Kimmo Elo, kirja-arvio: Pohdintaa Saksan ja Euroopan tulevaisuudesta

Joschka Fischer, Der Abstieg des Westens. Europa in der neuen Weltordnung des 21. Jahrhunderts. Kiepenheuer & Witsch, 2018.

Sigmar Gabriel, Zeitenwende in der Weltpolitik. Verlag Herder, 2018.

Andreas Rödder, Wer hat Angst vor Deutschland? Geschichte eines europäischen Problems. Fischer, 2018.

Ei liene sattumaa, että vuonna 2018 Saksassa kirjoitettiin paljon Euroopan tulevaisuudesta. Yhtä vähän sattumaa lienee, että kirjoittajien joukossa on niin sanottuja raskaan sarjan poliitikkoja tai muita vaikuttajia. Viime syksynä tällä palstalla julkaistut Pekka Visurin arvio Münchenin turvallisuuskonferenssin pitkäaikaisen johtajan Wolfgang Ischingerin kirjasta ja Heikki Talvitien esittelemä historioitsija Christoph von Marschalin kirja kuuluvat samaan joukkoon.

Tässä kirja-arviossa tarkastellaan rinnakkain kahden entisen ulkoministerin – Saksan vihreiden realo-siipeen kuuluvan Joschka Fischerin ja sosialidemokraatti Sigmar Gabrielin – sekä yhden Saksan eturivin historioitsijan, Andreas Rödderin puheenvuoroja Saksan roolista ja asemasta osana Eurooppaa ja maailmanpolitiikkaa.

Joschka Fischer on tähän mennessä ainoa vihreä poliitikko, joka on toiminut Saksan ulkoministerinä. Fischerin kausi ulkoministerinä (1998-2005) ajoittui aikaan, jolloin Euroopassa ja maailmanpolitiikassa siirryttiin kylmän sodan päättymisen jälkeisestä positiivisuuden ja toivon ajasta terrorismin, alueellisten konfliktien ja Venäjän voimistuvan aggression aikaan. Fischer muistetaan myös ulkoministerinä, jonka kaudella Saksa teki päätöksen osallistumisesta sotilasoperaatioon maan rajojen ulkopuolella – saavutus, jota kaikki vihreät eivät edelleenkään katso hyvällä. Virkakautensa jälkeen Fischer on jäänyt vihreiden piirissä jonkinlaiseen marginaaliin, mutta on edelleen arvostettu, joskin myös kiistelty ajattelija ja keskustelija sekä Saksassa että Euroopassa.

Fischerin kirja on ainakin jonkinlainen löyhä jatko-osa hänen vuonna 2014 julkaisemalleen kirjalle ”Scheitert Europa?”, jossa ruoditaan Euroopan poliittista roolia osana maailmanpolitiikkaa. Nyt käsillä oleva teos alkaa vuodesta 2016, jota Fischer kuvaa suurten muutosten vuodeksi ja jossa kaksi tapahtumaa oli merkitykseltään ylitse muiden. Ensimmäinen näistä oli kesäkuun 2016 brexit-äänestys, jonka seurauksena – ilmeisesti – Euroopan unionista eroaa ensimmäisen kerran sen historiassa yksi sen suuremmista jäsenmaista. Tämän eron vaikutukset tulevat Fischerin mukaan näkymään täysimääräisesti vasta myöhemmin, mutta jo nyt on selvää, että ero tulee muuttaman myös unionin rakenteita ja voimasuhteita.

Toinen avaintapahtumista oli Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen 58. presidentiksi. Kuten brexitin kohdalla, myös Donald Trumpin valtakauden globaalit vaikutukset ovat edelleen pitkälti arvailujen varassa. Sinänsä Fischer ei pidä Trumpin valintaa täydellisenä yllätyksenä, vaan tietyssä mielessä loogisena jatkeena Yhdysvalloissa jo pidempään jatkuneelle sisä- ja talouspoliittiselle kehitykselle. Yhtä kaikki, Euroopan kannalta Trumpin valinnassa ei Fischerin mielestä ole kovinkaan paljon positiivista vaikutusta, missä tulkinnassa hän ei suinkaan ole yksin. Maailmanpolitiikassa Trumpin valinta merkitsee Fischerin mukaan epävakauden lisääntymistä ja ennustettavuuden vähentymistä, mikä pahimmillaan voi asettaa koko läntisen yhteisön aseman vaakalaudalle. Fischerille kyse on myös koko ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Yhdysvaltojen globaalin aseman suurimmaksi haastajaksi Fischer nostaa Kiinan, jolla hän näkee olevan potentiaalin ei pelkästään nousta Yhdysvaltojen vastavoimaksi kaksinapaisessa järjestelmässä, vaan jopa korvata jollakin aikavälillä Yhdysvallan maailman johtavana valtana. Tämä tietenkin sillä oletuksella, että läntinen yhteisö – ja sen sisällä Yhdysvallat ja Eurooppaa – ei kykenisi vahvistamaan asemaansa osana muotoutumassa olevaa maailmanjärjestystä.

Juuri Eurooppa näyttäisi aiheuttavan Fischerille eniten päänvaivaa. Lukijalle ei tule mitenkään yllätyksenä, että juuri EU:n kyky uusiutua muodostaa Fischerin ajatusmaailmassa Euroopan kohtalonkysymyksen. EU:n kyky vahvistaa omaa toimintakykyään ei Fischerin mielestä ole pelkästään eurooppalainen kysymys, vaan limittyy olennaisesti kysymyksiin Kiinan noususta ja Yhdysvaltojen globaalin aseman muutoksesta. Heikko ja hajanainen EU on erityisesti reuna-alueillaan altis ulkopuolisille vaikutuksille, joista esimerkkinä voidaan mainita Kiinan massiiviset investoinnit. Tälle tarvitaan kuitenkin vastavoimaksi ”ytimen” vahvistaminen, siis käytännössä Saksan ja Ranskan roolin nostaminen uudelle tasolle. Tämän rinnalla pitää kuitenkin tehdä muutos ”päiden sisällä” – eurooppalaisten tulee ymmärtää globaali vastuunsa läntisten arvojen puolustajana mutta myös oppia ajattelemaan strategisesti ajaakseen omia intressejään maailmanpolitiikassa.

Loppujen lopuksi kysymys on liberaalin demokratian tulevaisuudesta, kuten Fischer kirjan päätöstä kohti yhä selkeämmin argumentoi. Tämän yhteiskuntajärjestyksen peruspilarit kuten ihmisoikeudet, edustuksellinen demokratia ja markkinatalous ovat Fischerin (eikä yksin hänen) tarkastelussa yksi läntisen yhteisön suurimmista saavutuksista, joiden puolustaminen tulisi olla myös Euroopan tehtävä. Välittömästi kylmän sodan jälkeen alkanut lyhyt jakso tuuditti monet uskomaan näiden peruspilareiden ja niiden takana olevien arvojen universaaliin suosioon, minkä kehityksen hintaa nyt maksetaan sekä poliittisesti että geopoliittisesti. Tämä pätee myös Saksaan, jonka keskusasema (Mittellage) on tänä päivänä aivan yhtä merkityksellinen kuin se on ollut kautta Euroopan historian. Fischerin mukaan tämä asettaa myös Saksalle erityisen vastuun Euroopan tulevaisuudesta, missä kehityksessä Ranska tulisi tunnustaa Saksan tärkeimmäksi strategiseksi kumppaniksi.

Siinä missä Fischer päätti kirjansa Saksan keskusaseman tarkasteluun, muodostaa Saksan asema – laajemmin ilmaistuna: ”Saksan kysymyksen” paluu – vuosina 2017–2018 Saksan ulkoministerinä toimineen Sigmar Gabrielin kirjan lähtöpisteen. Gabriel kuitenkin katsoo perinteisen Saksan kysymyksen kääntyneen päälaelleen: nyt Saksa hänen mukaansa välttelee puuttumasta asioihin myös silloin, kun sen kumppanit ja naapurit sitä toivoisivat. Gabriel jatkaa, että nykyisen Saksan ”erillistie” (Sonderweg) voikin tarkoittaa vastuun välttelyä Euroopan ja globaalin roolin osalta, halua olla ”suuri Sveitsi”, mikä ei Gabrielin näkökulmasta voi olla mahdollista.

Gabrielin analyysi 21. vuosisadan maailmanpolitiikan muutoksesta on hyvin samankaltainen kuin Fischerillä, mikä ei sinänsä ole mitenkään yllättävää. Saksan poliittisen eliitin piirissä on jo pidempään vallinnut varsin vahva konsensus maailmanpolitiikan kehityksestä. Myös Gabrielin tilannekuvassa brexit, Trump ja Kiina ovat keskeisiä tekijöitä, näiden rinnalle hän nostaa myös globalisaation häviäjien narratiivin sekä – odotetusti – Venäjän. Venäjä saakin Gabrielin kirjassa huomattavasti laajemman käsittelyn kuin Fischerillä. Gabrielin näkökulma Venäjään on varsin kriittinen, mutta samalla hän tekee pieniä poliittisia sivustapistoja peilaamalla nykytilannetta 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun ”uuteen idänpolitiikkaan”, jossa silloin liittokansleri Willy Brandt yhdessä Egon Bahrin kanssa toteutti ”muutosta lähentymisen kautta” (Wandel durch Annähreung).

