Heikki Talvitie 

Suvereeni kansallisvaltio perusturvana

Ihmiskunta on katsellut ilmaston lämpenemistä huolestuneena. Pessimistisimmät arviot ovat lähteneet siitä, että ilmaston lämpenemisen seuraukset tulevat eräänä päivänä pysäyttämään ihmisen ja hänen rakentamansa yhteiskunnallisen järjestyksen siinä määrin, että vanhaan menoon ei ole enää mahdollisuuksia. Ongelma on ollut se, että poliittinen paine tehdä asialle riittävästi ei ole toistaiseksi herättänyt ihmisissä välttämättömyyttä ryhtyä uudelleenorganisoimaan olemassaolonsa perusteita.

Trumpin Yhdysvallat, Xi:n Kiina ja Putinin Venäjä ovat osoittaneet, että 1990-luvulla alkanut globalisaatio ei ole sellainen poliittinen voima, jonka avulla suurvallat voisivat hoitaa etujaan niin taloudellisesti, sivistyksellisesti kuin sotilaallisestikaan. Nämä valtiot ovat yhä enemmässä määrin alkaneet katsella maailmaa bilateraalisin silmälasein. Siten niiden suuruuden sisältämät edut saadaan täyteen tehoon. Digitalisaatio on antanut ensin Yhdysvalloille ja sitten vähitellen myös muille suurvalloille kyvyn kontrolloida ja manipuloida ihmisten mieliä.

Euroopan unioni on pyrkinyt myös suureksi voidakseen sitten käyttäytyä kuin suurvallat. Siinä tarkoituksessa eurooppalaiset valtiot ovat antaneet osan suvereenisuuttaan unionin käyttöön. On luotu sisämarkkinat ja hävitetty näkyvät rajat ihmisten, tavaroiden, pääomien ja palvelujen liikkumisen tieltä valtioiden rajoista välittämättä. Euroopan unioni on nähty maapallomme taloudellisen ja sivistyksellisen elämänmuodon rikkaana saarekkeena. Sillä on ollut viehätysvoimaa, ja lopulta tämän rakennelman onnellisuus ja sen propagoiminen on saanut muiden maanosien ihmiset hakeutumaan laumoittain eurooppalaiseen paratiisiin. Paljolti läntisen maailman ja siihen liittyen eurooppalaistenkin tekemien sotilaallisten interventioiden takia Afrikan, Lähi-idän ja Keski-Aasian alueiden pakolaiset ja paremman elintason perään lähteneet siirtolaiset ovat kuitenkin alkaneet jäytää tätä eurooppalaisen onnellisuuden linnaketta.

Suomen osalta tämä kehitys on vienyt siihen, että poliittiset hallitukset ovat näyttäneet erittäin heikoilta. Aina joku on ollut lähdössä Euroopan unionin huippukokouksiin ilman, että suomalaisilla on ollut mitään käsitystä siitä, mitä Suomi on siellä esittänyt ja miten tämä Suomen kanta on tullut huomioonotetuksi. Pääministerimme tai sektoriministerit omissa neuvosto-kuvissaan seisoskelevat jossain takarivissä ja heidän tunnistamisensa on ollut yhtä työlästä kuin ihmisten tunnistaminen vanhoista luokkakuvista. Siten suurvaltojen omaksuma uusi omien etujensa ajaminen bilateraalisesti on Suomenkin osalta nostanut tasavallan presidentin politiikan keskeiseksi tekijäksi tilanteessa, jossa hänet toisaalta on tehokkaasti riisuttu useista vallan käytön instrumenteista.

Tässä tilanteessa korona-virus on ollut se uusi elementti, joka on saanut maailman pysähtymään. Maailma ei ole pysähtynyt ilmaston lämpenemisen, digitalisaation, globalisaation, kansainvälisten järjestöjen eikä pakolaisvirtojen takia. Uusi, vaarallinen influenssa-virus on aiheuttanut sen, että Suomikin on nyt sulkenut rajansa siten, että kaikkia rajojamme valvotaan, ja liikenteen suunnat ja määrät määrää Suomen hallitus. Suomen hallitus on – myönnettäköön, myös muiden maiden ja suomalaisen median takia – joutunut aikaistamaan valmiuslainsäädännön voimaansaattamista. Toisaalta se on nyt selvästi suomalaisten asialla, vaikka kipeää tekeekin.

Tämä uusi tilanne on tuonut hallituksen suomalaisten tietoisuuteen aivan uudella tavalla. Meillä on nyt hallitus, joka ei toimi joidenkin eteeristen tulevaisuudenkuvien vaan suomalaisten välttämättömien tarpeiden varmistamiseksi. Hallitus siis hallitsee, ja se on aika tervetullut piirre suomalaisessa politiikassa. Virus on tuonut takaisin realismin tarpeen myös politiikan saralla, ja nykyiselle hallitukselle on annettava tunnustus siitä, että suomalaiset ovat ryhmittymässä Sanna Marinin hallituksen taakse ilman suurempia pulinoita.

Korona-virus on toisaalta osoittanut sen, että uudenlaista kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan. Se ei ole hyökkäilyjä sinne tai tänne joidenkin kuvitteellisten etujen takia. Se on aidosti informaation jakamista, tärkeiden tarvikkeiden tuottamista ja jakelua, jotta minimimäärässä olisimme kaikki turvassa elintarvikkeiden ja lääkkeiden osalta. Euroopan unionin rooli tässä on ennen kaikkea hoitaa sen käsiin annettuja taloudellisia resursseja siten, että täydeltä katastrofilta vältytään. On myös selvää, että tässä tilanteessa WHO ja miksei muutkin YK:n alaiset järjestöt ovat niitä tukiasemia, joiden viestejä kuunnellaan siksi, että niissä asuu paljon tietoa ja sitä voidaan käyttää kaikkien maiden toiminnan koordinoimiseen.

Rajojen sulkeminen ei ole mikään itsetarkoitus. Kansainvälinen yhteiselo vaatii rajojen ylittämistä jouhevasti. On kuitenkin syytä korostaa sitä, että ajatus rajojen olemassaolosta on meidän kaikkien etu, koska kansalaisten turvallisuus on edelleen valtioiden toiminnan varassa. Tältä osin valtioiden suvereenisuutta ei tule antaa minkään ylikansallisen elimen käsiin. Euroopan unioni voi kehittää ulkorajojensa osalta tehokkaita mekanismeja ilman, että kansallisvaltion kykyä esimerkiksi hätätilanteessa sulkea rajansa rajoitetaan. Tämä koskee Suomen kaikkia rajoja, mutta varsinkin itärajaa. Mielessäni on tässä joitakin aikoja sitten julkisuuteen annettu epäilyttävä suunnitelma antaa Suomen itäraja joidenkin EU-toimijoiden käsiin.

Kun koronasta päästään, on jälleen hyvä katsoa, miten mennään eteenpäin. Nyt on otollinen aika arvioida, missä tehtävissä tarvitaan kansallisvaltiota ja mikä on laajempien kansainvälisten liittymien tehtävä. Samalla voidaan aloittaa sellaiset toimenpiteet ilmaston ym. aloilla, joita ei ole voitu saada aikaiseksi ennen tätä virus-tartuntaa. Siten sekin voidaan loppupeleissä kääntää yhteiseksi hyväksi. Vaikka talouden kuntoon saattaminen viruksen jälkeen on ensiarvoinen tehtävä, niin senkin osalta voidaan katsoa nenänvartta pitemmälle eli pohtia, mitä voitaisiin tehdä myös muiden globaalien uhkien torjunnassa.

Heikki Talvitie

Espoo 19.3.2020