Itämeren alueen geopoliittisen tilanteen kehitys 1900-luvulla:

Valtasuhteet ja rajat ovat muuttuneet jatkuvasti

Venäjän ja Saksan nousu Itämeren suurvalloiksi

Ruotsalaisten ja saksalaisten pitkään hallitseman Itämeren alueen geopolitiikassa käännekohtana oli Suuri Pohjan sota 1700–1721. Silloin Ruotsi soti aluksi menestyksellä Baltiassa ja Itämeren etelärannikoilla mutta koki taistelussa venäläisiä vastaan Ukrainan Poltavassa kesällä 1709 raskaan tappion ja joutui vetäytymään Suomenlahden pohjukasta ja Baltian maista. Pietarin kaupunki perustettiin Venäjän Itämeren mahdin osoituksena, ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 raja vedettiin Kaakkois-Suomeen suunnilleen nykyistä linjausta noudatellen. Venäjän imperiumin synnyttämiseen liittyen Pietari I otti käyttöön arvonimen imperaattori (keisari) sekä sai myös lisänimen Suuri.

Seuraavan sadan vuoden kuluessa Ruotsi joutui vetäytymään myös Suomesta. Wienin kongressin 1815 jälkeen Saksa alkoi vähitellen voimistua ja yhdistyä kohoten lopulta Preussin johdolla suurvallaksi, jolla oli suuri vaikutus Itämeren asioihin.

Pitkään Preussin liittolaisena ollut Venäjä varautui 1800-luvun lopulta alkaen Saksan voimistumiseen ja pyrkimyksiin työntyä itään. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914 Venäjällä oli Baltian rannikoilla ja Suomessa vahva rannikkopuolustus, jonka rakenteista käytettiin nimeä Pietari Suuren merilinnoitus. Sodan kuluessa Saksa kuitenkin pystyi vähitellen etenemään Baltiassa ja Venäjän vallankumouksen jälkeen työntymään myös Suomeen ja Ukrainaan.

Saksan hävittyä sodan vuonna 1918 Iso-Britannia teki interventioita Baltiaan ja tuki myös hyökkäystä kohti Pietaria. Venäjän bolshevikkihallinto kesti kuitenkin hyökkäykset ja palautti 1920-luvun alkuvuosina menettämiään entisiä Venäjän keisarikunnan alueita takaisin valtapiiriinsä. Syntyi Neuvostoliitto, joka kuitenkin aluksi oli sisällissodan jäljiltä hyvin heikko.

Saksa ja Venäjä toipuivat heikkouden tilasta

Suomi ja Baltian maat uskoivat 1930-luvulla kykenevänsä pitämään Itämeren suljettuna Neuvostoliitolta. Suomenlahden suulle rakennettiin suomalais-virolainen sulkuasema käyttäen hyväksi Venäjän keisarikunnalta jääneitä vahvoja rannikkolinnakkeita. Syksyllä 1939 tuo asetelma nopeasti romahti, kun Neuvostoliitto alkoi työntyä kohti länttä sovittuaan sitä ennen Saksan kanssa etupiirijaosta. Sekä Saksa että Venäjä olivat hämmästyttävällä nopeudella kyenneet palauttamaan suurvalta-asemansa, jolloin Suomi ja Baltian maat joutuivat kohtaamaan yksittäin Neuvostoliiton uudet turvallisuusvaatimukset. Myöskään Ruotsilla ei ollut riittävää voimaa vaikuttaa aktiivisesti Itämeren alueen tilannekehitykseen.

Suomi pystyi talvisodassa 1939–1940 puolustautumaan sitkeästi, vaikka joutuikin lopulta rauhansopimuksessa menettämään alueitaan. Saksan tunkeuduttua keväällä 1940 Tanskaan ja Norjaan Suomessa katsottiin välttämättömäksi tukeutua Saksan apuun, sillä myöskään Ruotsi ei kyennyt tarjoamaan pätevää selkänojaa. Suomi salli Saksan sotilaiden ja huollon läpikulun Itämereltä Pohjois-Norjaan, mikä luonnollisesti herätti Moskovassa epäluuloja. Saksa ei kuitenkaan aluksi antanut Suomelle mitään takeita mahdollista Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan.