Fischerin tavoin Gabriel näkee Euroopassa – ja Euroopan sisällä Saksassa – liberaalin demokratian ja siihen perustuvan maailmanjärjestyksen tärkeimmän ankkurin ja puolustajan. Gabriel asettuu voimakkaasti tukemaan siviilivalta-konseptia kokonaiseurooppalaisena konseptina, mutta joutuu samalla myöntämään, että toimintakulttuuriltaan raaemmaksi muuttuneessa maailmassa Euroopan ikävä rooli on olla ainoa kasvissyöjä lihansyöjien joukossa. Euroopalla ei kuitenkaan ole varaa epäonnistua liberaalin maailmanjärjestyksen ja arvopohjan puolustamisessa, missä tehtävässä myös Saksan tulee Gabrielin sanoin uskaltaa ottaa enemmän vastuuta myös ulkopolitiikassa. Tässä retoriikassa Gabriel kulkee sekä entisen liittopresidentti Joachim Gauckin että edeltäjänään ulkoministerinä toimineen Frank-Walter Steinmeierin jalanjäljissä. He molemmat peräänkuuluttivat jo vuosia sitten Münchenin turvallisuuskonferenssissa Saksan valmiutta ottaa suurempi vastuu myös maailmanpolitiikassa.

Siinä missä Fischer ja Gabriel kirjoittavat kuitenkin ensisijaisesti poliittisen aikalaistoimijan perspektiivistä ja kokemuksella, Andreas Rödder tarttuu ajankohtaiseen Saksa ja Eurooppa -teemaan historiantutkijan välinein. Myös hänelle avaintermi on ”Saksan kysymys”, joskin aiempiin teoksiin verrattuna juuri historiallisena kysymyksenä, reilun sadan vuoden mittaisena ongelmana. Kirjan ytimessä on silti sama peruskysymys kuin Fischerillä ja Gabrielilla: miten voidaan yhdistää Saksan voima, mahti ja intressit eurooppalaiseen järjestykseen ja yhteiseen hyvään? Eli miten Saksa ja Eurooppa voisivat hyötyä toisistaan kuitenkin vahingoittamatta toisiaan – kuten niin usein historiassa on tapahtunut.

Rödderin kirjan ensimmäinen puolisko käsittelee Saksan kysymystä ja Saksan historiaa 1900-luvun alusta Saksojen yhdistymiseen vuonna 1990. Tämä tarkastelu kulkee valtavirtatutkimuksen latuja ilman suurempia oivalluksia, joskin aihepiiriä vähemmän tuntevalle tämä osa on varmasti tarpeen, sillä kytkeytyyhän vuoden 1990 jälkeinen kehitys tähän jatkumoon. Tarkastellessaan yhdistyneen Saksan asemaa kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa Rödder kääntää näkökulman ja tarkastelee Saksan asemaa sen tärkeimpien eurooppalaisten kumppaneiden kautta, peilaten sitä samalla saksalaisten omaan identiteetin rakentamiseen. Tämä tuo analyysin kiinnostavaa eurooppalaista vuoropuhelua ja avaa sopivassa laajuudessa tarkastelua kohtia Saksa ja Eurooppa -teemaa.

Rödderin analyysi kurottaa brexitin ja euro- ja pakolaiskriisien kautta nykyhetkeen saakka ja kiertyy siten lopuksi hyvin samojen kysymysten ympärille kuin Fischerin ja Gabrielin kirjat. Mielestäni Rödderin vahvuus on juuri hänen historiallisen analyysin tajunsa ja kykynsä, mutta yhtä vahva ei ole hänen analyysinsä nykyisestä tilanteesta. Toki hän onnistuu avaamaan nykytilanteen taustalla vaikuttavia pitkiä historiallisia prosesseja, mutta silti tarkastelu jää varsin popularisoivaksi ja pinnalliseksi. Mitenkään erityisesti yleistämättä olen törmännyt vastaavaan hankaluuteen joidenkin muidenkin historioitsijoiden kanssa, jotka ovat tarttuneen ajankohtaisiin aiheisiin. Jotenkin jää vaikutelma, että historioitsijoilla ei ole samanlaista tieteellistä välineistöä tarttua ajankohtaisiin aiheisiin kuin esimerkiksi yhteiskuntatieteilijöillä.

Historiasta Rödder hakee myös vauhtia ja perusteluja pohtiessaan Saksan asemaa 21. vuosisadan Euroopassa ja maailmanpolitiikassa. Vanha dilemma suurten odotusten ja vähintään yhtä suurten pelkojen muodossa nousee tässäkin esille – siis eurooppalaisten toive, että Saksa johtaisi, mutta samanaikainen pelko Saksan dominanssista. Saksan kannalta tämä tarkoittaa (ikuista?) tasapainoilua reaalipolitiikan ja muiden huomioinnin välillä.

