiton aikaisiin. Entisen Neuvostoliiton alueella syntyneet uudet itsenäiset valtiot ja Varsovan liiton entiset jäsenmaat alkoivat kukin laatia itselleen turvallisuusskenaarioita. Niissä näkyi halu liittyä Euroopan unioniin, ja toisaalta Venäjän länsirajalla oli selvä pyrkimys liittyä Pohjois-Atlantin puolustusliiton jäseneksi. 2010-luvulle tultaessa sekä Nato että EU olivat levittäytyneet Venäjän strategisten keskusten läheisyyteen. Asevoimien tason noustua Venäjä alkoi puolustaa etujaan myös sotilaallisin keinoin. Lännen suljettua Venäjän entisen Jugoslavian alueiden uudelleen järjestelystä, varsinkin Kosovon kysymyksestä, Venäjä on varmistanut olevansa osa neuvotteluprosessia Etelä-Kaukasiassa, Kaspianmerellä, Ukrainassa,  Mustalla merellä, Syyriassa ja Lähi-idässä.

Syksyllä 1990 Suomi –Neuvostoliiton vielä ollessa kansainvälisen oikeuden subjekti – ilmoitti eräiden Pariisin rauhasopimukseen liittyvien sotilasartiklojen vanhentumisesta. Tämä herätti epäilyjä niin Englannissa kuin Neuvostoliitossa. Neuvostoliiton perusviesti oli: ”Älkää tehkö mitään yksipuolista!” Lopullisesti asia sovittiin noottien vaihdolla sekä ulkoministerien Paasio ja Shevardnadze tapaamisessa siten, että asia ei noussut virallisissa keskusteluissa esille. Seuraavana vuonna yya-sopimuksen tilalle neuvoteltiin Neuvostoliiton kanssa uusi poliittinen sopimus, joka perustuu YK:n ja ETYJ:n periaatteille. Sopimus parafoitiin Suomen ja Neuvostoliiton toimesta. Itse allekirjoitus tapahtui tammikuussa 1992 Suomen ja Venäjän federaation toimesta. Samalla todettiin yya-sopimus lakanneeksi olemasta voimassa. Uusi poliittinen sopimus ratifioitiin kesällä 1992 presidentti Jeltsinin Suomen vierailun aikana.

Murmansk, Pietarin kaupunki ja Kaliningrad ovat kaikki kohteita, joiden puolustaminen on ensisijaista Venäjän strategiassa. Venäjä on harjoitellut usein näillä alueilla, ja vastapainona Nato-maat kumppaneineen ovat järjestäneet Mustalla merellä, Pohjanmerellä, Jäämerellä ja Itämerellä omia harjoituksiaan.

Suomi on Naton kumppani ja on solminut Naton kanssa ns. isäntämaasopimuksen, joka määrittelee kumppanimaiden menettelytavat harjoituksissa ja kriiseissä Suomen alueella mutta ei sisällä toimeenpanovaltuuksia. Suomi on myös solminut kahdenkeskisiä sopimuksia lännen ydinasevaltioiden kanssa. Lisäksi Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö on syventynyt.

Viime aikoina on tullut myös selväksi, että Venäjä pyrkii osoittamaan, ettei se katso hyvällä vastapuolen sotilaallisia esiintymisiä sen keskeisten strategisten kohteiden lähellä. Näistä on esimerkkejä Kaliningradin lähellä kansainvälisillä vesialueilla ja ilmatilassa. Viime vuoden lopulla Naton pohjoisia alueita käsittäneen harjoituksen rinnalle Venäjä kehitti oman ohjusharjoituksen. Norjan väittämän mukaan Venäjä myös häiritsi Suomen Lapin alueella gps-paikannusta. Tämän johdosta Suomen ulkoasianministeriön valtiosihteeri Matti Anttonen kävi asiaa koskevan keskustelun Venäjän Suomessa olevan suurlähettilään Pavel Kuznetsovin kanssa.

Espoo 22.2.2019

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs