Varoituksia ja ohjeita saksalaisille

Wolfgang Ischinger, Welt in Gefahr. Deutschland und Europa in unsicheren Zeiten. Econ, Berlin 2018.

Saksan tunnetuinpiin yhteiskunnallisiin keskustelijoihin kuuluva veteraanidiplomaatti ja Münchenin turvallisuuskonferenssien johtaja Wolfgang Ischinger julkaisi syyskuussa kirjan, jota voi luonnehtia lähinnä laajaksi pamfletiksi. Sen sisältö on kuitenkin hyvin monipuolinen, alkaen maailman, Euroopan ja Saksan tilanteen analyysista taustoitettuna monilla henkilökohtaisilla kokemuksilla sekä päätyen lopuksi suosituksiin Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Ischinger oli saanut perusteellisen akateemisen koulutuksen, ennen kuin hän päätyi Saksan ulkoministeriön avainpaikoille kylmän sodan loppuvaiheissa. Silloin hän avusti ulkoministeri Hans-Dietrich Genscheriä muun muassa DDR:n pakolaisten vuonna 1989 tuottaman kriisin selvittelyssä ja pian myös Saksan yhdistymiseen liittyvissä diplomaattisissa toimissa. Sitä aikaa voi pitää Ischingerin avainkokemuksena, joka havainnollisti taitavan diplomatian voiman ratkottaessa monimutkaisia konflikteja. Tässä tapauksessa saatiin lähes puoli vuosisataa kestänyt kylmä sota päätökseen rauhanomaisesti.

Nyt hän on huolestunut siitä, kuinka nopeasti nuo opit näyttävät unohtuneen maailman uusilta johtajilta ja kuinka helposti annetaan nationalismin ja ideologisoidun politiikan jälleen tuottaa konflikteja ja sodan vaaraa jopa rauhalliseksi vakiintuneeseen Eurooppaan. Tästä kertoo kirjalle annettu nimi, joka voidaan suomentaa kuulumaan: ”Maailma vaarassa. Saksa ja Eurooppa epävarmoina aikoina”.

Alkukappaleessa ”Maailma on mennyt sijoiltaan” Ischinger perustelee, miksi hän pitää nykytilannetta vaarallisena. Hän luettelee aluksi useita parin viime vuosikymmenen kriisejä ja konflikteja, jotka ovat horjuttaneet kylmän sodan päättymisen jälkeistä maailmanjärjestystä mutta joihin on myös ehditty jo tottua. Nyt kuitenkin maailman pitkäaikainen järjestysvalta Yhdysvallat tuottaa itse suurinta epävarmuutta, kun sen presidentti avoimesti halveksii totunnaisia pelisääntöjä ja amerikkalaisten toisen maailmansodan jälkeen luomia kansainvälisiä järjestöjä sekä purkaa yksipuolisesti maansa allekirjoittamia valtiosopimuksia. Siihen nähden kylmän sodan pääosapuolet olivat selvästi vakaampia diplomatian harjoittajia, sillä ne kykenivät aikaansaamaan keskinäisiä sopimuksia, joilla purettiin vaarallisen suureksi paisunutta asevarustelua ja laimennettiin ideologisia kamppailuja koko maailmassa.

Huolestumisesta syntyi kirja

Tuorein pettymys Ischingerille oli viime helmikuussa pidetty Münchenin turvallisuuspoliittinen konferenssi. Sen teemaksi oli nimetty ”To the Brink – and back?”, jolla viitattiin tunnettuun vertaukseen kuilun reunalle ajamisesta ja viime hetken perääntymisestä sekä sellaista menettelyä kuvaavaan englanninkieliseen termiin Brinkmanship. Konferenssin järjestäjät odottivat kuulevansa hyviä ehdotuksia jännityksen laukaisemiseksi, mutta osanottajat kilpailivatkin siinä, kuka esittää voimakkaimpia syytteitä vastapuolen toimista. Ischinger totesi: ”Aivan liian monet puhujat valoivat lisää öljyä liekkeihin.”

Kysymys ei ole pelkästään puheista, vaan myös tilastollisesti voidaan osoittaa demokratian ja oikeusvaltion periaatteiden monissa maissa kokeneen vakavia takaiskuja. Siksi Ischinger päätti viime keväänä tehdä tästä tilanteesta kirjan, jossa tutkitaan Saksan mahdollisuuksia vaikuttaa omia arvojaan ja intressejään edistävään kehitykseen. On ymmärrettävää, että ulkoministeri Genscheriä pitkään avustanut diplomaatti puolustaa ajatusta ”eurooppalaisesta Saksasta”.

Ischingerin eurooppalaisuus tai EU-myönteisyys rakentuu samanaikaisesti ylläpidettävien hyvien Amerikan-suhteiden pohjalle. Siitäkin hänellä on pitkäaikaista kokemusta sekä opiskeluajoilta että toiminnasta suurlähettiläänä Washingtonissa 2000-luvun alkuvuosina. Hän aloitti siellä juuri samana päivänä 11.9.2001, kun terroristit iskivät New Yorkiin ja Washingtoniin. Aluksi oli helppoa asettua myötäilemään Yhdysvaltojen toimia, mutta jo seuraavana vuonna suhteet ajautuivat kriisiin.

Saksa ryhtyi heti tukemaan Yhdysvaltojen ”terrorismin vastaista sotaa”, joka aluksi tarkoitti hyökkäystä Afganistaniin al-Qaida-järjestön ajamiseksi pois tukikohdistaan. Samanaikaisesti aloitettiin myös siellä valtaa pitäneiden talibanien hallinnon kaataminen. Yhdysvaltojen johto saattoi päätyä käsitykseen, että Saksa tukisi kyselemättä sen muitakin toimia ”laajan Lähi-idän” alueella.

Vuoden 2002 kuluessa presidentti George W. Bush alkoi valmistella hyökkäystä Irakiin ja keräsi yritykseen suurta liittokuntaa. Siihen eivät Saksa, Ranska ja Venäjä suostuneet, mistä seurasi ankara diplomaattinen kriisi.

Irakin sota kiristi suhteita Yhdysvaltoihin

Ischingerin mukaan amerikkalaiset pääsivät pian selville siitä, että Saksassa ei kannateta hyökkäystä Irakiin. Siksi he eivät myöskään puhuneet asiasta, vaan kesästä 2002 alkaen vallitsi Washingtonissa ”jäätävä hiljaisuus” Saksan suurlähetystön ympärillä. Virallisesti Saksalle ei kerrottu mitään Yhdysvaltojen suunnitelmista. Bushin hallinto huomasi, kuinka määrätietoisesti vaalikamppailua voitollisesti käynyt Gerhard Schröder irtisanoutui osallistumisesta ”amerikkalaisten seikkailuun”. Tuollaiset nimittelyt ja kolmen eurooppalaisen maan, Saksan, Ranskan ja Venäjän blokin muodostuminen aiheuttivat sen, että Yhdysvallat suhtautui vihamielisesti Irakin sodan vastustajiin. Hyökkäys sinne alkoi vuoden 2003 keväällä ilman YK:n valtuutusta ja lähinnä vain amerikkalais-brittiläisenä yhteisoperaationa. Useimmille Nato-liittolaisille siitä ei kerrottu mitään, eikä asiaa käsitelty liiton elimissä.

Irakin sodan aloittamisen perustelujen valheellisuus paljastui pian, ja sodasta tuli pitkä ja tappiollinen. Se vaikuttaa yhä Saksassa epäluottamukseen Yhdysvaltojen toimia kohtaan ja suosii yleisesti pidättyvyyslinjaa. Sama toistui myös Libyan intervention suhteen kymmenen vuotta myöhemmin, mutta siinä kylläkin Ranska oli linjoilla kuin Saksa. Joka tapauksessa kokemukset noista epäonnistuneista interventioista vaikuttavat Ischingerin käsityksen mukaan liiaksikin siihen, että Saksassa vallitsee syvä vastenmielisyys kaikkia sotilaallisia puuttumishankkeita kohtaan. Se erottaa saksalaisten asenteen Ranskasta ja vaikeuttaa nyt sopimista EU:n uusien interventiojoukkojen muodostamisesta.

Saksan vaikea historia painaa

Selvää on myös, että kokemukset toisesta maailmansodasta estävät Saksassa asevoimien kehittämisen nykytilanteessa toimintakykyiseksi. Kylmän sodan aikana liittotasavallassa hyväksyttiin voimakas puolustuksellinen asevoima, mutta sellaiselle ei enää ole nähty tarvetta. Ischingerin mukaan tästä jyrkästä suhtautumisesta pitäisi päästä eroon ja hyväksyä Saksan voimakkaampi sotilaallinen rooli eurooppalaisen puolustuksen osana.

Saksan suhde Yhdysvaltoihin ja Natoon on nykyisin entistä enemmän koetuksella, eikä kyseessä ole pelkästään presidentti Trumpin aiheuttama ongelma. Ischinger kertoo, kuinka erittäin arvostettu puolustusministeri Robert Gates esitti vuonna 2011 varoituksen amerikkalaisten haluttomuudesta tukea enää Euroopan puolustusta. Gatesin mukaan Nato oli hajoamassa kahteen osaan: toiset tukevat Yhdysvaltojen globaalia politiikkaa ja siihen kuuluvia sotilasoperaatioita ja toiset toimivat passiivisina niiden suhteen. Samalla Gates muistutti, etteivät amerikkalaiset äänestäjät hyväksy suuntausta, jonka mukaan heidän osuutensa Naton kustannuksista kasvaa koko ajan, vaikka eurooppalaisilla jäsenmailla pitäisi olla varaa kasvattaa omaa osuuttaan.

Saksa on käyttänyt viime vuosina puolustukseen 1,2 prosenttia BKT:sta, mitä Yhdysvalloissa pidetään aivan liian vähäisenä. Tänä vuonna presidentti Trump nostikin asiasta ison riidan. Ischingerin mukaan Saksan pitäisi nyt omalta osaltaan tulla hiukan vastaan, koska suhteiden katkaisemista Atlantin taakse ei pitäisi päästää tapahtumaan.

Riita puolustusmenoista ei kuitenkaan ole nyt pahinta Saksan ja Yhdysvaltojen suhteissa. Saksa ei kannata Trumpin kovaa Iranin vastaista politiikkaa eikä hyväksy vapaakaupan järjestelmän purkamista tullien määräämisellä. Molemmissa on kysymys Saksan merkittävistä eduista. Saksan hyvinvoinnin elinehtona on vapaakaupan jatkuminen, ja Iranin ydinteknologiasopimuksen aikaansaaminen oli Saksan ulkopolitiikan suuria saavutuksia. Tällaisten sopimuksien yksipuolinen irtisanominen ei yksinkertaisesti sovi saksalaiseen ajatteluun, joten konflikti on tosiasia.

Venäjän kanssa neuvoteltava

Saksan suhteesta Venäjään Ischinger esittelee ”virallisen” linjan mukaisen analyysin. Se vastaa siis nykyhetken poliittisia päätöksiä eikä ole mitenkään tieteelliseen tutkimukseen perustuva monipuolinen kuvaus. Toisaalta Saksan ulkopolitiikan linja on näissä asioissa ollut hyvin maltillinen, tekisi mieli sanoa genscheriläinen. Siksi Ischinger ei esitä suuria muutoksia vaan korostaa dialogin merkitystä mutta samalla myös EU:n puitteissa tehtyjen sanktiopäätösten noudattamisen tärkeyttä.

Venäjän-politiikassa Ischinger suosittelee odotetusti neuvotteluja, mutta niiden käytännön suoritus ja tavoitteet eivät ole kovinkaan yksikertaisesti määritettävissä. Yhdessä ajankohtaisessa kiistakysymyksessä Ischingerin kanta on kuitenkin aivan selvä: maasijoitteiset keskikantaman ydinaseet kieltävä INF-sopimus vuodelta 1987 on edelleen Saksalle elintärkeä. Vaikka sopimus tehtiin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä, se koski nimenomaan Saksaa ja muuta Keski-Eurooppaa sekä avasi tien kylmän sodan päätökselle. Siksi tuo sopimus on toiminut myös Saksan nykyisen turvallisuuspolitiikan perustana, ja Saksan hallituksen pitäisi tuoda se selvästi julki.

Sekä Yhdysvallat että Venäjä alkoivat viime vuosina esittää toisilleen moitteita INF-sopimuksen rikkomisesta. Venäjän mielestä amerikkalaisten ohjustentorjuntajärjestelmän rakentaminen Puolaan ja Romaniaan on ollut selvä loukkaus koko ydinaseriisunnan sopimusjärjestelmää vastaan ja oikeuttaa Venäjän vastatoimiin. Yhdysvaltojen mielestä Venäjä on salaa kehittänyt aseita, jotka rikkovat tuota keskikantaman ohjukset kieltävää sopimusta. Näin ollen saksalaiset huomaavat jälleen joutuneensa ulkopuolisten ydinasevaltojen pelikentäksi, ja se ei tunnu hyvältä. Pahimmassa tapauksessa saamme nähdä 1980-luvun alkuvuosilta tuttujen kiistojen palaavan jossain muodossa. Se oli ankara kokemus saksalaisille mutta herätti myös ihmiset vaatimaan kilpavarustelun lopettamista Keski-Euroopassa.

Ischinger kuului viime vuonna neljän maan, Ison-Britannian, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Saksan, edustajista kokoonpantuun arvovaltaiseen komissioon, joka teki esityksen toimista jännityksen lieventämiseksi. Sen pääkohtia olivat: selkeä julistus siitä, että ydinsotaa ei saa päästää alkamaan eikä se olisi kenenkään voitettavissa, kahdenvälisten sotilaallisten neuvottelujen aloittaminen Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä, yhteinen aloite, jolla pyritään estämään joukkotuhoaseiden käyttö terrorismin välineinä, sekä sopimusten aikaansaaminen periaatteista, joilla suojaudutaan kyber-uhkia vastaan.

Tuokin esitys tähtäsi nimenomaan neuvotteluprosessien käynnistämiseen, mutta mahtavat voimat eri puolilla vastustavat neuvotteluja ja vaativat sen sijaan suoraa toimintaa tai ”pelotteen” vahvistamista. Se taas ei Ischingerin mukaan johda muuhun kuin kilpavarusteluun ja tilanteen kärjistämiseen, jossa on tunnetut vaaransa ja joka tulee tavattoman kalliiksi kaikille osapuolille.

Ischinger käsittelee sitten maailman ajankohtaisia konflikteja ja toteaa niiden käsittelyssä tehdyn raskaita virheitä, esimerkkeinä Afganistan, Irak, Syyria ja Libya. Kuvitelmat siitä, että ”autoritaarisen hallinnon vaihtaminen” sotilaallisella interventiolla ratkaisisi tilanteen, ovat haihtuneet. Siitä on seurannut haluttomuus tehdä mitään. Saksassa on suuri houkutus menetellä juuri niin, koska ei ole siirtomaavallan perintöä ja oma historia painaa raskaana.

Kehotus aktiivisempaan turvallisuuspolitiikkaan

Tarvittaessa kuitenkin pitäisi saksalaistenkin olla valmiit tekemään sotilaallisia interventioita. Ehtoina olisivat: Täsmällinen YK:n päätöslauselma, alueen valtioiden osallistuminen ja selvä käsitys toiminnan tavoitteista sekä siihen tarvittavien voimien käytöstä. Mutta erityisesti Syyrian ja Libyan tapaukset osoittavat, kuinka vaikea noita ehtoja on täyttää.

Toisaalta Ischingerillä on kokemuksia myös siitä, kuinka juuri oikealla hetkellä toimeenpannut määrätietoiset rauhanneuvottelut voivat tuoda hyviä tuloksia. Hän oli Saksan edustajana syksyllä 1995 Daytonin neuvotteluissa, kun Bosnian sotaan runnottiin rauhansopimus kovan aika- ja suorituspaineen alaisena. Silloin käytettiin hyväksi osapuolten sotaväsymystä ja ulkopuolisten valmiutta tulla takaamaan sopimuksen noudattamista.

Ischinger ei kovin perusteellisesti käsittele maailmanlaajuista tilannetta ja esimerkiksi Kiinan nousun tai ilmastomuutoksen vaikutuksia, koska hän haluaa keskittyä Euroopan, EU:n ja Saksan asioihin. Nuo suuret kysymykset vaikuttavat luonnollisesti taustalla myös lähialueiden ongelmissa.

Saksalle tehdyistä ehdotuksista yksi suomalaisiakin kiinnostava kannattaa nostaa esille. Hän nimittäin esittää kansallisen turvallisuusneuvoston perustamista hieman samaan tapaan kuin Yhdysvalloissakin on toiminnassa. Saksa sai toisen maailmansodan jälkeen miehittäjiltä ”lahjana” hajautetun hallintojärjestelmän, koska ne halusivat varmistaa, että Saksa ei enää kykenisi hyökkäämään. Tuloksena oli turvallisuuspoliittisen päätöksenteon äärimmäinen hajautus ja samalla tehottomuus. Yhteisten toimien suunnittelu ja koordinointi on vaikeaa, koska eri hallinnonhaaroille on taattu suuri itsenäisyys, ja vielä liittovaltiorakenne tuo omat ongelmansa. Siksi tarvittaisiin koordinoinnista tehokkaasti huolehtiva elin, turvallisuusneuvosto. Suomalaisesta lukijasta nämä nykytilanteen ongelmat saattavat tuntua tutuilta ja tarvekin on sama, mutta se vaatii oman käsittelynsä.

Kirjan lopulla Ischinger vetää yhteen nimenomaan Saksaa koskevia arvioita ja ratkaisuehdotuksia. Lähtökohtana on Saksan geopoliittinen sijainti keskellä Eurooppaa ja myös maailmaa, jos otetaan huomioon sen suuri riippuvuus maailmankaupasta. Siksi hän ehdottaa entistä aktiivisempaa asennetta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Melkein kaikki nykytilanteen ongelmat koskevat joka tapauksessa Saksaa, ja siltä odotetaan kannanottoja sekä tekoja ongelmien ratkaisemiseksi. Saksa ei voi käpertyä sisäpoliittisten kiistojensa käymiseen, vaikka juuri nyt siten näyttää käyvän.

Toisaalta mitään yksinkertaisia vastauksia on turha tavoitella nykymaailman äärimmäisen monitahoisiin kysymyksiin. Vaikeat, monia koskevat ongelmat vaativat valmiutta yhteistyöhön ja paljon aikaa kuluttaviin neuvotteluprosesseihin. Siihen tarvitaan pätevää tutkimustietoa ja keskustelufoorumeita, joista Münchenin turvallisuuskonferenssi on yksi esimerkki.

Konkreettisina tehtävinä Saksan ulkopolitiikalle Wolfgang Ischinger luettelee lopuksi seuraavat:

–Euroopan unioni täytyy saada toimimaan yhteisönä tehokkaammin maanosan turvallisuuden hyväksi.

–Saksan on rahoitettava tuntuvasti EU:n tulevaisuuden suunnitelmia ja hankkeita.

–Saksan on luotava itselleen ”strateginen kulttuuri”, joka lopettaa tarrautumisen historian koviin kokemuksiin – niitä silti unohtamatta – ja pystyy toimimaan käytännöllisellä tavalla yhteistyössä muiden kanssa, mikä tarkoittaa myös valmiutta osallistua tarvittaessa asevoiman käyttöön.

–Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kumppanuuksia on vaalittava – myös vaikeuksiin joutuneiden Yhdysvaltojen suhteiden osalta.

–On työskenneltävä jakolinjojen poistamiseksi Euroopasta, jolloin suhteet Venäjään ovat avainasemassa.

–On myös yleisesti lisättävä luottamusta ulkopolitiikan alalla, mikä tarkoittaa epäluulojen vähentämistä aktiivisilla toimilla ja kärjistyksien välttämistä.