Saksan ja Suomen hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa Saksa ja Neuvostoliitto toimivat yhteistyössä, mutta Saksa alkoi jo vuoden 1940 lopulla valmistella hyökkäystä Neuvostoliittoon Barbarossa-suunnitelman mukaisesti. Siinä ensimmäiseksi tavoitteeksi määritettiin Pietarin valloitus, jolloin myös Suomelle tuli tärkeä rooli. Kevään 1941 kuluessa Suomi vähitellen sitoutui Saksan hyökkäyssuunnitelman osaksi.

Saksan hyökkäyksen alkaessa 22. kesäkuuta Neuvostoliitto ja puna-armeija yllätettiin pahasti, mistä seurauksena oli heti suuret tappiot. Suomi antoi alusta lähtien alueitaan saksalaisten käyttöön ja tuki Saksan meri- ja ilmavoimien sotatoimia. Suomen armeija oli saatettu sotavalmiiksi jo toista viikkoa ennen Saksan hyökkäyksen alkua, ja koko Pohjois-Suomi Oulua myöten oli luovutettu Saksan armeijan komentoon.  Neuvostoliiton tehtyä ilmahyökkäyksiä Suomen lentokentille ja satamiin Suomen hallitus 25.6. katsoi Suomen joutuneen sodan osapuoleksi.

Saksan hyökkäys eteni Baltian maiden läpi aluksi nopeasti kohti Leningradia ja Suomenlahtea. Pian saksalaiset aloittivat hyökkäyksen myös Pohjois-Suomesta kohti Murmanskia ja Muurmannin rataa. Suomalainen 30 000 sotilaan armeijakunta osallistui noihin sotatoimiin. Saksan kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti Suomen armeijan pääosat aloittivat 10. heinäkuuta suurhyökkäyksen Pohjois-Karjalasta Laatokan itäpuolitse kohti Syväriä. Saksan armeijan oli määrä tulla etelästä vastaan täydentämään Leningradin saartoa.

Vaikka Saksan hyökkäykset kesän mittaan hieman hidastuivat, tuntui siltä, että Leningradin valtaus toteutuisi vielä syksyn kuluessa. Saksalaiset kykenivät katkaisemaan Leningradin maayhteydet syyskuun alussa ja suomalaiset saavuttivat sovitut tavoitteensa Syvärillä ja Karjalan kannaksella. Suomen armeijan hyökkäyksen aikana kokemat suuret tappiot pakottivat kuitenkin jo varovaiseksi. Suomalaiset jatkoivat sitten hyökkäystä Itä-Karjalaan vallaten Petroskoin ja lopulta myös Äänisjärven pohjoispäässä olevan Karhumäen. Ylipäällikkö marsalkka Mannerheim kieltäytyi kuitenkin jatkamasta hyökkäyksiä vanhan rajan yli Leningradiin ja toisaalta Syvärin yli.

Loppusyksystä 1941 kävi ilmi, että Neuvostoliitto pystyi pysäyttämään Saksan hyökkäykset ja jopa aloittamaan mittavat vastahyökkäykset. Saksa sai kuitenkin Itämeren lähes kokonaan haltuunsa ja piti Leningradin saarrettuna. Se helpotti suuresti Saksan ja Suomen huoltokuljetuksia, jotka muuten olivat vaikeuksissa.

Vuoden 1942 kesällä ja syksyllä Saksa jatkoi hyökkäyksiään Ukrainasta kohti Kaukasiaa ja Volgaa, mutta Pohjois-Euroopassa sen voimat eivät enää riittäneet suurhyökkäykseen. Suomen rintamat hiljenivät asemasotaan, ja myös merialueilla sotatoimet jäivät vähäisiksi. Neuvostoliiton laivasto oli heikentynyt ja tungettu Suomenlahden pohjukkaan.

Vuosien 1943 ja 1944 kuluessa Neuvostoliitto pystyi lyömään Saksan armeijat pitkin itärintamaa ja karkottamaan ne rajojensa ulkopuolelle. Saksa tuki Suomea kesään 1944 asti, koska sille oli tärkeää saada Suomenlahti pysymään suljettuna. Kun puna-armeija oli murtanut Leningradin saarron ja eteni Virossa kohti Tallinnaa sekä saavutti jo Itämeren rannikon Riianlahdella, Suomen oli pakko syyskuussa 1944 suostua aselepoon ja välirauhansopimukseen Neuvostoliiton kanssa. Tästä alkoi myös sodanjälkeinen yhteistyösuhde. Saksa joutui antautumaan toukokuun 1945 alussa ja menetti lähes kokonaan asemansa merkittävänä Itämeren maana.

Neuvostoliitto Itämeren mahtina kylmän sodan aikaan

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto hallitsi itäistä Saksaa ja Itämeren etelärannikkoa aina Lyypekin kaupunkia myöten. Vuonna 1947 alkoi kylmä sota, kun sodanaikaiset liittoutuneet riitaantuivat. Läntiseen Eurooppaan Yhdysvaltojen tuella vuonna 1949 perustettu sotilasliitto Nato asettui Neuvostoliittoa vastaan. Naton hallinnassa oli Itämeren suu.  Neuvostoliiton hallitsema Varsovan liitto perustettiin itäisen Euroopan maista vuonna 1955. Sotilaallinen painopiste oli silloin selvästi Keski-Euroopassa Itämeren ja Alppien välillä. Tuolle alueella oli keskitetty sotilasliittojen joukkoja toisiaan vastaan noin kaksi miljoonaa miestä tuhansien panssarivaunujen ja myös lukuisten ydinaseiden tukemina.

Sotilasliittojen välissä oli puolueettomia maita: Ruotsi, Suomi, Itävalta ja Sveitsi. Se rauhoitti merkittävästi tilannetta, kun suurvaltojen asevoimat pysyivät niiden kohdalla kaukana toisistaan.

Suomen asema sotilasliittojen välialueella oli kylmän sodan alkuvaiheissa vaikea, mistä osoituksena oli Berliinin kriisin heijastuminen Suomeen ”noottikriisinä” vuonna 1961. Silloin Yhdysvaltojen pommikoneiden tärkeät lentoreitit Venäjälle kulkivat Suomen yli. Suurvaltojen ydinaseistuksen tasapaino, jota sanottiin myös ”kauhun tasapainoksi”, vaikutti osaltaan Kuuban kriisin jälkeen vuodesta 1962 alkaen siihen, että sodan todennäköisyys Euroopassa pieneni. Ydinaseistuksen painopisteen siirtyminen mannertenvälisiin ohjuksiin vähensi välialueiden sotilaallista merkitystä selvästi. Tämä koski yhtä lailla Skandinaviaa kuin koko Itämeren aluetta.

Valtiotieteen tohtori, majuri Risto Hyvärinen esitteli suurlähettiläskokoukselle 16.6.1965 Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton strategisten doktriinien kehitystä kohti joustavan vastatoiminnan oppia. Lopuksi hän esitti seuraavat teesit:

• Suursodan vaara on ratkaisevasti vähentynyt, huolimatta siitä, että kansainvälinen jännitys nykyäänkin aika ajoittain lisääntyy.
• Suursodan riskin vuoksi rajoitetut sodat Euroopassa ovat muodostuneet erittäin epätodennäköisiksi.
• Suomen strateginen merkitys suurvaltain kannalta on ratkaisevasti vähentynyt. Voidaanpa väittää, että tämä kehitys on kumonnut Stalinin klassillisen väitteen suomalaisille neuvottelijoille: Maantieteelle emme mitään voi. Leningrad voidaan nykyään tuhota ilman Suomen alueen hyväksikäyttöä eikä Suomen alueella ole enää olennaista merkitystä Leningradin puolustamisessa.

Neuvostoliitolla ja Varsovan liitolla oli selvä ylivoima Itämerellä, joka kuitenkin oli sotilaallisesti sivusta-aluetta. Sotilaallinen painopiste oli Itämeren suulla Tanskan salmissa. Missään vaiheessa ei syntynyt sellaista tilannetta, että hyökkäyksen alkaminen Itämeren alueella olisi ollut välittömästi uhkaamassa. Eräitä välikohtauksia silti sattui, ja suuret asevoimat olivat lähes jatkuvassa taisteluvalmiudessa. Vaarana oli, että muualla kehittynyt kriisi voisi helposti levitä Itämerelle, jolloin uhkakuvana oli myös ydinaseiden käyttö taistelujen tukemiseen. On selvää, että siinä tapauksessa tuhot olisivat olleet erittäin suuret, joten osapuolet ponnistelivat sodan alkamisen estämiseksi – ja onnistuivatkin lopulta siinä.