Rödderin kirja päättyy ehkä tutkijan kontribuutioksi hieman epätyypillisesti teeseihin siitä, miten tulevaisuutta kohti voitaisiin edetä. Hän tosin korostaa, että kyse ei ole mistään ”roadmapista”, tiekartasta, vaan historiallisen analyysin tuottamista havainnoista siitä, millaisilla tekijöillä on aiemmin ollut merkitystä Saksan ja Euroopan välisten suhteiden kannalta. Rödder peräänkuuluttaa uhriutumisen kierteen katkaisemista, koska eurooppalaisten kyky tehdä itsestään uhreja on yleensä johtanut haluun kostaa kärsityt vääryydet. Euroopassa olisi myös tärkeätä lopettaa muiden – etenkin EU:n – syyttäminen omista ongelmista, mihin liittyy läheisesti odotus siitä, että Saksa loppupeleissä hoitaa asiat kuntoon. Yhtä vähän pitäisi vaatia muilta sellaista, mihin ei itse ole valmis, koska se sotii jo koko yhteisöllisyyden ajatusta vastaan. Mutta myös saksalaisten pitäisi olla valmiita investoimaan – sekä poliittisesti että rahallisesti – enemmän Eurooppaan. Ehdottoman kiinnostava on myös teesi – joka on muuten suunnattu EU:lle – tavoitella aina vain tiiviimmän unionin sijaan riittävän joustavaa yhteisörakennetta. Käytännössä Rödder peräänkuuluttaa unionin tulevaisuuden pohdintoihin myös jonkinlaista tilannekuva-analyysiä. Mikä toimii ja miksi? Mikä taas ei toimi ja miksi? Missä ”lisää Eurooppaa” todella tuottaisi lisäarvoa, missä puolestaan ”vähemmän Eurooppaa” voisi olla tarkoituksenmukaisempaa? Näiden lisäksi Eurooppa tarvitsee johtajuutta, joka on riittävän vahva ja kykenevä, mutta myös toiset huomioiva. Tässä Rödder tekee kiinnostavan avauksen brexitin jälkeiseen aikaan ehdottamalla saksalais-ranskalais-brittiläistä yhteistyötä, joka auttaisi pitämään Ison-Britannian osana Eurooppaa (koska Eurooppa on muutakin kuin EU) ja hyötymään Ison-Britannian transatlanttisesta roolista.

Mitä jää käteen?

Vaikka nämä kolme kirjaa olivat lukukokemuksena toisistaan suuresti poikkeavia, niistä kaikista huokui vähintäänkin kohtuullinen huoli Euroopan asemasta muodostumassa olevassa maailmanjärjestyksessä. Euroopan rooli liberaalin demokratian ja siihen liittyvien arvorakennelmien viimeisenä puolustajana on ollut kirjoittajia yhdistävä teema. Yhtä merkittävänä näyttäytyy geopolitiikka, erityisesti Saksan keskusasema, mutta myös Saksa-Ranska-akselin merkitys eurooppalaiselle poliittiselle arkkitehtuurille. Fischerin kirjassa geopoliittisen muutokset ovat ehkä selkeimmin auki kirjoitettuina, mutta myös Gabriel ja Rödder kiinnittävät lukijansa huomiota geopoliittisiin tekijöihin.

Samalla nämä kolme kirjaa ovat erinomainen osoitus siitä vilkkaasta ja painavasta keskustelusta, jota tällä hetkellä käydään Keski-Euroopassa maanosan tulevaisuuden suhteen. Ne osoittavat, että keskustelu maanosamme tulevaisuudesta ei ole pelkästään poliitikkojen etuoikeus, vaan tätä keskustelua pitää käydä myös tutkijoiden toimesta, vahvan akateemisen tutkimustiedon pohjalta.

Nämä kirjat luettuani olen yhä vakuuttuneempi siitä, että eurooppalaisten itsensä on otettava vastuu omasta tulevaisuudestaan. Mutta pitäydyn myös siinä kannassa, jonka olen esittänyt jo monta kertaa aiemmin: eurooppalaisten – suomalaiset mukaan lukien – ei ehkä kannattaisi olla ensisijaisesti huolissaan Saksan aseman vahvistumisesta. Huolestuneempi kannattaa olla niistä eurooppalaisista maista, joissa halu puolustaa liberaalia demokratiaa ja arvopohjaa on rapautunut. Jos Euroopan historia on jotakin osoittanut niin sen, että oman yhteiskuntajärjestyksen ylläpito ja suojeleminen on huomattavasti vaikeampaa, jos ympärillä olevat maat suhtautuvat siihen vihamielisesti.

* * *

Dosentti Kimmo Elo on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija.