Heikki Talvitie
Armenian poliittisesta tilanteesta
Ameniassa on kuohunut viimeisten viikkojen aikana. Kaksi kautta presidenttinä istunut Serzh Sarkisjan lähti muuttamaan perustuslakia. Tarkoituksena oli siirtää valta presidentiltä parlamentille eli sitä kautta pääministerille. Sarkisjan oli sitten valtaa pitävän Tasavalta-puolueen ehdokas pääministeriksi. Tämä suunnitelma meni kuitenkin uusiksi, kun entinen toimittaja ja dissidentti Nikol Pashinjan sai kansan kaduille siinä määrin, että Sarkisjan ilmoitti luopuvansa hänelle pedatusta pääministeriydestä. Armenian parlamentti ei kuitenkaan ole voinut olla yksimielinen Nikolai Pashinjanin valitsemisesta pääministeriksi. Viimeksi hänen piti saada kolmasosa äänistä parlamentissa, mutta tämäkin yritys kariutui. Maa näyttäisi olevan poliittisessa umpikujassa. Mistä on kysymys?
Suomella on jonkin verran osaamista Etelä-Kaukasian asioissa. Meillä on kiertävien suurlähettiläiden järjestelmä, joka on toiminut tehokkaasti. Suurlähettiläinä on ollut tehokkaita ja asiantuntevia henkilöitä. Lisäksi olemme toimineet alueella ETY-järjestön puitteissa. Viimeksi isompi panostus oli vuonna 2008, kun Suomi oli ETY-järjestön puheenjohtajamaa ja Terhi Hakala oli ETYJ-mission päällikkönä Tbilisissä. Itse toimin vuosina 2003-2006 EU:n erityisedustajana Etelä-Kaukasiassa. Vuosina 1995-1996 toimimme yhdessä suurlähettiläs René Nybergin kanssa Nagorno-Karabahin kiistaa selvittävän Minskin konferenssin ja ryhmän yhteispuheenjohtajina Venäjän kanssa. Meillä on siis ollut syvälle menevää tietoa ja osaamista tuolla alueella. Suurlähettiläs Arja Makkonen jatkaa tätä perinnettä hienolla tavalla. Hänellä on kokemusta Moskovasta, ja viimeksi hän oli Ukrainan kriisin aikana Suomen suurlähettiläänä Kiovassa.
Vuosina 1995-1996 Armeniaa ja samalla Nagorno-Karabahin kiistasta käytäviä neuvotteluja johti Armenian ensimmäinen presidentti Levon Ter-Petrosjan ( 1991-1998 ). Hänellä oli varsin pitkälle meneviä ajatuksia Nagorno-Karabahin konfliktin ratkaisemiseksi. Tuolloin aloimme René Nybergin kanssa kutsua tilannetta Armenian bluffiksi. Meille alkoi nimittäin muodostua käsitys siitä, että Nagorno-Karabahin edustaja Robert Kotsarjan vedätti Armeniaa, koska oli huolissaan siitä, mihin Ter-Petrosjan pyrki. Suomen jo luovuttua yhteispuheenjohtajuudesta tämä visio toteutui siten, että Nagorno-Karabahin johtaja Kotsarjan valittiin Armenian presidentiksi (1998 – 2008). Kotsarjanin presidenttikaudella hallituksen vahva mies oli pitkään puolustusministerinä toiminut Serzh Sargisjan. Hänkin oli Nagorno-Karabahista.
Tultuani nimitetyksi Euroopan unionin erityisedustajaksi Etelä-Kaukasiaan vuonna 2003 yhteispuheenjohtajina olivat Venäjä, Ranska ja Yhdysvallat. Armenian presidenttinä oli Robert Kotsarjan ja puolustusministerinä Serzh Sarkisjan. Nagorno-Karabahin kiistaa hoitivat yhteispuheenjohtajat, enkä aikonut puuttua heidän tekemisiinsä. Tarkoituksena oli tukea heitä, mikäli mahdollista, ja siinä mielessä vierailin Armenian kautta Stepanakertissä eli Nagorno-Karabahin pääkaupungissa. Tähän Azerbaidzan suostui pitkään emmittyään. EU-kautenani Nagorno-Karabahin kiista ei ollut edennyt mihinkään, ja tiettyä toivoa antoi Azerbaidzanin uusi presidentti Ilham Alijev. Toivottiin, että hänen myötään kiistan pattitilanteeseen saataisiin jokin muutos. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Riita istuu syvällä Armenian ja Azerbaidzanin suhteissa.
Suomen ollessa ETYJin puheenjohtajana 2008 pyysi silloinen ulkoministeri Ilkka Kanerva minua ryhmäänsä hoitamaan Etelä-Kaukasian konflikteja. Samassa tehtävässä jatkoin, kun ulkoministeriksi tuli Alexander Stubb. Tuon vuoden elokuussa Etelä-Ossetian tilanne kiristyi Georgian ja Venäjän väliseksi sodaksi. Georgian presidentti Mikhel Saakashvili otti riskin ja pyrki miehittämään Etelä-Ossetian alueen, jossa oli alueen intressivaltioiden ylläpitämä rauhanturvajärjestelmä. Venäjä vastasi aseellisesti ja miehitti Etelä-Ossetian muutamassa päivässä. Yhdysvallat oli ilmoittanut Saakashvilille jo aikaisemmin, että ”jos hyökkäät Etelä-Ossetiaan, niin taistelet Venäjää vastaan emmekä me ole mukana”. Venäjä ja Yhdysvallat ratkaisivat kiistan ja pyysivät Ranskan presidenttiä Sarkozytä viemään aselepoehdot ensin Moskovaan ja sitten Tbilisiin.
Oli selvää, että Nagorno-Karabahin kiista oli jäissä niin kauan kun Georgian sota ja sen jälkimainingit kestivät. Lisäksi alueella oli jännitystä Yhdysvaltain ja Iranin välillä. Yhdysvallat halusi tukikohtia Azerbaidzanilta Irania vastaan. Ilham Alijev kuitenkin kieltäytyi tästä pyrkien tasapainoilemaan suurvaltojen välillä.
Samana vuonna 2008 Armeniassa tuli presidentin vaihdos. Kaksi kautta presidenttinä toiminut Robert Kotsarjan luopui ja tilalle valittiin puolustusministeri Serzh Sarkisjan (2008-2018). Tämä tarkoitti sitä, että Armeniassa jatkui Nagorno-Karabahin valta, tulihan myös Sarkisjan sieltä. Kansa nousi kuitenkin kaduille väittäen, että vaalit eivät olleet rehelliset. Syntyi tilanne, josta ei päästy ulos ilman kuolonuhreja. Suomella oli ETYJ-vastuu asiassa ja lensin yhdessä UM:n Päivi Peltomäen kanssa Jerevaniin. Sarkisjan oli ehdottanut kompromissina, että hän olisi valmis ottamaan Ter-Petrosjanin ja muutaman muun vastapuolen ehdokkaan hallitukseen. Tapasin Ter-Petrosjanin, joka totesi vain sen, että hän ei suostu neuvottelemaan Sarkisjanin kanssa ja että nagorno-karabahilaiset voisivat poistua vuorelleen. Tavatessani presidentin tehtäviä luovuttavan Kotsarjanin, kerroin Ter-Petrosjanin kannan ja totesin, että enempää emme voi tilannetta auttaa. Myöhemmin osallistuin Sarkisjanin virkaanastujaisiin ja minulla oli tilaisuus käydä tilannetta hänen kanssaan läpi. Tuolloin Sarkisjan oli vielä taipuvainen mahdollisiin kompromisseihin, mutta tilanne ei kehittynyt suotuisaan suuntaan. Pikantti yksityiskohta on se, että katumielenosoituksia oli järjestämässä jo vuonna 2008 nykyinen opposition johtaja Nikol Pashinjan.
Etelä-Kaukasian tasapaino lepää siinä, että Georgia on Yhdysvaltain partneri, Armenia Venäjän ja Azerbaidzan pyrkii öljy- ja kaasurahoineen pitämään suhteita molempiin alueen suurvaltoihin. Nato ja EU ovat vaikuttajia alueella. EU on suuri alueen taloudellisen tilanteen vakauttaja, mutta suurvalloista sotilaallista voimaa alueella on kyennyt käyttämään vain Venäjä. Siten Armenian tilanteeseen vaikuttaa mitä suurimmassa määrin Venäjän asenne.
Nikol Pashinjan on käynyt venäläisten kanssa keskusteluja, joiden mukaan hän on vakuuttanut venäläisille, että hänellä ei ole tarkoituksena horjuttaa Etelä-Kaukasian vakautta. Venäjän johto on kuitenkin ollut julkisuudessa varsin hiljaa asiassa. Armenialla ei ole vaihtoehtoja Nagorno-Karabahin kriisinkään suhteen, sillä Venäjä on toimittanut sille sotilaskaluston, josta armenialaiset ovat riippuvaisia edelleen. Venäjä toimittaa aseita myös Azerbaidzanille, mutta se kuuluu tähän tasapainoasetelmaan. Venäjän kannalta Syyrian vajoaminen täydelliseen kaaokseen tulisi vaikuttamaan tilanteeseen Etelä-Kaukasiassa ja sitä kautta Venäjään Pohjois-Kaukasiassa.
Yleinen arvio onkin nyt se, että kun presidentti Vladimir Putin vannoo virkavalansa tänään, niin sen jälkeen nimitetään ”uusi” hallitus. Mikäli Armenian tilanne saataisiin rauhoittumaan ilman väkivaltaisuuksia, niin sielläkin olisi uusi hallitus. Näiden kahden uuden hallituksen kesken sitten sovittaisiin suhteiden järjestelyistä.
Onko tällä mitään vaikutusta Nagorno-Karabahin kiistaan? Sitä on liian aikaista spekuloida. Mikäli vanhat askelmerkit pitävät paikkansa, tarvitaan jokin radikaali muutos asenteissa, jotta siinä kiistassa tapahtuisi mitään muutosta.
Espoossa 7.5.2018
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Heikki Talvitie: Presidentinvaalit Venäjällä
Venäläiset äänestivät presidentinvaaleissa 18.3.2018. Virallisia tuloksia odotellessa mediatalot riensivät arvioimaan tilannetta lähinnä siltä kannalta, miltä vaalien demokraattisuus näytti verrattuna suomalaisten oman systeemin toimivuuteen. Samoin on pyritty arvioimaan venäläisten onnellisuutta verrattuna suomalaisten onnellisuuteen. Lähtökohtana on tietenkin ollut viime aikojen gallupit siitä, että suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa.
Venäjän vaalien kansainvälispoliittiseen arviointiin on myös jo otettu kantaa. Siinä on tietenkin erilaisia elementtejä ja nyt näyttäisi siltä, että osa kommentaattoreista alkaa vähitellen ymmärtää, että vihanpidon lisääntyessä myös vaarallisen konfliktin todennäköisyys kasvaa. Suositellaan jo sitä, ettei kaikkia yhteydenpitoväyliä tukittaisi myöskään Venäjän suuntaan. Pelko on joskus viisauden alku.
Annoin Ruotsin suomenkieliselle televisiolle haastattelun Venäjän presidentinvaaleista. Kun toimittaja sanoi, että valitettavasti ohjelmassa on käytettävissä vain muutamia minuutteja mutta että analyysini keskeiset osat yritettäisiin saada mukaan, niin ajattelin varmuuden vuoksi kerrata keskeiset johtopäätökseni Suomessa blogikirjoituksen muotoon.
Ensinnäkin Venäjää voisi pyrkiä ymmärtämään sen omista lähtökohdista nähden. Siksi olisi tärkeää analysoida, miksi Venäjällä järjestetään vaaleja ja mihin niillä pyritään. Tässä katsannossa ei tarvitse mennä ajassa taaksepäin kuin Neuvostoliiton loppuaikoihin. Ensinnä Neuvostoliiton korkeimpaan neuvostoon alettiin valita osa edustajista vaalien avulla. Tämä kaikki tapahtui Gorbatshovin aikana ja hänen aloitteestaan. Kun kuitenkin Gorbatshovin oma valinta tapahtui kiintiön puitteissa, niin hän ei itse aikonut asettua vaalien kautta valittavien edustajien joukkoon.
Sitten tulivat Moskovan pormestarin vaalit, joihin otti osaa Boris Jeltsin. Jeltsin oli silloisen tilanteen kriitikko, ja kuinka ollakaan hän sai yli 90 prosenttia äänistä. Neuvostoliiton käytännössä tapahtui siis ihme. Vapailla vaaleilla päädyttiin lähes samaan tulokseen kuin neuvostovaaleilla.
Tästä lähtien Jeltsinin poliittinen karriääri rakennettiin vaalien varaan toisin kuin Gorbatshovilla, joka ei koskaan uskaltanut riskeerata asemaansa heittäytymällä vapaiden vaalien vietäväksi.
Niinpä Jeltsinin tultua valituksi Venäjän Federaation presidentiksi se tapahtui vaalien kautta. Vaalit olivat myös Jeltsinin presidenttiyden legitimaatio. Kansa antoi mandaatin, jonka legaalisuus täyttyi vaaleissa. Kun Boris Nikolajevits sitten valitsi itselleen seuraajaa, niin pääministeri vaihtui Venäjällä tiuhaan. Erilaisia ehdokkaita testattiin lojaalisuuden ja pätevyyden mittareilla. Kun Jeltsinin valinta osui Vladimir Putiniin, niin Putin nimitettiin vt. presidentiksi. Jotta Putin saisi omalle presidenttiydelleen legitimaation, hänen tuli saavuttaa se vaalien kautta. Ja näin myös tapahtui.
Kun Putinille tuli kaksi kautta täyteen, perustuslakia ei muutettu, vaan Dmitri Medvedev valittiin presidentiksi vaaleilla ja Vladimir Putinista tuli pääministeri. Neljä vuotta kului, ja Putin päätti palata presidentin virkaan. Takana oli Medvedevin kausi, jolloin lännen kanssa oli kriisejä Kosovossa, Georgiassa ja Libyassa. Perustuslakia muutettiin nyt siten, että presidentin toimikausi muuttui kuusivuotiseksi. Putinin uusi kausi sai legitimaation vaaleilla. Näissä vaaleissa Putin sai siis uuden valtuutuksen asemalleen seuraavaksi kuudeksi vuodeksi.
Venäjä on suurvalta. Oleellista kuitenkin on, että sille tunnustetaan suurvallan status muiden suurvaltojen taholta. Tähän tehtävään Vladimir Putin on keskittänyt tarmonsa. Kun lännen taholta tätä statusta ei ole haluttu myöntää Venäjälle, niin Venäjän on se itse otettava itselleen.
Tässä tilanteessa vaaleilla on Kremlin johdolle kaksi tehtävää. Ensimmäinen on niin kuin lännessäkin vaalien kautta saatu valtuutus presidentin virkaan. Näin legitimaatio toteutuu, ja se on yhtä tärkeä tekijä Venäjän vaaleissa kuin lännenkin vaaleissa. Toinen tehtävä on varmistaa se, että päteväksi koettu johto voi jatkaa tehtävässään tai jos johdon vaihtoon mennään, niin se tapahtuu johdon haluamalla tavalla. Nämä kaksi asiaa, vaalien kautta saatava legitimaatio ja johdon halu kontrolloida tulosta, ovat yhdistettävissä, mutta vain siten, että legitimaation sisältö kärsii. Siksi vaalit pitää järjestää siten, että kansalla on vaihtoehtoisia kandidaatteja. Muiden kuin johdon kandidaattien määrä ja laatu määrää vaalien legitimaation.
Edellä olevasta seuraa, että vaalien yksi keskeinen elementti on ehdokasasettelu. Siinä on selvästi indikoitu johdon ehdokas. On myös selvää, että hänellä on kokemusta ja myös edellytyksiä edistää Venäjän suurvalta-aseman tunnustamista. Muilta kandidaateilta nämä edellytykset selvästi puuttuvat. Ne puuttuvat myös henkilöiltä, jotka tulevat listojen ulkopuolelta, ja siksi heidän osallistumisensa jää ehdokasasetteluun.
Sisäpolitiikalla on tietenkin oma roolinsa vaaleissa. Mitä kansa johdolta toivoo ja miten siihen voitaisiin vastata. Lännen vastakohtaisuus ruokkii turvallisuustarvetta, joka näkyi näissä vaaleissa. Silti ihmisten jokapäiväinen elämä on kaikkien mielenkiinnon kohteena. Venäjällä hallitukset ja presidenttikin työstävät kampanjoita, jotka ovat eräänlaisia maalitauluja. Jos ei osuta kymppiin niin voidaan saada osuma seiskaan tai kahdeksikkoon ja sitten toteutetaan suunnitelma siltä osin. Tällä mallilla on Venäjällä vuosisataiset perinteet ilman, että lännen ekonomistit olisivat siitä paljoakaan ymmärtäneet. Sisämarkkinat ovat saaneet kitua pitkin matkaa, jopa aluksi lännen pakotteidenkin aikana. Nyt näyttäisi siltä, että omaa, lännen tuotteiden kanssa kilpailevaa tuotantoa olisi saatu aikaiseksi.
Kansainvälinen tilanne onkin sitten jo oma lukunsa. Yhdysvallat kokee ensisijaisesti Kiinan vastapelurikseen. Näin varmaan onkin, vaikka maiden taloudet ovat kietoutuneet toisiinsa varsin tehokkaalla tavalla. Jos rankaiset naapuria, niin rankaiset myös itseäsi.
Venäjä on myös haastaja Yhdysvalloille, vaikka potentiaaliltaan vähäisempänä kuin Kiina. Ainoastaan ydinaseiden osalta Venäjä on verrattavissa Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmän täytäntöönpanon alettua ydinasevallat ovat ajautuneet selvästi uuteen varustelukierteeseen. Strategisia ydinaseita ja strategioita on kehitelty ja jo esiteltykin. Ja vielä ei olla puhuttu paljoakaan taktisista ydinaseista, jotka ovat divisioonaportaan aseistusta. Ydinaseiden käytön kynnys on alentunut, eikä Pohjois-Korean ydinaseita koskeva kriisi tätä asiaa tee yhtään helpommaksi.
Yhdysvaltain ja Euroopan asenne, yritys eristää Venäjä ja pakottaa polvilleen on vienyt Venäjän Kiinan strategiseksi kumppaniksi. Kiinankin johto ajaa vahvan Kiinan politiikkaa ja siksi siellä johtaja on saanut hyväksytyksi päätöksen jatkaa kauttaan ilman takarajaa. Euroopan Unioni on eripurainen seura, jossa yhtenäisyyttä voidaan saada aikaan kansainvälisen tilanteen kiristyessä. En kuitenkaan usko, että näin hankittu onnellisuus olisi tae suomalaisten vertailusijoitukselle eli ykköstilalle myös jatkossa.
Espoossa 19.3.2018
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Petroskoissa järjestettiin 7.-8.9.2017 suomalaisten ja venäläisten historioitsijoiden seminaari, jossa tarkasteltiin erityisesti kahta vuosilukua: 1617 ja 1917. Näistä 1617 oli Stolbovan rauhan vuosi, jolloin Ruotsi saavutti alueellisen ääripisteensä levittäydyttyään itään vuodesta 1150 alkaen. Stolbovan rauhan raja, lukuun ottamatta Inkerinmaata, oli sitten myös autonomisen suuriruhtinaskunnan raja Venäjän imperiumin sisällä vuodesta 1812 ja lopulta myös Tarton rauhassa 1920 sovittu Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen raja. Itsenäistyneen Suomen itäraja noudatteli siis Stolbovan rauhan rajaa, niin kuin se suuriruhtinaskunnan osalta oli ollut voimassa. Venäjä oli heikkouden tilassa vuosina 1617 ja 1920.
Venäjällä 1600-luvun alkua kutsutaan sekasorron ajaksi (smutnoe vremja). Minulle oli yllätys kuulla, missä määrin tsaarinvallan heikkeneminen johti alueilla yhteydenottoihin naapurikansoihin ja itsemääräämisoikeuden vaatimuksiin. Näin tapahtui Novgorodissa 1611, jolloin Ruotsi ja Novgorod ryhtyivät liittosuhteisiin. Tätä edesauttoi ruotsalaisten Novgorodin miehitys Jaakko De la Gardien johdolla. Hän vei Novgorodista suuren määrän asiakirjoja esimerkiksi veroluetteloita siltä varalta, että Ruotsi olisi myöhemmin saanut alueen haltuunsa. Samanlainen oli tilanne vuosina 1917-1920 ja sitten 1991-2000. Silloin Moskovan ukaasit menettivät alueellisen merkityksensä ja irtiottoja tapahtui.
Toinen vuosiluku 1917 liittyy ensimmäiseen maailmansotaan, Venäjän vallankumoukseen sekä Suomen itsenäistymiseen ja Neuvosto-Venäjän taholta tehtyyn Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen. Nämä kaikki kuuluvat tietyllä tavalla yhteen, ja niitä on tulkittu kovin eri tavoilla eri aikoina viimeisten sadan vuoden kuluessa. Tulkinnat hajoavat jopa maiden sisällä saatikka sitten kansainvälisesti. Petroskoin seminaari oli varsin antoisa erilaisten näkökohtien esille tuojana.
Minua itseäni kiinnosti Karjalan kysymys varsin kokonaisvaltaiselta kannalta. Karjalan kysymyshän ei rajoitu vain viimeiseen sataan vuoteen vaan kuuluu Ruotsin ja Venäjän historiaan ainakin Pähkinäsaaren rauhasta (1323) alkaen. Ruotsalaiset valloittivat Käkisalmen läänin vuonna 1580, mutta luovuttivat sen takaisin Venäjälle 1595 Täyssinän rauhansopimuksella. Stolbovan rauhassa Käkisalmen lääni siirtyi jälleen Ruotsille, joka sai myös suuren osan Inkerinmaata. Näissä vaiheissa Käkisalmen läänin ortodoksinen väestö siirtyi osittain Tveriin ja Valdaille, osa menehtyi ja osa jäi Ruotsin valloittamalle alueelle, vaikka muun muassa ortodoksisten pappien tilanne ja koulutus oli pitkään epäselvä. Käkisalmen lääni liitettiin voittomaana Inkerin ja Liivinmaan kanssa kenraalikuvernöörikuntaan, jonka keskus oli Narvassa. Tuon kaupungin keskeinen merkitys Ruotsille oli tullut esille jo Täyssinän rauhansopimuksessa, kun Ruotsi luopui Käkisalmen läänistä saadessaan pitää omistuksensa Virossa: Narvan ja Revalin.
Vuonna 1700 nuori Kaarle XII voitti venäläiset Narvassa ja kääntyi sitten kohti etelää ja länttä sekä jätti valtakuntansa itärajan tyhjäksi. Tsaari Pietari I perusti Pietarin kaupungin vuonna 1703 ja tuhottuaan Ruotsin armeijan Poltavassa 1709 valloitti Riian, Revalin, Viipurin ja Käkisalmen vuonna 1710. Näiden valloitusten ansiosta Pietari julisti Pietarin kaupungin Venäjän pääkaupungiksi 1712. Ruotsi tunnusti Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan menetykset Uudenkaupungin rauhassa 1721. Pietari nimitti itsensä Venäjän keisariksi, ja häneen nimeensä liitettiin lisämäärite Suuri.
Venäjän valloitettua Suomen loputkin läänit Ruotsilta sodassa 1808-1809 keisari Aleksanteri I ”nosti Suomen kansakuntien joukkoon” ja loi Suomen suuriruhtinaskunnan laajaa autonomiaa nauttivana alueena. Vuonna 1812 Venäjän vanhat 1700-luvun suomalaiset valloitusmaat, ns. Vanha Suomi mukaan luettuina Laatokan Karjala ja Karjalan kannas, siirrettiin Suomen suuriruhtinaskunnan yhteyteen.
Suomalaiset aloittivat kansakunnan rakentamisen 1820-luvulla, kun Kalevalan ensimmäinen versio ilmestyi. Runoja kerättiin Suomesta, mutta varsinainen runokokoelma, joka on myös Kalevalan pohjana, tuli Vienan Karjalasta ja vähäisemmässä määrin Aunuksen Karjalasta. Karelianismi ja pan-suomalaisuus olivat pohjana Suur-Suomi -idealle, joka vaati Suomelle luonnollisia rajoja, kun autonomian laajentaminen ja sitten itsenäisyys tulivat ajankohtaisiksi. Syntyi ns. Itä-Karjalan kysymys.
Leninin johtama neuvostohallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä 1917, koska Saksa painosti siihen ja koska Trotskin johtamat sotatoimet olivat viemässä kohti aselepoa Brest-Litovskissa. Saksalaiset sopivat siellä 3.3.1918 allekirjoitetussa rauhansopimuksessa, että Venäjä poistaa sotavoimansa Suomesta, kun saksalaisten lähettämä Itämeren-divisioona nousee maihin ja saapuu Helsinkiin. Leninin viimeinen aselähetys Suomen punaisille tapahtui juuri ennen Brest-Litovskin rauhansopimuksen allekirjoittamista. Sen jälkeen Leninin kädet olivat sidotut Suomen suunnalla. Suomi jätettiin osaksi Saksan Itäimperiumia.
Saksan hävittyä maailmansodan ja Venäjän ollessa vallankumouksen pyörteissä Suomi todella itsenäistyi. Tarton rauhanneuvotteluissa vuonna 1920 Suomi vaati itselleen koko Itä-Karjalaa, johon katsottiin kuuluviksi Kuola, Vienan Karjala ja Aunuksen Karjala. Suomi tuki voimakkaasti paikallisen väestön pyrkimyksiä saavuttaa itsemääräämisoikeus. Tartossa ratkaisuksi tuli Itä-Karjalan autonomia, jonka vahvistamiseksi Suomi kävi ns. heimosotia Vienan ja Aunuksen Karjalassa vuosina 1920-1922.
Suomalaiset tarkoittivat paikallisen väestön autonomiaa suhteessa Venäjään. Myös Neuvosto-Venäjä suunnitteli noille alueille autonomia, mutta täysin erilaiselta pohjalta. Lenin kutsui Edvard Gyllingin Petroskoihin muodostamaan Karjalan Työväen Kommuunia. Punaisten pakolaisten ja sitten myös Amerikasta tulleiden suomalaisten avulla piti saavutettaman autonomia, joka oli määrä julistaa voimaan Karjalan Autonomisen Neuvostotasavallan nimellä.
Lenin ja Stalin tukivat Gyllingiä kansainvälisen paineen alaisena. Gyllingin suomalainen eliitti Karjalassa (n. 1% koko väestöstä) ajoi suomalais-karjalaista Karjalaa, jossa suomen ja karjalan kielet olisivat olleet viralliset kielet venäjän kielen kustannuksella. Tähän Karjalaan piti liittää vallankumouksen edetessä vasta itsenäistynyt Suomi sekä Skandinaviasta Ruotsi ja Norja. Kansainvälisen paineen hellittäessä alkoi vastaliike Stalinin toimesta. Kirovin murha laukaisi laajan terrorin Karjalassa. Gylling syrjäytettiin vuonna 1935, ja suomalaiset siirtolaiset Karjalassa kokivat kollektiivisen likvidoimisen vuosina 1937 ja 1938. Hitlerin valtaannousu ja Suomen harjoittama politiikka tuottivat Karjalassa ns. Suomi-tekijän seurauksineen. Alueen väestöön ei enää luotettu.
Stalinin ja Hitlerin sopimus vuonna 1939 siirsi Suomen jälleen Neuvostoliiton etupiiriin. Talvisodassa Neuvostoliitto halusi itselleen Suomen suunnalla turvalliset rajat. Suomi taisteli menestyksellisesti, mutta suurvalta Neuvostoliitto vei lopulta voiton, ja niin Moskovan rauhassa Suomi menetti Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan. Näiden alueiden koko väestö evakuoitiin, ja noin 400.000 karjalaista asutettiin muualle Suomeen.
Jatkosodassa kesästä 1941 alkaen Suomi tukeutui Saksaan. Menetetyt alueet piti saada takaisin ja Itä-Karjala liittää Suomeen. Suomi valloitti menettämänsä alueet takaisin ja miehitti Itä-Karjalaa siltä osin, kun se kuului Suomen rintamavastuulle. Hyökkäys eteläiseen Itä-Karjalaan Syvärille oli myös Saksan sodanjohdon vaatimus Leningradin saarron toteuttamiseksi. Miehityksen aikana Suomi pyrki Itä-Karjalassa aikaansaamaan eräänlaiseen etnisen puhdistuksen. Suomen- ja karjalankieliset olivat erikoisasemassa ravinnon, työnsaannin ja koulutuksen osalta verrattaessa muihin kansallisuuksiin (esim. venäläisiin, ukrainalaisiin ja valkovenäläisiin). Hyvin varhain miehityksen alettua Suomen sodanjohdolle kuitenkin selvisi, että Suomen mahdollisuudet pitää Itä-Karjala olivat lähes olemattomat, ja evakuoimissuunnitelmia alettiin laatia jo vuoden 1943 alusta alkaen.
Jatkosota ei päättynyt Suomen antautumiseen, joka oli ollut liittoutuneiden vaatimus. Suomi sai syyskuussa 1944 aselevon ja välirauhansopimuksen sekä soti sitten vielä saksalaiset pois maasta. Kylmän sodan vuosina Suomi solmi YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa, jonka sopimuksen perusidea oli, että Suomi ei luovuta aluettaan Neuvostoliiton vihollisten käyttöön ja että Suomi puolustaa omaa aluettaan Neuvostoliiton vihollisten hyökkäyksiä vastaan.
Neuvostoliitto uudisti Karjalan kannaksen paikannimistön, mutta Hiitolasta pohjoiseen suomalais-karjalaiset nimet säilyivät. Menetetyt alueet asutettiin Neuvostoliiton toimin lähinnä Ukrainasta ja Valko-Venäjältä tulleella väestöllä. Vasta myöhemmin myös Venäjän karjalaista väestöä palasi kotiseuduilleen.
Neuvostoliiton hajottua Suomen ja Karjalan tasavallan kesken solmittiin uusia kauppa- ja kulttuurisuhteita. Varsinkin puun tuonti Karjalasta Suomen teollisuuden käyttöön on ollut merkittävää. Karjalan tasavallasta on siirtynyt paljon suomenkielistä väestöä Suomeen, jolloin Karjala on menettänyt suomenkielen opettajansa. Tätä puutetta on pyritty korvaamaan Suomesta lähetetyillä opettajilla. Suomenkielisillä on Karjalassa teatteri ja lehti, mutta resursseista on pulaa.
Suomesta tuli vuonna 1995 Euroopan unionin jäsen. Kuten sanotaan, ”Suomi kuuluu länteen”. Suomen kohtalo on kuitenkin ollut etupäässä kiinni idästä ja sen suhteellisesta voimasta länteen verrattuna. Suomi ja NATO osallistuivat äskettäin Ruotsin järjestämiin sotaharjoituksiin, joilla pyrittiin tehostamaan kykyä turvata Ruotsin alue mahdollisessa kriisitilanteessa. Sitooko tämä Ruotsin alueen Baltian puolustamiseen? Sillä on merkitystä meillekin. Venäjä puolestaan yhdessä Valko-Venäjän kanssa piti Zapad-nimellä kulkeneen harjoituksen, jonka päämääriin kuului Venäjän strategisten etujen turvaaminen Itämerellä. Kysymys on Suomenlahdesta, Pietarin kaupungista ja Kaliningradista.
