Heikki Talvitie 18.10.2018

Saksan ja saksalaisten käsitys maailmasta vuonna 2018

Maailma on muuttumassa kovaa vauhtia. Tämä pitää paikkansa siihen nähden, mitä olemme kokeneet kaikilla mantereilla, niiden ihmisyhteisöissä ja näiden yhteisöjen tavassa kommunikoida keskenään, niiden ilmastossa sekä ympäristössä. Valtavat muutokset olosuhteissa ovat saaneet ihmismassat liikkeelle. Valtiot ja ihmisyhteisöt syyttelevät toisiaan. Kaikki vannovat omien arvojensa perään. Ongelmana vain on, että nuo arvot eivät ole yhteneväiset maailman eri kolkilla.

Olisi mielenkiintoista valita umpimähkään jokin valtio ja katsoa, miten se tässä kiirastulessa selviää. Tämä edellyttäisi, että kyseisen valtion sisällä olisi alkanut keskustelu, joka jossakin määrin avaisi ulkopuoliselle niitä tuntoja, joita kyseisen valtion johto ja kansalaiset muutoksen paineissa tuntevat. Mielestäni Saksassa on avautumassa tässä mielessä uusi luku. Kirjallisuutta on nyt ilmestynyt saksalaisten tuntemuksista ja siitä, mitä heidän pitäisi tässä tilanteessa tehdä. Olen valinnut analyysin kohteeksi toimittaja Christoph von Marschallin kirjan Wir verstehen die Welt nicht mehr (suom. Emme ymmärrä enää maailmaa, Herder 2018). Kirjan alaotsikkona on Deutschlands Entfremdung von seinen Freunden (Saksan etääntyminen ystävistään).

Kylmän sodan loppuvaiheissa Kuuban kriisin 1962 jälkeen katsottiin, että ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta olisi tarkoituksenmukaista lähteä olettamuksesta, ettei valtioiden välisissä suhteissa ole lähtökohtaisesti ystäviä eikä vihollisia. On vain valtiointressejä. Jos nämä intressit ovat samansuuntaiset, valtiot päätyvät yleensä eräänlaiseen kumppanuuteen. Jos intressit ovat erilaiset, niin riippuu siitä, miten vitaaleiksi intressit valtion kannalta katsotaan, kun määritellään vastakohtaisuuden asteita ja seuraamuksia. Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla maailma muuttui paljolti mustavalkoiseksi. Se johtui siitä, että valtioiden välisiä suhteita määrittivät enemmän arvot kuin asiat. Samoin johtavat läntiset poliitikot katsoivat, että geopolitiikka lakkasi Neuvostoliiton hajoamiseen ja tuli sitten takaisin Venäjän sodassa Georgiaa vastaan. Näin asian ilmaisi esimerkiksi Saksan entinen valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble. Saksa ja maailma ovat nyt kuitenkin erilaisen tilanteen edessä, ja von Marschall lähteekin uudessa arviossaan siitä, että maailma ei sittenkään ollut eikä ole mustavalkoinen. Arvojen korostamisen sijasta myös saksalaisten tulisi toimia ennen kaikkea omien intressiensä mukaisesti.

Christoph von Marschall on toimittaja ja historioitsija. Hänellä on hyvät suhteet saksalaisiin ja eräisiin eurooppalaisiin johtajiin ja pääsy Yhdysvalloissa Valkoiseen taloon. Venäjän osalta hän ei mainitse kontaktejaan, joten voidaan olettaa, ettei hän ole asiantuntija tässä suhteessa. Hänen kirjassaan on paljon asiaa ja hän käsittelee varsin erilaisia teemoja. Hän tuskin edustaa laajaa kansalaismielipidettä. Pikemminkin voisi todeta, että von Marschsall pyrkii vaikuttamaan paitsi politiikkaan poliitikkojen kautta niin myös yleiseen mielipiteeseen. Teksti, jonka olen kirjasta tähän valinnut edustamaan hänen mielipiteitään eri aiheista, on varsin pitkä. Toisaalta voidaan sanoa, että radikaalisti lyhennetty teksti veisi yhä enemmän pois siitä kokonaisuudesta, jota hän ajatuksillaan edustaa. On aivan selvää, että objektiivisen kuvan saaminen hänen ajattelustaan vaatii koko kirjan lukemista. Otteet eri luvuista ovat minun valitsemiani ja kuvastavat sitä, mitä pidän tarkoituksenmukaisena saattaa suomalaisen lukijan tietoon. Marschall epäilemättä hakee Saksalle uutta linjaa niin suhteessa naapureihin kuin Saksan sisäiseen tilanteeseen. Marschallin kirja kuten muukin Saksassa nyt ilmestynyt poliittinen kirjallisuus on heijastumaa Saksan sisäisestä kriisistä, Angela Merkelin aseman horjumisesta sekä kansainvälisen politiikan arvaamattomista käänteistä. Vaikka kirjassa on paljon saksalaista itsekritiikkiä, siinä on paljon myös toisen maailmansodan perintöä, jota ei voida kovin nopeasti poistaa saksalaisesta tietoisuudesta.

+++

 Kuka tietää tien?

Kirjan alkukohtaus tapahtuu maaliskuussa 2018 Saksan liittopresidentin Frank-Walter Steinmeierin residenssissä Berliinissä Bellevuen linnassa. Linnan puutarha on upea ja von Marschallin mieleen tulee amerikkalaisen kolumnistin Robert Kaganin käsitys siitä, että puutarhat muuttuvat jälleen viidakoksi. Ja tällä hän tarkoitti nimenomaan kansainvälisiä suhteita. Von Marschall pohtii sitten sitä, kuka Saksassa voisi osoittaa tien ulos tästä kehityskulusta. Kertomus alkaa Steinmeierista, joka ojentaa kunniamerkin historioitsija Heinrich August Winklerille. Arvovaltaisten vieraiden puheet pyörivät Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin toimissa. Miten Saksan tulisi suhtautua häneen. Esitetään kantoja, jotka vaihtelevat välirikosta tiettyyn etäisyyden ottoon Trumpin hallinnosta. Steinmeier päätyy kuitenkin puheessaan transatlanttisten kontaktien ja keskustelujen syventämiseen. Hän kritisoi niitä, jotka haluaisivat heittää USA-suhteet yli laidan. Steinmeierin mielestä poliittisen kielen raaistuminen, yhteiskunnan polarisoituminen, kaupunkien ja maaseudun eriytyminen, ovat kaikki Yhdysvalloissa pitemmällä kuin Euroopassa mutta jo nähtävissä täälläkin. Historioitsija Winkler näkee Saksan siteet länteen kantilaisena kategorisena imperatiivina. Viimeisessä kirjassaan ”Lännen hajoaminen”, hän toteaa, että transatlanttinen kumppanuus on harvoin ollut niin jännittynyt kuin tänään, mutta myös harvoin niin tärkeä kuin nyt. Länsimainen kulttuuri on avautunut saksalaisille varsin myöhään, eikä se nytkään ole itsestäänselvyys, vaan sitä on puolustettava.

Vuoden 2017 liittopäivävaalien jälkeen Saksan liittopresidentti katsoi, että olisi kaksi mahdollista suuntaa muodostaa hallitus. Joko entisen säilyttämiselle tai uuden hakemiselle. Uuden hallituksen ohjelma tuli enemmän vanhan säilyttämisen kuin uuden hakemisen pohjalle. Tämä koski erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Voisiko Saksa säilyttää erikoisasemansa, jossa sen rooli Euroopassa ja maailmalla olisi edelleen hyvin toisenlainen kuin muiden suurten EU-maiden? Ranska, Puola, EU kokonaisuutena ja Yhdysvallat odottavat, että Saksa normaalistuisi tässä suhteessa. Saksa toisin sanoen ottaisi itselleen samat oikeudet ja samat velvollisuudet, kuin on muillakin valtioilla.

Amerikkalaiset, ranskalaiset ja puolalaiset näkevät maailman eri tavalla kuin saksalaiset. Puolustuspolitiikan alueella Saksan tulisi ottaa sotilaalliset kysymykset vakavammin. Tämä on Trumpin mieliteema, mutta myös puolalaisten toistama idea, jossa Naton itäistä sivustaa uhkaa Putinin Venäjä. Myös ranskalaiset painottavat Saksan osalta enemmän puolustusta kuin euroalueen kehittämistä. Tässä keskeinen kysymys on Euroopan yhteistyöelin turvallisuuskysymyksissä, PESCO (Permanent Structured Cooperation). Siitä Saksan hallitus ei ole ollut halukas keskustelemaan julkisuudessa. Macron on myös kritisoinut Saksaa suhtautumisesta PESCOon. Macronin mukaan sen velvoitteet ja rahoitustarve ovat yhtäläiset Naton kanssa.

Toinen tärkeä kysymys partnereille on se, miten Saksa suhtautuu maailman hallinnan organisointiin. Saksalaiset vastaavat yleensä, että Euroopan tulisi ottaa itselleen suurempi valtapoliittinen rooli ja täyttää se aukko, jonka Yhdysvaltojen vetäytyminen tietyillä alueilla aiheuttaa. Tässäkin toiveet ja todellisuus ovat kaukana toisistaan. Suhtautuminen Trumpiin on Saksassa aika torjuvaa, mutta Puola haluaa laajenevaa yhteistyötä Trumpin kanssa. Ranskalaiset ovat joustavia todeten, että heillä on ollut vaikeuksia useiden Yhdysvaltojen presidenttien kanssa. Asiaa voidaan valaista myös siten, että määritellään, mikä on transatlanttisten suhteiden ydinkysymys. Puolalaiset sanovat, että turvallisuus ja Nato, kun taas saksalaisille kauppa ja investoinnit ovat etusijalla. Ranskalaiset näkevät multilateraalisen järjestyksen kaikkein tärkeimmäksi. Historioitsija Winkler haluaisi Saksan ulkopolitiikan liikkumavaran kasvavan ja hän haluaisi vahvemman Euroopan. Yksinkertaisesti Saksan tulisi hankkia itselleen uusi rooli kansainvälisissä suhteissa. Miten tämä on mahdollista tämän päivän eurooppalaisessa hajaannuksessa? Kas siinä kysymys!

Steinmeieria on jo käsitelty. Entä muiden toimijoiden rooli uuden hakemisessa? Epäilykset siitä, että he haluaisivat tai voisivat nykytilanteessa ajaa kovin radikaalia uudistuspolitiikkaa, ovat aika suuret. Angela Merkel hallitsee nyt jo neljättä kanslerikautta. Hän on pienin askelin uudistanut Saksan roolia. Saksa osallistuu Pohjois-Afrikassa terrorin vastaiseen toimintaan, harjoittaa kurdimiliisiä Irakissa ja on Afganistanissa Yhdysvaltain jälkeen suurin joukkoja käyttöön antanut maa. Merkel on ollut myös sen puolesta, että Saksa lupaa Natolle nostaa puolustusbudjettinsa kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tosin sosiaalidemokraatit (SPD) ovat olleet tätä vastaan. Ulkoministeri Heiko Maas kuuluu nuorempaan sukupolveen. Hän on kotoisin Saarin alueelta ja siten luonnostaan kiinnostunut Saksan ja Ranskan yhteistyöstä. Maas suhtautuu myös kriittisemmin Putinin Venäjään kuin edeltäjänsä Sigmar Gabriel. Lisäksi SPD ei puolueena ole erityisen innostunut uusiin ajattelukulkuihin. Gabriel ilmeisesti menetti kannatustaan vastustaessaan puolustusmenojen lisäämistä. Maasin tulisi ensin yhdistää ulko- ja turvallisuuspoliittista ajattelua, ennen kuin SPD on valmis astumaan uuteen aikaan.

Puolustusministeri Ursula von der Leyen on Saksan ensimmäinen nainen puolustusministerinä. Hän on pyrkinyt pehmentämään Bundeswehrin julkisuuskuvaa sekä tekemään siitä normaalin työpaikan vanhempainvapaineen ja säännöllisine työaikoineen. Hänellä ei ole paljoakaan mahdollisuuksia aloittaa tai viedä läpi ohjelmaa, jossa Saksa ottaisi suuremman vastuun maailmanpolitiikassa.

Mikäli liittopäivien fraktioiden johtajilta kysytään, he ovat valmiimpia yksityiskeskusteluissa avaamaan käsityksiään Saksan roolista maailmassa kuin, jos heidän täytyy keskustella näistä kysymyksistä julkisuudessa. Kansalaisten osuus tässä on myös varsin vähäinen, sillä heidän tietämyksensä turvallisuuspolitiikan asioista on varsin rajoitettua. Uteliaisuutta kylläkin on olemassa, mutta ei ole näkyvissä puolustuseksperttien taholta halua jakaa enempää tietoa alaspäin. Ulko- ja turvallisuuspoliittisten think thankien piirissä valitetaan sitä, että heitä ei juurikaan kuulla näissä asioissa. Samoin media varsin harvoin kääntyy heidän puoleensa.

Miten saksalaiset pääsisivät elämänvalheensa yli?

Angela Merkelin ensimmäinen tapaaminen Donald Trumpin kanssa oli vaikea. Toinen tapaaminen meni jo paremmin. Tähän vaikutti myös se, että Trump halusi syntyvän käsityksen, että hänellä oli paremmat suhteet Merkeliin kuin Obamalla. Merkelille taas oli tärkeätä osoittaa, että hänen suhteensa ennen liittopäivävaaleja olivat kunnossa, jottei SPD olisi päässyt pelaamaan tällä kortilla.

Vuonna 2018 tilanne on erilainen. Merkel on valittu neljänneksi kaudeksi kanslerin virkaan, ja tämä on tehnyt vaikutuksen Trumpiin. Macron ja Merkel kilpailivat vierailuillaan Trumpin huomiosta. Macron oli virallisella vierailulla kaikkine seremonioineen, Merkel työvierailulla. Saksalaisella taholla oli tarvetta korostaa, ettei seremoniallisuus ollut yhtään sen arvokkaampaa suhteissa Yhdysvaltoihin kuin Merkelin työvierailu. Kumpikaan, Merkel tai Trump, eivät siis halunneet, että vierailujen erilaiset puitteet olisivat osoittaneet Macronilla ja Ranskalla olevan paremmat suhteet Yhdysvaltoihin kuin Saksalla ja Merkelillä.

Sekä Macronilla että Merkelillä oli kaksi samaa tavoitetta: ensinnäkin välttää Yhdysvaltojen asettamia tulleja EU:n teräkselle ja alumiinille sekä toisaalta vaikuttaa siten, ettei Trump sanoisi irti sopimusta, joka koskee Iranin luopumista ydinaseen kehittämisestä.

Saksan nykyisellä koalitiohallituksella on illuusio siitä, että se voisi jatkaa kuten ennenkin. Riskinhän muodostavat muut maat, Kreikka ja Italia velkaongelmineen, Iso-Britannia brexitinsä kanssa, Yhdysvallat Trumpin takia ja kansallispopulistiset hallitukset Puolassa ja Unkarissa omilla ohjelmillaan. Näihin verrattuna Saksan AfD on pieni ongelma. Siis muut ottakoon oppia Saksan systeemistä. Kaikkien pitäisi olla demokraattisia, vapautta rakastavia, oikeusvaltion puolesta, sosiaalivaltion puolesta ja rauhanomaisia pasifisteja.

Sen sijaan maailma 2018 näyttää ihan toisenlaiselta. Kiinassa presidentti Xi on uusi mahtava keisari, Venäjällä Vladimir Putin rakentaa uutta autoritaarista valtiota ja Turkki on tullut autoritaarisesti hallituksi valtioksi. Lisäksi Euroopan integraatio on pysähdystilassa. EU on päättymätön projekti. Vuonna 2004 Maltan ja Kyproksen lisäksi tuli EU:n jäseniksi kahdeksan entistä Itä-Euroopan maata, joita oli siihen asti hallittu autoritaarisesti. Nationalistiset Puolan PiS ja Unkarin Fidesz -puolueet asettavat EU:n perusarvot kyseenalaisiksi. Lisäksi EU:ssa ei ollut ajateltu, että joku valtio ihan vapaasta tahdostaan haluaisi jättää yhteisön, ja tämä näkyy brexit-ongelmina. Myöskään Yhdysvallat ei enää puolusta tätä liberaalia maailmanjärjestystä. Se preferoi kahdenvälisiä kauppasopimuksia, jolloin sen taloudellinen voima antaa sille edulliset lähtöasemat.

On tiettyjä kansainvälisiä esimerkkejä, joiden mukaan Yhdysvaltain vetäytyminen sitoumuksistaan ei aina ole merkinnyt kansainvälisten järjestöjen tai yhteisöjen kykenemättömyyttä jatkaa toimintaansa. Siten siis amerikkalaisten luoma järjestelmä voi elää myös ilman Yhdysvaltoja. Toisaalta Eurooppa ei kykene täyttämään sitä aukkoa, jonka Yhdysvallat Trumpin politiikan seurauksena jättää kansainväliseen yhteistyöhön. Saksalaiset muodostavat vain 16 prosenttia EU:n väestöstä, joten EU:n jäsenvaltioiden täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli EU:n roolia halutaan vahvistaa. Euroopan vahvuuksia ovat kauppa ja digitaalimaailman kehittäminen. Näissä asioissa sillä on neuvotteluvoimaa. Sen sijaan EU:lla ei ole painostuskeinoja klassisen valtapolitiikan alueella.

Miten eurooppalaisia olemme?

Itse asiassa me eurooppalaiset keskustelemme itsestämme, tunteistamme Amerikkaa kohtaan ja rajoitetuista omista mahdollisuuksistamme. Liittoutuminen Amerikan kanssa on rikkumaton, Kiina tai Venäjä eivät ole vaihtoehtoja. Europarlamentin valtuutetut varoittavat. Ajat voivat vielä tulla vaikeammiksi. Vastavetona tulisi olla enemmän eurooppalaista yhtenäisyyttä. Ensi vuoden eurovaalien jälkeen näyttää kuitenkin tulevan yhä enemmän hajaannusta parlamenttiin. Tie kohti yhtenäistä Eurooppaa ei ole valtuutettujen näköpiirissä. Yhdysvaltain kanssa Euroopan tulee olla suorituskykyisempi mutta ei Amerikka-vastainen. Toistaiseksi edistystä yhtenäisyyden saralla voidaan saavuttaa vain kansallisvaltioiden hallitusten yhteistyöllä.

Onko Saksa elefantti europarlamentissa? Se on vaikutusvaltaisin valtio EU:ssa. Se on suorituskykyisin talous Euroopassa 28 prosentilla koko EU:n taloudellisesta suorituskyvystä. Se on maailman neljänneksi vahvin talous Yhdysvaltojen, Kiinan ja Japanin jälkeen. Saksa on myös Euroopan unionin suurin maa asukasluvultaan, joka on 83 miljoonaa. On itsestään selvää, että kansakunnan oma kuva eroaa huomattavasti siitä, miten sen näkevät muut maat. Saksalaiset mielellään katsovat, että he ottavat huomioon yleiseurooppalaiset näkökannat yhtä lailla kuin myös EU-partnereiden näkökannat. Toinen saksalaisten hellimä ajatus on se, että saksalaiset ovat paljon järkevämpiä kuin tunteikkaat eteläeurooppalaiset. Kolmas luulo saksalaisilla on siinä, että he noudattavat annettuja sääntöjä. Saksalaiset ajattelevat, että he ovat jättäneet taakseen kansallisvaltion ja että he luottavat sellaisiin ylikansallisiin järjestöihin kuin EU ja YK. Itse asiassa Saksan ongelma on, että huomattava osa sen eliitistä on ristiriidassa itsestäänselvyyden kanssa. Myös Saksa on kansallisvaltio ja toimii omien intressiensä pohjalta. Ja nämä intressit eivät ole välttämättä identtiset Euroopan yhteisten intressien kanssa.

Yksi esimerkki on vakaussopimus. Saksan painostuksesta EU-maat hyväksyivät vakaussopimuksen ja sen säännöt. Saksa ja Ranska olivat kuitenkin ensimmäiset, jotka luopuivat vakaussopimuksen soveltamisesta ilman, että ne olisivat joutuneet maksamaan sopimukseen kuuluvat sanktiot. Saksan energiapolitiikka on toinen esimerkki. Kun Saksan ydinvoimalapolitiikka läheni muiden eurooppalaisten politiikkaa, niin Japanin ydinvoimalaonnettomuus sai hallituksen pyörtämään kantansa. Kolmas esimerkki on maahanmuuttokriisi vuonna 2015. Hätä ei lue lakia -periaatteella Saksa kiersi useat EU-säännöt omassa politiikassaan maahanmuuton ryöpytessä yli äyräidensä. Tämä koski myös Kreikan osakseen saamaa kohtelua. Vuonna 2015 Saksaan tuli 890 000 pakolaista. Puolassa entinen ulkoministeri Radek Sikorski syyttää Saksaa siitä, että Puolan vaaleissa populistipuolue PiS voitti vaalit Saksan aiheuttaman sekaannuksen takia. Hänen mukaansa liittokansleri Merkelin humanitaarinen linja aiheutti sen, että Saksa menetti politiikkansa kontrollin kuukausiksi. Liittokansleri päätti politiikastaan yksin neuvottelematta EU-maiden kanssa. Tämä solidaarisuuden puute iski kovimmin naapureihin, Puolaan, Slovakiaan, Tshekin tasavaltaan ja Unkariin idässä sekä Ranskaan, Englantiin ja Tanskaan lännessä. Valtion virkamiehet tunsivat itsensä äkisti vieraiksi omassa maassaan. Geneven pakolaissopimuksen sääntöjä rikottiin. Kesällä 2018 Saksa oli maahanmuuttopolitiikan johdosta todellisessa hallituskriisissä, jossa sisäministeri Seehofer oli vastakkain liittokansleri Merkelin kanssa. Ongelmana Saksankin suhteen on, että se on edelleen kansallisvaltio, joka suojelee rajojaan ja päättää siitä, kuka voi maahan tulla.

Saksalla on myös öljyn ja kaasun osalta erikoisratkaisu, joka sivuuttaa useiden muiden EU-maiden intressit. Nord Stream 1 ja nyt rakenteilla oleva Nord Stream 2. Yksi syy ns. Jamaika-värisen koalition muodostamisen epäonnistumiseen Saksassa vuonna 2017 oli se, että vihreät vastustavat Nord Stream kakkosta. Yhdysvallat painostaa Saksaa, ja kyseessä on silloin amerikkalaisen liuskeöljyn saaminen vaihtoehdoksi venäläiselle öljylle ja kaasulle. Vaikka tämä ei olekaan realismia tänä päivänä, niin paineet ovat kovat. Entinen ulkoministeri Sigmar Gabriel puolusti Nord Stream kakkosta, kun taas nykyinen ulkoministeri Heiko Maas on enemmän Venäjä-kriittinen.

Brexit on myös hyvä esimerkki Saksan omien intressien sivuuttamisesta. Saksan media suhtautuu brittien brexitiin hyvin emotionaalisesti, ja asiakysymykset ovat jääneet sivuseikaksi. Kun brexit on aivan oikeasti Saksan intresseille epäedullinen ratkaisu, niin luulisi, että saksalaiset pyrkisivät kaikin tavoin lievittämään brexitin negatiivisia vaikutuksia. Kuitenkin ajatus siitä, että brittejä pitää rangaista, on usein esitetty näkökanta. Brittien lähtö vahvistaa Ranskaa, samoin Euroopan etelä vahvistuu suhteessa Euroopan pohjoiseen osaan. Englanti on tärkeä komponentti Euroopan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Omissa intresseissään Saksan tulisi pyrkiä siihen, että Englanti myös tulevaisuudessa olisi hyvä partneri. Saksassa pelättiin, että jotkin muut EU-maat pyrkisivät seuraamaan Englannin esimerkkiä. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. EU ja Britannia neuvottelevat, mutta Saksalla on tärkeä rooli näiden neuvottelujen saattamiseksi jonkinlaiseen win-win tilanteeseen.

Saksalaisia askarruttavat myös kysymykset sodasta ja rauhasta. Samalla ilmenee kaipausta puolueettomuuteen. Jos Venäjää aikaisemmin kutsuttiin partneriksi, niin Venäjän brutaali käyttäytyminen Ukrainassa, Krimin anneksointi, Itä-Ukrainan sota ja liikennekoneen alas ampuminen Venäjän tukemien kapinallisten toimesta vaikuttivat siihen, että Venäjän mainitseminen hyväksi naapuriksi koetaan häpeällisenä.

Toisaalta Saksassa ei juurikaan keskustella siitä, mitä sotilaallisilla toimenpiteillä voitaisiin saada aikaan. Saksassa käytetään termiä ”Ei koskaan” kahdessa merkityksessä. Toiseen maailmansotaan viitaten Saksa ei koskaan enää tule tekemään sellaisia kauhutekoja, joita Hitlerin kolmas valtakunta aiheutti. Saksasta ei koskaan enää saa tulla sotilaallisesti mahtavaa valtakuntaa. Toisaalta – ei koskaan tarkoittaa, ettei Saksa enää koskaan saisi joutua avuttomuuden tilaan, jossa se ei voisi torjua mitä tahansa hyökkääjää. Saksalaisten joukkojen käyttäminen kansainvälisissä yhteyksissä vaatii liittopäivien suostumuksen. Liittopäivillä on myös varauma siihen, milloin saksalaiset sotilaat voivat osallistua erilaisiin yksittäisiin operaatioihin. Saksalaiset poliitikot käyttävät myös termiä eurooppalainen armeija siten, että se käsittää kansallisten armeijoiden vahvistetun yhteistyön. Saksalaiset miehittävät kolmanneksen AWACS-miehistöistä. Silti saksalaiset eivät osallistuneet AWACSin toimintaan Irakia vastaan käydyssä sodassa eivätkä myöskään olleet mukana 2011 Libyaan tehdyssä interventiossa. Sanonta kuuluukin, että saksalaiset valokuvaavat, muut pommittavat.

Volker Rühen komissio antoi vuonna 2015 suositukset, joilla Saksan asevoimia voitaisiin vuosittain vahvistaa kansainvälisiin tehtäviin. Rühe painotti, että nämä asiat ovat hallituksesta kiinni, eivät siis liittopäivistä. Ensisijaisesti on nyt kyseessä PESCO eli Permanent Structured Cooperation. Se on 25 EU-maan sotilaallinen yhteistyöelin. Kysymys on osallistumisesta ja rahoituksesta. Sama koskee Saksan budjettia ja sitä, että puolustukseen pitäisi allokoida Naton toivomuksesta vähintään 2 % bkt:stä. Vuoden 2017 budjetissa puolustusmenojen prosentuaalinen osuus oli 1,2 %. Tämän vuoden huhtikuussa Merkel lupasi suhtautua myönteisesti luvun nostamiseen 1,3 prosenttiin. Eurooppalaiset sotilasyksiköt toimivat usein vanhoilla varusteilla ja kilpailu eurooppalaisten tavarantoimittajien välillä on tiukkaa. Hallitusneuvotteluissa puolustusasiat eivät ole korkealla sijalla. Rahaa riittää poliisille, rajavartiostolle ja kyber-puolustukselle. Viime vaalikamppailun aikana SPD vastusti kahden prosentin linjausta, mutta nyt pidetään jonkinnäköisenä tavoitteena tulevaisuudessa 1,5 prosenttia. Euroopan tilasta ollaan myös kovasti eri mieltä ja sillä on vaikutuksensa siihen, miten puolustukseen panostetaan.

Miten transatlanttisia olemme?

Tämä kappale Marschallin kirjassa alkaa presidentti Trumpin erikoisimpien ohjelmakohtien kuvaamisella. Myös Oval Office on sisustettu uudelleen. Martin Luther Kingin pysti on vaihtunut Winston Churchillin pystiin, mutta myös King on saanut jäädä tähän Yhdysvaltojen poliittisen päätöksenteon pyhäkköön. Trump on neljäs saksalaistaustainen Yhdysvaltain presidentti. Muut kolme ovat olleet Herbert Hoover, Dwight Eisenhower ja Richard Nixon. Saksassa on katsottu, että transatlanttisten suhteiden vaikeudet ovat alkaneet Trumpin kaudella. Itse asiassa ne ovat alkaneet paljon aikaisemmin. Trump ei ole mitenkään ylpeillyt saksalaisella alkuperällään. Yleensäkin viitatessaan Yhdysvaltojen politiikan vääriin askeliin ja päätöksiin hän on käyttänyt esimerkkinä Saksaa, joka on tehnyt kaiken väärin, varsinkin mitä tulee maahanmuuttopolitiikkaan ja vientiylijäämiin partnereiden kustannuksella. Myös multilateraalisen kaupan organisaatiot ovat saaneet tuta Trumpin käsityksen siitä, että ne ovat vahingollisia Yhdysvaltain kaupallisille intresseille. Kolme neljäsosaa saksalaisista on sitä mieltä, että Donald Trump on suurempi vaara maailmanrauhalle kuin Vladimir Putin. Silti ei voida puhua mistään antiamerikkalaisuudesta. Amerikka maana on yhä tärkeä kumppani.

Saksalaisten Amerikka-kuvassa on tapahtunut varsin jyrkkiä muutoksia. Kun George W. Bushin viimeisenä virkavuonna 2008 Saksassa vain 12 prosenttia oli tyytyväisiä Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan, niin vuosi tämän jälkeen Obaman tultua presidentiksi 92 prosenttia saksalaisista oli sitä mieltä, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa on hoidettu hyvin. Samoin Obaman kykyyn tehdä oikeita päätöksiä viimeisen virkavuoden aikana luotti 86 prosenttia saksalaisista. Trumpin ensimmäisen vuoden aikana 11 prosenttia saksalaisista luotti siihen, että Trump onnistuisi tekemään oikeita päätöksiä. Myös amerikkalainen vaalisysteemi askarruttaa saksalaisia, varsinkin kun Hillary Clinton sai melkein kolme miljoonaa ääntä enemmän kuin Donald Trump. Lisäksi amerikkalaisen politiikan vastakkainasettelu ja toimimattomuus nähdään Saksassa puutteena. Saksassa ei myöskään ymmärretä prosessia, jolla Yhdysvaltain presidentti voidaan erottaa virastaan. Se ei ole rangaistusmuoto, vaan poliittinen prosessi, jossa ensin tämän suuntaisen päätöksen tulee saada enemmistö edustajainhuoneessa ja sitten kahden kolmasosan enemmistö senaatissa.

Kuitenkin saksalaisten tulisi valmistautua siihen, että Trump istuu neljä vuotta ja voi jopa tulla uudelleen valituksi. Se merkitsee, että Yhdysvallat ei välttämättä automaattisesti tue liberaalia maailmanjärjestystä tai vapaakauppaa. Sama koskee myös Euroopan sotilaallista turvallisuutta. Ne saksalaiset, jotka näkevät Trumpin vaarallisena, ovat kuitenkin niitä, jotka haluavat vähiten muutoksia Saksan ja Yhdysvaltojen suhteeseen. Euroopan ja Yhdysvaltojen olisi pitänyt jo kauan sitten tehdä enemmän, jotta sodat Euroopassa olisi estetty. Sodat Balkanilla ja valtioiden kykenemättömyys puuttua siellä kostotoimiin olivat järkytys. Pystyisikö Eurooppa nyt puuttumaan sodanuhkaan Euroopassa ilman Yhdysvaltoja? Sitten 1990-luvun eurooppalaisten valtioiden valmiudet estää sotia alueellaan ovat pysyneet ennallaan. EU:n jäsenmäärä on kaksinkertaistunut, ilman että valmiuksia olisi nostettu.

Donald Trumpin politiikka ei sittenkään ole täysin uutta. Jo Obaman aikana alkoi tietty kehityssuunta näkyä. Ja hänellä on paljon enemmän yhteistä Obaman kanssa kuin saksalaiset luulevat. Trump ei ole syy transatlanttisten suhteiden heikkenemiselle vaan pikemminkin jo aikaisemmin alkaneen kehityskulun ilmentymä. Syyriassa Trump pikemminkin seuraa Obaman aloittamaa linjaa. Syyriaan ei lähetetä amerikkalaisia maajoukkoja. Syyriassa ei myöskään päästetä syntymään Yhdysvaltojen ja Venäjän välistä konfliktia. Obama jo aloitti painopisteen siirron Aasiaan, ja Trump vain jatkaa tätä politiikkaa. Aasiassa on paremmat talouden kasvuluvut ja myös suuremmat turvallisuuspoliittiset riskit. Saksalaisille Trump on ollut paljon suurempi shokki kuin esim. ranskalaisille tai briteille. Saksalaisille tie länteen on ollut suuri saavutus ja saksalaiset ovat jakaneet sen arvomaailman. Tästä johtuen pettymys on paljon suurempi kuin Ranskassa tai Englannissa. Kennedy, Reagan ja Clinton ovat kaikki olleet saksalaisten identiteetille tärkeitä Yhdysvaltojen presidenttejä.

Saksa ja Yhdysvallat ovat monella alalla eri leireissä. Geenimuunneltu eläin- ja kasvisruoka on yksi esimerkki. Toinen on ilmastonmuutos. Amerikkalaiset huolehtivat ensisijaisesti ihmishengistä, siis siitä, miten hätäapu saadaan perille ja riittävätkö resurssit jälleenrakennukseen. Saksassa taas kysytään, ovatko lisääntyneet ja voimistuneet hurrikaanit ilmastonmuutoksen syytä ja onko niihin syynä presidentti Trump, joka valehtelee ilmastomuutoksen merkityksestä.

Miten valmiita olemme toimimaan globaalisti?

Entinen liittopresidentti Joachim Gauck on katsonut, että vapaus on niin kallisarvoinen asia, että sitä kannattaa puolustaa ääritapauksessa myös sotilaallisesti. Samalla hän määritteli, että vapaus aikuiselle ihmiselle merkitsee vastuullisuutta. Kun on kyseessä kemiallisten aseiden kielto, niin liittohallitus hyväksyi Yhdysvaltojen, Ranskan ja Englannin hyökkäyksen Syyriaa vastaan. Toisaalta liittohallitus ei itse katsonut voivansa olla asiassa aktiivinen. Gauck peräänkuulutti vuonna 2014 Münchenin turvallisuuskonferenssissa Saksan avainintressejä. Hän päätyi avoimeen sääntömääräiseen maailmanjärjestykseen. Nykyisin tämä liberaali ja globaali maailmanjärjestys on kyseenalaistettu. Nyt tunnetaan sympatiaa Emmanuel Macronia kohtaan, joka pyrkii rohkeasti uudistamaan omaa maataan. Saksalaiset kunnioittavat Yhdistyneitä Kansakuntia ja siksi saksalaiset eivät voi sivuuttaa monenkeskistä maailmanjärjestystä olankohautuksella. Kysymys kuuluu nyt: teemmekö tarpeeksi tämän päämäärän hyväksi? Gauck suuntaa kritiikkinsä sosialidemokraateille ja vihreille.

Terroristihyökkäys Yhdysvalloissa 11.9.2001 sai Saksan päättämään osallisuudestaan Afganistan-operaatioon. Toisaalta Yhdysvaltojen ja Englannin hyökätessä 2003 Irakiin Saksa ei mennyt mukaan. Myös Ranska pysytteli tämän sodan ulkopuolella. Taustalla oli kyse siitä, oliko Irak-sota oikeutettu vai ei. Afganistanin osalta operaatio on kestänyt kauemmin kuin oletettiin ja lopputulos on huonompi kuin osattiin odottaa. Kaksi kolmasosaa saksalaisista katsoo nyt, että vaivannäkö ei ole maksanut vaivaa.

Angela Merkel ei ole koskaan kovin selvästi ilmaissut sitä, miten suurena hän pitää välimatkaa sotilasjohtoon. Saksa ei ole mukana, kun muut eurooppalaiset valtiot osallistuvat sotilaallisiin operaatioihin, joita ne pitävät normaalina toimintana. Merkelin ensimmäisten kahdeksan vuoden virassaolon aikana sotilasmenojen osuus BKT:stä laski koko ajan. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että voidaan kysyä, ovatko saksalaiset valmiit tekemään sotilaallisesti enemmän ja minkälaisten päämäärien puolustamiseksi pitäisi Bundeswehrin toimia? Edelleen 52 % saksalaisista katsoo, että pitäisi jatkaa pidättyvällä linjalla ja 43 % on lisääntyvän osallistumisen puolesta. Partneri-valinnan osalta käänne presidentti Trumpin aikana on ollut huomattava. Taloudellisten intressien puolustamiseksi 88  % saksalaisista haluaisi yhteistyötä eurooppalaisten valtioiden kanssa ja vain 9 % Yhdysvaltojen kanssa. Kemiallisten aseiden käyttökielto on avainkysymys. Siinä Saksan tulisi olla yhteisessä rintamassa Yhdysvaltain, Englannin ja Ranskan kanssa. Käytännössä saksalaiset kritisoivat presidentti Trumpin toimintaa ja vaikenevat presidentti Macronin toiminnasta. Trump on siis paha, ja Macron on hyvä. Presidenttien Trump ja Putin välillä suurimmat panokset koskevat sisäpolitiikkaa. Sisäpolitiikka rajoittaa valmiutta vastakkainasetteluun. Tämä näkyy käytännössä Syyriassa, missä Yhdysvallat ja Venäjä pyrkivät välttämään suoraa sotilaallista konfliktia keskenään. Tulevaisuuskysymys, josta Saksassa ei puhuta, on, missä määrin Saksa on valmis tukemaan Macronia Eurooppa-asioissa ja missä määrin Saksa on valmis yhteistyöhön Trumpin seuraajan kanssa?

Von Marschall käsittelee sitten Sigmar Gabrielia yhtenä Saksan avainpoliitikoista. Kuitenkin Gabrielin saavutukset ovat aika vähäiset ja häntä voidaan pitää eräänlaisena opportunistina, joka kääntää kelkkansa jokaisen uuden tilanteen mukaan. Siten Gabriel on aikanaan sekä kannattanut että vastustanut transatlanttista kauppa- ja investointisopimusta. Vuoden 2017 vaalikampanjassa Gabriel ajoi antiamerikkalaista linjaa, jossa Trump nähtiin vihollisena. Nyttemmin hän näkee Kiinan uhkaavan saksalaista elintapaa. Münchenissä talvella 2018 hän totesi puheessaan, että Saksa, Eurooppa ja Yhdysvallat ovat partnereita liberaalin järjestyksen ylläpitämisessä. Kiina asettaa tämän järjestyksen kyseenalaiseksi. Kiinalaiset haluavat järjestyksen, joka ei perustu vapaudelle, demokratialle ja yksilön ihmisoikeuksille. Gabriel samaistaa usein Saksan ja Euroopan. Hän toteaa, että Eurooppa ei ole oppinut ajattelemaan geopoliittisesti. Tätä käsitystä eivät kaikki eurooppalaiset jaa. Gabriel haluaa Euroopan kilpailevan Kiinan kanssa Afrikasta. Tässä Gabriel saarnaa sotilaallisesti voimakkaan Euroopan puolesta. Gabriel toteaa Kiinan olevan jo nyt monopoliasemassa sähköautojen paristojen kehittäjänä ja myyjänä. Saksa katsoo epäillen kiinalaisten investointeja Itä-Euroopassa. Eurooppa on vastakkainasettelussa Kiinan kanssa henkisen omaisuuden suojelussa, markkinoille pääsyssä, protektionismissa, demokratiassa ja ihmisoikeuksissa. Mitkä ovat kiinalaisten vaikuttimet eurooppalaisissa investoinneissa? Saksassa on myös mielipiteitä, jotka lähtevät siitä, että Saksan tulisi luoda Kiina-politiikkaa, joka ei keskity pelkästään kauppasuhteisiin.

Kiina on erilainen kuin Venäjä. Kiina ei halua strategista vastakkainasettelua lännen kanssa. Kiina haluaa myös välttää sotilaallista vastakkainasettelua. Yhdysvaltain erikoislähettiläs Ukrainassa Kurt Volker katsoo, että toisin kuin aikaisemmissa jäätyneissä konflikteissa Ukrainassa on erilainen tilanne sikäli, että länsi ei ole hyväksynyt Krimin anneksointia eikä Itä-Ukrainan haltuunottoa. Toiseksi Saksa on ottanut yhdessä Ranskan kanssa johtoroolin kriisinhallinnassa koskien Ukrainaa. Aika pelaa Putinia vastaan. Yhdysvallat on tiukentanut pakotteita eikä vain Ukrainan takia vaan myös siksi, että Venäjä puuttui Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin. Nato on myös vahvistanut joukkojaan liittokunnan itärajalla. Baltiassa ja Puolassa joukot ovat symbolisia eikä niillä voida vastustaa Venäjän sotilaallista hyökkäystä kovin pitkään. Naton strategiana on kuitenkin nopeat joukkojen lisäykset ja keskitykset. Tätä varten kehitetään infrastruktuuria. Ongelmana on, että Saksan kyvyt huolehtia joukkojen huollosta päättyvät Berliiniin. Siitä eteenpäin ollaan riippuvaisia Venäjän kaasu- ja öljytoimituksista. Kehitteillä on kaksinaisjärjestelmä Saksan osalta: siviilihuolto ja sotilashuolto eriytetään toisistaan. Venäjä on entinen supervalta, joka on heikkenemässä. Venäjällä ei ole tarpeeksi pehmeää voimaa eikä myöskään tarpeeksi hävitysvoimaa aseteknisesti eikä poliittisesti. Ilman Venäjää rauha ei ole mahdollinen eikä toisaalta Venäjän kanssakaan. Tuloksena on jäätyneitä konflikteja. Niillä alueilla, joilla lännen intressit ovat vähäiset, Putin vaikuttaa voimakkaammalta kuin onkaan. Naton tulee tähdätä siihen, että Putin vakuuttuu siitä, että vaikka hän valtaisi Baltian, niin hän ei voi sitä pitää.

Venäjän väitteet siitä, että Kiovassa oli fasisteja ja juutalaisvastaisia voimia, jotka olivat valmiita vallan ottoon samoin kuin väite siitä, että Krim on aina ollut venäläinen, saavuttivat tiettyä tukea saksalaisessa mielipiteessä. Ja kuitenkin Maidan oli spontaani reaktio siihen, että presidentti Janukovitsh vetäytyi EU-vapaakauppasopimuksesta Venäjän painostuksen tuloksena. Vuonna 2015 80 % saksalaisista oli sitä mieltä, että Venäjään ei voinut luottaa. Siis vuosi Krimin anneksoinnin jälkeen tilanne oli nopeasti muuttunut. Venäjä oli useissa entisissä neuvostotasavalloissa osoittanut, että se halusi rajoittaa niiden itsenäisyyttä. Vuoristo-Karabah Armenian ja Azerbaidzanin välisenä riitana, Abhasia ja Etelä-Ossetia Georgian kriisinä ja Transnistria Moldovan kriisinä osoittavat, että Venäjä haluaa rajoittaa näiden maiden suvereenia oikeutta päättää itse omista asioistaan. Lisäksi Putin valehtelee. Ensin hänellä ei ollut aikomustakaan valloittaa Krimiä ja sitten hän kuitenkin teki sen. Samoin Malesian liikennekoneen alasampuminen Itä-Ukrainan alueella nosti epäluuloja Venäjän roolista. Kuitenkin myös tässä tilanteessa haluttiin ottaa huomioon Euroopan riippuvaisuus Venäjän energiasta, varsinkin talvisaikaan. Von Marschall asettaa kysymyksen Gerhard Schröderille ja Eckhard Cordesille. Miksi he eivät halua vaikuttaa siihen, että Putin luopuisi sotaisasta kurssistaan. Silloin voitaisiin luopua myös pakotteista. Lopuksi von Marschall asettaa kysymyksenalaiseksi Venäjän naapuruuden. Venäjä ei ole naapuri, kuten saksalaiset väittävät. Naapureita ovat Puola, Tshekki ja Unkari. Lisäksi Saksan historian painolasti estää Saksaa aseistamasta Ukrainaa. Merkel on todennut, että Ukrainaa ei pidä aseistaa siinä määrin, että Putin pelkäisi sotilaallista hyökkäystä Venäjää vastaan.

Mitä ystävämme meiltä odottavat?

Tarvitaan kaksi tanssimaan tangoa. Halun tanssia on myös oltava samanaikaista. Presidenttien Nicolas Sarkozy ja Francois Hollande aikana yhteistyö EU:n kehittämiseksi oli hukkaan mennyttä aikaa. Nyt Emmanuel Macron on toimen mies, mutta Saksassa ei taas löydy yhtä dynaamista partneria. Saksassa olisi halukkuutta tehdä yhteistyötä Puolan kanssa, mutta kansalliskonservatiivisella hallituksella Varsovassa on omat prioriteettinsa.

Philippe Étienne on Macronin ulko- ja turvallisuuspoliittinen neuvonantaja. Hän on myös entinen Ranskan suurlähettiläs Saksassa. Kansainvälinen tilanne on nyt vakava ja Euroopan tulisi löytää omat ideansa ja keinonsa maailman poliittiselle pirstoutuneisuudelle. Eroja Saksaan kuitenkin on. Ranska katsoo mieluummin Afrikkaan kuin Itä-Eurooppaan. Saksallekaan Afrikka ei ole yhdentekevä mutta itä, Puola, Tshekki, Baltia, Ukraina ja Venäjä, ovat Saksalle tärkeitä. Itä-Eurooppa on poistanut Saksan rajamaan asemasta. Saksassa ei myöskään ole suurta intoa nähdä saksalaisia sotilaita auttamassa Ranskaa sen siirtomaaintressien toteuttamisessa Afrikassa.

Euroalueen osalta Ranska painaa päälle uudistuksilla, mutta Saksa hidastelee. Merkelin neljännen kanslerikauden hallituksen muodostaminen oli sen verran vaikeaa, että paljon aikaa on menetetty. Macron haluaa pitää hyvät suhteet Trumpiin, kun taas Merkel haluaa pitää Trumpiin välimatkaa. Aikaisemmin Merkelin ja Obaman suhteet olivat läheiset, kun taas Obaman ja Hollanden suhteet olivat etäiset. Ranska ja Saksa eivät osallistuneet George W. Bushin sotaan Irakissa. Tuolloin Washingtonissa todettiin, että Ranskaa pitää kurittaa, Saksasta ei tarvitse välittää ja Venäjälle täytyy antaa anteeksi. Libyan interventiossa 2011 Yhdysvallat katsoi, että päävastuu oli Ranskalla ja Englannilla. Ei kuitenkaan kulunut aikaakaan, kun Ranskalta ja Englannilta loppuivat ammukset ja Yhdysvaltain täytyi tulla apuun. Vuonna 2013 Assadin käytettyä myrkkykaasua Syyriassa Obama vetäytyi viime hetkellä vastatoimista ranskalaisten suureksi pettymykseksi.

Macron katsoo, että Ranskalla ja Yhdysvalloilla on nykyisessä tilanteessa eri päämääränasettelu, kuten kauppapolitiikassa, Iranin ydinaseen kieltosopimuksessa ja ilmaston muutoksessa. Yhteisiä intressejä taas on Lähi-idässä Syyriassa, terrorismin torjunnassa sekä Afrikan vakauttamisessa myös sotilaallisten operaatioiden kautta. Samoin Venäjän ympäristössä ja Kiinan vaikutusvallan patoamisessa. Euroopan turvallisuuden suhteen ranskalaiset odottavat, että Saksa tunnustaisi puolustusyhteistyön ja integraation osalta välttämättömyyden kehittää yhteinen sotilaallisstrateginen kulttuuri. Vähän siis Volker Rühen komission suositusten mukaan.

Thomas Gomart, Ranskan kansainvälisten suhteiden instituutin johtaja näkee kolme uhkaa: terrorismi, Venäjän aggressiivisuus ja Kiinan voiman nousu. Nämä ovat Ranskalle tärkeitä, mutta Saksa ei näe niitä yhtä vakavina uhkina. Gomartin mukaan tärkeät linkit lännen yhteistyössä ovat kolme pysyvää jäsentä YK:n turvallisuusneuvostossa, kolmen maan, Yhdysvaltojen, Ranskan ja Englannin, tiedustelupalvelujen yhteistyö sekä multilateralismi. Kaikilla näillä alueilla on Trumpin valtaantulon jälkeen ollut ongelmia.

Ranskalle EU-maiden puolustusyhteistyön elin PESCO on liian suuri organisaatio. Siksi on pitänyt luoda EII (European Intervention Initiative). Ranska katsoo myös, että eurooppalaiset voisivat luottaa siihen, että heitä suojellaan terrorilta, rikollisuudelta, globalisaatiolta ja maahanmuutolta. Ranskan ongelma on siinä, että laajassa kansalaisten suojelumielessä ainoa tehokas partneri on Saksa, joka ei kuitenkaan jaa kaikkia ranskalaisten uhkakuvia, ei ainakaan siinä laajuudessa kuin ranskalaiset ne näkevät. Mitä taas tulee maahanmuuttoon, niin Ranskalla on täysin erilainen historia maahanmuutossa kuin Saksalla. Samoin kokemukset inflaatiosta ja suurista finanssikriiseistä maailmalla. Yhteistä on halu suojella EU:n ulkorajoja.

Puolan suhteen ei ole aikaa hukattavissa. Von Marschall käy kyllä jonkinasteisesta Puola-asiantuntijasta ja hänellä on laajat henkilökohtaiset suhteet Puolan johtaviin poliitikkoihin niin PO-leirissä kuin PiS-leirissä. Puolalle Afrikka on kaukana, Ukraina ja sota on lähellä. Puola ei ole kokenut ainakaan vielä mitään suurempaa terroriuhkaa. Puola näyttäytyy eräänlaisena alueellisena valtana. Puolan pääministeri Mateusz Morawiecki sanoo, että läntisillä EU-mailla on eri historia kuin rajan väärälle puolelle vuonna 1945 jääneillä itäisillä EU-mailla. Kun käänne sitten tuli 1990-luvulla, niin nämä itäiset EU-maat kolonisoitiin lännen pääomalla. ”Meidän taloudellinen suvereniteettimme ja meidän arvomme kyseenalaistettiin.” Puola on kahtiajakautunut: Donald Tuskin PO-puolue ja nyt kansallispopulistinen PiS-puolue. PiS ei paljoa käytä Puolan tunnetusti korkealuokkaisia diplomaatteja hyväkseen. He olivat enimmäkseen aktiivisia PO-puolueen aikana. PO-puolueen piirissä katsotaan, että Saksa perimmiltään ymmärtää ja tukee Puolaa, kun taas käsitys PiS-puolueessa on Saksaa kohtaan kriittinen. PiS-puolueen kannattajat katsovat, ettei Puolan tulisi taipua ilman puolustusta Saksan hegemonian alle. Kummatkin puolueet näkevät Yhdysvallat ja Naton turvallisuuden takaajina. PO-puolue suhtautuu EU-myönteisesti, kun taas PiS-puolue katsoo, että EU on kansallisvaltioiden yhteistyötä eikä enempää.

Jos Ranska kehittää euro-alueesta ydin-Euroopan, se on ongelma Puolalle, joka ei ole euro-maa. Tässä suhteessa Puola katsoo Ranskaa epäluottavaisin silmin. Presidentti Trump ajaa Yhdysvaltojen intressejä. Miksi Puola ei voisi ajaa omia kansallisia intressejään? Mitä kansainväliset järjestöt antavat Puolalle? Tässä mielessä Nato on hyvä, sillä sieltä ainakin saadaan jotakin konkreettista. Saksan suhtautuminen Puolaan alueellisena valtana on ollut lähinnä torjuvaa.

Puolassa nähdään EU-maiden suuren enemmistön ajavan tiiviimpää unionia ilman, että asiassa käytäisiin EU-maiden piirissä laajempaa keskustelua. Puolassa katsotaan, että baltit ja romanialaiset ajavat omia kansallisia intressejään eivätkä halua pitää Puolaa merkittävänä alueellisena valtiona. Puolan ulkoministeri Jacek Czaputowitcz sanoi Pariisissa tämän vuoden huhtikuussa, että Puola vastustaa EU:n laajempaa integraatiota ja pyrkii vahvistamaan kansallisvaltiota sen suvereenisuuden takaajana. Puolalaiset myös huomauttavat, että Eurooppa oli pitkään maailman johtava maanosa sekä tieteissä että taiteissa. Se oli teollisesti voimakas, mutta Saksan aiheuttamat kaksi maailmansotaa 1900-luvulla veivät Euroopalta johtoaseman. Nykyisin saksalaiset harvemmin puhuvat omista intresseistään. EU-mitassa pitäisi tästäkin käydä keskustelua. Puolalaiset muistelevat Helmut Kohlia saksalaisena, joka kuunteli pieniäkin EU-maita.

Yhdysvalloissa katsotaan eurooppalaisten olevan puolustuskysymyksissä vapaamatkustajia. Tämä oli Obaman sanonta. Henry Kissinger näkee transatlanttiset suhteet vakauden perustana. Kansallinen itsekkyys ja kansallispopulismi ovat tänä päivänä suurin kansainvälistä järjestystä uhkaava vaara. Yhdysvalloissa kritisoidaan Saksan Nord Stream -politiikkaa ja Saksan Kiina-politiikkaa. Mitä Iraniin tulee, niin Yhdysvaltojen markkinat ovat Saksan autoteollisuudelle tärkeämmät kuin Iran.

Saarnoista kaupankäyntiin

Baijerin maapäivävaalien alla sisäministeri Horst Seehofer haastoi liittokansleri Angela Merkelin maahanmuuttopolitiikassa. Tämä oli tulosta eräistä pienemmistä kriiseistä, jotka sitten kumuloituivat isoksi koko hallitusta koskevaksi kriisiksi. Seehofer ei nähnyt Saksan olevan jakautumassa. Hänen oli vain puolustettava kovempaa maahanmuuttopolitiikkaa CSU:n nimissä. Ulkoministeri Heiko Maas kritisoi Yhdysvaltoja, mutta on sitä mieltä, että Saksan tulisi tehdä enemmän puolustuspolitiikan alueella. Miten tämä on yhteen sovitettavissa sen kanssa, että SPD vastusti vaaleissa kahden prosentin linjaa? Saksan on päätettävä varsin nopeasti, mitä se tekee Yhdysvaltojen, Venäjän ja useiden eurooppalaisten kriisien suhteen. Maas myös toteaa, että baltit, Puola, Slovakia, Tshekki ja Unkari ovat Saksaa lähempänä kuin Venäjä. Nämähän ovat EU-maita. Poliitikkojen ja median tulisi nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina kuin niiden toivottaisiin olevan. Saksan intresseissä ei ole muodostaa Ranskan kanssa jokin ydin-Eurooppa ja jättää itäinen Keski-Eurooppa sivuun. Maas on pitänyt suurempaa etäisyyttä Venäjään kuin edeltäjänsä. Maas on myös nuorempaa sukupolvea kuin edeltäjänsä ja näkee ulko- ja turvallisuuspolitiikan käytännönläheisempänä kuin edeltäjänsä. Saksan sotilasmahtia ei pidä luoda uudelleen, mutta toisaalta ei pidä käyttää tätä esteenä puolustuspolitiikan käytännöllisten tulosten saamiselle. Maasin mukaan on tärkeämpää ajatella uusia puolustuspolitiikan aloitteita kuin väitellä kahden prosentin tason saavuttamisesta.

Saksa ja Eurooppa kiistelevät Yhdysvaltojen kanssa oikeasta Iran-politiikasta. Saksa ja Eurooppa eivät kuitenkaan ole intressiristiriidassa Iranin, Kiinan ja Venäjän kanssa Yhdysvaltoja vastaan. Lähi-Idän vaarat ovat yhteisiä. Lähestymistapa vain on erilainen. Yhdysvallat haluaa enemmän pakotteita, ja muut haluavat neuvotteluja. Saksan hallituksessa ja liittopäivillä käydään kyllä keskustelua Saksan avainkysymyksistä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tärkeätä olisi, että nämä asiat eivät jäisi vain keskustelujen asteelle vaan että puheista seuraisi käytännöllisiä ohjeistuksia päätöksille.

Tässä vielä muutamia von Marschallin suosituksia Saksalle

Eurooppa-politiikassa Saksan tulisi tukea Macronia ilman suurempia jarrutusoperaatioita. Dialogia Puolan kanssa tulisi lisätä. Saksalla on oma sijansa eurooppalaisessa päätöksenteossa. Silti olisi hyvä, jos Saksa ei pureutuisi vanhoihin malleihin vaan hakisi eri kokoonpanoissa parhaita ratkaisuja. Kun ei ole oletettavissa, että EU:ssa saavutettaisiin uusia yhdistymisen tasoja, niin tulisi lainsäätäjä-tehtävästä päästä toimeenpanevampaan hallintoon. Vaikka Saksa ei luovu perusarvoistaan, niin on selvää, että Saksan tulisi tukea Itä-Eurooppaa ja Kaakkois-Eurooppaa niiden yhteiskuntien kehittämisessä. Tämä olisi myös strateginen vastaus Kiinan investoinneille Euroopassa.

Yhdysvaltojen politiikassa pitkä linja on huomioitava. Monet Trumpin politiikan uudet piirteet periytyvät jo Obaman ajoista. On syytä analysoida Euroopan ja Yhdysvaltojen yhteiset intressit ja arvioida sitten, missä ne eroavat toisistaan. Yhdysvallat ei myöskään ole pelkkä Valkoinen talo. Osavaltiot, yritykset ja kansalaisyhteiskunta ovat tärkeitä toimijoita. Turvallisuuspolitiikassa Saksan tulee pyrkiä tehokkaampaan toimeenpanoon yhdessä liittolaisten kanssa. Läntinen liittoutuma on paras tae taistelussa terroristeja ja kyber-hyökkäyksiä vastaan.