Kylmän sodan jälkeen

Kylmän sodan loppuvaiheissa 1980-luvun jälkipuoliskolla ja erityisesti sen jälkeen Itämeri menetti selvästi sotilaallista merkitystään verrattuna etenkin kahden maailmansodan aikaan, jolloin alueella oli käynnissä merkittäviä merisotatoimia. Vallitsi suhteellisen selkeä voimien tasapaino, jolloin kummallekaan sotilasliitolle ei olisi ollut saatavissa etua ryhtymisestä sotatoimiin toisiaan vastaan. Poliittinen liennytyskehitys mahdollisti laaja-alaisen yhteistyön muun muassa ympäristönsuojelun ja merenkulun turvallisuuden aloilla. Kylmä sota päättyi, Saksa yhdistyi ja Varsovan liitto lakkautettiin. Lopulta myös Neuvostoliitto hajosi vuoden 1991 lopulla.

Itämeren rantavaltioiden suuria asevoimia supistettiin 1990-luvulla voimakkaasti, jolloin myös Neuvostoliitolta Venäjälle jäänyt Itämeren laivasto lähes kokonaan romutettiin. Lontoon strategisen instituutin (IISS) julkaisemien vuosikirjojen mukaan kehitys siltä osin oli seuraava:

• Neuvostoliiton Itämeren-laivastolla oli vuonna 1991 noin 40 sukellusvenettä, 5 risteilijää, 5 hävittäjää, 29 fregattia ja noin 300 pientä alusta.
• Vuonna 1995 Venäjän laivastolla oli 9 sukellusvenettä, 3 risteilijää, 2 hävittäjää, 18 fregattia ja noin 150 pientä alusta. Laivasto rappeutui nopeasti.
• Vuonna 2001 aluskalustoon kuului 2 sukellusvenettä ja muutama pinta-alus.
• Vuonna 2011 aluksia oli: 2 sukellusvenettä, 2 hävittäjää ja 3 fregattia.
• Vuonna 2013: 3 sukellusvenettä, 7 hävittäjää tai fregattia.
• Vuonna 2016: 2 sukellusvenettä, 8 hävittäjää (vast.)

Itämeri nähtiin 1900-luvun lopulla taloudellisen yhteistyön ja vilkkaiden meriyhteyksien alueena. Ympäristönsuojelun yhteistyötä varten perustettiin jo vuonna 1974 (uusittuna 1992) Helsinki-komissio (Helcom), jonka johtopaikka on Helsingissä. Itämeren maiden neuvosto (Council of Baltic Sea States) perustettiin vuonna 1992 edistämään poliittista, taloudellista ja erilaisten siviilialojen yhteistyötä. Neuvoston sihteeristö on toiminut Tukholmassa.

Uusia ongelmia

Geopoliittisesti merkittävää oli 1990-luvun lopulla alkanut Euroopan unionin ja Naton laajentuminen kohti itää, kun entisiä Varsovan liiton jäseniä otettiin noiden läntisten liittojärjestelmien piiriin. Venäjä vastusti tätä kehitystä, mutta sillä ei ollut voimia myöskään estää läntisen vaikutuksen levittäytymistä kohti itää Venäjän rajoille.

Euroopan yleistilanteen pysyessä toistaiseksi vakaana tästä geopoliittisesta siirtymästä ei aiheutunut välittömiä kriisitilanteita. Tilanne alkoi muuttua 2000-luvun toisella vuosikymmenellä, kun erityisesti Ukrainan konfliktin heijastusvaikutukset näkyivät myös Itämerellä. Tästä merkkinä olivat entistä suuremmat sotaharjoitukset ja Naton joukkojen sijoittaminen Baltian maihin. Silti alueen valtiot ovat välttäneet tilanteen kärjistämistä sotilaalliseksi kriisiksi.