Tilanteen nyt Itämerellä kiristyttyä on ensiarvoisen tärkeätä, että Suomessa harjoitetaan yhteistyötä Karjalan tasavallan kanssa mutta otetaan huomioon ”Suomi-tekijästä” historian kuluessa Suomen ja Venäjän karjalaisille aiheutunut ahdinko.
Espoo 4.10.2017, Heikki Talvitie
Heikki Talvitie
Kansat ja menneisyys
Virginia Woolf kirjoittaa toukokuun 2. päivänä vuonna 1932 päiväkirjaansa havaintojaan Kreikasta. Hän toteaa, että vuosisadat eivät ole jättäneet Kreikkaan jälkeäkään. Ei ole 1700-lukua, 1500-lukua tai 1300-lukua, eikä niitä kaikkia yhteen kerrostuneena, kuten Englannissa – ei mitään näiden ihmisten ja antiikin, vuoden 300 eaa välissä. Jotenkin juuri vuosi 300 ennen ajanlaskumme alkua sai Kreikan otteeseensa ja pitää sitä yhä hallussaan. Näin ollen se on kuun maa – tarkoittaen, että se on kuolleen auringon valaisema.
Tästä tulee mieleen se, miten Virginia Woolf olisi nähnyt Suomen, jos maamme olisi ollut tarpeeksi mielenkiintoinen 30-luvun vierailua varten. Kirjallisena ihmisenä Kalevala olisi varmaankin häntä kiinnostanut. Suomalaisilla olisi siis homeerinen menneisyys, mutta olisiko heillä mitään mielenkiintoista keskiajalta tai uuden ajan alusta. Tuolloin täällä hääräsivät ruotsalaiset eikä Turussa hovia pitäneen prinssi Juhanan Englannin matka 1500-luvulla olisi mitään historian uutiskynnystä ylittänyt. Hakkapeliitat ovat osa Ruotsin imperialismia ja kyllähän Prahassakin pikkulapsia peloteltiin ruotsalaisilla, ei suomalaisilla. Suomen siirtyminen Ruotsin omistuksesta Venäjän omaisuudeksi ei myöskään ollut vuosisatoja räjäyttävää ainesta. Suomen sekava itsenäistyminen sisällissodan melskeissä ja vallinnut saksalaissuuntaus eivät nekään ole olleet briteille ja heidän turismilleen mikään must. Talvisota sen sijaan jäi urhean pienen Kalevalan kansan taisteluna tuon ajan tavallisen lehdenlukijan mieleen.
Virginia Woolfin päiväkirjassa on joulukuun 2. päivältä 1939 merkintä: ”Näin kuningaskalastajan ja merimetson eräänä päivänä kumisaapaskävelylläni. Lentokoneita pörrää hyvin paljon. Venäjä hyökkää Suomeen. Englannissa ei tapahdu mitään….” Tässä siis on osa Talvisodan ihmeestä. Venäjä hyökkää Suomeen ja Englannissa ei tapahdu mitään. Suomi oli siis silloin lööpeissä, kun muualla ei tapahtunut mitään.
Seuraava merkintä Suomesta on 7. helmikuuta 1940: ” Laitan päivän otsikot ylös: Kohti sopua Japanin kanssa. Seuraava vaihe Intiassa. Punaisten kapina Suomessa, 5000 tapettu. Muille ei jää tilaa.” Tässä otteessa on jo paljonkin ilmaa jalkojen alla, ja se kuvastaa tuona aikana liikkuvien huhujen tasoa. Woolfilla ei yleensä ole päiväkirjoissa paljoakaan suoria sotatapahtumia, joten päivän otsikot -termi on yksinäinen laukaus pimeässä.
Helmikuun 16. päivä on jälleen merkintä Suomesta: ”Sain Cillan Suomen kirjeen. Ihmiset muuttuvat yhtäkkiä vakaviksi, unohtavat juoruta ja muistavat mitä heidän ainakin pitäisi tuntea. Hän kirjoitti minulle kuin tyhjästä ja kertoi Suomen kuolemasta tai kuolemattomuudesta. Kuinka vähän se kaikki merkitsee 37:ssa (tarkoittaa Woolfien osoitetta)… ei: se merkitsee jotain, mutta mitä? Sitten kärsin kovasti vaatekompleksistani ostaessani kaksi uutta vaatekertaa ja antaessani neuvokkaan ja humaanin naisen Lewisilla taivutella minut hankkimaan siniraitaisen takin…”
Maaliskuun 20. päivänä on seuraava ote: ”Sodan uskotaan alkavan. Suomalaiset solmivat rauhan. Saksan isku Scapaan. Häpeällinen. Joten me iskemme heitä vastaan. Tämä voi olla alkusoittoa laajalle hyökkäykselle. Mutta miksi tuhlaisin edes tätä sentin tilaa jylisevään ja tympäisevään politiikkaan? Jopa Tooth, se punatukkainen lääkäri, jonka etunimi on kai Hector, kertoi minulle, ettei hänellä ollut minkäänlaista intoa tähän sotaan – ja kuitenkin hän oli toivonut kovasti edellistä sotaa. Siitä huolimatta meidän on hoidettava homma, hän sanoi. Säällinen keskivertomielipide.”
Talvisota on siis se suomalaisten juttu, jonka jopa Virginia Woolfin päiväkirjat noteeraavat. Talvisota onkin ollut suomalaisten varsinainen vapaussota, ja sillä julkisuudella, jonka sota maailmalla sai, on ollut merkitystä meidän päiviimme asti ja tulee olemaan lukevan yleisön piirissä vielä tästä eteenpäinkin.
Suomalaiseen arkitodellisuuteen heijastettuna Talvisota jää monessa Jatkosodan jalkoihin. Sattui nimittäin niin, ettei Väinö Linna ollut vielä armeijakypsä Talvisodassa, joten Linnan ”Tuntematon sotilas” alkaa paloaukealta vuonna 1941. Siinä hyökätään, miehitetään ja peräännytään. Se on suomalaisen sotilaan tarina Itä-Karjalan korvissa, ei Karjalan kannaksella. Se oli hyökkäyssota, josta tuli puolustussota ja eloonjäämistaistelu. Vuosina 1941-44 tapahtui maailman rintamilla niin paljon, ettei Suomen asia noussut mitenkään erilleen muista sodan kauhuista ja maailmanpolitiikan käänteistä.
Suomessa on nyt tuotettu jo kolmas versio Tuntemattomasta sotilaasta. Mielestäni erittäin hyvä sellainen.
Kreikka Perikleen aikana tuli kuuluisaksi tieteistään ja taiteistaan. Tuon ajan rauniot, pylväät, patsaat ja vaasit tuovat yhä viestin taiteen ja tieteen jatkumoista ja elinvoimasta kaiken hävityksenkin keskellä. Silti myös Perikles tuhoutui sotiin. Ateenasta tuli imperialistinen valta, joka kyykytti muita kaupunkivaltioita. Sparta lopulta kukisti Ateenan merivallan. Roomalaiset siirsivät Kreikan taiteen ja tieteen hedelmät omaan kulttuuriinsa. Latinalainen Länsi-Rooma jäi sitten myöhemmin kansainvaellusten alle ja lakkasi olemasta 400-luvulla. Kreikkalainen Itä-Rooma sinnitteli vuoteen 1453. Kreikan alue koki 600-luvulla slaavien siirtymisen Balkanille ja Kreikkaan ja sittemmin turkkilaisten vallan.
Monessa mielessä myös Suomi elää sodistaan. Tänään ehkä taas enemmän kuin pitkästä aikaa.
Virginia Woolf hukuttautui maaliskuussa 1941.
6.2.2018
Heikki Talvitie
Heikki Talvitie:
HISTORIAA JA GEOPOLITIIKKAA EURAASIASTA
Financial Timesin entinen Moskovan toimiston päällikkö Charles Clover on kirjassaan Black Wind, White Snow: The Rise of Russia’s New Nationalism (Yale University Press 2016) pyrkinyt jäljittämään Euraasia-termin käyttöä Venäjällä. Kirjan alaotsikko ”Venäjän uuden nationalismin nousu” kertoo siitä, mikä on Venäjän motiivi Euraasia-termin käytölle.
Euraasian maantieteellisen alueen Clover määrittää Sir Halford Mackinderin mukaan. Teesin Mackinder esitti ensimmäisen kerran luennossaan Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran tilaisuudessa vuonna 1904. Luennon nimi oli The Geographical Pivot of History. Sitä voidaan myös pitää syntyhetkenä termille geopolitiikka.
Mackinderin mukaan Euraasian sydänalue ja reuna-alue muodostavat maamassan, joka vaikuttaa ratkaisevasti maailmanpolitiikkaan. Se, joka hallitsee näitä maamassoja, hallitsee myös Maailman Saaristoa eli Euraasian ulkopuolelle jäävää merten hallitsemaa aluetta. Ja se joka hallitsee tätä aluetta, hallitsee koko maailmaa. Oli tämän asian totuudenmukaisuus miten tahansa, niin Mackinder oli jäljittämässä Euraasian maamassan alueen merkitystä vastakohtanaan merelliset alueet ja niiden vaikutusvalta maailmanpolitiikassa. Siitähän on kyse tänäkin päivänä.
Presidentti Vladimir Putin ja hänen puheensa ovat antaneet Cloverille kimmokkeen katsoa, mikä merkitys Euraasia-käsitteellä on Venäjällä ja onko sillä seuraamuksia maailmanlaajuisesti.
Joulukuussa 2012 Putin määritteli lähivuodet ratkaiseviksi sille, kuka ottaa johdon käsiinsä tai kuka jää periferiaan ja tulee vääjäämättömästi menettämään itsenäisyytensä. Tässä ei ole ainoastaan ratkaisevaa taloudellinen potentiaali vaan ensisijaisesti kunkin kansan tahto, sen sisäinen energia.
Valdai-foorumissa 2013 Putin määritteli, että suurten geopoliittisten alueiden luominen, joiden alueiden taloudelliset, kulttuuriset, koko sivilisaatioon liittyvät, sotilaalliset ja poliittiset edut yhtyvät, on syy siihen, että Venäjän tulisi integroitua naapuriensa kanssa. ”Tämä on meidän ehdoton prioriteettimme. Euraasian integraatio on koko Neuvostoliiton jälkeensä jättämän alueen mahdollisuus tulla globaalin kehityksen itsenäiseksi osaksi. Muuten se tulee jäämään Euroopan ja Aasian takamaastoksi.”
Euraasian unioni on ollut käsitteenä sen verran epämääräinen, että siihen ei ole lännessä reagoitu kovinkaan voimakkaasti. Hillary Clinton on kuitenkin antanut ulkoministerikaudellaan lausunnon, joka puhuu selvää kieltä. Clinton syytti Kremliä yrityksestä sovjetisoida koko Neuvostoliiton entinen alue uudelleen. Sitä ei ehkä kutsuta tällä nimellä. Se voi olla Tulliliitto tai Euraasian unioni. ”Mutta älkää erehtykö. Me tiedämme, mikä on tavoite ja tulemme tekemään kaikkemme hidastaaksemme tätä kehitystä tai myös estääksemme sen toteutuksen.”
Näin paljon siis on selvää. Venäjä aikoo luoda Euraasian unionin, jonka alue on aika epämääräisesti ilmoitettu. Ja vaikka se amerikkalaisten mielestä on epämääräinen, niin tavoitteena on hankkia takaisin Neuvostoliiton hallitsema alue jossakin muodossa. Tämä on vastoin Yhdysvaltain intressejä ja heidän tarkoituksensa on estää sen toteutuminen.
Charles Clover marssittaa esille ison joukon hieman epämääräisiä historioitsijoita, jotka hänen mielestään ovat kehittäneet Euraasia-käsitettä Venäjällä. Tässä yhteydessä ei ole tarkoituksenmukaista käsitellä tätä teemaa kokonaisuudessaan. Annan teille pari esimerkkiä henkilöistä, joiden sanankäänteitä löytyy Putinin puheista.
Ensimmäinen henkilö on Lev Gumilev. Hän oli kahden runoilijan Nikolai Gumilevin ja Anna Ahmatovan poika. Nikolai Gumilevia syytettiin Neuvosto-Venäjällä riehuneen sisällissodan aikana vehkeilystä blshevikki-hallituksen kaatamiseksi. Hänet ammuttiin 1921. Stalin ei myöhemmin katsonut Anna Ahmatovan suosiota hyvällä silmällä ja paras keino tarkkailla Ahmatovaa, oli lähettää hänen poikansa Lev Gumilev työleirille. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Stalin tarvitsi Äiti-Venäjää ja kreikkalaiskatolista uskoa saadakseen venäläiset tiukkaan vastarintaan Saksan pyrkimyksiin nähden. Ahmatovan sallittiin runoilla Leningradissa piiritettyjen tunteita vastaavasti. Lev Gumilev anoi työleiriltä vapaaehtoisena rintamalle ja kuului sitten niihin neuvostoarmeijan yksiköihin, jotka keväällä 1945 marssivat Berliiniin.
Lev Gumilev on Cloverin mukaan vaikuttanut Putinin ajatteluun kahdella tavalla. Sairastuttuaan työleirillä vakavasti hän sai 1939 eräänlaisen hallusinaation, jonka pohjalta kehitti intohimo-teesinsä (passionarnost) ihmistä ohjaavana voimana. Yht´äkkiä hänelle selvisi, mikä on inhimillisen toiminnan motiivi historiallisessa perspektiivissä. Mikä sai Aleksanteri Suuren marssimaan Intiaan ja Keski-Aasiaan, vaikkei hän kyennytkään hyödyttämään valloituksillaan Makedoniaa? Lev käsitti, että jokin Aleksanterin sisällä ajoi häntä eteenpäin. Tämä oli erityinen sisäinen kiihoke, jolla pyrittiin saavuttamaan jokin tarpeeton etu, usein kuoleman jälkeinen kunnia.
Myöhemmin Gumilev joutui uudelleen työleirille ja vapautui sieltä vasta Stalinin kuoltua. Hän väitteli historian alalta ja tutki nimenomaisesti Kiinaa ja Keski-Aasian turkkilaisia heimoja. Hänen tutkimuksensa varsinkin hunnien osalta johtivat häntä kohti Euraasia-käsitettä.
Toinen Lev Gumilevin havainto, joka on päässyt myös Putinin teksteihin, koskee hänen kokemustaan marssilla Berliiniin. Gumilev vakuuttui siitä, että hänen intohimo-teemallaan oli jotain yleispätevyyttä siinä mielessä, että hänen suhteellisen takapajuinen maansa oli saavuttanut voiton teknologisesti kovin paljon edistyneemmästä Saksasta.
Lev Gumilevin ohella kannattaa mainita Alexander Dugin, joka on pyörinyt 1990-luvun lopulta aina näihin päiviin saakka eräänlaisena ideahautomona varsinkin mitä tulee Euraasia-käsitteeseen. Dugin julkaisi 1997 kirjan ”Geopolitiikan perusteet”. Hän hyväksyi täysin Mackinderin Euraasia-käsitteen ja ilmoitti, että suunnitelma on selvä. Ensin täytyy koota Neuvostoliitto uudelleen, ja sen jälkeen viisaalla diplomatialla edistetään Venäjän kumppanuutta Japanin, Iranin ja Saksan kanssa. Tämän toiminnan tarkoituksena on poistaa Yhdysvallat ja sen atlanttiset kumppanit mannermaalta.
Dugin on eräänlainen kovis, joka kärjistää teesejään. Kuitenkin, jotkut hänen teesinsä ovat päässeet aina Putinin puheisiin, ja toisaalta Hillary Clinton on ottanut oman käsityksensä Euraasian unionista pitkälti Duginilta. Jenkit ovat panneet hänet jopa henkilökohtaisten sanktioiden piiriin. Viime aikoina Dugin on tavattu rahoittamassa eräitä eurooppalaisia populistia puolueita, mikä ei ole lisännyt hänen arvostustaan Yhdysvalloissa.
Oli miten oli, myös Charles Clover on tehnyt kirjassaan havainnon siitä, että vaikka Euraasian unioni terminä on ollut varsin epämääräinen, se on alkanut saada luidensa ympärille lihaa siinä määrin, että termiä ei enää voi sivuuttaa ihan olan kohautuksella.
Putin antoi tälle kehitykselle tietyn sysäyksen vuonna 2012, kun hän alkoi kehittää Euraasian unionille instituutioita, joiden mallin hän oli ottanut Euroopan unionilta. Siten ylikansallinen toimeenpanoelin perustettiin tuona vuonna, ja sitä seurasi Euraasian tuomioistuimen perustaminen Minskiin. Ei ole myöskään poissuljettu mahdollisuus, että Euraasian unioni saa tulevaisuudessa rahaliiton ja poliittisen instituution, joka vastaisi Euroopan unionin neuvostoa.
Lopuksi vielä yksi konkreettinen esimerkki siitä, miten Euraasian Unioni esiintyy tänään reaalimaailmassa. Kun Suomi joutui harkitsemaan toimenpiteitä, miten pysäyttää itärajan yli tulvivat turvapaikanhakijat, Suomen hallitus kääntyi Venäjän puoleen. Suomalaiset totesivat venäläisille, että Suomi Euroopan unionin jäsenenä ei voi muuta kuin ottaa turvapaikan hakijat Suomeen. Suomi ehdotti, että Venäjä ei päästäisi turvapaikan hakijoita Suomen rajalle. Tässä vaiheessa venäläiset vastasivat, että he ovat liittyneet Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksiin ja niiden mukaan he eivät voi estää Suomelta turvapaikkaa hakevia pääsemästä Suomen rajalle. Suomen seuraava siirto oli esittää, että Euroopan unioni sopisi Venäjän kanssa. Venäläiset vastasivat, että jos Euroopan unioni on osapuoli, niin silloin toinen osapuoli on Euraasian unioni. Kun Suomi ei halunnut tällä tavalla tunnustaa Euraasian unionia, niin taas oltiin pattitilanteessa. Venäläiset esittivät sitten suomalaisille, että ainahan me voisimme sopia kahden kesken. Tämä tulikin sitten ratkaisuksi. Kahdenvälinen sopimus tehtiin, ja se koski pohjoisia raja-asemia ja Suomen, Venäjän sekä Valko-Venäjän kansalaisia.
Espoossa 15.7.2016
Heikki Talvitie